Ylitornion ja Turtolan välisillä sydänmailla, Raanujärven perukoilla,
Pessalompolon Vuonorovassa eli vuosisatain vaihteessa vanha Kassan
Salkko, paikkakuntansa parhain tietäjäukko.
"Horsi", Fors, oli ukon oikea pohjanimi, vaikka häntä kylän kesken
sanottiin "Kassaksi", koska hän nuorena ollessaan oli palvellut renkinä
Kassankorvassa, Ruotsin puolella väylää, Pajalasta vähän matkaa
alaspäin. Rajan takaa oli äijä lähtöisinkin, Matarengistä, mutta muutti
sitten myöhemmin Suomen puolelle joutuen lopulta pienen talon isännäksi
Pessalompolon Pessanpäähän, josta oli nainut Vuonorovan tyttären.
Toimitteli Salkko maalarinammattiakin, ja maalariksi piti häntä
mainitakin sekä vielä mieluummin mestariksi, ellei sanonut "Korsiksi".
Mutta siitä oli äijä äkäinen, jos puhutteli häntä Kassaksi. Jolangin
ukollekin, joka kerran tuli kysymään veljelleen apua "Kassalta", Salkko
tiuskasi vihaisena:
-- Ookko sie nähnyt Jolangissa miestä, joll' on lakki saaphaina ja
saaphat lakkina?
Ja niin väkevänä kohdistui Salkon viha Jolangin mieheen, että hänen
veljensä tuli pian nöyräpäiseksi. Itse avunetsijään ja nimittelijään se
ei voinut pystyä, kun hän oli vahvempiverinen veljeänsä.
Ruotsin puolen tietäjäpahnaa lienee Salkko ollut jo alkuaankin ja
sitten matkansa varrella saanut lisäoppia pohjanpuolen viisailta.
Niinpä hän tullessaan rengiksi Kassankorvaan joutui aivan oikeaan
paikkaan. Talon isäntä oli mahtava tietomies, vaikka renki ei sitä
alussa äkännytkään. Mutta sattuipa kerran karhu tulemaan taion karjaan,
ja elukat rupesivat pitämään metsässä hirveätä meteliä. Renki juoksi
hätäyksissään lennättämään isännälle, että karhu on karjassa. Mutta
isäntä sanoi vain rauhallisesti:
-- Mitä sie minun karjastani tahot? Anna olla!
Eikä metsästäkään sen enempää kuulunut: illalla tuli koko karja
terveenä kotiin. Renki riensi heti kummissaan isännältä kysymään:
-- Mitä sie tahot, kun neuvot minuakin?
-- Olet tulevankin vuuen renkinä, maksan rahapalkankin, isäntä vain
sanoi.
Salmo oli renkinä, ja isäntä johdatti hänelle monet muutkin tietonsa
ja taitonsa, eikä ainoastaan sitä, miten karja varjellaan karhulta. Ja
täällä tuli Salkosta sekä "Kassan" Salkko että tietomies, jolla oli
valta metsän ja maan elävien, tautien ja kaikkien "poikkipuolisten",
sekä näkyväisten että näkymättömien, ylitse.
"Pakanallisista" toimistaan huolimatta oli ukko uskovainen kristitty,
joka osasi hyvin lukea, jopa raamattukin, "iso kirja", oli hänellä
hyvin selvillä. Niinpä Salkko saattoikin sanoa saarnamiehille, kun he
kerran tulivat häntä ahdistelemaan noituudesta:
-- Noo, pruukaanhan mie parannella ja lukia raamatunsanoja.
Raamatunsanoja Salkko paljon käyttikin ja "poikkipuoleisissaan" monesti
vetosi pyhään kirjaan, ottaen sieltä voimallisimmat, asiaan sopivat
manauksensa. Raamatun mahtavat lauseet tietäjän suulla jämäyteltyinä
olivat monta kertaa paljon tehoisammat kuin monet muut vanhoilta opitut
mahtisanat. Niinpä ukko koskemaa ja vammaa pyörryttäessään otti
"ainhet" ukkosen särkemästä puusta taikka ukonkivestä, jauhoi niitä
kahviin, antoi sairaalle ja sanoi:
"Tämä paisuma parantukhon,
niinkuin Peeharoanin paisumat paranit
Mooseksen rukouksen voimalla!"
Kaksi osaa juotti Salkko sairaalle, mutta kolmannen vatkasi ulos,
kirkolle käsin, sanoen:
"Mene tuulissa, joista olet tullutkin!"
Sillä koskemat ja vammat liikkuivat ilmassa ja paikalle sattuessa
"pystyivät" ihmiseen. Vammaa, joka saattoi kasvaa kuukausimääriä, ei
kyllä saattanut pyörryttää muuta kuin alakuulla, mutta koskemaan voi
vaikuttaa milloin tahansa, ennenkuin se oli päässyt kolmen vuorokauden
sivuitse.
Käärmeen pistännän Salkko paransi manaamalla kahviin:
"Sinä tulisilta käärmeiltä purtu ihminen,
parane niinkuin Israelin lapset paranit korvessa,
kun he katsoit sen Moosekselta yletyn
vaskikäärmhen kautta,
ja he paranit!
Ja parane sinä samoin!"
Kolmeen kertaan ukko lausui nämä sanat pyörittäen sormellaan kahvia
sekä madon puremaa paikkaa, antoi sitten kaksi osaa kahvista sairaalle
ja kolmannen viskasi ulos.
Vuotavan verenkin "Horsi"-ukko seisotti raamatun voimalla. Toiset
tietomiehet kun manailivat:
"Seiso, veri lihassas,
niinkuin sen sielu helvetissä,
joka eholla taholla väärän valan tekee!"
niin Kassan tietäjä vain äyskäisi:
"Seiso, veri, lihassas,
niinkuin vesi seisoi Joortanin virrassa
Mooseksen rukoussanojen voimasta,
josta Israelin lapset menit yli Joortanin!"
Painajaisenkin Salkko ajoi ulos raamatulla. Ukko kutsuttiin
avuksi eräälle painajaisen kiusaamalle ihmiselle. Salkko meni
painajaispirttiin tehden perässään ristin oveen, ettei kiusaaja pääsisi
sitä tietä ulos. Sitten hän sieppasi äkkiä tulen ja näki ikäänkuin
ihmisen haamun häilähtävän turkin takana seinässä. Salkko kaivoi
naskalilla pienen reiän akkunan nurkkaan ja karjaisi:
"Mene pois, saatana,
sillä kirjoitettu on:
Herraa sinun Jumalaasi
pitää sinun kumartaman
ja häntä ainoata palveleman!"
Ja painajainen pakeni eikä enää tullut.
Kaatumavikaisia, jotka tulevat "pölästyksen kautta", Salkko-äijä
paransi saunassa pesemällä. Pyhäyönä kahdentoista ja kolmen välillä,
jolloin juuri kirkonovet olivat auki ja kirkonväki homeisin naamoin
istui kirkonpenkeissä pitämässä kirkonmenoa, kuunnellen pappi-vainajaa,
joka saarnasi, niin että home naamasta tippui, vei ukko potilaansa
saunanlämpöisiin ja siellä hänet pesi ja kylvetteli, että sairas oikein
hikoontui. Pesuveden Salkko oli noutanut karipohja-lähteestä, johon
oli jättänyt hopearahan maksuksi. Pestessään ukko luki Isä-meidän ja
Herran-siunauksen ja sanoi:
"Tämä ihminen puhistukhon
niinkuin meidän Herramme Kristus
puhistethin vanhan ryövärin huonhessa!"
Sitten sai sairas viinaryypyn, johon oli sekoitettu ukkosen särkemästä
puusta otettuja karppuja. Pesuveden vei tietäjä kolmen tien haaraan,
viskasi sen kirkolle käsin sanoen:
"Menkää tuulhin,
joista olette tulhekkin!"
Raamattuun vedoten Salkko saattoi nostaa itse perkeleenkin
apumiehekseen varasta taikka muuta pahantekijää tienaamaan. Tekipä
Tievan Mikko kerran sellaisen tyhmyyden, että niityllä joi varkain
viilipiimän Kassan äijän leilistä, eikä tunnustanut eikä anonut
anteeksi syntiänsä, vaikka miehissä tutkittiin. Silloin Salkko sanoi:
"Vielä se mies makustelee toistekin fiilipiimää!" Ja salassa ukko
pyörähti vasemmalla kantapäällään kolme kertaa ympärinsä noituen:
"Se sama perkele
joka sinun pani varastamhan,
vaivakhon sinua niinkuin niitä
pirultariivatuita
Katareenin kaupungin eustalla!"
Ja sen jälkeen tuli Tievan Mikkoon sellainen tauti, että hän aina
"makusteli" suutansa niinkuin olisi jotakin syönyt, jopa meni toisinaan
aivan hengettömäksikin, ja viimein hän kuukahti kalapadolta koskeen ja
hukkui.
Näin kolosti ei sentään käynyt Kentän Aarolle, joka sai rienaajan
kimppuunsa varastettuaan metson Salkon oppipojan, Matinlompolon Pekan,
satimesta. Aaron kättä rupesi paikalla pakottamaan, mutta hän meni heti
Kassalta pyytämään apua. Salkko paransikin käden, mutta kielsi:
-- Älä sie mene enää siltä mieheltä varastamhan!
Kassan äijä tiesi kamalammankin keinon "perkeleen" nostamiseksi. Piti
vain mennä talvihautaan avaamaan arkku, painaa neulalla ruumiin rintaan
päällekkäin tupakanlehti, kampriisipalanen ja puhdas paperilappu, ja
sitten ottaa pikku pussiinsa puulastalla vainajan kasvoista hometta --
käsin jos olisi koskenut, olisi paha tarttunut ottajaan -- ja sanoa:
Mie pyyvän pahantekijätä vaivaamhan!
Pussi piti viedä riihen pohjoisnurkan alle ja sieltä pois lähtiessä
raapaista kolme tulitikkua, ettei "perkele" päässyt tulemaan perässä.
Kun sitten tarvitsi aineitaan viljellä, piti panna niitä pulloon,
kaataa viinaa päälle ja sitä viinaa antaa vihamiehelleen, niin heti
rupesi "perkele" vaivaamaan häntä.
Salkko saattoi kyllä vanhankansan sanoillakin manata tauteja sekä muita
pahoja, tulenvihoja, maata, kasvannaisia, pistoksia, juoksuvammoja,
hammastautia, matoja, vaaksiaisia, luteita, ukkosta. Aineita ja
välikappaleita hän aina tarvitsi sanojensa vahvistamiseksi. Tulenvihoja
hän paineli raudalla, maata pyörrytti maalla, juoksuvammoja valeli
vedellä, kasvannaisia siveli lepännesteellä sekä tuulenpesällä, joka
oli otettu nilanaikana. Vaaksiaisen hän häpäisi paljastamalla sen
synnyn sekä uhaten tylsyttää sen terävän nokan "korren piiksiluulla",
ja luteet hän karkoitti pois työntämällä yhdeksän "punarokkista" perä
edellä pulloon, vieden pullon kolmen tien haaraan ja manaten:
"Perkele teät viekhön niin kauas,
että yheksäs kirkonkello lakkaa kuulumasta!"
Mutta karkoittaakseen rupitautia, kamalaa rokkoa, joka oli samoin kuin
rutto ja punatautikin porton sikiöitä, ukko taas tarvitsi raamattuakin
muiden manaustensa rinnalla. Hänet kutsuttiin kerran Meltosjärvelle
ajamaan rupitautia pois pojasta. Salkko meni ja ja ärjäisi pirttiin
tullessaan:
"Tännekö sie, huora, tulit?"
Sitten ukko kiersi haravanäverillä seinäoksasta jauhopurua ja antaen
niitä sekä "karmeliittiä" kahvissa sairaalle, sanoi:
"Tämä sairas parantukhon samalla tavalla
kuin se pakana Naima parani Joortanin virrassa
profeetta Elisan voimalla!"
Ja rupitaudin täytyi erkaantua pojasta, mutta ukon huomaamatta se
pääsi pujahtamaan arkkuun vaatekääröön. Siellä sen ei kuitenkaan
ollut hyvä olla, koska itse tuli yöllä ukolle sanomaan, missä hän
piileskelee, ilmoittipa nimensäkin, joka oli Maria Seremon, ja sitten
pyysi, että mestari Horsi veisi hänet toiselle puolelle järveä,
Honkurin uunin taakse. Salkko meni ottamaan vaatekäärön aikoen hukuttaa
sen Honkurinnivaan, mutta järvellä nousikin suuri tuulispuuska, joka
repäisi käärön ukon käsistä ja lennätti sen puolen penikulman päähän
Pakisjärvelle.
Heti seuraavana päivänä tultiin Salkkoa noutamaan Pakisjärvelle
parantamaan rupitautia. Salkko meni vihapäissään ja pauhasi siellä:
-- Vai tänne sie, huora, taas olet tullut!
Ja taas ukko ajoi rupitaudin pois manaten lopuksi:
"Mene nyt niin kauas,
etten minä enää kuule!"
Eikä rumaa rupitautia sen koommin kuulunut.
Isännän valta oli Salkolla metsän eläviin, karhuunkin. Hän osasi,
niinkuin vanha mestarinsakin, Kassankorvan äijä, lumota kontion, niin
ettei se koskenut karjaan. Pääsiäisaamuna varhain hän meni navettaan ja
pyyhki karhun sydämellä ja "munhaiskuulla" jokaisen lehmän selän päästä
häntään asti, sanoen:
"Älä sie, jumalanvilja,
omaa ruumistas vihaa!"
Samalla tavalla Salkko varasi lehmät laitumelle laskettaessa. Eikä
kontio koskenut ukon karjaan.
Kerran asusti Pessalompolon takamailla oikein pahantekijä karhu, joka
tappoi paljon elukoita, osuen lopulta Salkonkin karjaan, jolloin heti
alkoi aidan takaa kuulua möly. Akka hätäysi, mutta ukko sanoi vain:
-- Pane sie kahvi kiehumhan! En mie lähe rautasuolla peon kanssa
tappelemhan.
Akan täytyi keittää kahvi, ja vasta sen juotuaan lähti Salkko
astelemaan metsään. Siellä karhu parhaillaan tapella möyrysi suuren
härän kanssa. Ukko istui mättäälle, pisti piippuunsa ja rupesi sauhuja
vedellen katselemaan komeaa rytäkkää. Eikä karhu häntä huomannut,
sillä tapellessaan eläimien kanssa ovat sen silmät aina ummessa.
Viimein Salkko meni lähelle ja puhalsi piipunsavua kontion nokkaan.
Säikähtyneenä kavahti karhu takajaloilleen, karjahti ja katsahti
kiukkuisesti ukkoon, joka äyskäisi:
-- Mitä sie minun elävitteni kanssa västäät? Mene keinoosti!
Ja karhu lähti nolona laukkaamaan metsään.
Matinlompolossa asuva Alatalon Mikkeli-äijäkin tahtoi varjella
karjaansa karhulta ja teki Kassan ukon kanssa "akortin", että kun
viiden vuoden aikana hänen lehmänsä tulevat aina ajallaan kotiin eikä
kontio niihin koske, antaa hän Salkolle tiineen "nuorukaisen". Eikä
kontio koskenut Mikkelin karjaan, vaan joka ilta saapuivat lehmät
määrätunnilla kotiin. Karjan edellä asteli aina näkymätön olento
emännän haamussa, avaten veräjän ja laskien lehmät tarhaan.
Mutta määräajan kuluttua tuli Mikkeli-äijään omarakkaus, eikä hän
täyttänytkään lupaustansa. Silloin heti karhu kävi hänen karjassaan,
tappaen aivan aidan takana tuntuvan nuorukaisen ja syöden siltä tuumet.
Jälkeenpäin Salkko sitten vain tiedusteli Matinlompolon mieheltä, oliko
siellä kylillä nähty outoa vierasta, jonka hän täältä kolmen penikulman
päästä oli pannut sinne tulemaan Miekojärven, Kaaraneksen ja Suukosken
kautta.
Tulenkin isäntä oli Kassan Salkko. Kerran polttavana kesäpäivänä syttyi
Vuonorovassa metsäpalo. Liekit jo lehottivat männynlatvoihin saakka ja
suurella hälinällä kiirehti koko kylä kuokkineen ja lapioineen sitä
sammuttamaan.
-- Mihin teillä nyt sellainen hoppu on? Salkko vain pihaltaan huuteli
kylänväelle.
-- Näethän sie! Vuonorova palaa! Sie palat tänne ittekki! toiset
hädissään päivittelivät.
Lähti Salkkokin muiden perässä painelemaan palopaikalle, sanoen siellä
miehille:
-- Ei tartte siinä reuhtoa! Mie sammutan sen!
-- Sie rietasko sen sammutat? kirosi sammutustyötä johtava
metsänhoitaja.
Mutta Salkko lähti astelemaan ympäri paloa, ja ukon askeliin tyrehtyi
koko tuli, polttaen vain askelten välimaihin kanervikkoon kuin
sahanhampaita. Tässäkin ukko käytti omia keinojaan. Pulloon oli hän
ottanut maasta ukonpilveä, sinistä lahopuuta sekä juhannusyön
kastetta, ja siitä pullosta voiteli hän kenkänsä pohjat, ennenkuin
lähti kiertämään paloa, astellessaan lisäksi tiputteli vielä pullosta
silloin tällöin maahan joitakuita noppia.
Ei Kassan ukosta vesikään "huolinut". Kerran hän lähti astumaan
yksiöistä jäätä myöten Pessalompolon ylitse Honkurin puolelle ja
putosi sulaan. Kylän ihmiset sen nähdessään kovassa hädässä laukkoivat
rannalle ja kiirehtivät köysineen ja muine neuvoineen auttamaan. Mutta
äijä vain huusi heille:
-- Ei täällä härkää ole! Oottakaahan, kunhan panen piiphun!
Ja totisesti, äijä pisti piippuunsa ja pani savuksi, kömpi sitten
jäälle ja lähti astumaan. Ukko oli varannut itsensä vettä vastaan,
niin ettei se uskaltanut häntä "kukittaa", vaikka hän olisi joutunut
millaiseen vesivaraan. Syksyllä ensi kerran jäälle mennessään hän oli
piirtänyt kolme ristiä eteensä ja pannut vettä päänsä päälle sanoen:
"Vesi, jos sie viet minun henkeni,
niin ole vastaava tuomiopäivänä
minun sieluni eestä!"
Samalla tavalla Salkko varasi itsensä keväällä, kun meni ensimmäisen
kerran sulille vesille. Sitten ei kesävesikään hukuttanut.
Salkko saattoi lumota pyssynkin, niin ettei sen kuula pystynyt häneen.
Silloin "kun ryssä lähti Franskan avuksi" ja otti miehiä sotaan, olivat
kaikki kovin peloissaan, mutta Salkko-ukko tyynnytteli heitä.
-- Ei tartte pelätä! Kyllä luojilla on sivullakin sijaa.
Ja sitten Kassa kertoi, kuinka hän ennen sotaväessä ollessaan näytti
kerran koko joukolle kummat. Oltiin ampumassa tauluun, ja kapteeni
sanoi:
-- Kuka ottaa ja viepi minun lakkini tuonne taulhun, johon kakstoista
miestä ampuu niin paljon kuin ennättää? Hän saapi kunniamerkin.
Miehet olivat ihan kauhuissaan.
Mutta silloin Salkko lähti ja vei lakin tauluun, vaikka kaksitoista
miestä ampua paukutti niin paljon kuin ikinä ennätti. Eikä tullut
mieheen hiuksen hukkaa. Kaikki ihmettelivät, ja kapteenikin kysyi,
millä voimalla Salkko sen teki. Mutta Salkko ei sanonut hänelle
taitojansa, eikä ilmoittanut, että hän pyssynpanoksia saadessaan
oli ottanut alimmaisesta panoksesta luodin hampaittensa väliin sekä
viskannut ruudin olkansa ylitse taakseen sanoen:
"Se sama Jumala, joka varjeli
ne kolme miestä tulisessa pätsissä
kuningas Nepukkanetsarin käsistä,
sama Jumala varjelkoon myös minut
kaikista vihollisteni nuolista!"
Salkko tunsi, niinkuin ainakin suuri tietäjä, kaikkien "ainheijen"
sisällyksen ja luonnon sekä niiden voiman ja vaikutuksen. Hän oli
tutkinut, että maassa on "semmoinen näkymätön osa", joka saattaa
tarttua ihmiseen tuottaen sairautta. Oli hän myöskin huomannut, että
toinen maa on paljon myrkyllisempää ja pahempaa tarttumaan kuin toinen;
varsinkin muutamat jängät ampuvat kuin nuolia ihmisiin ja eläimiin.
Samoin myöskin vedessä on oma tarttuva osansa, "vaikka ei siinä ole
mithän näköä", ja toinen vesi saattaa olla toista myrkyllisempää.
Niinikään ilmakin on toisin vuoroin paha ja raskas sekä hyvin kärkäs
antamaan tauteja. Ukkonenkin siinä liikkuu milloin heikompana milloin
tylympänä. Ukkosen ankaruus kyllä riippuu siitä, monennellako tähdellä
se kulloinkin kulkee. Ensimmäisellä tähdellä kulkiessaan ääntelee
ukkonen hyvin laimeasti, mutta viidennen tähden merkeissä on se jo
kerrassaan karkeaääninen. Myöskin puut ovat hyvin erilaatuisia.
Toisista tarttuu hyvin helposti puunvihat, mutta toisista taas ei
tartu mitään pahaa. Eikä kaikki rautakaan ole yhtä karkeaa. Joku rauta
saattaa olla niin karkeaa ja myrkyllistä, että siitä heti jää vihat,
kun sillä vähän lonkkaa, mutta toinen ei anna raudanvihoja, vaikka
tekee pahankin haavan. Niin on myös ihmisiäkin monenlaisia. Toinen on
heppäisempi kestämään pahaa, mutta toinen on kivempi. Kivaveriseen
eivät pahat pysty, mutta heikkoveriseen tarttuvat helposti kaikki
poikkipuoliset.
Kaikenlaisista maan kasveista ja puista otti Salkko-ukko voima-aineita,
niinkuin ukonsärkemän puun sälöä, tuulenpesää, ukonpilveä,
"merenlöyttyä", ukonkiveä ja monia muita väkeviä välikappaleita. Niitä
hänellä oli aina mukana taskussa taikka pikku pussissa, ja niitä hän
useasti tarvitsi sanansa vahvistukseksi.
Vanhaksi ukoksi asti pystyi Salkko tietäjän toimiin. Vielä
ikämiehenäkin oli ukko niin luonnokas, että yksinään pani kenkään
pahankurisen hevosen, jota ei monissa miehinkään saatu hallituksi.
-- Mikäs se semmoinen hevonen on, jota ei kenkään saaha? Salkko vain
ihmetteli, vetäisten kolme solmua marhamintaan sekä pyyhkäisten
kämmenellään hevosen lautasia. Värähteli elukka vain, mutta ei
jalkaansa liikuttanut, kun ukko napsi nauloja kavioon.
Mutta sitten lopulla ikäänsä Salkko tuli sokeaksi eikä enää kyennyt
tietäjöimään. Ei ollut hänestä enää maalariksikaan, vaikka parhaina
päivinään oli ollutkin "kauhean hyvä ruusaamhan", eikä talonsakaan
hoitajaksi. Hän myi talonsa ja muutti asumaan pikku mökkiin, elellen
siinä varattomana eläkevaarina viisi, kuusi vuotta.
"Hiiri kuolkhon,
ja harakka sairastakhon!"
tapasi Salkko sanoa potilailleen, ja samat sanat näyttivät kohdistuvan
häneen itseensäkin, sillä ukko, joka oli syntynyt 1819, kuoli vasta
toistakymmentä vuotta takaperin lähes 90:n ikäisenä.