"Muutamat sanovat, että evankeliumi on tullut Lapista, toiset sanovat,
että se on tullut Kittilästä, kolmannet sanovat, että se on tullut
Gellivaarasta, ja neljännet sanovat, että se on tullut Suomesta, mutta
me Jumalan lapset sanomme, että se on tullut taivaasta."
Näillä sanoilla aloittaa koko Pohjan puolessa tunnettu ylitorniolainen
saarnamies, vanha "Raution Junnu", Juhani Rautio, "Ilmoituksensa
Esikoisten Seurakunnasta", jossa hän kertoo, kuinka Jumala
itse saarnasi Eedenissä ensimmäisen evankeliumin, saaden aikaan
seurakuntain esikoisen, Aatami, Eeva ja Aapeli sen jäseninä, ja kuinka
evankeliumi sitten levisi yli maailman, kunnes se viimein suuren
herätysmiehen, Lars Levi Laestadiuksen, kautta pääsi valaisemaan
pimeitä Pohjan periäkin.
Olihan Lapinkorvessa jo ennen Laestadiustakin satoja vuosia
saarnattu jumalansanaa, sorrettu maahan lappalaisten metsäjumalia ja
rakennettu temppeleitä taivaan Herralle, jopa opetettu kansa itsekin
lukemaan Sanaa. Varsinkin lantalaisten keskuudessa oli siellä täällä
kristillisyyden harrastustakin. Monessa talossa oli tapana joka
pyhäilta viettää hartaushetki saarnanluvulla ja virrenveisuulla,
muutamissa perheissä pidettiin iltarukouksetkin. Niinpä Orajärven
talossa Turtolassa "elatusfaariska" Jussa joka ilta luki rukouksen
virsikirjasta ja veisasi virren, ja Kittilän Könkäänkylän Jokelan vanha
Mikko-isäntä oli niin harras, että piti joka vuosi "kymmenen pyhää
liiempää", pyhittäen m.m. neljä päivää sekä joulua että pääsiäistä
ja helluntaita, "mille vain oli neljä evankeliumia". Ahkerasti ukko
viljeli Sanaa lukien raamattua ja Wegeliuksen postillaa ja joka pyhä
piti hartaushetken sekä lauantai-iltaisin polvirukoukset koko väkensä
kanssa. Ja niin uskottiin, että "ihminen tulee autuaaksi, kun hän vain
lukee Sanaa, käy kirkossa ja nauttii välikappaleita".
Mutta tällaiset hartauden harjoittajat olivat vain "kirkkojumalisia
ja oman vanhurskauden päälle luottavia" sekä kadotuksen lapsia. Yhtä
kelvottomia olivat lappalaisetkin, jotka eivät edes lukeneet, joivat ja
joikasivat vain riettaan opettamia rallatuksia, varastivat ja tappoivat
toistensa poroja, minkä ennättivät, vieläpä salassa palvelivat
riettaita epäjumaliaan ja harjoittivat noituutta. Niinpä sanookin
Raution Junnu saarnassaan: "Kansat Pohian Maalla olit kuolleen uskon ja
oman vanhurskauden pimeydessä. Kaikki katumattomat huorat ja varkaat,
juomarit, viinaporvarit, korttimiehet, pelarit, tanssimiehet, koreat,
ahneet, toiselle väärintekijät, sapatinrikkojat ja väärät todistajat
olivat leipossa ja valoit kuolleen uskon liivaa ja oman vanhurskauden
töiden oppia."
Oli kyllä jo kerran heräyksen kirkas välähdys pilkahtanut pohjoiseen
pimeyteen. Jo puolitoista sataa vuotta takaperin Ylitornion papit,
I. Grape (k. 1783) ja N. Wiklund (k. 1785), pitivät niin väkeviä
parannussaarnoja, että sanankuulijat menivät kirkossa tainnoksiin
ja sitten ulos kannettuina alkoivat itsekin voimallisesti saarnata.
Kansassa tapahtui paljon heräyksiä, ja "jumalanlapsia kutsuttiin
maailman joukolta silloin lukijaisiksi". Näitä samoja lukijaisia oli
sittemmin m.m. kuulu "Lapin-Mariakin, heräyksen tilassa sielulleen
rauhaa hakeva" lapintyttö, joka sitten, rauhan ja elävän uskon jo
saavuttaneena, tapasi 1844 Åselessa Laestadiuksen ja "johdatti hänet,
joka jo oli herännyt mies, evankeliumilla uskomaan syntinsä anteeksi",
saaden hänessäkin täydellisen heräyksen sekä elävän uskon, niin että
Lapin suuri herättäjä sai kokea silloin "valon välähdyksen ja taivaan
ilon esimakua".
Siitä lähtien vasta alkoi pimeässä Lapinkorvessa varsinainen
herätystyö. Kirkkojumalisuuden ja isäntäkristillisyyden, kuolleen
uskon ja omanvanhurskauden sekä noituuden, epäjumalain palveluksen
ja kaikkien pahennusten mustaan korpeen ilmestyi Laestadius mahtavana
huutavan äänenä, ruveten vaikuttamaan "lainsaarnalla niinkuin
Johannes Kastaja Juutean korvessa, ja ihmiset heräsit synnin unesta ja
tunnustit syntiänsä niinkuin Johannekselle Juutean korvessa. Ja sitten
johdatti Laestadius taivaasta annetulla evankeliumilla heränneitä
ihmisiä uuden syntymisen kautta Esikoisten seurakuntaan uskomaan
syntinsä anteeksi Jeesuksen Kristuksen veressä. Ja alkoi leviämään
Jumalan valtakunta, vaikka saatanan joukko eriseuraisten ja Jumalan
kieltäjien kanssa seisoi vastassa."
Näin kuvailee vanha sananjulistaja, Raution Junnu, evankeliumin valon
suurta aamunkoittoa, joka sitten paisui valtavaksi uskonnolliseksi
keräykseksi vyöryen yli koko Lapin ja Pohjois-Suomen. Eikä tämä ole
vielä kovin kaukaisten aikojen asia. Pohjoisten seutujen vanhimmat
eläjät vielä hyvin muistavat sen ajan, jolloin "kristillisyys" voitti
ensimmäiset tunnustajansa Suomen puoleisissa kylissä.
Ruotsin-Lapin Kaaressuvannossa, korkealla Muonionjoen yläjuoksulla,
oli Laestadius sielunpaimenena, silloin kun hän aloitti voimakkaat
herätyssaarnansa, saaden pian ympärilleen pienen "mettätokan", joka
kuitenkin nopeasti kasvoi, "vaikka saatanan joukko seisoikin vastassa".
Sanankuulijat kyllä alussa kauhistuivat hirveitä lakisaarnoja,
joissa "koko seurakunta upotettiin korvia myöten turmioon, niin että
vain sormenpäät näkyivät". Mutta pian ylpeimpienkin tekohurskaiden
oman vanhurskauden rakennus romahti, ja he joutuivat suureen synnin
hätään. Saatiinpa jo pian nähdä ensimmäiset "armonmerkitkin": tapahtui
joulukuun alkupäivinä 1845, että muuan lapineukko, tullen armoitetuksi
hyppäsi ilosta korkealle ja tunsi taivaallista riemua. Kohta tämän
jälkeen Herran Henki kävi kuin humaus yli koko seurakunnan, joka joutui
valtavaan hurmiotilaan, "liikutuksiin", jolloin väkevät valitukset
ja ilohuudot voittivat mahtavan saarnankin pauhun. Hartaimpia
uskonmiehiä rupesi Laestadius sitten lähettämään apostelemaan
ympäri maakuntaa herättämään erämaiden kansaa synninunesta. Niinpä
lapinlasten koulumestari, Kuttaisessa syntynyt "Koulu-Jussa", Juhani
Raattamaa, "valaistu mies", josta sitten tuli opettajansa voimakkain
uskonjulistaja, lähetettiin Jukkasjärven Lainiolle, toinen veli,
Pietari Raattamaa, Täräntöön, Erkki-Antti Juhonpieti Pajalasta
Tornion ja Muonionlaaksoon, sekä Naimakan Matti, Kelottijärven Jussa
ja "Parka-Heikki", Heikki Parkajoki, Muonionalustan Muoslompolosta,
Kittilän suureen erämaahan. Nämä Lapinkorven uuden herätyksen
ensimmäiset apostolit kulkivat paikasta toiseen kooten seutukunnan
lapset opetettavakseen, "muuten kun ei ollut lupa Sanaa julistaa", ja
"kouluihin" saapuivat aikuisetkin ihmiset kuulemaan opetusta, joka
tavallisesti muodostui ankaraksi herätyssaarnaksi. Lähetysmiehillä oli
alussa mukanaan Laestadiuksen kirjoittamia "saarna-karttoja", joita he
kansalle lukivat, innostuen pian itsekin omasta puolestaan puhumaan.
"Kouluiksi" sanottiin alkuaikoina tällaisia tilaisuuksia, vasta
myöhemmin ruvettiin niitä nimittämään seuroiksi.
Pian vierähtivät viestit tunturientakaisesta uudesta uskosta ympäri
erämaita herättäen kaikkialla kovaa pelkoa. Varsinkin Koutokeinon
kamalan mellakan (1852) jälkeen kuunteli kansa kauhtuen sanomia
lapinuskosta, joka "villitautina" oli tuntureista lähtenyt
painumaan alamaita kohden. "Ihmiset kun olit niin laillisia, etteivät
käsittänhet evankeliumia, niin siitä semmoista villitystä tuli kuin
Koutokeinossakin" sekä sitten pelkoa ja epäilystä oikeasta uskosta.
Luultiin, että "villiuskon" ja "kovan uskon" saarnamiehistä "tarttuu
villi ja koirantauti, vesikauhu eli muu sellainen vika". Mielettömänä
"taikauksena" puhuttiin siitäkin, että "ihmiset antaa toisilleen
syntiä anteeksi". Sananjulistajia pelättiin kuin pororuttoa eikä
kaikiste uskallettu antaa heille edes yömajaa. Enontekiön Vuontisjärven
Keskitalon Marja-Stiina vatkoi vettä ja tuhkaa saarnamiesten silmille,
ettei heistä tarttuisi koirantauti, ja Vuontis-Jaakon Priita "laittoi
ne rahalla pois ja pesi pirttinsä". Mutta Peltovuoman Eiran Sammu-äijä
raahasi Ies-Pietin tovereineen tukasta pihalle, kun he ensi kerran
tulivat villioppeineen hänen pirttiinsä, ja Ylitornion suruttomat
heittelivät Erkki-Anttia kylmettyneillä hevosenkikaroilla.
"Mutta heräys kulki väkevällä voimalla, sillä Laestadiuksella ja hänen
lähetysmiehillään oli väkevä henki."
Jo kristillisyyden varhaisimpina aikoina saapui uskon sanoma Muonioon,
joka oli rajan tällä puolen, Kaaressuvannon läheisenä naapurina.
Autiomen 80-vuotias Kalla-ukko sanoi olleensa vielä avuton lapsi,
kun Raattamaa ensi kerran ilmestyi Ylimuoniota herättämään,
pitäen "lapinlasten kouluaan" Ylitalossa ja Lantolla. Aikuisetkin
menivät kuulemaan, tulivat tunnossaan lyödyiksi ja pian seurasi
muutamia heräyksiä. Kävi Muoniossa sitten Erkki-Antti Juhonpietikin
lähetysmatkoillaan pitäen "koulujaan" Tapanilla, jossa jo oli usko
omistettu.
Erkki-Antti ja Raattamaa olivat Kolarinkin ensimmäisiä herätysmiehiä.
Väylän takana käytiin heitä kuulemassa ja päästiin uskon omistamiseen.
Alkuaikojen "pääkristityitä" Kolarin Jokijalan seutuvilla olivat
Siuko-Pekka ja Putaan Eeva-Maija, Sieppijärven suurkylässä taas
Kankaan Tiina-Kaisa ja Iivarin vanha lisakki-isäntä emäntineen.
Turtolan suuressa Pellonkylässä tapahtui ensimmäinen heräys jo
1849. Pellon Välimaassa asui vuokralaisena muuan "kraatari" Iisakki
Juuso, nuori naimaton mies, hyvä lukija, mutta "perin korea ja
ylevämielinen, kulkien puettuna kuin riikinkukko ja ollen nuoren
väen eelläkävijänä kaikessa suruttomuuessa". Työn puutteessa lähti
kraatari kerran Pajalaan etsimään elatusta, sattuen siellä käymään
kirkkoonkin juuri silloin, kun Laestadius piti voimakkaan
vaalisaarnansa "kalanpyytämisestä", josta muuan suruton kirkosta
tullessaan pilkaten sanoi: "Aikanen pappi kun saarnasi mä'änneistä
kalapuolikoista!" toisen taasen arvellessa: "Jos tuo mies hyväksi
rupeaa, niin sen parempaa miestä ei ole Köngäsen pöntössä ollut, jos
pahaksi, niin ei tee mithän!" Mutta Iisakki sai saarnasta omantunnon
loukkauksen, niin että kesällä palatessaan Peltoon takaisin hämmästytti
koko kylän: koreasti puettu hilpeä ja iloinen suruttomuuden harjoittaja
oli muuttunut hiljaiseksi, vähäpuheiseksi mieheksi, joka kävi
puettunakin kuin kerjäläinen ja oleskeli enimmäkseen yksinään.
Talvella joulun tienoissa Juuso taas lähti Pajalaan, mennen kuulemaan
Raattamaata, joka piti lapinlasten koulua Kangoksessa, pitäjän
pohjoisnurkilla, ja siellä hän sai valkeuden. Kevät-Marian tienoissa
Juuso taas palasi Peltoon, ilmoittaen pitävänsä iltarukoukset
Mäki-Jolman pirtissä. Kyläläiset ihmettelivät, mitkä rukoukset ne ovat,
joita arkina pidetään, mutta menivät sentään kuulemaan "kraatarin
rukuuksia". Mutta kraatari saarnasi ankaraa lakia, näyttäen raamatun
perustuksella suruttoman elämän kauheuden ja riettauden, niin että
kuulijoista tuntui "kuin olisi ilmiliekki leimunnut". Muutamat
saivat jo piston tuntoonsa ja tulivat heräykseen, niinkuin nuoret
Antti ja Maria Jolma ja Jaukkurin Maria sekä vanhemmista ihmisistä
Välimaan emäntä ja Tupa-Maria, pienen mökin eukko Mäki-Jolman maalta.
Iisakki jatkoi iltarukouksiaan talvella talojen pirteissä, kesällä
kylän kirkkotuvassa, ja sanankuulijoita oli aina huone täynnä sillä
seurauksella, että pian tapahtui kylässä suuret heräykset.
Näihin aikoikin Laestadiuksen lähetysmies, Erkki-Antti, "koko Tornion
jokivarren kansan herättäjä", jo liikkui Ruotsin puolella koulujaan
pitäen -- 1851 meni hän ensi kerran saarnamatkoillaan alaskäsin
Tornionlaaksoa. Väylänmukassa, Pellon pohjoispään kohdalla joen
takana, oli Erkki-Antilla vuokrattuna huone, jossa hän talvella puhui
paikkakuntalaisille. Sinne pellolaisetkin ajoivat eväät mukanaan,
viipyen matkallaan koko päiväkauden. Kesällä taas syyspuoleen
Erkki-Antin "koulut" olivat Näittenkankaan kylässä, Pellon Nivanpään
kohdalla, ja sinne taas koko joukolla soudettiin. Ja "silloin oli
semmoiset ajat, että tuota korkeat pienet lapsetkin saarnasit yli
kansan ja imheellisillä sanoilla raamatusta profeteerasit. Ja toteutui
raamatun sana: 'Lasten ja imeväisten suusta olet sinä kiitoksen
valmistanut'." Moni vanhus on sen omin silmin nähnyt ja omin korvin
kuullut.
Ihmeelliset ihanat ajat olivat kyllä pellolaisilla niinkuin muillakin
uskovaisilla siihen aikaan. Suuri herättäjä asui itse Pajalassa --
Laestadius oli Pajalan rovastina 1849:stä kuolemaansa asti 1861 -- ja
pauhasi Köngäsen kirkossa, johon usein joukolla ajettiin taikka
soudettiin kuulemaan hänen väkeviä saarnojansa. Niissä olikin niin
jumalallinen voima, että koko temppeli tuli liikutuksiin, jopa
surutonkin sielu tunsi sen voiman tunkeutuvan itseensä. Ensin saarnasi
Laestadius suruttomille, jotka eivät sietäneet jumalanlasten
liikutuksia, ja sitten hän puhui omilleen. Saarnamiehellä oli
erinomainen, komea ääni ja hän puhui harvakseen. Kun hän pauhasi
suruttomille, tapahtui se niin rajusti, että saarnaaja toisinaan oikein
karjui. Hän veisautti virttä: "Ah suruton koskas synnistä lakkaat", ja
veisasi itsekin, alkaen matalalla äänellä, joka helähti kuin kanteleen
soitto, mutta kun tultiin nousupaikkaan: "Ah! herää! herää, aika on jo
tull'", kajahti ääni kuin kirkonkello. Mutta kun Laestadius rupesi
saarnaamaan kristityilleen, jotka kirkonporstuassa ja ulkona olivat
odottaneet vuoroaan, oli hänen puheensa niin ihanaa ja hellää, että jo
sivullinenkin kuuli, kenelle hän puhui. Rovasti saarnasi, "niin
laupiaasti, että syän sulasi ihmisiltä". Vain silloin kun sattui
liikutuksia, hän koroitti äänensä aina sen mukaan kuin liikutukset
yltyivät. Vaikka satojakin ihmisiä kirkossa huusi ja voihki ja iloitsi
sekä hyppi penkeillä ja lattialla, niin että permanto tärisi, kuului
sittenkin saarnaajan puhe. Ääni lensi pauhaajain ylitse kohoten
kattoholviin ja painuen seiniä myöten alas, niin että jokainen sen
selvästi kuuli. "Kartasta" Laestadius aina saarnasi, mutta "kun se
loppui, niin sitten vasta paras tuli... ihmiset tulit liikutukshin ja
tanssasit aivan." Saarnaaja "itte ei tullut liikutukshin, kun hän oli
järkevä mies".
Hyvin muistavat vielä Pellon vanhat rakkaan herättäjänsä, monet ovat
saaneet kuulla hänen äänensä, jotkut väylän takana ennen asuneet ovat
ihanimmassa nuoruudessaan olleet hänen rippilapsiaan. Niitä on vielä
Jolman 80-vuotias Tiina-Kaisa, joka 14-15:n ikäisenä kävi Pajalassa
rippikoulunsa. Pappilan pirtissä piti rovasti koulua, jossa pojat ja
tytöt yhtaikaa olivat oppimassa. Kyselyssään hän tuli seisomaan eteen
ja vastatessa piti aina katsoa häntä silmiin sekä sanoa mielipiteensä,
"vaikka se mikä olis ollut". Ellei osannut sanoa mitään, kysyi rovasti:
"Joko sinuun on mennyt mykkä perkele?" Niinpä rovasti kysyi kerran
Tiina-Kaisalta: "Mikä sinulla on rakkainta maailmassa?" Tiina-Kaisa
vastasi: "Raha!" --"Eikö muuta?" rovasti kysyi. "Pakkaa ne pojatkin",
Tiina-Kaisan täytyi tunnustaa, jolloin rovasti naurahti: "Mäkitalon
pojat vissiin?" Mutta Tiina-Kaisa sanoi: "On nekin komioita, vaan
on niitä muuallakin!" Useasti tapasi Laestadius kysyä: "Mikä kiusaus
sinulla on ensin ollut, kun tänään heräsit?" Joskus innostui rovasti
puhumaan kukista ja eläimistäkin. Niinpä hän kerran "teki selvää
jäneksestä, miten se elää", jolloin oppilailta pääsi nauru, "ja mujahti
se ittekin". Raamattua luettiin, ja sitä piti osata, kun rovasti
kyseli. Polvirukoukset pidettiin koulussa aamuin, illoin. Juhannuksena
ripille laskettaessa sitten rovasti sanoi: "Nyt olen minä parhaani
teille selittänyt, Uuden ja Vanhan puolen. Nämä seinätkin voivat sen
tuomiopäivänä todistaa".
Suomen puolelle ei Laestadius tullut saarnaamaan. Kerran hän
palatessaan etelästä käväisi Turtolan pappilassa, jossa silloin asui
pastori A.J. Nyman (1848-57), heräämätön mies, vaikka niin Sanalla
valaistu, että antoi kristityille rauhan. Pappilassa keskusteli
Laestadius talonväen ja paikkakunnan isäntien kanssa, mutta ei ruvennut
seuroja pitämään.
Näiltä ajoilta on alkuisin Turtolan kirkonkylän esikoisuskovaisen,
kolme vuotta takaperin lähes 92:n ikäisenä kuolleen kirkonisännän,
Heikki Laurin, heräys. Turtolan kirkolla oli kyllä jo 1840-luvun
alkupuolella uskoa harrastavia eukkoja, Kyrön Sofia, Uksuan Sofia
ja Ollin Priita, jotka "jumalansanan lukemisen kautta olit tulhet
vakuutukshen". Mutta oikean armon ja uskon omistamiseen tuli Uksuan
Sofia vasta sitten, kun hän kerran omin silmin sai nähdä Jeesuksen
haavoissaan, sekä Kyrön Sofia erään ankaran ukonilman säikäyttämänä.
Kun sitten Erkki-Antti todisti Kyrön Sofialle synnit anteeksi, niin
hän "iloissaan lauleli kuin lintu". Alkupään kristittyjä oli myöskin
Matin vanha muori, Leena-Stiina, joka hartaan uskonsa ja suoran
luonnonlaatunsa takia oli kaikkein ensimmäisiä ihmisiä uskovaisten
joukossa. Leena-Stiina oli toimekas muori, joka aina hääri ahkerana
kotitöissä, hakkasi puitakin, joskus panna rytisti aitaakin. Mutta kun
tuli seurat, vaikka Pajalassa asti, lähti muori nyytti kainalossa sinne
astumaan "ajaen Matin muorin Lankilla", niinkuin paikkakuntalaiset
leikillään sanoivat. Oli muorilla aina tarpeen tullen viisas ja sattuva
sana. "Jopa teit oman vanhurskauven turkhin ison reijän!" sanoi hän
sille, joka toisia syytteli. "Muistakaa risut polttaa!" neuvoi hän
niitä, jotka syntiään tunnustamatta jättivät parannuksensa kesken.
Mutta päivitteli muori kerran sairastuessaan: "Nyt minulle tulee
kuolema, eikä taivhashen ole piikin reikää." Vanhana muorina lähti
Leena-Stiina Ameriikkaan "tutkimhan lastensa kristillisyyttä", ja sinne
hän kuoli.
Jo aikaisin pääsivät muutamat ylitorniolaiset uskon osallisuuteen.
Erkki-Antti kulki täälläkin väylän takana "kouluaan" pitäen, ja
sinne Suomen puolelaisetkin menivät uteliaina kuulemaan. Siellä sai
heräyksensä jo 19:n ikäisenä nuotiorantalainen Heikki Antti, joka pari
vuotta takaperin kuoli 90:n täyttäneenä. Toista vuotta täytyi Heikin
yksinään tunnustaa uskoa, mutta sitten hän sai kanssaveljikseen Iisakki
Huhtasaaren ja Pietari Torikan, ja pian tapahtui heräys Päkkilässä,
jossa emäntä, piika ja kaksi poikaa uskalsivat omistaa uskon. Nämä
paikkakunnan "ensimmäiset matkamiehet" toimittivat sitten ensimmäiset
seuranpidot Ylitorniolla 1852:n vaiheilla. Torikan Pietari kävi yöllä
noutamassa Erkki-Antin väylän takaa, ja Torikan pihapirtin pienessä
peräkamarissa sitten lukon takana yön aikana kaikessa salaisuudessa
kristittyjen piskuinen joukko kuunteli Erkki-Antin puhetta ja piti
keskustelemuksiaan. Ennen päivänkoittoa Torikka taas kyyditsi
saarnamiehen omalle puolelleen.
Näin levisi, etupäässä Erkki-Antin vaikutuksesta, elävä kristillisyys
Tornionlaaksossa jokisuuta kohden aina Karunkiin ja Alatorniolle.
Seitsemisenkymmentä vuotta sitten ruvettiin jo Karungissakin
tunnustamaan uskoa.
Jo 1840-luvun lopulla saapuivat ensimmäiset saarnamiehet, Naimakan
Matti ja Kelottijärven Jussa, Kittilään, tullen Könkään Jokelaankin
tunnettua raamatunmiestä herättämään. He eivät kuitenkaan saaneet ukkoa
vielä omistamaan uskoa, vaikka hän sallikin miesten saarnata
pirtissään, jopa tunnusti, etteivät he väärin puhuneet. Mutta sitten
tuli Parka-Heikki järkyttävine saarnoineen, sanoen Jokelan Mikolle
suoraan, ettei hänellä ollut uutta syntymistä, ja vielä piipulla pöytää
naputellen päällisteli:
-- Kyllä se niin on, Jokela, että kun minä olen kulkenut tätä
seurakuntaa ympäri, niin ne on aina kysynhet, mitä Jokela tykkää tästä
heräyksestä. Ja niin se on, että koko Kittilän seurakunta makaa sinun
päälläs!
Silloin Jokelan Mikon "oman vanhurskauven rakennus kaatui", ja hän
syntinsä tunnustaen omisti uskon, ja pian seurasi muitakin hänen
mukanaan, kun Parka-Heikki kierteli Kittilää.
Samoihin aikoihin olivat "isot heräykset" Kittilän kirkollakin,
jossa "Jumala sai sijansa ensin Välitalossa". Erkki-isäntä, naimaton
keski-iän mies, joka "oli ollut vaivatussa tilassa jo kauan", tuli
kirkonkylän heränneitten esikoiseksi, sitten seurasivat toiset veljet,
Juhani ja Olli sekä Pietulan Erkki ja Maria ynnä Salmen Maija-Leena.
Kaukosen kylässä sanotaan seuroja pidetyn Kiviniemessä, ja
ensimmäisiä uskovaisia olleen Kiviniemen Aapon, Juhan-Erkki Suutarin,
Hyötylän Heikin sekä Kaukosen ukon poikineen. Kittilän Alakylässäkin
Parka-Heikki kävi lyömässä kansan omaatuntoa. Suuri heräys nuortenkin
keskuudessa tapahtui täällä eräiden lihallisessa suruttomuudessa
pidettyjen tapanintanssien jälkeen. Oli kova jumalanilma ja lumipurku,
mutta kylän kansa vain tanssi ja rallatti, ja Vähänkarin Aapo,
vanhanpuoleinen mies, veteli viulua. Kun tuuli oikein jyskäsi,
ilvehtivät tanssijat:
-- Jyskäämme mekin, kun Jumalakin jyskää!
Mutta silloin repäisi ja jyskäytti myrsky nurkkia, niin että koko huone
jymähti. Siitä tanssijatkin pelästyivät, että "Jumala näyttää vielä
jotakin pahempaa", tulivat tunnoissaan lyödyiksi ja rupesivat pian
sen jälkeen tunnustamaan uskoa. Vene-Aapon päiväkirjassa näemmekin
merkinnän v:lta 1862: "Alku uudesta Eli talvela Rupesi kaikki Ala
Kyläläiset yksimielisesti uskon hariotukseen. Herra Itse vahvistakoon
heitä uskosaan." Ja tammik. 6 p:nä 1864 on ukko taas merkinnyt:
"Uskovaiset kasvaavat herran pelvosa Edes aina."
Kittilästä käsin levisi usko Sodankylän Kierinkiinkin. Kittilän
kirkonkylän suurissa keräyksissä joutuivat vaivanalaiseen tilaan
myöskin kierinkiläiset, Jooseppi ja Matleena Martin, tullen kylänsä
ensimmäisiksi uskovaisiksi. Parka-Heikkikin sekä muut saarnamiehet
kävivät sitten Kieringissä, ja 1860-luvulla tapahtui kylässä suuria
keräyksiä. Mikkolan vanhukset, Pekkalan ukko, Raution Olli ja Julio
Plantin omistivat ensimmäisinä syntien anteeksi antamuksen ja saivat
uuden syntymisen armon.
Ensimmäisten lähetysmiesten rinnalle nousi pian muitakin
sananjulistajia, jotka kiersivät ympäri pohjoisia erämaita, aina
Jäämerta myöten, puhuen "Jumalan armosta katuvaisille syntisille"
ja saaden uskovaisten alkuaan pienoisen joukon kasvamaan yhä
suuremmaksi. Sananjulistajat olivat järjestään Pohjanperän miehiä,
monet jo Suomenkin kiveliöissä kasvaneita. Niitä oli sodankyläläinen
Heikki Syväjärvi, joka kuoli Muhoksella 1909, niitä oli Kittilän
Alakylän harras saarnamies Olli Puljula, joka kulki etelässäkin
saarnamatkoillaan, sekä vielä kuulut Hanhivaaran veljekset, Jokelan
Mikon pojat, Fredrik Paksuniemi ja vielä elävä, 90-vuotias Pietari
Hanhivaara, "Hanhi-Pieti", jotka kymmeniä vuosia ovat vaeltaneet sekä
pohjoisessa että etelässä -- käyneet aina Pietarissa asti -- saarnaten
evankeliumia, milloin peskipukuiselle tunturikansalle, milloin
orsia myöten ahdetulle lantalaispirtille, milloin täpötäytiselle
kaupungin seuratalolle. Varhain nousi lantalaissaarnamiesten
avuksi lapinukkojakin, niinkuin Antin Pieti, joka oli Kaaressuvannon
lappalaisia, Nutti-sukua, ja Ies-Pieti, pienoinen kaaressuvantolainen
Vasaran äijä, oikein harras uskovainen ja niin innokas saarnaaja, että
puhuessaan unhotti koko ympäristönsä. Kittilän markkinoijiakin Pieti
kerran yltyi pauhaamaan, huomaamatta vähääkään, että koirat sillä aikaa
tyhjensivät hänen poronliha-ahkionsa. "Na, ne on vain koettelemuksen
merkkejä!" arveli ukko katsellessaan ahkiotaan, jossa vain luut olivat
jäljellä. Ei osannut pieni lapinäijä oikein selvää suomea. Lapiksi
murtautuivat hänen sanansa, ja lappia tuli usein sanatokkaan, niin
etteivät kuulijat aina kaikkea ymmärtäneet. Veisuukin vääntyi lapin
sanontatapaan; niinpä saattoi Pieti laulaa:
"Jolla raitis ruumis on,
Terveus kans' hiva,
Mielell', kielell' kiittäköön
Herraa armiast', pihaa."
Mutta selväjärkinen raamatun mies Pieti oli, jopa niin että "ruhtoi
pastori Laitisenkin Enontekiöllä ja saatti hänet uskhon."
Alkuaikoina ei väyläntakaisia saarnamiehiä suvaittu Suomen puolella.
Parka-Heikkikin lähetettiin vangittuna Kittilästä Ouluun, josta hänet
passitettiin Haaparannalle. Sitten kyllä myöhemmin saivat saarnaajat
vapaasti levittää oppiansa. Useissa kylissä oli varakkaita, hartaita
uskovaisia taloja, joihin saarnamiehet ohjasivat matkansa, viivähtäen
siellä väliin viikkokaudenkin, jolloin koko kylän väellä vietettiin
seuroja ja kuultiin saarna toisensa jälkeen. Sellaisia "kristittyjen
majataloja" oli Tapani Ylimuoniossa, Lantto Kolarissa, Iivari
Sieppijärvellä, Puranen Pellossa, Lauri Turtolan kirkolla sekä Ala-
ja Yli-Antti Ylitornion Nuotiorannalla, Välitalo Kittilän kirkolla,
Kiviniemi Kaukosessa ja Puljula Alakylässä. Enontekiön Peltovuomassa
tuli kristittyjen seurapaikaksi Eiran Sammu-äijän talo, vaikka äijä
ensi kerralla antoikin Ies-Pietille ankaran lähdön.
Mutta sitten Sammu tuli uskoon, ollen sen jälkeen aina avosylisimpiä
saarnamiesten vastaanottajia.
Kristillisyyden alkuaikoina, kun eivät Ruotsin sananjulistajat saaneet
saarnoineen astua tälle puolen, rakensivat Ruotsin lappalaiset oman
"koulupirttinsä" autiolle Ruosterannalle, vastapäätä Ylimuonion
suurta kylää. Omin lupinsa vain lapinukot kaatoivat kuninkaan komeaa
petäjäoutaa, lennättivät poroillaan puita kokoon ja rupesivat
rakentamaan saarnapirttiä. Asiasta tuli kyllä oikeusjuttu
sakotuksineen, mutta teko meni lapinäijien taitamattomuuden nimiin,
joten huone saatiin rakentaa valmiiksi. Siitä tulikin erinomainen
seurapirtti metsien kansalle. Se oli iso, yli nelisylinen,
kolmi-ikkunainen huone, pienine kamarihökkeleineen, jossa oli
piisitakka, pöytä ja muutamia jakkaroita saarnamiehiä varten. Pitkät
lankut oli pirtissä sanankuulijain istuinsijoina sekä pöytä tuoleineen
puhujan paikkana. Tänne sitten monet vuodet kokoonnuttiin kuulemaan
armonsanaa; varsinkin juhannus, keskikesän valoisa viikko, oli
Ruosterannan suurten seurojen aika. Täällä Raattamaa, Erkki-Antti ja
Parka-Heikki kävivät pauhaamassa, ja joskus tuli itse Laestadiuskin
puhumaan, ja silloin juti kansaa pirtille joka suunnalta, kahta puolta
väylää niin paljon, ettei kaikki mahtunut seinien sisällekään.
Toisinaan oli Laestadiuksen mukana Pajalan lukkarikin, Nivan Heikki,
jolla oli erinomaiset äänen lahjat, niin että hänen mahtava veisuunsa
kaikui yli satalukuisen laulavan lauman. Mutta jos sattui joukossa
olemaan täräntöläinen Vinsan Kreeta, päästeli hän virttä niin
väkevästi, että voitti itse lukkarinkin. -- Tämä Ruosterannan vanha
seurapirtti on nykyään Ylimuonion Lanton talossa asuinpirttinä.
Samat armonmerkit, jotka jo 1845 Laestadiuksen saarnatessa ensi
kerran esiintyivät, jatkuivat sitten aina edelleenkin uskovaisten
kokouksissa. Kun "Herran Henki todisti sanankuulijoille saarnaajan
suun kautta syntien anteeksi saamisen armosta", meni se heidän
sydämeensä täyttäen sen ilolla ja riemulla, niin että kuulijat tunsivat
tulleensa armoitetuiksi ja "sen merkkinä oli se, että he tulivat
liikutukshin ja hyppivät". Siitä myöskin tulivat sydämet iloisiksi, kun
sanankuulijat "pääsivät yhthen syämhen, että ovat oikialla tiellä".
Varsinkin naiset olivat herkkiä saamaan liikutuksia. Angelin Eeva
Peltovuomassa hyppeli niin, että menehtyi, ja Pajalassa muuan vanha
leskieukko ratkesi niin kovaan riemuun että kuoli. Muutamat herkät
vaimot rupesivat liikutustilassaan puhumaan kielilläkin, ja "se oli
niin soma kieli, ettei sitä tietomiehetkään ymmärtänhet." Mutta kun
saarnamies oikein järkäytteli tuntoja, saattoivat vanhat vakaat
ukotkin järähtää, hypähtää ylös ja ilontunnossa kähmiä toisiaan, jopa
joskus ryöpsähtää istuinpenkillekin, niin että se rätkähtäen katkesi.
Tällaista menoa eivät suruttomat voineet käsittää, vaan tämä oli heille
loukkauksena, "heillä kun oli ittellä niin hirveät raaot sisällä, että
ne pitivät ittensä mahottomana sellaishen armontunthon". Sentähden
uskottomat saattoivat pilkata uskovaisia ja sanoa, että heidän
jumalanpalveluksensa on kovin koloa ja ryöppeätä. Niinpä kerrankin,
kun uskon alkuaikoina Kolarin Lantolla pidettiin seuroja, pirtin
ollessa tupaten täynnä, poikasia vielä orsillakin istumassa, suruttomat
oviloukossa vain nauroivat, kun Nikkarin Priita, "jonka pää oli kuin
hautakurikka", suuri piippu suussa hyppi lattialla, sekä Ranta-Maija
ja Halingon Maria käsiään heilutellen tanssivat, huutaen
oviloukkolaisille:
"Te ruumenet ja roskat,
pakanat ja paskat!
Minä taivhan kultalaattialla tanssaan!"
Mutta saarnamies, eukkojen mielentilan ymmärtäen, koroitti vain ääntään
ja sanoi:
-- Jumalan kunniaksi hypäkkää!
Joskus tulivat uskovaiset naiset liikutuksiin kuunnellessaan
"uskottomankin papin" saarnaa. Niinpä Jolangin Kaisa Rovaniemen
kirkossa ja Leppäniemen Priita-Stiina Ylitorniolla hurmiotilassaan
häiritsivät papin saarnaa. Eukot joutuivat oikeudessa vastaamaan
"seurakunnan pahentamisesta", ja "Priita-Stiina viethin Oulun linhan".
Enontekiön kirkosta rättäri vei riemuitsevan lapinmuorin ulos, mutta
muori ojensi kätensä sanoen: "Tässä on minun laihat käteni! Pane sie
vain kiinni, jos sinulla on suurempi oikeus kuin Jumalalla, joka minua
hallitsee!"
Oppi-isänsä Laestadiuksen voimakasta, väkeväsanaista saarnatapaa
tavoittelivat ensiajan sananjulistajatkin. "Tähänkin pirttiin on
kuollehen uskon liiva valunut Äkäsjokea myöten!" julisti Erkki-Antti
kerran Kolarissa saarnatessaan. Erkki-Antti olikin hyvin ankara
sanoissaan ja "paha nimittelemhän ja haukkumhan niitä, jotka eivät
tunnustanhet uskoa". He olivat "riettahan ja synnin orjia, pirun
palvelijoita, kuollehen uskon palvelijoita ja huorapukkeja". Yhtä
väkeväsanainen oli Parka-Heikkikin, hänenkin suustaan saivat suruttomat
suoraan kuulla, mitä he olivat. Raattamaa ei käyttäyt niin kovia
sanoja eikä nimitellyt, vaikka hän pauhasikin väkevästi ja "opin
eksytysten tuulia ratkoi jumalansanalla". Ei myöskään Antin-Pieti
haukkunut pahoin, enempää kuin Ies-Pietikään, joka "salakielisenä
miehenä saarnasi raamatusta". Mutta sananjulistajilla oli kaikessa
karkeudessaan ja haukkumisessaan hyvä tarkoitus. Sillä "ensin piti
hajoitettaman, kukistettaman ja revittämän, sitten istutettaman ja
rakennettaman".
Koutokeinolaista villitystä ja väkipakolla käännyttämistä
esiintyi alkuaikoina kyllä alamaissakin. Uskoon tulleet tahtoivat
ensi-innoissaan "tehä jumalanlapsiksi kaikki suruttomat", ja kun eivät
sanat eivätkä tuomitsemiset kylliksi vaikuttaneet, täytyi käyttää
voimakkaampia välikappaleita. Niinpä Angelin Pirkko ja Eeva Kittilän
Puljussa polttivat Könkään Israelin parran ja todistivat:
"Näin helvetin tulikin polttaa kun menet kaotukshen!" Turtolan
Matinlompolossa uskovaiset kärventelivät suruttomia päresoitoilla,
huutaen: "Maista kotitalos leipää!" Ottivatpa muutamat uskovaiset
jonkun pakanan kiinnikin ja upottivat vähäksi aikaa kaivoon, kun eivät
päresoitollaan saaneet häntä parannuksen tekoon. Parkajoessa, Ruotsin
puolella Vara-Jussan Kallaa myös tuikittiin tulisoitolla ja sitten
suljettiin kellariin oppimaan synnintuntoa. Turtolan Rattosjärvellä
tarttuivat uskonsisaret pieneen Leppä-äijään, rutistaen hänet kaulasta
reenjalaksen alle, mutta kiva äijä siinäkin vain kätisi: "No, sakna
vie, kun mie tästä aisan saan, niin kyllä mie teille näytän!" Kova
kiista uskovaisten ja Erkki-Antin kanssa tuli Myllytuvan äijälle
Jarhoisissa. Äijä, raamatun mies, väitti, että Jumalaa voi kyllä
rukoilla yksinäänkin hengessä ja totuudessa ja saada anteeksi semmoiset
syntinsä, joita ei ole tehnyt kanssaveljiään vastaan. Mutta kristityt,
ollen toista mieltä, nutistivat äijän lattiaan ja panivat piipunöljyä
suuhun, sanoen: "Pitää antaa lohikäärmhelle myrkkyä!" Kun äijä ei
sittenkään luopunut uskostaan, ajettiin hänet ulos.
Ihanana kuvastuu vanhojen muisteluksissa vieläkin se aika, jolloin
elävä kristillisyys vietti ensimmäisiä vuosiaan Pohjan erämaissa.
Monesta tuntui silloin kuin pitkän pimeän talven perästä olisi päästy
keväiseen kirkkauteen. "Uskovaiset elit erilhän maailmasta, ja
suruttomat elit erilhän, ja kristillisyys oli silloin arvossa eikä
välitetty muusta." Kokoonnuttiin yhteisiin seuroihin, joissa kaikki
olivat veljiä ja sisaria. Sinne saapuivat saarnamiehet, joita talossa
mielihyvin hoidettiin ja taas kyydittiin toiseen seurapaikkaan.
Seuratalon vieraanvaraisuudessa elivät pitkämatkaiset sanankuulijatkin,
joiden luokse taas vuorostaan satuttiin joutumaan vieraiksi toisella
kerralla. Saarna kuultiin toisensa jälkeen, ja saarnan loputtua
useasti seurasi "tiskuteeraus". Jos uskovaisilla oli eri käsityksiä
raamatusta, niin niistä keskusteltiin, "tiskuteerathin", että
päästäisiin yksimielisyyteen, "ja niitä oli miehiä ja naisia, että
tuntui, niinkuin ne olis kaikki kirjat läpi lukenhet." Kristillisyys
olikin silloin paljon hartaampaa ja raamatullisempaa kuin nyt, raamatun
sanaa seurattiin silloin enemmän ja käytettiin omassa keskuudessa
raamatunmukaista kuria.
Niinpä eivät kristityt saaneet ruveta keskenään käräjöimään, vaan piti
antaa riita-asia omasta piiristä valittujen miesten ratkaistavaksi ja
tyytyä heidän tekemäänsä päätökseen. "Joka ei sitä totellut, suljettiin
pois seurakunnasta." Vähiin jäikin käräjöiminen: Kittilässäkin siihen
aikaan kerran "meni käräjät läpi yhtenä päivänä". "Juoppoudesta
ja kortinpeluusta ja syntimenosta oli ankara rangaistus." Jos ei
uskovainen, muistutuksista huolimatta, tahtonut niistä parantua, joutui
hän suruttomain joukkoon. Muutamat pitivät "rapamahan palveluksena"
kahvinjuontiakin sekä herkkuruokien syömistä, heittäen senkin synnin
pois.
Ei saanut totinen kristitty myöskään "koreilla" vaatteillaan.
"Mustankengän-saappaat" ja "littosverkavaatteet" olivat synnillisiä.
Itse Laestadiuskin kävi vain sarkavaatteissa ja lapikkaat taikka
kallokkaat jalassa, poltellen suurta pitkävartista piippua.
Korvarenkaatkin olivat pahat, samoin "tällineula". Tällineulan
käyttäjää saattoi toinen kristitty moittia: "Senkö kanssa
vaihetit Vapahtajan? Halphanpa myit! Juutas myi Vapahtajan 30:llä
hopeapenningillä, mutta siepä taijat myyä vielä halvemphan."
Synnillistä koreutta oli sekin, että käytti hevosellaan kulkusia taikka
aisatiukua.
Lastenkin kristillisyydestä koetettiin huolehtia. Aikaisin totutettiin
lapsia kirjalle, ja seuroissa heidän piti vanhempain mukana istua
kuulemassa saarnaa sekä olla saapuvilla jokapyhäisissä hartaushetkissä,
joita pidettiin milloin missäkin kylän talossa virsiä veisaten ja
kuunnellen päivän evankeliumin lukemista taikka saarnaa Lutherin
postillasta. Jo nuorena piti lapsen oppia tunnustamaan itsensä
uskovaiseksi, häntä saatettiin kurittaakin, "kun ei tunnustanut, onko
herännyt".
Näin levisi evankeliumin valo ja elävä usko "Pohian Maallekin". Lapin
tuntureilta koottu pieni "mettätokka" kasvoi muutamassa vuosikymmenessä
valtavaksi laumaksi, ottaen haltuunsa kolmen valtakunnan Lapin sekä
pohjoiset kiveliöt miltei kaikkine lappalaisineen ja lantalaisineen,
jopa lopulta kooten joukkoonsa jäseniä eteläisestä lannanmaastakin.
Jo vuosikymmeniä sitten ovat päättyneet esikoisseurakunnan ensimmäisten
raitioiden etsintäretket erämaihin eksyneiden luokse. Hautaan he
ovat jo vaipuneet samoin kuin heidän herättämänsä vanhanpolven
esikoisseurakunta. Kalmatievaan kallistumassa ovat jo nekin harvat,
jotka jo varhaisessa nuoruudessaan saivat heräyksensä ensimmäisten
lähetysmiesten kouluissa. Uusi polvi, jonka jo pienestä pitäen täytyi
oppia tunnustamaan uskoa, on noussut sijaan. "Jumalan rauhalla"
opetettiin sitä tervehtimään uskonveljiään ja -sisariaan.
Ja "Jumalan rauha" kaikuu Lapinkorvessa vieläkin.