Vuontisjärvellä, suurien jänkien ja lukemattomien tievojen ja tunturien
ympäröimässä erämaakylässä, Enontekiön pohjoisilla laidoilla, eleli
entisaikaan Rovan Niku, Niilo Uollonpoika Keskitalo, kylän toiseksi
vanhimman ja isoimman talon isäntä. Korkean rovan laidassa, ylempänä
kaikkia muita kylän talonpahasia, oli ukon asunto, harmaa matala
pirttirakennus navettoineen, talleineen ja aittoineen.
Uollon Niku oli uuttera mies, oikea "toimen äijä". Aina hän
oli puuhassa, milloin kalastellen seutukunnan lukemattomissa
tunturijärvissä aina Norjan-Lappia myöten, talvellakin nuottaa kiskoen,
milloin häärien maatöissä ja jänkäniityillä. Ohraakin ukko
viljeli, kylväen useita tynnyreitä vähäisiin peltoihinsa tievojen
päivärinteille. Keittelipä ukko joskus viinaakin viljastaan, myyden
sitä sekä lappalaisille että lantalaisille. Heitteli ukko itsekin
ryyppyjä ja sitten joikaili:
"Laa laa laa laa,
tääll' on. Rovan Niku, äijä-poika,
laa laa laa laa,
tääll' on Uollon Niku, äijä-poika!"
Mutta kaikkein enimmin Rovan Niku oli karjamies ja niittyjen raivaaja.
Komeaa karjaa oli Nikun navetassa toistakymmentä päätä ja tallissa
oli toisinaan kaksikin hevosta. Näinkin suuri syömäkunta tarvitsi jo
paljon heiniä sekä laajoja Lapin jänkäniittyjä ja jokirantaraivioita.
Olikin niitä talolle aikoinaan vallattu pitkin sydänmaita, jopa aina
Kuortustunturin takaa, Pöyrisjoen kahta puolta, Kuortuslompolosta
alkaen penikulmaa pitkältä ylöskäsin, aina Suvannon seuduille
asti, parin penikulman päähän Vuontisjärvestä. Toisia jokivarsia,
järvirantoja ja jänkiä oli kylän tienoilla.
Muuan sellainen lähiniitty oli Kurkkiojänkä muutaman neljänneksen
päässä kylästä, Vuontisjärven eteläpuolella. Mutta Nikun mielestä
suuri jänkä tuotti heinää huononpuoleisesti, ei kaikiste oikein
niittovaivoja maksanut. Toimelias ukko tahtoi panna sen paremmin
kasvattamaan karjankontua. Tuumi, tuumi kauan aikaa, jo viimein keksi
keinon: päästää niitylle hiukan vettä, vaikkapa laskee koko jängän
joksikin aikaa tulvan valtaan. Ukko tarkasteli seutuja, mittaili
maita, tutki tievoja, ja koko asia näytti varsin helpolta. Jängän
pohjoispuolella, pikkutievan takana, oli pieni lompolo ja taas
vähän matkan päässä, korkean Kurkkiorovan toisella puolen, suuri
Vuontisjärvi, jonka vesi oli monta syltä ylempänä niittyjänkää ja
lompolon pintaa. Mitäpä muuta kuin kaivaa pieni kanava Kurkkiorovan
poikki ja päästää Vuontisesta vähän vettä lompoloon ja siitä taas
juoksuttaa jängälle.
Niku ryhtyikin työhön. Hän etsi heikoimman kohdan korkeassa
rantatievassa, juuri Kurkkiorovan nokassa, tuskin puoli neljännestä
Vuontisjärven luusuasta itään, iskien siihen kuokkansa, ja helposti
rupesikin löyhään hiekkasärkkään syntymään koloa. Tieva oli kymmenien
sylien levyinen, mutta itsepintainen ukko ahersi hikipäissään vuoden
toisensa perästä, kuitenkin vain silloin, kun ei ollut muita hommia.
Aina joutoaikoinaan kanavamestari asteli kuokkineen, lapioineen ja
kirveineen työmaalleen ja kuoperteli tievan etelärinteestä aloitettua
aukkoansa yhä lähemmäksi Vuontisjärveä.
Kyläläiset naureskelivat Rovan ukon rehkimiselle. -- On siinä tievaa
äijälle ja vielä äijän penikoillekin, he saarnailivat. Joutaa siinä
yksi ukko vaikka koko ikänsä kyökyttää, eikä sittenkään heru vettä,
niin että yhdet housut kastelisi, sati suuren jängän.
Mutta Uollon Niku, äijäpoika, vain tuherteli tievallaan.
Tuli sitten kevät 1861, ja Vuontisjärven vesi nousi tavallista
korkeammalle.
Nyt katsoi kaivajaukko parhaaksi kiiruhtaa työtänsä, rytkäyttää ojan
kerrassaan läpi tievan, iskeä vähän Vuontisjärven suonta ja laskea sen
ylimääräisiä vesiä jängälleen. Kovalla touhulla hän renkinsä, Joosepin
Mikon, kanssa myllersi, kuokki ja lapioi ennättääkseen ennen tulvan
laskeutumista puhkaista jäljellä olevan kannaksen.
Oli muuan kirkas kevätpäivä, aurinko valvoi ja paahtoi jo yöt, päivät
kaukaista Lappia, lämmittäen ja sulattaen kylmän maan routaista
kamaraa. Jäät kelluivat vielä järven selällä, mutta rantavesi jo
läikehti vapaana, miltei tievojen tasalla. Lukemattomat jänkälinnut,
sirriäiset, suokulaiset, kurmitsat, viklat, kuovit, kaihdit, ja
taivaanjaarat pitivät jo äänekkäitä kevätkisojaan vetisillä vuolailla,
ja sulissa rantavesissä uiskentelivat ylpeät tohtajat sekä monet muut
vesilinnut. Kalamiehetkin taas hyvillä mielin soutelivat läikkyviä
kevätvesiä laskien verkkojansa rantapuolille.
Ja Rovan Niku renkeineen rehki ja selkä köykyssä höyrysi kanavallaan.
Varhaisesta aamusta asti olivat miehet ihan katketakseen möyrineet
hiekassa.
Vain muutamia syliä oli enää murrettava: silloin tulisi jängälle
vettä...
Ja silloin sitä tulikin!
Luonto itse ryhtyi avustamaan ahkeraa tievanmöyrijää. Puhkesi kirren
alta pikkuruinen vesisuoni, alkaen vain pikkulillin paksuisena
hiljalleen iloisena juosta lirittää ukon valmiiseen uomaan.
-- Ohoh, johan se alkaa helpottaa! ukko hyvillään hymähti ja katseli
myhäillen veden iloista pulppuamista.
-- Höyräytethänpäs ja syyvhän tässä puuro ja katsothan, vieläkö
tarvithan kuokkaa ja lapiota, ukko tyytyväisenä puheli rengilleen,
käpsähti tievalle, kokoili risuja, teki tulen kanavansa reunalle ja
rupesi keittämään puuroa. Miehet olivatkin jo nälissään, kun pitkän
rupeaman olivat yhteen menoon puskeneet.
Mutta se puuro jäi Uollon Nikolta ja Joosepin Mikolta syömättä.
Vaatimattoman vesisuonen takana oli valtava vedenväki. Iloisena
lirittävä pikkulilli kasvoi yht'äkkiä leikkien hyppeleväksi puroksi,
ja puro paisui samaa vauhtia vieriväksi virraksi, joka jo ahmien
jyrsi ja raastoi Kurkkiorovan pehmeää hiekkaa, rientäen kohisten
pitkin Niku-ukon aukaisemaa uomaa, Se oli kuin kansanrunojen merestä
noussut peukaloinen, joka samassa hetkessä muuttui mahtavaksi
jättiläiseksi.
Puuronkeittäjä unohti keittokattilansa. Ukko alkoi jo aavistaa, että
taisi tässä jänkä ruveta kohta saamaan liikoja vesiä... Olisi ojamies
jo mielellään tukkinutkin virranjuoksun, mutta siihen ei ihmisen
mahdilla ollut enää sanansijaa. Apumieheksi käynyt luonto ei välittänyt
enää ukon suunnitelmista, se seurasi vain omia mielitekojansa.
Vierivä virta kasvoi, kiihtyi ja raastoi itselleen yhä enemmän tilaa,
murtaen hiekkatievasta kappaleen toisensa jälkeen ja vieden sen
pauhaten matkassaan. Sinne vierähtivät rantakappaleen mukana Nikun
kuokat, kirveet ja lapiot, mutta puurokattilansa ukko ennätti siepata,
kun Joosepin Mikon kanssa laukkasi etemmäksi tievalle katsomaan veden
huimaa menoa.
Ja virta vain kiihtyi, paisuen pauhaavaksi koskeksi. Oli kuin
vihastunut Vetehinen olisi ruvennut Vuontisjärvessä mieletönnä
möyryämään ja raivoten ajanut tuhantista hurjaa karjaansa Kurkkiotievan
ahtaaseen aukkoon.
Kohisten, jyristen, pauhaten ja paukkuen puskeutui yhä valtavampi
vedenpaljous uomaan, ryöstäen lopuksi kangasta ihan lohkomalla.
Rytisten murtuivat pensaat ja puut virran matkaan, humahtaen
heilahtivat isot aihkitkin juurineen kuiluun ja keikkuen paiskelehtivat
mukana. Kurkkiorovan suuret kivetkin molskahtelivat samaan joukkoon.
Järven jäätkin lähtivät liikkeelle, ahtautuen suurina teleinä
aukolle, lensivät siinä paukkuen palasiksi ja paiskautuivat rannalle
taikka kiisivät jymisten koskea alas, villeinä survoen toisiaan ja
rytkäytellen virrassa ajelehtivia puita murskaksi.
Kurkkiorovaan oli yhtäkkiä syntynyt vanhankansan kaamea Turjankoski.
"Johon puut päin putoovat,
kuuset latvoin lankeavat,
tyvin syösten suuret hongat,
latvoin lakkapäät petäjät."
Koko Kurkkiorovan kangas voihki ja jymisi. Oli kuin valtava Herran
voima olisi vapisuttanut koko kiveliötä.
Mutta rovan harjulla seisoi renkeineen pelästynyt ojankaivaja
puurokattila kourassa, kauhuissaan katsellen kuokkansa kamalaa jälkeä.
Ja säikähtyneet jänkä- ja metsälinnut lentelivät peloissaan kirkuen.
"Paa lukku, paa lukku!" tohtaja huuteli, ja kaihti kehoitteli: "Tee
rippis, tee rippis!" Pahasuinen riekko kiroili lievällä: "Peuk, peuk,
peuk, päk-päk-päk, peur-perrr-kele!" Mutta taivaanjaara vain kiekkuili
kaiken yläpuolella naureskellen: "Myhy-hy-hy-hyy!"
Tievan vierinen lompolo sai muutamassa hetkessä ottaa vastaan niin
suuren vieraan veden paljouden, ettei voinut sitä sisällyttää
äyräittensä väliin. Se täyttyi, häkeltyi ja työnsi tulvan samaa vauhtia
edelleen. Jängänpuoleinen rantatieva murtui, mennen suurine petäjineen,
kaikkineen rytisten matkassa, niinkuin Kurkkiorovan nokkakin, ja
hiekkainen tulva jäineen, puineen ja pensaineen rynnisti eteenpäin
ryöpsähtäen Rovan Nikun niittyjängälle.
Jängälle tuli valtava vedenpaisumus.
Mutta tulva työntyi yhä eteenpäin, etsien tiensä ja syöksyen pieneen
Markkajokeen, täyttäen sen ja virraten pauhulla Ounasjoen suureen
väylään.
Kova jyminä ja pauhu kuului Vuontisjärven kyläänkin. Kyläläiset
kuuntelivat kummissaan, arvellen sitä kaukaiseksi ukkosenjymyksi.
Mutta kun jyminä ja pauke yhä kesti, tullen aina vain vahvemmaksi,
he jo olivat aivan peloissaan. Kun sitten vielä, kirkkaana tyynenä
kevätpäivänä, järvi alkoi liikkua ja möyrehtiä kuin ankarassa
myrskyssä, ja vesi rupesi nopeasti pakenemaan rannoilta, maakin jytisi,
ja seinät sekä ikkunat tärisivät, lattiaparretkin longahtelivat ja
Vuontis-Jaakon talossa, järven törällä, vasta muurattu pirtinuuni,
kylän ensimmäinen ulossavuava uunihoito, rysähti lattialle, silloin
kansa jo kauhistui, luullen Herran tuomiopäivän olevan tulossa. Huutaen
juoksi koko kylä kentälle, itkien ja parkuen tunnustelivat ihmiset
toisilleen poronvarkauksiaan sekä muita syntejään ja taivaaseen nousi
yhteinen armonhuuto. Ei kenenkään mieleenkään johtunut Rovan Nikun
niityn kasteluhommat, eikä kukaan osannut ajatellakaan, että yksin
Niku-ukko, toimen mieskään, kykenisi saamaan aikaan tällaista hirveää
maailmanlopun merkkiä.
Vuontisjärven suuri meno kuului vielä kauemmaksikin. Hetassakin,
Enontekiön kirkonkylässä, lähes parin penikulman päässä, kuunneltiin
sitä oikein peloissaan, kummastellen, mitä merkillistä siellä
metsäkylässä nyt tuollaisella jytinällä hommataan. Muutamat rohkeimmat
uskalsivat lähteä ottamaan asiasta selvää, mutta monet arvelivat
kauhuissaan, että Herra on tullut tuomiolle Vuontisjärven kautta.
Mutta valloilleen laskettu, levostaan häiritty Vetehinen teki
tehtävänsä ja voimalla ajoi lävitse uuden mielijohteensa. Se hylkäsi
ikivanhan, vaivalloisen väylänsä, mikä Vuontisjärven lounaiskolkasta
oli monien pahikkojen ja ahtaiden, jyrkkien kurkkioiden kautta,
kallioseinien lävitse johtanut Ounasjokeen, ja valtasi itselleen uuden,
helpomman kulkutien Niku-ukon viitottamaa suuntaa poikki Kurkkiorovan,
halki lompolon ja Kurkkiojängän Markkajokeen sekä sen kanssa yhdessä
Ounasjokeen, neljänneksen alemmaksi entistä laskupaikkaansa.
Hiekkaiseen rovaan ja jängän rantatievoihin sai vahva virta helposti
ajetuksi valtavan väylänsä.
Suuri Vuontisjärvi, joka yläpuolisine lompoloineen oli ennen hyvinkin
viiden, kuuden kilometrin pituinen sekä kolmen, neljän levyinen,
laskeutui vain paria, kolmea kilometriä pitkäksi, tuskin kilometriä
leveäksi lammikoksi, jossa vaivoin haltiakaan enää viihtyi. Lompolo
järven yläpäässä tykkänään katosi. Järven rantapuolet paljastuivat
kilometrittäni hiekka- ja mutarapakoiksi, ja rapakoille jäivät
kalamiesten vasta lasketut verkot kuivilleen, jalkaisin nostettaviksi.
Kaloja oli kyllä verkoissa, mutta vielä enemmän, ihan valkeanaan, niitä
paiskelehti järven jättämissä rapakkokuopissa. Paljain käsin niitä
koottiin, minkä saatiin, sekä järvikuivalta että alapuolisten jänkien
lätäköistä, mihin vesihyöky oli ne työntänyt. Hetan rättärikin ammensi
eräästä kuopasta siikaa ja muuta kalaa kahdeksan puolikkoa.
Se olikin merkillinen kalansaalis. Uollon Niku, äijäpoika, oli tehnyt
melkein kuin entinen Lapin suurnoita, joka joi järven kuiviin,
lähettäen pyytäjät paljain käsin kokoilemaan kaloja konttiinsa. Mutta
tämä olikin vuontisjärveläisten viimeinen suuri kalansaalis. Ennen
oli Vuontisjärvestä vedetty kaloja viidellä nuotalla ja saatu joskus
kymmenenkin puolikkoa kerralla, komeita lihavia siikojakin, leveitä
louskanoita, jotka olivat niin tauroja, että "yhenkin kun keitti, niin
auskari tuli rasvaa". Mutta siihen suuret saaliit loppuivat. Vetehinen
vei parhaat kalatkin mennessään.
Kovin olivat kyläläiset, kun pääsivät maailmanlopun pelostaan,
vihoissaan Rovan Nikulle, joka oli turmellut heidän suuren kauniin
järvensä ja kalavetensä ja riistänyt läheiset kotirannat.
Vuontis-Jaakon talokin, joka oli ollut ihan veden äärellä, jäi kauas
järvestä niin korkealle mellalle, että taloon piti kaivaa
"seittemäntoista syltä syvä kaivo, eikä sittenkään vesi tullut". Kylän
entiset vetevät rantaniityt Pöyrisjoella "kuivit ja jäit kuin
taivhalle". Monet kerrat Rovan ukko parka sai kuulla haukkumisia ja
pistosanoja nolosta niityn kastelemisyrityksestään. Syyttivätpä jotkut
ukkoa vielä siitäkin,että hän oli kaivaustyössään käyttänyt
eläväähopeaa. Kerrottiin Nikun noutaneen tätä ainetta Muoniovaaran
porvarilta, panneen sitä koiran pääluuhun, jonka oli kuopannut
järvenrantaan Kurkkiorovan laitaan. Sitten oli nähty ukon vetävän
jäljessään vanhaa tontin nukkarautaa poikki Kurkkiorovan ja
rantatievojen, jolloin koirankalle elävinehopeoineen oli maata möyrien
pyörinyt perässä kyntäen vedelle väylän. Muuten ei Niku olisi saanut
vedelle semmoista menoa. Samalla tavallahan kaksi lapinäijää aikoinaan
oli kaivanut koko Ounasjoen, astuen jäljekkäin tuntureista alamaahan
päin, toinen edellä vetäen nukkarautaa, toinen perässä poron
leukaluulla karhoten; ja näin oli ajettu valtava vesiväylä halki
erämaitten.
Harmitti harkitsematon tekonsa Nikua itseäänkin. Meni järvi, meni vielä
jänkäniittykin. Sillä rovasta ja rantatievoista raastamansa hiekan,
puut ja kannot hajoitti vesi pitkin Nikun niittyjä.
Oman kylän vihat ja pistopuheet eivät olleet ainoat, jotka Niku sai
niskaansa, vaan hän sai vihollisekseen koko jokivarren aina Kemiin
asti. Tievoista ja jängistä kiskomansa hiekan ja turvetöryn tulva
näet työnsi matkassaan jokisuulle saakka, niin että koko jokivesi oli
sakeana vellinä, jopa yläjuoksulla niin paksuna, ettei aaltoa syntynyt.
Lohet olivat juuri nousemassa maavesiin, mutta kun saivat joessa
semmoisen mutasotkun vastaansa, niin "hulluina kääntyivät takaisin ja
palasivat merhen". Kolmeen kesään ei merikala uskaltanut yrittääkään
Ounasjokeen. Säikäytti savisotku jokivarren asukkaatkin, niinkuin
luemme Vene-Aapon aikakirjasta. Kesäkuun 12 p:nä on ukko merkinnyt:
"tänä Aamuna muuttu Vesi Joesa Saviseksi Ku Velli emme tiedä mistä
se tullee mutta peliättävä on miten käynee kaloilekki." Vielä 16 p:nä
"aina on vesi yhtä savisena Se on imettä mistä se piisaa." Sitten
jo 23:ntena "vesi on selvenemässä oikein nyt ia karit kirkaita", ja
Aapokin tietää syyn: "se oli Uontis Järven Velli Vesi Rovan nikun
kaivos."
Tästä suuttuivat jokivarren kalamiehet Vuontisjärven laskijalle,
jopa niin että kerran Kittilän markkinoilla tahtoivat hänet, "hullun
järvenkaivajan", tappaa. Ukkoparan täytyi peloissaan piileskellä ja
kiireesti lähteä ajamaan tunturiensa turviin. Kotonaankin ukko vielä
pitkät ajat piileskeli peläten, että lannanmaan miehet tulevat hänet
tappamaan.
Kantelivatpa jokivarren asukkaat Rovan Nikun tihutyöstä Oulun
maaherrallekin, mutta maaherra ei puuttunut Lapin miesten laskuhommiin.
Ja sittenhän jokikin jo taas sai kirkkaan vetensä, ja kala rupesi
jälleen nousemaan maavesiin. Mutta vielä vuosikausienkin perästä
alapuolen asukkaat aina pilkaten kyselivät Hetan miehiltä:
-- Vieläkö siellä Lapissa nyt aiotaan suuria järviä laskea?
Suurimman vahingon järvenlaskusta sai kuitenkin Vuontisjärven
kylä. Kyläläiset menettivät hyvän kalavetensä, monet niityt järven
yläpuolella pilautuivat, tulipa vielä "suuri köyhyys ja kauhea nälkä
koko kylhän", kun pakkanen pääsi maille ja vei leipäviljan. Sillä suuri
järvi oli "rantojaan hautonut niin ettei pakkasta tullut koskaan eikä
nöyrää vuotta". Vuontis-Jaakollakin, kylän vanhimmalla ja rikkaimmalla
talolla, oli kymmenen ohratynnyrin leipämaa, joka tuotti viljaa, niin
että sitä puitiin kahdessa riihessä ja säilytettiin viidessä aitassa,
jotka kaikki olivat täynnä kaikenlaista rikkautta. Ja talossa elettiin
niin mahtavasti, että poroahkioilla vedätettiin hopeariksejäkin,
joita säilytettiin monissa metsäkätköissä. Mutta järvenlaskun jälkeen
köyhtyivät Vuontis-Jaakonkin pellot, ja niiden mukana meni viimein koko
talon rikkauskin. Jonkunlaiseksi korvaukseksi menetyksistään sai kylä
jopa neljänneksittäin uusia heinämaita. Entinen järvenpohja nimittäin
rupesi pian työntämään vahvaa luhtaa rantapuoliin sekä pilli- ja
mantoheinää kuivemmille maille.
Parhaat heinämaat muodostuivat järven länsi- ja pohjoisrannoille,
ja joutuivat ne vuontisjärveläisten omiksi. Rovan Nikukin sai
menettämänsä Kurkkiojängän sijaan kappaleen järviniittyä.
Hettalaisetkin hyötyivät järvenlaskusta, sillä heidän pienet niittynsä
Vuontisjärven entisen laskuväylän rannalla sekä Joentekiäisissä, missä
Vanha joki yhtyy Ounasjokeen, paljon laajenivat, ja kun kevättulva
vieläkin joka vuosi niitä kostuttaa, on tämä entinen jokivarsi
hettalaisten rehevimpiä heinämaita. Mutta lapinmies ei ole oikea
maamies, eikä niittymieskään. Vuontisjärven entinen pohja oli alussa
puhdasta, puutonta ja lakeaa heinämaata, jossa vuontisjärveläisen
viikate pääsi vapaasti heilahtelemaan. Mutta vähitellen rupesi niitty
omin valtoinsa, lapinmiehen vastaan sanomatta, työntämään puuta ja
pensasta, ahdistaen viikatetta yhä rannemmalle, ja nyt ovat vain enää
kapeat rantapuolet heinämiehen hallussa.
Järven itäsivulla ulottuu entinen pohja leveänä, enimmäkseen
hiekkaisena aukeana kenttänä aina vanhaan rantatörmään, joka jyrkkinä
tievoina ja melloina kohoaa useita metrejä korkealle. Tievojen
harjuilla ja takana ovat kylän vähävaraiset talot ja pikku
mökkipahaset.
Vuontisjärven entinen laskuväylä, Vanhajoki, on nyt melkein kuivanut,
vain siellä täällä on joitakuita vesilätäköitä, ja ennen mahtavassa
Kurkkiossa tirisee pikku puronen jylhien pystyjen kallioiden
välisessä louhikossa. Pitkän matkan kulkee joen vanhaa pohjaa Hetasta
Vuontisjärveen ja Peltovuomaan vievä kylätie.
Mutta sitä mahtavampana virtaa uusi, Rovan Nikun "tortin nukkaraudalla
ja koiran pääkallolla" uurtama väylä. Kurkkiotievassa, missä Niku-ukko
aikoinaan sai katsella jättiläistemmellystä on jyrkkien hiekkatöyrien
välissä komea koski. Kylätien kohdalla, missä silta vie yli joen, on
virran leveys puolisensataa metriä, ja aukko minkä vesi on uurtanut
tievaan, on satakunta metriä leveä. Tästä vaeltavat laajan perukan
viljavat vedet aina suurta Pöyrisjärveä myöten.
Ja tämän on saanut aikaan Rovan Niku, äijäpoika, toimen mies.