Kesäkentällä

Pitkän pimeän talvikautensa saa navettakunta kytkyt kaulassa seisoa yöt

päivät seinän ja "loorin" välissä, jauhaen eteen työnnettyjä eväitään,

hauteita, olkia ja jänkäheinää -- entisaikaan apatettiin karjaa

myöskin ihmislannasta keitetyllä hauteella --, antaen hoitajalleen

korvaukseksi maitoa sekä kymmenin kuormin "sontalimppuja" pitkin

hankien peittämää peltokenttää, vieläpä ison limppukasan navetan

taaksekin.

Mutta suven tullen saa sarvikansa jättää talvisen asuntonsa koko

kesäkaudeksi ja muuttaa kesämajoilleen. Miltei joka talon karjakunnalla

on oma kesänavettansa peltojen takana, kiveliön veräjillä. Se

on matala neliömäiselle pohjalle rakennettu hirsimaja, jonka laajan

kartiokaton huipusta kohoaa puinen ilmatorvi. Sisustus on hyvin

yksinkertainen, niinkuin ainakin vaatimattomien eläjien kesäasunnossa.

Alustana on useinkin vain maapermanto, päällyksenä ilmatorveen päättyvä

vesikatto, parret sivuseinien vieressä ja ainoana ikkunana peräseinän

sontaluukku. Mutta navetan luota alkaa heti metsien, lehtojen,

vaarojen ja jänkien valtakunta, jossa kesäasukkaat saavat mielinmäärin

kuljeskella etsien ruokapaikkoja, kalistella kellojaan, ammua ja möyriä

ja pitää muuta kesäniloa, kunhan vain illan tullen muistavat keikutella

kesämajan veräjille vartomaan hoitajiansa. Sinne saapuvatkin emännät

lypsinastioineen ja tuomisineen, kytkevät metsänkävijät navettaan,

jossa toimitetaan lypsäminen ja iltajuottelu. Pimeässä asunnossaan saa

karja rauhallisen yölevon, syöpäläinenkään ei siellä kovin kiusaa, kun

vielä ilmatorvikin laittaa vetoa. Aamulla taas käyvät naiset karjan

lypsämässä ja laskemassa laitumelle.

Karjan kesämajoilla asuessa saa talvinavetta olla vapaana tuulettumassa

seuraavaa talvikautta varten. Mutta rajaväylän varrella, Ylitorniolla,

Turtolassa ja Kolarissa, on monen talon tapana, kun lehmät on saatu

kesämajoille, itse muuttaa kesäasunnolle -- lehmien talvisuojaan.

Navetta vain pestään ja siistitään, jopa paikoin parsien väliseinät

ja aperuuhet korjataan pois, seinät ja katto valkaistaan kalkilla,

ikkunoihin asetetaan verhot, pöytä raheineen tuodaan seinän viereen

ja ruoka keitetään navetan muuriin laitetussa hellahoidossa taikka

piisissä. Viileässä, pieni-ikkunaisessa karjanasunnossa onkin

helteisenä kesäpäivänä paljon raittiimpi oleskella kuin avarassa

kuumassa pirtissä, johon aurinko paahtaa isojen ikkunain täydeltä.

Yöksi siirrytään levähtämään aittoihin ja luhteihin.

Tällainen on Peräpohjan karjan kesänvietto aina Kolarin ja Kittilän

maita myöten.

Mutta toisinaan ei karjan kesämajaa ole nostettukaan kiveliön portille

metsän ja viljelyksen rajamerkiksi, vaan on se rakennettu itse

kiveliöön, keskelle karjan käyntimaita, parin, kolmenkin neljänneksen

päähän ihmisten asuinsijoilta. Varsinkin Ylitorniolla on monilla

taloilla kesäkenttänsä eli karjakenttänsä viljelyksiä ja peltoja

rajoittavien metsäisten vaarojen itäisillä, korkeilla takamailla,

ja samoin muutamilla Karungin ja Turtolankin taloilla. Tavallisesti

ovat saman kylän talot rakentaneet metsänavettansakin yksille maille

lähekkäin toisiansa, joskus samalle kentälle naapureiksi, niin että

kiveliöön on syntynyt samanlainen pikkuinen metsäkylä navettoineen,

pirtteineen ja maitoaittoineen kuin Pohjanlahden rantaruotsalaisilla

on takamaillaan. Tällainen, Alkkulan kymmenkunnan talon karjakylä

on Reväsvaaran takaisessa kiveliössä. Kaulirannan Vanhaisella,

Antinmaalla, Kokkolalla ja Tuomaalla on yhteinen pieni kesäkenttänsä

Suolamaan kankaalla Ison-Himovaaran takalistolla. Kainuunkylän

muutamilla taloilla on sellainen Luomajoen rannalla. Paloisten taloilla

oli ennen monet kesäkenttänsä Kiimavaarassa, ja Sakarinlaessa oli

kiviniemeläisten karjakenttä.

Toukokuun lopulla kesä ennättää nousta jo Peräpohjaankin, avaten

navetan ovet karjalle ja valmistaen laitumet ja metsämaat ottamaan

vastaan jokakesäisiä vieraitaan.

Entisillä emännillä oli suuri huoli silloin, kun karja oli ensi

kerran päästettävä navetasta kesälaitumilleen, sillä navettakunta oli

talvikauden saanut olla emännän ja kartanonhaltian hyvissä hoidoissa,

mutta nyt se oli laskettava kiveliöön metsäkunnan armoille. Ja koko

metsähän sekä metsäkansa oli tavallisesti vihamielinen kyläkansalle ja

kaikelle, mikä kylään kuului. Siksi emännän piti monin tavoin varata

karjansakin metsää ja sen tuhoa vastaan. Jo laskiaisena hän varoi

antamasta väelleen karjanviljaa, etteivät kesällä syöpäläiset söisi

lehmiä, ja navetan hän sulki jo päivänäöllä, että metsäkin kesällä

laskisi karjan aina aikaisin iltalypsylle. Ja laskiaisvellistä emäntä

leipoi "kakon", jota keitti vellipadassa, kuivasi sen "muurinhalsilla",

sitten vei talteen aittaan siemenvilja-astiaan, jossa lehmänkellokin

oli talvikorjuussa. Pääsiäisaamuna emäntä sitoi kellon lehmän kaulaan,

mursi puolet laskiaiskakosta, hakkasi puukolla sen murusiksi, pani

sekaan jyviä sekä kolme hypeellistä tuhkaa kolmelta kotiliedeltä,

sitten pivostaan syötti joka lehmälle, sanoen:

"Tule aikaisin kotia,

tähän taltion ja kartanhon!"

Erkinpäivän tienoissa laskettiin karja navetasta, ja silloin tehtiin

viimeiset, kaikkein tärkeimmät varaukset. Maanantaina ei kyllä saanut

karjan laskua toimittaa, koska se "ei ollut kuin koiran tappopäivä"

ja "fanginpäivä", vieläpä "ennen vanhaan Ruottissa hirttopäivä".

Karjaa laskettaessa piti joskus talon isännänkin olla toimessa, mutta

metsän tavat tunteva vanha emäntä oli päätietäjänä -- ellei emäntäkään

kyennyt, täytyi kutsua joku taitava tietäjämuori apulaiseksi.

Virsikirja ja tulisoitto kädessä kiersi emäntä navetan veisaten:

"Armon liiton enkel,

Herra! hyvill' hengill',

Vartioillas meit' varjele,

Torju päältäm perkele."

Kytkyen "perhäinen" asetettiin navetan kynnyksen sisäpuolelle ja

rautakanki ulkopuolelle -- Ylitornion Ala-Antissa oli talon ukko itse

niitä laittelemassa -- sekä palava taulakappale rautakangen viereen.

Rautakankea asetettaessa sanottiin:

"Olkhon niin kova maa jalkaisi alla,

niinkuin on se, jonka yli menet!"

Sitten joka lehmälle annettiin laskiaiskakkoa, tervattiin niiden

suuhoito ja karja laskettiin ulos. Muurahaispesää vain vatkattiin

lapiolla jälkeen pitkin navetan lattiaa, sanoen:

"Niin monta kuin tuossa on muurahaista,

olkhon kesällä karjalla kothinajajaa!"

Keskellä pihamaata oli heinä-ämpäri, jonka pohjalle oli kätketty kaikki

talon avaimet. Kun lehmät kokoontuivat nuuskimaan ämpäriä, kiersi

emäntä, kantaen käsissään hehkuvia "koijukekäleitä", kolme kertaa

koko karjan, asetti sitten kekäleet ristiin kujan laitaan ja lähti

astumaan lehmäin edellä metsäveräjälle, eikä kukaan saanut ajaa karjaa.

Laskiessaan lehmiä veräjästä emäntä saneli:

"Mettän Ukko, mettän Akka,

mettän kultainen kuningas,

ota oksa pihlajainen

sujuta suvikuntainen,

sio koiraa kaksi kiinni

kultaisilla viljoilla,

läpi luun, läpi laan,

läpi kahen leukaluun,

ettei mettän kuningas

koske minun eläimiini."

Mutta Marjosaaren Keisun muori luki jo navetan edessä metsän manauksen:

"Mettän muori, mettän Vaari,

mettän kultainen kuningas,

älä roiski roimahäntiä,

äläkä paritta paskasääriä!

Kätke kyntes karvoihisi,

hamphat ikenhisi!

Maa yhteinen, ruoka erittäin!"

Ylitornion Vittikolla itse talon vanha vaari toimitti karjanlaskun,

meni metsäveräjälle ja siellä, karjan lähdettyä kiveliötä kiertämään,

lankesi polvilleen maahan ja kumarrellen metsään päin teki metsänvaarin

kanssa salaisia liittoja, joita ei kukaan saanut olla kuulemassa.

Sitten kun karja näin varattuna oli omin päin muutaman päivän käynyt

kotimetsää, voitiin se jo viedä kaukametsäänkin kesäkentän laitumille.

Kaulirantalaiset menivät Suolamaan metsäkentälle tavallisesti kesäkuun

ensi päivänä, jolloin kesä jo rupesi olemaan parhaassa alussaan ja

kiveliökin saattoi tarjota karjakannalle vapaan elatuksen.

Karjanhoitajina seurasi metsämaahan useinkin talon vanha emäntä,

jopa toisinaan isäntäkin liittyi emännän matkaan, taikka talon miniä

perheineen, taikka palkattiin joku mökin eukko sinne "kenttävaimoksi".

Niinpä olivat Suolamaan metsäkylän asukkaina muuanna kesänä Kohkolan

vanhat, emäntä ja isäntä, Antinmaan vanhat, Mäen Alpiina lapsineen

Tuomaan talosta sekä Toolasen Kaija, joka jo toistakymmentä kesää

oli ollut Vanhaisen kenttävaimona hoitamassa parikymmenlukuista

karjaa. Parissa pienessä karjapirtissä kenttäläiset asuivat, toisessa

Antinmaalaiset ja Mäen Alpiina, toisessa Kohkolan vanhat ja Toolasen

Kaija, ja neljän talon puolisatainen karja vietti yönsä kolmessa isossa

navetassa: Vanhaisella ja Kokkolalla oli kummallakin oma navettansa,

Antinmaalla ja Tuomaalla yhteinen.

Hyvin yksinkertainen on kiveliön karjapirtti, eikä suinkaan niin

kansallisen kodikkaaksi laitettu kuin rantaruotsalaisten hauskat

"fäbodat". Pieni piisi vain ovinurkassa, pöytä ikkunan edessä,

pari vanhaa sänkyä nurkkapuolissaan, seinällä joku hyllylauta

virsikirjoineen ja Laestadiuksen postilloineen sekä kahvimyllyineen ja

-kuppeineen, piisin otsalla kahvipoltin, piisissä musta kahvipannu ja

keittokattila, lattialla joku jakkara, rikkinäinen tuoli ja piisin

vieressä puukasa. Ikkunoissa on puoliverhot, ja seinät päällystetyt

joskus sanomalehtipaperilla. Pirtin edessä on pieni porstua talon

tavaroineen, ja sen perässä pikku koppero kirnua ja maitoastioita

varten. -- Pihan takana ovat kentän maitoaitat ja kellarit, joka

talolla omansa, sivulla leveät matalat navettahoidot, ja aittain takana

kentällä isot karjamuurit sekä savuavat tulisijat, joiden vieressä

vasikat, nuorukaiset ja muut joutilaat iltakausina seisoskelevat räkkää

paossa. Syrjimpänä metsän reunassa kyhjöttää pieni nokiotsainen sauna,

jota ilman ei kesäkentänkään asukas voi kiveliössään tulla toimeen.

Neljänneksen, parin päässä käy karja kiveliössä, ja illalla, kuuden,

seitsemän tienoissa se palaa kotikentälleen. Mutta milloin karja ei

rupea ajalleen saapumaan, käyvät kenttäukot apulaispoikineen sitä

kiirehtimässä. Illalla on kentällä koko elämä ja monenlainen mekastus,

kun monikymmenlukuinen karja saapuu ammuen, möyrien ja kellojaan

kalkatellen. Siinä on monennimistä maitomuoria: Haluna, Helmiä, Ihana,

Kastina, Omena, Viikuna, Huhtikki, Mustikki, Maatikki, Mielikki,

Lumikki, Lemmikki, Lystikki, Siistikki, Kaunikki, Kyllikki, Tiistikki,

Tuorikki. Mansikka, Liinapää, Punakorva, Mustakorva, Palmu, Puhuu,

Seiju, Säily, Ilo, Lykky, Lahja, Perjo, Kirjo, Hertta, Vappu, Santeri,

Tähti, Onnentähti, Kukka, Elämänkukka, Onnenkukka, Hillankukka,

Ruusunkukka, Alleruusu, Finneruusu, Kultaruusu, Kultakaula, Kultavilja,

Kultasilmä, Kruunu, Hertinna, Kreivinna, Minerva, Äpyli ja Rakkaus.

Navettaan kytketään karja lypsettäväksi, annetaan eteen juomaa ja

tuoresta kauraa, jota varta vasten on kentän viereen pikku peltoon

kylvetty karjan ilta- ja aamuannoksiksi, "palkaksi, että lehmät

paremmin tulisit mettästä".

Mutta "laiska puulaaki", nuoret vasikat ja varhain poikivat lehmät,

jotka ovat niin "röntynhet", etteivät jaksa muun karjan mukana

kuljeskella kiveliöissä ja rämpiä jänkiä, oleskelevat vain läheisillä

ahoilla ja kenttävainioilla pirttiväen huolehdittavina. Kun sitten

lehmä sattuu poikimaan, pitää emännän siunata se kiertäen päresoitolla

kolme kertaa ristiluitten, häntäluun ja kupeitten kautta lukien

"Herran-siunauksen" ja "Isä-meidän" ja tehdä karrella risti

peräpuoleen, vetäistä joka tuumesta kolme kertaa maahan maahiaisen ja

muiden osa ja sanoa:

"Siin' on maahiaiselle,

siin' on kathensilmhän,

siin' on onnenrenkhaseen!"

Sitten pitää lypsää korvan täysi vasikalle ensi annokseksi, vasta sen

jälkeen ottaa oma osansa. Kolmannella juotolla emäntä antaa vasikalle

nimen ja kopauttaa juomakupilla otsaan sanoen:

"Siin' on sulle nimi!"

Kenttäemännän pitää osata hoitaa lehmien pienet sairaudetkin, joita

aina silloin tällöin sattuu, milloin metsän tuottamina, milloin

pahansuovien ihmisten lähettäminä. Jos kulo ajetuttaa lehmän tuumet,

niin että niistä vain tulee "kuria", etsitään vanhan lasturantteen

pohjalta maan rajasta kolme tikkua joka tuumelle, lypsetään niihin

maitoa ja peitetään tikut takaisin samaan paikkaan, paistetaan tuumia

vielä vanhalla messingillä, tervalla ja voilla ja sidotaan lehmän

kaulaan oikein paikatut, vanhat "prakut". Verta lypsävän lehmän maitoa

pitää viedä salaa saunan kiukaaseen, ja kun lehmä pudottaa märepalansa,

tehdään heinistä, sammalista ja lehmän vasemman lavan karvoista

märepallukka, työnnetään se elukan poskeen ja sanotaan:

"Syö, paarna, tuota,

niin kauan kuin löyät oman palasi!"

Mutta kun metsä ottaa lehmän haltuunsa ja peittää, niin ettei sitä

kukaan löydä, vaikka elukka saattaa olla ihan lähelläkin vain petäjää

kiertämässä, täytyy turvautua tietomiehen apuun.

Hupaisesti kuluu kesäinen aika metsäkentällä. Ukkonenkaan ei sattunut

panemaan lehmiä keväällä talvinavettaan, eikä ensimmäinen kesän

vesisade tullut etelätuulella, jolloin maito olisi mennyt etelään, ja

siten on saatu hyvä lypsykesä. Karja antaa maitoa, ja emännät kirnuavat

voita kerran toisensa perästä -- ennen hapatettiin maito "fiiliksi"

ja kirnuttiin siitä voita, mutta jo pari vuosikymmentä on osattu käyttää

"meijeriä", separaattoria. Kotolaiset käyvät pari kertaa viikossa

noutamassa voita ja piimää, tuoden samalla metsän asukkaille kotoisia

eväitä sekä kahvia ja tupakkaa.

Joutoaikojen välitöinä tekevät kenttäläiset kymmenittäin luutia,

vispilöitä ja vastoja, suorivat lehtiä ja taittelevat niitä suuriin

suoviin, käyvät marja-aikoina läheisiltä jängiltä ja vuomilta

poimimassa hilloja kotiinkin vietäviksi, vieläpä hoitelevat kentän

pieniä perunapeltoja, joista jo heinäkuun lopulla saavat mieluista

ruoanlisää. Pyhäpäivä on metsäkentällä suuri levon ja rauhan päivä. Ei

kuulu edes kaukaista kirkonkellojen kumahtelua, karja vain soittaa

huomenkelloa ja härkä vetäisee aamuvirren, varikset pitävät saarnaansa,

punakalottinen palokärki vastaa kankaalta lukkarina luikaten, ja

metsän lukemattomat lintuset laulavat kiitosvirsiä sekä tuhannet

hyönteiset surisevat ja pörisevät seurakuntana. Hiljainen tuuli humisee

kankaan punoittavassa männikössä ja kiitää yli pyhäisessä autereessa

värisevän kiveliön, ja kaiken yllä kaartuu korkea sininen taivas.

Metsäpirtin kansakin, toimitettuaan aamuaskareensa, istuu asunnossaan

viettäen sunnuntailepoa. Vanhat isännät ja emännät veisaavat virsiä,

ja joku lukee postillasta päivän saarnan, jota toiset ristissä käsin

kuuntelevat. Hiljainen hartaus täyttää kiveliön pirtin, ja koko

ympäristö yhtyy täydestä sydämestään saarnan loppuhuokaisuun:

"Vaella niin vakaisesti elämän tiellä, ettei Kristuksen nimi tulisi

sinun tähtes pilkatuksi pakanain seassa. Ja koska sinä viimein tulet

siihen templiin, kussa sinä saat iankaikkisesti rukoilla ja palvella

Jumalata, niin seiso alimmaisessa siassa, siihen asti, että se suuri

Herra, joka sinua kutsunut on ihmeelliseen valkeuteen, sanoo

sinulle: ystäväni, astu ylemmäksi, niin tapahtuu sinulle kunnia

taivaanvaltakunnassa. Amen."

Kirkkaina pyhäpäivinä tulee toisinaan kyläläisiä vieraisiin

metsäläisten pikku pirteille, ja pirtti tarjoo vierailleen, mitä

pirtillä on: kahvia, voita, leipää ja viiliä.

Ja tyyninä kesäiltoina kajahtelee heleästi yli kiveliöiden, kun

Antinmaan ämmi kentän lähivaaralta karjaansa kutsuen huijauttelee:

"Tprui, tprui, tprui, tpruui!

Tulkaa pois, paarnat, tulkaa,

tulkaa pois, kultaisen, tulkaa!"

Syksypuoleen asti viipyy pikkupirtin asukas karjakuntineen

kesäkentällään. Kylä tekee heinänsä, leikkaa leipäviljansa, syö

karjakentässä tehdyt sirppijuustonsa ja tuo uudisleipää

metsäpirtillekin, ja karjakansa yhä asustaa metsänväen armoilla. Mutta

kun yö rupeaa tulemaan kovin pitkäksi ja pimeäksi ja metsäkin alkaa

vieroksua kylänväkeä, käyden yhä kitsaammaksi ja tylymmäksi, palataan

kaikkine hoitoineen kotoisiin turviin. Syyskuun ensimmäinen päivä,

armottoman syksyn alku, on Suolamaan kansan vanha muuttopäivä. Silloin

heitetään pienet pirtit ja koko metsäkenttä kiveliön hoiviin, tavarat

ahdetaan rattaille ja karja ajetaan Ison-Himovaaran suurta metsäistä

myötälettä alas jokilaaksoon ja kotikartanoon, tutuille kotipihasille.

Kotivainioilla ja lähiniityillä saa karja sitten kuljeskella syksyiset

päivänsä ja yökautensa oleskella talvinavetan vanhassa tutussa

hinkalossa jauhaen märepalaansa sekä muistellen metsäkentän kirkkaita

kesäpäiviä.