Tavaton työmaa oli punakantisessa aapeluksessa Lapinkorven kansallakin.
Raskaan nuottaveneen soutaminen, riihenpuinti ja porometsässä
hiihtäminen oli monelle kiveliön kasvatille kymmentä kertaa helpompaa
kuin aapiskoukeroiden oppiminen. Sitkeimpienkin tervasjuurakoiden
särkeminen tapahtui paljon keveämmin kuin tyhmännäköisen aapiskukon
munittaminen. Juurakoista selviytyi otsan hiellä sekä höyryävillä
hartioilla, mutta kukkoa ei aina saanut munimaan hiellä eikä
tuskallakaan. Satojen poromerkkien pykälien, pistelten ja
linnunvarpaiden tunteminen oli monin verroin helpompaa kuin aapisen
parinkymmenen koukeron muistaminen; villin porolauman kokoaminen
heittämällä suopungin laukkaavan härän sarviin taikka tolvaavan nulpon
takakoparaan kävi kuin kirpanlyönti mutta koota sanoja aapeluksen
mustista sarvipäistä oli monelle niin tylsää työtä, että kirjan
näkeminenkin jo kammotti. Mutta pelottava pappi juroi kirkolla kuin
painajainen, pitäen kamalia lukukinkereitään joka vuosi, ja sitten
vielä oli kiusana hirveä rippikoulu, jota ilman ei saanut edes seurata
Jumalan käskyä: "Lisääntykööt ja täyttäkäät maa!" Sillä "sitä varten
se rippikoulu käyvhänkin, jotta jouvuthan Jumalan käskyjä täyttämhän".
Niinpä piti kiveliön kansankin oppia täyttämään Jumalan käskyjä
oikeassa järjestyksessä, ja metsien pirteissä tapahtuivat aapisen
ääressä samat paukkaamiset, joita jo satoja vuosia oli toimitettu
sadoissa, tuhansissa kodeissa.
Kotihan oli vanhankansan ensimmäinen ja ainoa koulu, jossa muun taidon
ja tiedon ohella annettiin aapistaitokin. Siellähän vanhaan tapaan
"Isä ennen iitä neuvoi,
äätä äitini opetti."
Kuuden, seitsemän, kahdeksan vuotisena työnnettiin aapinen "sikiön"
kouraan. Isä ja äiti taikka talon vanha ämmi olivat mestareina,
monesti myös vanhemmat veljet ja sisaret. Vitsa oli usein uhkaamassa
halutonta ja raskasoppista vekaraa, toisinaan taas kukon munima
"sokkeripala" taikka vehnäpalanen houkuttelemassa. Monta kertaa saivat
vanhemmat päivitellä työläälle lukumiehelle: "Pakana sinusta tulee, kun
et sie koskaan lue... Et vielä tuntis iitäkää, vaikka keppi käessä
vasthan tulis." Saattoi sellainen vastahakoinen "pakananalku" viimein
etsiä kirjansa jostakin uuninsopperosta ja ruveta tunnustelemaan: "Mikä
se sitten on tuo pöyryäpää-puustain tuolla kirjan rämmeen laijalla?"
-- "Koo se on koo! Se on niinkuin Salmen ämmin piippu", piti silloin
opastajan osata neuvoa. Joskus oli lukumiehellä päiväksi "läksy
kirjasta ja verkosta": piti niin ja niin monta kalvoskertaa kutoa
verkkoa sekä oppia kirjasta ulkoa määrätty kappale. Mutta monta kertaa
siinä tukkahamara heilahti, ennenkuin aapinenkaan oli nuoressa päässä,
mitä sitten vielä kun piti päntätä "pitkä kirja", jossa kaiken muun
kamalan lisäksi oli "peesalmit ja athaanaasius". Vanhempien lasten
paukatessa aapista ja katkismusta useasti nuoremmat jo oppivat monet
luvut ulkoa, vaikkeivät "iitä tuntenhet". Ja niin polvi polvelta jatkui
kirjanoppineisuus Lapinkorvessakin.
Mutta syrjäisillä seuduilla ja kaukaisilla perukoilla, joista vain
kerran, pari vuodessa jouduttiin kirkollakaan käymään, tahtoi
aapistyöskentely jäädä aivan sivuansioksi. I:n saattoi isä juuri osata
ja äiti ä:n tuntea, mutta miten niistä sitten saatiin koko puhdasta
jumalansanaa, joka sentään oli "kuin tikkatienä taivhashen", se kävi
jo monelle ylivoimaiseksi. Jotkut saattoivat kyllä "lukia mäykyttää
Uutta Testamenttiakin, mutta jos pari sanaa lukivat oikein, niin jo
kolmas meni väärin". Toiset taas "lukivat kuin tuohta reppiin, eivätkä
ollenkaan ottanhet prikuista vaaria".
Ylivoimaiseksi kävi sellainen seurakuntalainen monesti
sielunpaimenellekin. Tuli nuori pari pyrkimään kristilliseen
avioliittoon, eikä edes aapinen ollut päässä. Niinpä tapahtui
Kolarissakin entisaikaan, että Juustovaaran perukalta mies ja nainen
tulivat pappilaan kuulutuksille, mutta miesparka ei saanut kirjasta
irti sanaakaan.
-- Mikset sinä ole häntä opettanut? pappi torui morsianta.
-- Mikä mie olen vanhaa miestä koulaamhan, kosk'ei kirkkoherrakaan
ole saanut sitä oppimhan, morsian sanoi.
-- Mutta minä en anna kuulutusta! kirkkoherra uhkasi.
-- Me naimme sitten ilman? Kymmenen pelikuorman päästä jos me toisen
kerran Juustovaarasta tulemme tänne, niin meitä on silloin jo kymmenen
pyytämässä kuulutusta.
Eikä paljon oppineempi ollut Teurajärven Mikkokaan, kun hän Rauhalan
Kaisan kanssa astui papin eteen anomaan naimalupaa.
-- Mistä sinä olet? pappi kysyi.
-- Teurajärvestä!
-- Mistä Teurajärvestä?
-- Teurajärven läänistä, josta paljon rökhäitä saahaan. Viisi meitä
on veljestä. Juhani on vanhin, mutta mie olen paras, mulla on
tamppikangashousukki. Ja mie olen Mikko!
-- Entäs tämä morsian?
-- Mie olen Kittilästä sen ison kehrurin tyär, joka Nuurperi-vainaalle
kehräsi puoli leiviskää aivinoita... ja Kallosta Klaaviin äijä, joka
myötäänsä tupakkaa puree, pitäis olla minun isäni. Mie oon Kaisa
Rauhalasta... Eikö se pastori minua tunnekkaa?
-- Osaatteko te lukea?
-- Jo vain!
Mikon piti lukea vanhasta virsikirjasta: "Kristus valo valkeuden..."
Mutta kirjaimet eivät pysyneet paikoillaan niin paljon, että Mikko
olisi saanut ne oikein kiinni. Niinpä hän lukikin:
-- Kivi... kivi... kirstus... valo...
Tuli Kaisankin vuoro. Hän sai koettaa ulkolukutaitoaan
synnintunnustuksessa. Ja Kaisa yritti:
-- Minä vaivainen sinä syntinen minä vaivainen sinä syntinen minä
vaivainen sinä syntinen... En muista enempää, pappi rakas, vaikka
tapettaishin...
-- Ei tule mitään naimisesta! Ette osaa panna lapsia kirjalle, täytyi
papin sanoa.
Pois saivat teurajärveläiset lähteä, morsian päivitellen, kun meni
turhaan puhemiehelle uudet sukat, ja sulhanen surkeillen, kun tuli
juotetuksi hänelle kortteli hyvää rommia, ja vielä tärvääntyi hyvä
luokopäivä. Sillä naimisiin he sittenkin menivät niinkuin
juustovaaralaisetkin, ja papin täytyi lopulta panna heidät
kuulutuksiin.
Tällaisten huonolukuisten vanhempain lapsista ei sitten suinkaan
sukeutunut suuria kirjanoppineita. Sai sen pappi monet kerrat nähdä
kinkereilläkin. Saattoi siellä astua kirjan ääreen sellaisiakin
lukumiehiä kuin Ylitornion Kaulirannan poika, joka kauan aikaa turhaan
yriteltyään viimein kivahti papille:
-- Pi... pi... piru vie, siinä on sinullekin räknäämistä! Kihisee kuin
kusiaispesä!
Vähiin tahtoi monesti jäädä lasten lukutaidon huolehtiminen
rintamaillakin ja kyläisissä kylissä. Leivän takia piti raataa yhtä
päätä aamusta iltaan, eikä lukemisesta lähtenyt mitään leivänapua.
Eikä liioin aapisen sen seitsemiä koukeroita jokaisen pojan-palkeen
ja tyttö-hattaran päähän saanut helposti ajetuksi. Mutta pappi painoi
päälle ja piti kovilla, kun kinkeripäivänä jouduttiin pöydän ääreen
tiliä tekemään. Muutamat papit olivat hyvinkin ankaroita. Castrén
pastorikin Ylitorniolla "tasaisen illan kokonhan piti kinkeripäätöstä
ja palavaa pyyhki", pauhaten:
-- Jumala vaatii meidän kämmenpohjista teidän sielunne!
Ankarasti pauhasi Holmströnikin, jopa toisinaan työnteli taitamattomia
vekaroita pöydän alle. Ja entisaikaiset papit olivat kaikkein
huonoimpia lukumiehiä pistäneet jalkapuuhunkin. Kirkonporstuassa
kaikkien katsottavana olivat kirjantuntemattomat saaneet istua
kyköttää, ja kirkkomiesten oli vielä pitänyt ohitse astuessaan
sylkäistä. Sillä tavoin oli Roju-Ellinkin metsiä kiertävälle
"rotokunnalle" kerran opetettu aapistaidon tärkeyttä. Toisia
metsäjurrikoita taas oli käytetty rippikoulussa vuosikausittain,
niinkuin kolarilaista Taapa-Oskariakin, joka oli saanut junnata
kymmenen vuotta, ennenkuin oli päässyt aikaihmisten kirjoihin.
Mutta oli kylässä aina joku joutava ukko taikka muori, joka oli niin
kirjantaitava, että saattoi opastaa muitakin lukutaidon vaikealla
alkutaipaleella. Heidän luokseen vanhemmat lähettivät lapsiansa
oppimaan, silloin kun eivät itse joutaneet niiden kanssa paukkaamaan
taikka kun lapset olivat niin visapäisiä, ettei kotoisin voimin saatu
heihin aapista istutetuksi. Pieni maksu, ruokatavaraa, vaatetta sekä
joitakuita lantteja annettiin opetuksen korvaukseksi.
Ja nämä vanhat ukot sekä eukot olivat entiskansan kirjanoppineita
opettajia ja koulumestareita. Heidän pikku mökkinsä olivat jonkunlaisia
"vapaita opistoja", joiden oppiaineena oli aapisto, tavaus ja
suora-luku sekä oppikirjoina punakantinen aapinen ja pitkä katkismus.
Sellaisia opetusmestareita oli Kaukalon vaari Turtolan Juoksengissa.
Äijän mökki kykötti kuin vuoripeikon asunto yksinäisellä rantakalliolla
Kattilakosken Kaukalonkorvassa, Tornionjoen törmällä. Se oli kolo
paikka kaikille lähiseutujen kovapäisille pojille. Sillä Kaukalon
kirjallinen ukko oli yksitotinen suuri äijänrutimo, oikea visapäisten
kehvelien koulumestari, jonka pelottavaa naamaa ei leikki liikuttanut.
Kovapäisimmät lukumiehet aina lähetettiinkin Kaukalon mökille saamaan
älyä, ja opinhaluisia -- taikka oikeammin opinhaluttomia -- saapui
joskus väylän takaakin, Ruotsin puolelta. Eväspussi selässä pojat
sinne aamulla astuivat, paukkasivat vaarin kanssa päiväkauden ja taas
illalla palasivat kotiin tyhjine pusseineen, mutta pää täynnä aapista.
Oli äijällä omat tapansa saada haluttomimmatkin vekarat totisella
aikomuksella tarttumaan kirjaansa. Niin saattoi hän saavia tehdessään
ärjäistä vieressään istuvalle lukumiehelle:
-- Tämän saavinpohjan paukautan päähäs halki, jos et opi!
Niskan Petteri ja Kommeksen Olli olivat kerran vaarin luona
opiskelemassa, vaikka he mieluummin vain "tyyräilivät" sivakoilla
Jokitörmästä alas kuin hikoilivat mökissä aapisen ääressä. Mutta loppui
pojilta tyyräilyhalu, kun äijä äkäpäissään haki heidät pirttiin,
jyräytti ison pölkyn lattialle, sieppasi suuren kirveen, jota rupesi
kiukkuisesti hiomaan. Sitten kohotti äijä kirveensä, ärjäisten:
-- Nyt sikiöt! Toinen pittää täsä tehtämän: luettaman taikka kuoltaman!
Lukuhalun pojat sillä kertaa saivat ja lukumiehiä heistä tuli, sillä
kirves ja pölkky olivat sitten aina lattialla uhkaamassa.
Helpotuksen huokauksen monet pojat päästivät, kun Kaukalon kamala äijä
viimein kuoli. Mutta eivät lie silti Kaukalonkorvan mökistä päässeet.
Sinne jäi yksinään elämään ukon ainoa tytär, Kaukalon Akaatta, ruveten
isänsä sijaan kovapäisten koulumestariksi. Akaatta, pitkäleukainen
eukko, jonka pitkä nenäkin nolpotti suun päällä, oli melkein yhtä
pelottava kuin vanha äijäkin. Vanhana piikana hän asui mökissään pitäen
siellä "rukuuksia" arki-iltoinakin. Polvillaan kyköttivät rukoilijat
lattialla, ja Akaatta luki ulkomuististaan rukousta ääneensä, häärien
samalla kahvin keitossa taikka kolistellen uunin takaa puita piisiin.
Ankarana opasti Akaattakin pieniä lukijoita, ja tyttäriäkin lähetettiin
hänen luokseen. Niin pelkäsivät lapset vieläkin Kaukaloa, ettei
toisinaan tarvinnut muuta kuin muistuttaa siitä, kun jo laiskatkin
saivat erinomaisen lukuhalun.
Kaukalon kouluajan jälkeen oli Turtolan Juoksengissa koulumestarina
Puskan Kaisa, vanha leskimuori, joka asui pienessä pirtissään Myllymäen
maalla, Ratasjärvellä. Kaisa oli pikkuinen mummu, mutta terhakka ja
pysty kuin tikku, hyvänluontoinen ja ahkera jumalansanan viljelijä,
jopa "oikein kristitty ihminen oli Kaija-riepu". Mummu kulki joskus
taloissakin lapsia panemassa kirjalle, mutta kotipirtissään hän
alituisesti harjoitti lukemisentaitoa, ja opetuslapset astuivat
hänen luokseen kirkolta asti, aapiset ja katkismukset mukanaan.
Kaisa ei kyllä antanut lapsille kammoa, sillä "hän ei huutanut eikä
räyhännyt, vaan oli aina siivo ja taijolla opetti". Lapset menivät
mielellään hänen kouluunsa, ja "pojankläpitkin häntä rakastit".
Jälkeenpäinkin Kaisan oppilaat aina Ameriikasta asti monesti muistivat
raha-avustuksilla ja muilla lahjoilla vanhaa opastajaansa. Kymmenet
vuodet Kaisa omasta halustaan ohjaili nuorten lukutaitoa, saaden
palkakseen vain vanhempain vapaaehtoisia antimia. Kerran sentään mummu
sai odottamattaan "etelästä" sata markkaa. Muori oli koko seudun
rakastama. Ei kukaan mennyt hänen pirttiinsä käymään viemättä muorille
tuomisia, lapsetkin sinne monesti juoksivat pikku lahjoineen. Lopun
ikäänsä eli Kaisa kunnan hoidokkina Tervahaudan talossa, ja kun hän
pari, kolme vuotta takaperin kuoli "satakymmenellään", saatettiin
hänet hautaan kahdellakymmenellä hevosella. Sattuipa vanhalle
lastenopettaja-mummulle niin sopivasti, että joutui haudassa lepäämään
kahden lapsenarkun väliin.
Karungin vanhoja opettajia oli Juho Viita, jo kuutisenkymmentä vuotta
takaperin kuollut köyhä äijä, joka kulki taloissakin totuttamassa
pientä väkeä aapiseen ja katkismukseen. Ukko ei kyllä "Kristuksesta
tiennyt mithän", mutta oli silti niin kirjanoppinut, että saattoi
huonompiansa opettaa.
Ylitornion Kainuunkylän kirjalle-panijana oli entiseen aikaan
Eeva-Priita, pikku mökin eukko hänkin. Tarkka opettaja oli
Eeva-muorikin. Lukumiesten piti istua tuolilla siivosti "kuin nunna
ploosterissa", ei saanut edes jalkojaan heilutella, ettei muisti
menisi. Helposti muori silloin ropsi vitsalla sääriin, määräten lukijan
istumaan "lapintoolissa" eli jalat tuolin alle vedettyinä. Tunnollista
työtä eukko teki, vielä jälkeenpäinkin hän aina kinkerien edellä kulki
kuulustelemassa opetuslastensa lukutaitoa. Kinkereillä muori sitten
tarkkaan kuunteli, miten hänen valvattinsa osasivat, ollen hyvin
iloinen, kun pappi kiitteli heidän lukutaitoansa.
Turtolan Järvikylillä sekä Kolarin puolellakin vaikutti vanhan
polven nuoruuden aikoina Ruuhi-Joopi, jota sanottiin myöskin
"Ruuhi-piispaksi". Sillä Joopi, vaikka olikin lyhyehkö tummaverinen
ukonkäppyrä, oli kirjantaitava ja kristitty mies, selvä puhumaan, jopa
"aivan profeetallinen mies kansapuheissaan". Ruuhijärvellä eli ukko
talonisäntänä, mutta sitten vanhana miehenä hän rupesi opettamaan kylän
lapsia. Joopi kulkea kapsutti saarnamiesten matkassa, pysähtyen milloin
mihinkin kylään panemaan lapsia kirjalle aapisesta alkaen. Vanhempien
neuvoja Joopi ei opetuksessaan suvainnut, sanoen vain, että "sikiöt ei
opi, jos vanhemmat sekaupi". Iltaisin ukko kokosi ympärilleen aikuista
väkeäkin, tutkistellen sen kanssa "raamatun nytheitä" sekä pitäen
rukoukset. Vanhana Joopi tuli päästä vialle ja sai hyvin surullisen
lopun. Lähti ukko kerran astelemaan Ruuhijärveltä Vuoskulompoloon,
mutta eksyikin metsään ja paleltui kuoliaaksi.
Kolarin nuoren väen lukutaitoa hoiti myöskin Kassan Tiina-Kaisa,
toimien Sieppijärven taloissa. Tiina-Kaisa oli kirjallista lähtöä,
oikeinpa papillista pohjasukua, kotoisin Kolarin Jokijalasta,
Lapinniemen Erkin talosta, johon Tiina-Kaisan, Frosteruksen jälkipahnaa
oleva äidinäiti oli naitu Haaparannalta. Siksi Tiina-Kaisa oli aivan
omiaan kirjanopettajaksi, ja hänellä olikin sellainen taito, että
"vaikka olis sikiöt kuinka huonot olhet, niin kirjalle pani".
Muonion ja Enontekiön aapistelua hoiti ennen vanhaan "Koulu-Heikki",
Heikki Syväjärvi, joka oli kotoisin Kittilän Kallonkylästä. Heikki
ei kyllä ollut edellisten kaltainen vapaaehtoinen opettaja, joka
sai toimestaan palkkaa, minkä vanhemmat suvaitsivat antaa, vaan hän
oli oikein virkamies, varsinaista palkkaa nauttiva koulumestari,
Lapin katekeetta, joka virkansa puolesta paukutti kahdessa laajassa
seurakunnassa. Kesänpuolet ukko muurauslastoineen asteli taloja
myöten rakennellen uuneja, saaden parikymmentä kopekkaa päivältä sekä
ruoan ja kahvin, ja talvenpuolet taas kierteli kyliä pitkin opettaen
viikon, pari kussakin pysähdyspaikassaan. Vanhankansan koulumiehiä
oli Heikkikin, iso turpea vanhapoika, joka opetti, niinkuin oli
häntä itseäkin opetettu. "Talkka-koulua" oli ukon koulunpito. Siellä
kirjaa taitamattomat vekarat "pitkää tavia klonkkasivat, ja tikulla
piethin tavia". Koulumestari oli kyllä hyvä kirjamies, vaikkei osannut
nimeäänkään kirjoittaa. Oppilaitaan hän ohjasi "puustaimia" tuntemaan
selitellen:
-- Oo on niinkuin ovi, koo on kuin pesäkoukku, ärrä on avaimen näköinen
ja ii on kuin vittasavirikko, mutta tee on niinkuin tikka, joka seisoo
järvellä ja on risti päässä. Tuo on ee, jolla on reikä päässä, ja tuo
on ällä, ja se on niinkuin halko... Se on uu, joka on päältä auki, ja
ännä, joka on alta auki, ja ämmäkin on alta auki, mutta se on leveä ja
siinä on kolme kriipua.
Ja sitten vängättiin pitkää tavia: -- Ii sano ii, ässä ää sää, ii-sää!
Jopa joskus yritettiin:
-- Ämmä... ämmä... sano ämmä...
Mutta silloin mestari tarttui ohjiin sanoen:
- Ei ämmä mithän sano, ämmä on vain ämmä! Ää sanoo ja ii sanoo ja aa
sanoo, ja oo ja mikin sanoo, kun net on yksin, mutta ämmä ei sano
koskaan mithän.
Heikki oli "urhoollinen ja hyvä mies ja mahoton vireä ja saura
opettamhan". Kynttilän valossakin hän pimeällä piti koulua ja lasten
piti "kristillisesti istua tolkuttamassa". Eikä ukko ollut mikään
ankara koulumestari. Haturasta hän joskus pudisti, taikka nipisti
nenästä tai korvasta, joskus taas "knipillään" ampaisi otsaan
taitamatonta ja tottelematonta vekaraa, ja se kyllä koski kipeästi, kun
iso mies isolla kynnellään nipsautti. Oli ukon seinällä kyllä vitsakin
varoittamassa sikiöitä kovin ylpeilemästä. "Se on siellä Mooses!" ukko
muistutti oppilaita osoittaen vitsaa. Joskus sentään sattui, että
täytyi vitsa päästää virkaansa. "Nyt täytyy käyttää Moosesta!" sanoi
ukko ottaen vitsan seinältä. Mutta jos pahantekijä rupesi rukoilemaan
armonpuolta, saaden ukon lepytetyksi, pani Heikki vitsan pois puhellen:
"Mooses saapi sitten olla tuolla ja vahata tyhjään."
Koulussaan Heikki opetti "puhasta jumalansanaa eikä mithän muuta".
Aapinen, katkismus ja Uusi Testamentti olivat "talkkakoulun"
oppikirjoja. Niitä luettiin ukon johdolla, ja niistä saatiin
kotiläksyjä ulkoa opittaviksi, koulun loppuessakin mestari vielä antoi
läksyt, jotka piti osata silloin kun hän taas uudelleen tuli kylään
paukkaamaan. Illoin, aamuin ukko piti rukoukset, joita talonväkikin
tuli kuulemaan. "Kovenna se kuin kova on, ja pehmitä se kuin pehmiä
on", Heikki useinkin rukoili. Virsiäkin rukouksissa veisattiin,
vaikkei koulumestari ollutkaan mikään veisuumestari. Hänellä "ei ollut
nuottia enempää kuin härkäsonnilla tuolla äijän takana". Samalla
nuotilla veti hän kaikki virret, niin "Sun haltuus rakas isäni" kuin
"Koko-maailmankin".
Joutui Heikki kerran rippikoulussakin opettamaan. Rovasti Pfaler
jätti hänet muutamiksi tunneiksi kouluunsa "komentamamieheksi".
Mutta isot pojanmollit ja aikuiset tyttäret eivät osanneet vanhalle
"Koulu-Heikilleen" antaa sellaista arvoa kuin hänen uusi asemansa olisi
vaatinut, vaan kovin ylpeilivät ja tekivät koiruutta. Ei auttanut
sekään, että Heikillä oli päällään pitkä musta "virkatakkinsa".
Pystyttivätpä muutamat pojanvintiöt äimän ukon tuoliin ja sitten vain
rähähtivät nauramaan, kun koulumestari pitkää takkiaan kohottaen
istahti alas ja samassa parkaisten hypähti ylös. Rangaistiin kyllä
ylpeileviä koulunkävijöitä, koulumestari itse sai heitä rovastin nähden
"pieksää havolla", mutta tuli ukko huomaamaan, ettei hänestä ole papin
paikalle. Keksi ukko syynkin. "Pitäis minullakin olla joku lekku leuan
alla, niin paremmin tottelisit", hän päivitteli.
Mutta Heikillä ei ollut mitään lekkua leuan alla, eikä hän siis
kyennyt rippikoulun komentamamieheksi. Hänellä oli vain pitkä kulunut
takkinsa, jonka virka-arvoon kuului talkkakoulun komentaminen, aapisten
paukkaaminen ja pitkän tavin klonkkaaminen. Sen takin virkatoimiin
Heikki kyllä kykeni, ja sen virkaa hän uskollisesti hoitikin
kuolemaansa asti tarvitsematta lekkuakaan leukansa alle. Vähäisiä
alkutaitoja vain olivat hänen opetuksensa, mutta sittenkin oli hänet
pantu "paljon päälle": antamaan kristinopin alkutietoa Perä-Lapin
kahden laajan seurakunnan nousevalle polvelle, "eikä paremmalla halulla
voi opettaa ihmisten lapsia, kuin Koulu-Heikki opetti".