Lapin ja Peräpohjan laajoissa erämaapitäjissä, joissa enin osa
seurakuntaa asusti hajallaan kiveliöissä, oli sielunpaimen kaikkein
tärkein henkilö. Niinkuin kiveliöiden kansa poropalkisessaan raitioi
tuhantisia tokkiaan, kooten ne toisinaan kaukaisistakin tunturimaista
porokaarteillensa pykällyksiin, niin seurakuntain sielunpaimenetkin,
kukin omassa "paliskunnassaan", raitioivat hajallista laumaansa.
Niinkuin poropaimenet merkitsivät pykällyspuihin lovilla ja piirroilla
tokkansa pääluvun, niin sielunpaimenetkin pitivät "pykällystä"
laumastaan, merkiten monenlaisilla koukeroilla suuriin kirjoihinsa
oman palkisensa pääluvun, kokosivat tuon tuostakin erämaihin hajonneen
kansansa omille "kaarteilleen", jopa toisinaan itsekin matkustivat
kiveliöön laumansa luokse.
Sielunpaimen oli syrjäisen erämaaseurakunnan kaikki kaikessa. Kansa
piti häntä "raitionaan" sekä hengellisissä että monesti maallisissakin
asioissa. Siksipä useat, varsinkin muita erikoisemmat seurakunnan
paimenet, jäivät vuosikymmeniä, jopa jotkut satojakin vuosia, elämään
kansan muisteluksissa. Vielä yli parinsadan vuoden kuluttua juttelee
tunturimaan asukas muisteluksia "Herr'-Vuolevista", Olaus Sirmasta,
joka Enontekiön ensimmäisenä vakinaisena pappina eli 1600--1700-lukujen
vaiheilla, samoin toimeliaasta "Herr'-Erkistä", Erik Grapesta, joka
sata vuotta myöhemmin vaikutti samassa pitäjässä. Muistellaan ylimäissä
vielä "Vikelius"-pappiakin, joka Ison vihan aikoina pakolaisena
piileskeli Muonion ja Hetan sydänmailla, asustaen Ruotsin puolellakin
Naangijärvellä, "Vikeliuksen kentällä" kalamiesten puittiona.
Pakoretkellään oli pappi kirjoittanut erääseen saurapieleen:
"Nyt suurus suustani puonnut,
hyvä leipä leuoiltani.
Söisin kyllä, joisin kyllä,
täytyy olla tällänsäkki."
Muistetaan myös kertoa Ylitornion entisestä papista "Viiklunnista",
joka toistasataa vuotta takaperin on haudattu kirkonkuoriin parren
alle. Wiklund oli niin voimallinen pauhaamaan, että sanankuulijatkin
saivat saarnainnon ja mennen tainnoksiin alkoivat myös pauhata.
Siitä kuningas aikoi erottaa papin virastaan, kutsuen hänet
Tukholmaan tutkittavaksi. Wiklund meni, ja kuningas käski hänet heti
saarnatuoliin, lähettäen hänelle sinne paperin, jossa piti olla muka
saarnanteksti. Pappi otti paperin, käänteli sitä sanoen:
-- Tyhjä on tämä puoli, ja tyhjä on tämäkin puoli... ja tyhjästä loi
Jumala taivaan ja maan.
Mutta sitten kun pappi alkoi saarnata, niin siitä syntyi sellainen
pauhaaminen, että kuninkaan täytyi lopulta hänet keskeyttää. Kuningas
tarjosi papille parempaa paikkaa etelässä, mutta hän ei huolinut, vaan
palasi jälleen omaan seurakuntaansa. Sama pappi sanoi sitten kerran
Ylitornion kirkossa saarnatessaan:
-- Niin tosi kuin minun sanani on, niin totta ei minun ruumiini pidä
lahooman!
Eikä lahonut papin ruumis. Kirkon lattiaa korjattaessa avattiin
hänen arkkunsa, ja siinä lepäsi voimakas pauhaaja aivan entisellään,
"hiuslakki" päässä, paita päällä, housut ja sukat jaloissa. Paita vain
oli selkäpuolelta lahonut.
Kaukaisissa ylitnaiden pitäjissä viettivät erämaan kansan paimenet
kovin yksinäistä elämää, ollen melkein tykkänään erotettuina muusta
maailmasta. Kesäisin päästiin heidän valtakuntaansa vain veneillä
sauvoen kymmenin penikulmin vastavirtaa, ja talvi painoi heidät
paksujen hankien taakse. Niinpä monesti kävikin, että Lapinkorpi
otti koviin kouriinsa etelästä tulleen jumalansanan julistajan, pitäen
omanaan, minkä oli saanut, ja painaen hänet viimein kalmatievaansa.
Eikä ainoastaan pappia yksinään, vaan toisinaan hänen koko sukunsa.
Vähävaraisina, niukasti palkattuina, erämaan yksinäisyyden taamomina,
eivät monetkaan eliniäkseen Lappiin sortuneet sielunpaimenet jaksaneet
toimittaa lapsiaan opinteille, vaan perilliset joutuivat pesän
hajottua jatkamaan papin pahnaa seutukunnan lantalaisina, jopa joskus
lappalaisinakin. Varsinkin tyttäret opinteiden osattomina monesti
jäivät vertaistaan vaille ja painuivat ylimaiden lantalaissukuihin.
Niinpä tuli Koutokeinon Tornensis papista -- kuoli 1705 -- Tornensis
niminen lappalaissuku, joka vieläkin jutaa Norjan-Lapin ja Enontekiön
tunturimaita. Samoin koko joukko lantalaisia pohjoisissa rajaväylän
pitäjissä juontaa lähtönsä vanhan Grape papin pahnasta.
Perimmäiseen Lappiin, Hetan tunturiseutuun, maatui miltei koko
sukuineen Cajanuskin, joka oli Enontekiön kappalaisena 1858-66. Vanha
pappi sai sijansa Palojoensuun kalmatievassa, ja viime vuosisadan
lopulla kuollut vanha leski-rukka, joka oli oikein "tuomiorovastin
tyär", haudattiin Hetan kirkkokumpuun. Papin ainoa elossa oleva
poika painui lantalaisemäntineen jo nuorena Ameriikkaan, nuorin
tytär, Ida, palasi etelään, mutta vanhemmat tyttäret jäivät Lappiin
lantalaisemänniksi. Hilman vangitsi rättäri Juhan-Petteri Välitalo,
joka sitten muutti poliisiksi Iittoon, korkealle Könkämäenon latvoille,
ja "Ruusaan, joka oli oikein kaunis, valkiaverinen ja pyöreäposkinen",
tarttui toinen veli, Joeli Välitalo, pienen talopahasen isäntä
Vuontisjärveltä. Vuontisjärven Välitalossa asui papinleski vanhuutensa
päivät. Täällä kaunis Ruusakin kuoli "lehmän alle, kun oli lypsämässä".
Satakunta vuotta takaperin eli Muoniossa Mathias Kolström, joutuen
hänkin, samoin kuin useat jälkeläisistäänkin Lapinmaan multiin.
Kolström oli itsekin lapinsyntyjä. Kolarilaisen mestaritakojan, Uollo
Raution, veli, Juho Rautio muutti Tornioon sepäksi ja pani siellä
poikansa "papinkoulhun". Tornion alkeiskoulussa kävi poika 1770-80
luvuilla, ja muistaen kolarien kotiseutua otti nimekseen Kolström,
kävipä "tutänttinä" ollessaan usein entisessä kotikylässäänkin,
asustaen Raution vanhan kartanon perätuvassa. Lappiin palasi lapinsynty
papiksi päästyään, tullen 1788 Muonion ensimmäiseksi saarnaajaksi sekä
1812 Muonion ja siihen yhdistetyn Enontekiön kirkkoherraksi. Kahden
suuren seurakunnan vähälukuista metsäkansaa paimensi papin koulun
käynyt sepänpoika kuolemaansa asti, joka tapahtui 1829.
Kolström oli "hyvä saarnamies". Hän sai pauhata milloin Lätäsenon
Markkinakummun -- sitten Palojoensuun -- kirkossa, milloin taas Muonion
pienessä kirkkotuvassa, joka seudun ensimmäisenä saarnahuoneena
seisoi Uollontörmällä, Jierisjoen pohjoispuolella, joutuen sitten jo
saarnaamaan Muonion uudessakin, 1817 valmistuneessa temppelissä.
Pyhäpäivinä pauhasi pappi kansallensa, mutta muina viikonpäivinä
hän keitätti sille viinaa. Pappilassa oli vakituinen viinakota, jossa
toinen kirkonmies, unilukkari ja papin renki, Jierisjärven Iisakki,
hääri keittomestarina. Tihuntijyvistä laski unilukkari viinaa, myyden
sitä sekä lappalaisille että lantalaisille, vain kodasta käsin
puolentynnyrin astiasta kauhalla mitaten. Pappi itsekin joi ahkerasti
ja myi. Oli hänellä joskus kinkerimatkoillakin viinakauppa matkassa,
ja varsinkin lappalaiset olivat siitä hyvillään. Kun pelottava
yhteenotto papin ja Sanan kanssa oli suoritettu, saatiin unilukkarin
keitoksista hyvät virkistyshetket, ja porontaljoilla pirtissä maaten
pappi vain naureskeli, kun lappalaiset päissään oikein rähisivät.
Keitettiin pappilassa viinaa talollistenkin viljasta. Leiviskän kun vei
leipäviljaa unilukkarille, sai sen viinakannuna takaisin.
Papinrouvan, Brita-Lisa Valbomin, sanotaan olleen "Ruottin
Arjepluukasta", ja perhettä oli pappilassa neljä poikaa, kolme tytärtä
sekä papin rouvan sisar, Beata-Caisa, jolla oli yksinäinen poika, Erik.
Vanhin poika, "Pelle", kävi hiukan koulua ja toimi sitten Muoniossa
"ymppääjänä". Mutta kerran hän meni hautausmaalle kuolleitten luiden
kanssa pelehtimään saaden kalmanväen kimppuunsa, niin että "tuli
hulluksi ja kuoli pirhuihin". Toinen poika, "Kalla", ei käynyt mitään
koulua, kulki vain kylillä ja soitteli häissä, laski viimein alas
Kemiin ja kuoli siellä. Mutta Mathias Adolfista tuli pappi, joka isänsä
jälkeen oli jonkun aikaa Muonion paimenena, muuttaen sitten Karunkiin
ja sieltä Tervolaan, jossa kuoli 1864. Pappi tuli Emanuelistakin,
"Mannesta". Jo kouluaikanaan, ollen vain "tutäntti ja maisteri", meni
hän joskus "papan sijasta pauhaamhan". Pari, kolme kertaa katsahtaen
avattuun raamattuun, rukatti hän kirkkoon ja paukutti sitten niin
voimallisesti, että sanat kuuluivat kylään saakka. Ylitorniolla
oli Manne ensin apulaispappina, sitten Enontekiön "koulupappina"
(1834-49), kulkien Ruijassakin saarnaamassa. Hetasta muutti koulupappi
kappalaiseksi Utajärvelle, jossa hänen, lapinmiehen, oli "niin ikävä
että kuoli" 1852.
Pappilan tyttäret saivat ottajansa omalta kotiseudultaan. Vanhimuksen,
Kaisan, vei nimismies Kock, nuorimuksen, Luisun, korjasi Norjasta
tullut kauppias, Knobblock, "mainion hyvä mies, joka rakensi
ensimmäisen talon Muoniovaarhan", Ruotsin puolelle väylää, mutta
muutti sittemmin Tornioon sepäksi. Keskimmäinen tytär, Heta, joutui
Hietasen Iisakille, joka oli vanhan sotamiehen, Johan Örnin, poika,
saman Örnin, jonka kimppuun Kolström pappi kerran vihoissaan hyökkäsi,
sanoen: "Nyt mies Jumalalla freistathan!" Hietas-Iisakki omisti papin
tyttären mukana hänen papillisen sukunimensäkin, ja samoin teki taas
Iisakin vävykin, Juho Anttila, pelastaen siten vanhoista Köngäsen
ruukin sysikolareista johtuneen sukunimen unohtumasta. Ja sitä lyytä on
Kolströmejä Muoniossa vieläkin.
Vanha Kolström pappi ei suinkaan ollut ainoa viinaa viljelevä
sielunpaimen. Silloiseen aikaan oli niitä Lapinkorvessa muitakin
samanlaisia, pahempiakin. Niinkuin Esaias Castrénkin, "Essa", joka
Kolströmien jälkeen oli jonkun aikaa Muoniossa sijaispappina. Kun
"Essa" saarnatuolissa kumartui rukoilemaan, ja seurakunta painoi päänsä
penkkiin, kyykähti pappi alas, jolloin sormien välitse vilkuileva
seurakunta näki pullonpohjan heilahtavan saarnatuolin laidan ylitse.
Turtolan Frosteruskaan (1826-47) ei ryyppäämiseltään tahtonut aina
joutua ajallaan kirkkoonkaan. Lukkari Jurva pani jo virret taululle ja
rupesi odottaessaan veisaamaan, parkuen vihoissaan niin ankarasti, että
huuto kuului "puolivälhin Turtolaa ja Pelloa". Lukkari oli sitä enemmän
vihoissaan, koska hän tiesi, että
"Lukkaria pitää Jumalan luua,
mutta pappeja saapi pieksämällä."
Viinaa viljeli "Krankkakin", joka neljä, viisi vuotta oli Turtolassa
Frosteruksen sijaisena. Hän ryyppi ahkerasti tullen yhä punaisemmaksi
ja saaden nimekseen "Punainen Krankka". Ja Mellin, ollessaan pari
vuotta (1857-59) Turtolaa kaitsemassa, kävi tuon tuostakin kontti
selässä Matarengistä asti viinaa noutamassa.
Mutta ei tarvitse kovin "lastata" näitä entisiä erämaiden
paimenparkoja. Siellä he muun maailman unohtamina joutuivat juromaan
yhtämittaisessa yksinäisyydessä, miltei ainaisessa arkipäivässä ja
taas talven tappavassa pimeydessä. Eikä entisaikaan painettu pappia,
vaikka hän jonkun ryypyn ottikin. Samanlaisia sielunpaimenia oli
ennen kyllä lannanmaassakin. Ja laumansa parasta koettivat nämäkin
kiveliöiden raitiot harrastaa. Mellinkin saarnasi kirkossa kuin paras
pappi ja "haukkui juopot, varkhat ja kaikki", sekä messusi, "niin
ett' oikein kirkon katto kohoili". Kranck taas piti pappilassaan
koulua, opettaen Turtolan poikia lukemaan, kirjoittamaan ja lukua
laskemaan. Ja pyrkiessään Frosteruksen jälkeen Turtolan papiksi Kranck
vaalisaarnassaan voimallisesti julisti:
-- En ole tullut suurella viisaudella enkä korkealla opilla, mutta
hengen ja voiman korotuksella.
Tästä huolimatta ei hän kyllä saanut kuin kaksi ääntä.
Nousi Lapin erämaan paimeniksi joskus oikeita toimenmiehiäkin, jotka
jaksoivat pysyä virkeinä elämän yksitoikkoisuudessakin. Sellainen
oli C.F. Pfaler, joka ensin Turtolassa ja Ylitorniolla vaikutettuaan
kohosi väylää ylemmäksi, Muonioon, viihtyen täällä neljätoista vuotta
(1854-68).
Pfaler oli rovasti ja "se mies sieti rovastin nimen". Kirkossa hän
messusi, niin että se solkena kuului kylän taloihin, kun kirkko "oli
lentävänä reikänä, akkunat rikki ja ihmiset istuit pöykkyri päällä
kirkossa". Tätä pöykkyripeskien kansaa pappi ankarasti järkäytteli
saarnoissaan. Varsinkin ahdisteli hän viinakauppiaita, juomareita,
vieläpä liiallisesti koreilevia naisiakin. Kun vaimoväki pitkissä,
lattiaa laahaavissa silkkinauhoissaan koreili kirkossa, saattoi rovasti
huutaa:
-- Niihin nauhoihin ensinnä helvetin tuli tarttuu!
Ja kun Vestolan herra Turtolassa töllisteli vain kirkonkattoon, sovitti
pappi saarnaansa:
-- Muutamat saarnan aikana laskevat nauloja kirkonkatosta...
Kovilla piti rovasti nuorta väkeäkin rippikoulussa. "Nykyisten pappien
rippikoulu on kuin kirppasilla oloa" Pfalerin kouluun verraten.
Kesäisin rovasti piti kylän nuorille pyhäkoulua. Helluntaista lähtien
kävivät lapset joka pyhä iltapäivällä pappilan pirtissä, ja rovasti
luetti heillä päivän evankeliumin, kysellen ja selitellen luettua
tekstiä. Ottipa pappi joskus poikia tukastakin ja "kolhautti päätä
seinhän", kun he salaa kurkistelivat kirjaansa.
Rovastin rouva oli "niinkuin yksi mainio talonpojan emäntä". Hän teki
itse vaatteet koko väelleen, ja rouvansa ompelemassa puvussa kävi
rovasti kirkossakin. Ja pappilan työmiehen, Muusan Heikin, kehnoa
joukkoa papinrouva elätti, vielä paikaten lasten kurjat vaatteet,
jopa kengätkin. Hyvin "talonpoikaista ja alhaista" oli pappilan nuori
väkikin; kolme "pröökynää" ja viisi "tutänttiä". Vaikka pojat olivatkin
"tutänttiä", häärivät he kesällä kotona ollessaan aina työssä. Useasti
lähti koko pappilan perhe vierailemaan kylän taloihin. Varsinkin kun
pidettiin kinkereitä lähikylissä, oli rovastin koko väki parhaina
vieraina. Ja silloin "koko kinkeriväki syrjää myöten oli päivällisellä
syömässä maitovelliä, voita, leipää ja kalaa".
Koko perheineen muutti rovasti Pfaler sitten tunturien maasta
Nurmekseen, jossa kuoli 1879. Ei jäänyt hänen sukuaan Lappiin, muuten
vain hyvä muisto.
Mutta nousi Lapinkorpeen joskus toisenkinlaisia toimenmiehiä, jotka
viihtyivät kyllä yksinäisyydessäänkin, joutumatta silti juopottelevien
joukkoon.
Tuohikontti selässä tallusteli Kolariin kesällä 1862 pitkä, laiha,
kaitakasvoinen nuori mies, jonka vaalea tukkakin roikkelehti
takinkauluksen peittona. Jaakon majataloon mies astui, heilauttaen
konttinsa portaille ja painuen pirtin penkille istumaan.
-- Mistäs tämä mies on? emäntä kysyi.
-- Tulin vain tänne papiksi! vieras vastasi.
Mies oli "Pärki-vainaa", Johan Immanuel Bergh, joka sitten oli
vähäväkisen Kolarin sielunpaimenena kahdeksan vuotta.
Yhtä vaatimaton kuin uusi paimen oli kontti selässä Kolariin
tullessaan, oli hän sitten aina edelleenkin. Virkansa hän hoiti
tunnollisesti, rippikouluakin piti aamusta iltaan, kahdeksan tuntia
joka päivä, ja olikin oppilaille ankara mies, niin että "toisellainen
oli silloin lukutaito, vaikkei ollut kouluja". "Kristittyjen",
lestadiolaisten seuroissa, jotka näihin aikoihin jo rupesivat olemaan
parhaassa vauhdissaan, ei Bergh käynyt, mutta ei hän koskaan heistä
lausunut moitteen sanaakaan eikä kieltänyt laumaansa seuroihin
menemästä. Yksikseen mies vain vanhassa pappilassaan asui kolmen
rengin ja kolmen piian kanssa, viettäen hyvin vaatimatonta elämää.
Ei tarvinnut hänelle monia ruokia laitella. "Pilkkumhin vain panthin
maitoa ja puukauha vierhen, ja pappi otti itte kaapista voita ja leipää
ja siinä kaapin vieressä pureskeli." Monesti ryyppi pappi samasta
suuresta pahkamaljasta väen kanssa. Vain silloin kun sattui vieraita
tulemaan, pantiin lautaset pöydälle ja keitettiin siikaa ja syötiin
"niinkuin herskapissa ainaskin". Mutta vieraiden lähdettyä korjattiin
lautaset ja ruuat kaappiin, ja siikojen jäännökset pisteli pappi
kylmiltään. Kahviakin pappi keitätti pappilassa kävijöille. Palvelija
vain toi kahvin sisään ja isäntä itse kantoi tarjottimella sen
vieraalleen. Harvoin kävi pappilassa vieraita, paitsi mitä pitäjäläiset
pistäysivät asioillansa. Eikä pappikaan puolestaan ollut ahkera
kylää juoksemaan, hyvällä "Liinikollaan" vain silloin tällöin ajeli
asioillaan. Kuusi kertaa vuodessa Bergh kävi Muoniossa saarnaamassa,
leikkauttaen samalla matkalla pitkän tukkansakin.
-- Jo taas on Pärkin pää Muoniossa keritty! huomasivat heti
kolarilaisetkin, kun pappi palasi saarnamatkaltaan.
Kotonaan asteli Bergh aina vanhassa lyhyessä viheriäpäällyksisessä
naisen turkissa, joka oli halvasta hinnasta lyöty hänelle Jaakon
mamma-vainajan huutokaupassa, ja päässä oli tavallisesti "iso
lakkikopra, semmoinen törilö".
Kerran yritti "Pärki-pastorin" vieraaksi eräs ummikko ruotsalaisneiti,
"pitkäraatoinen tuomarinpassaaja" Köngäsestä. Nimismiehen kanssa
ajoi naapurimaan tytär majataloon, kutsuttaen sinne pastorinkin
ja tarjoten hänelle hyvät illalliset. Aamulla lähti ummikko
vastavuorolle pappilaan, mutta pappi makasi vain nukkumakamarissaan
eikä ollut koko tyttärestä tietääkseenkään. Ja nimismies sai kyyditä
tuomarinpassaajansa saman tien takaisin Köngäseen.
Vihainen olikin pappi naisväelle ja halveksi koko heidän sukuansa,
vaikkei hän rauhan miehenä tahtonut suinkaan olla kellenkään
epäystävällinen.
Mutta lehmistä pappi piti, ja "Lehmä-papiksi" häntä Kolarikin nimitti,
sillä "ei Pärkillä ollut muuta epäjumalaa kuin lehmät".
Niitä olikin pappilan kahdessa navetassa kokonainen karja,
kolmekymmentäviisi lypsävää. Kolme piikaa, sadan markan vuosipalkalla,
mikä olikin hyvä raha siihen aikaan, oli karjaa ja pappilan
taloutta hoitamassa. Sammun Matilla oli emäntäpiikana Koivumaan Eeva
ja Sammun Mykkä-Maija apulaisinaan. Tavaton työ oli palvelijoilla
suuren karjan hoitamisessa ja ruokossa. Ihmislantaa käytettiin
siihen aikaan rehun lisänä vielä pappilassakin. Luisteita kerättiin
tallista ja navetasta ja pantiin suureen, viiden tynnyrin vetoiseen
navettakattilaan sekä lyötiin lantaa joukkoon. Sitten keitettiin, ja
"puuta paloi pa'an alla niinkuin haminassa, ja sonta kuohui päällä
niinkuin vilttihattu". Joka päivä pappi itsekin kävi navetassa
karjaansa katsomassa. Heittäen viheriäpäällyksisen turkkinsa pöntön
laidalle hän siirtyi lehmältä toiselle silitellen ja puhutellen
jokaista nimeltään ja tiedustellen palvelijoilta elukan vointia.
Siivosti piti palvelijain kohdella karjaa; pahankuristakaan lehmää,
joka lypsettäessä yritti potkia, ei saanut pieksää.
-- Ei, ei saa sitä piiskata, se on vanha elävä! pappi heti kielteli.
Mykkä-Maija oli talon voinhoitajana -- lisäksi hän taitavana ompelijana
neuloi papille "paijat ja krajit ja liperit leuan alle". Maija sai
kirnuta kaksi kertaa joka päivä; toinen kirnu oli jo uunin kupeen
"halsissa" lämpenemässä, kun Maija toista huisutti. Karkeat suolat
survoi eukko puntarin perällä hienoiksi voisuoloiksi, ja monet tynnyrit
keräytyi voita Maijan varastoon. Sieppijärven Hilppa kävi tuon
tuostakin ostamassa voin, toimittaen sen sitten Ruijan markkinoille.
Kirnupiimä syötettiin takaisin lehmille, ja muun piimän, mikä ei mennyt
omaan väkeen, antoi pappi ilmaiseksi köyhille. Jos joku halusi piimää
ostaa, sai sitä kymmenellä pennillä kannun, ja kirnupiimä maksoi
seitsemän penniä.
Paikkakunnan tapaan ruokki pappi väkensä. Arkipäivisin elettiin
enimmäkseen piimällä, leivällä ja suolakalalla, mutta pyhäaamuisin
syötiin viiliä ja voita. Kesällä teetti pastori heinää puolella
voinaulalla viikkoa ja miestä kohden. Mutta kerran kun väki oli
Pohjasenvuomalla heinänteossa, loppui voi kesken. Silloin Teuran Aapo
vuoli puupalikan "räknäten" ja kirjoittaen puukolla siihen "latinaksi",
että 8 LUOTIA TULI VOITA VAIN HENKELE, ja pani palikan tyhjään
voirasiaan, joka lähetettiin pappilaan. Siitä pappi suuttui, niin että
aikoi ajaa koko väen pois, mutta pian hän leppyi, ja käski antaa voita
kylliksi.
Saadakseen suurelle karjalleen tarpeeksi kontua, vuokrasi Bergh
pappilansa maiden lisäksi vielä Pellikan talon, osti Ristimellan talon
väylän varrelta sekä Kivijärven Erkiltä hänen kuivaamansa Kivijärven
niityn ja Kuusiniemen uudistalon ja vielä Teurajärven Jussalta
Teurajärven metsätalon. Kivijärven niityille rakennutti Bergh latoja,
Teurajärveen uuden pirtin ja Kuusiniemeen kokonaisen talonkartanon
navettoineen, kaikkineen. Tänne Teurajärven kulmille, penikulman päähän
kirkolta, hyville laitumille vietiin pappilan karja koko kesäksi; vain
viisi lehmää heitettiin kotihoitoihin.
Paljon sai köyhän Kolarin vaatimaton, mutta toimekas pappi tuloja
karjastaan ja maistaan. Monet kerrat kävi Sieppijärven Filppa
noutamassa voikuormansa, ja pelloista saatiin ohria niin paljon, että
syksyisin oli parikymmentä riihtä puitavana. Seurakuntalaisilta sai
pastori palkkaa ohrakielon sekä pari naulaa voita joka talosta. --
Kolarilaisten piti lisäksi "ruokkia rovasti Alkkulhan", ja siihen meni
m.m. naula voita joka lehmästä, ja voi piti olla puhdasta kesävoita,
sillä Alkkulan Heikel rovasti varoitti kerran kolarilaisia:
-- Älkää te sekoittako talvivoita kesävoihin! Ei minun vahingokseni,
mutta teidän sielujenne vahingoksi.
Hyvin viihtyi ja vaurastui Bergh Lapissa hoitaen suurta lehmäkarjaansa
sekä vähälukuista poropaimenien, sysi- ja tervakolarien metsäkuntaa.
Eivät saattaneet seurakuntalaiset sanoa paimenestaan pahaa, eivätkä
"kristitytkään" voineet häntä moittia muusta kuin, ettei hänellä ollut
"Pyhää Henkeä".
Kahdeksan vuotta tämä yksinäinen mies kaitsi Kolaria. Kova "päätauti"
häntä viime vuosinaan usein vaivasi, eikä se heittänyt, vaikka Kankaan
muori kävi silloin tällöin kuppaamassa.
Sitten 1870 myi Bergh koko lehmikarjansa huutokaupalla ja muutti
kappalaiseksi Pudasjärvelle, jossa jo seuraavana vuonna kuoli.
Hyvin muistaa vielä vanha Kolari "Pärki-pappinsa", vaatimattoman
miehen, joka "oli hyvin kousi mies eikä mikää herra... eikä kantanut
löönääkään monelta".
Ja tämä on parhaita tunnustuksia, mitä lapinukko saattaa
virkamiehestään antaa. Mutta vielä parempi olisi, jos hän voisi tähän
lisätä:
-- Ja sitten hänellä vielä oli Pyhä Henki.