Härkinmylly on vaatimaton erämaan jauhomestari, joka ei milloinkaan
pyri isoisten valtaväylien varrelle, missä kuohuvat kosket kohisuttavat
komeita maailmankansan laitteita. Tuntien pienuutensa ja heikon
voimansa se harmaassa vaatimattomuudessaan tyytyy vain vähäväkisen
metsäpuron matalaan putoukseen, liittoutuen sen kanssa yhteistoimintaan
pikku peltoja muokkailevan kiveliön kansan hyödyksi. Maan eteläosissa
on vuosisatoja kalkutellut härkinmylly kohta jauhanut viimeiset
viljansa, taikka ainakin siirtynyt omille sydänmailleen. Mutta
pohjoisessa Lapinkorvessa vanha jauhajavaari vieläkin uskollisesti
toimittaa virkaansa. Takoen entistä verkkaista tahtiaan, koettaa se
pysytellä uudenaikaisten etelänhoitojen, rastasmyllyjen ja turpiinien
rinnalla, jotka jo paikoin täälläkin ylpeästi meluten pilkkaavat vanhaa
pientä korpimyllyä.
Nähdään täällä vielä myllyjen ikivanhat edeltäjät, käsikivetkin,
jotka ennen olivat miltei joka talossa, jossakin ulkorakennuksen
nurkassa taikka keskeneräisessä "voimaamattomassa kehärakennuksessa",
jopa joskus pitkän pirtinpöydän alapäässä. Entisaikaan kotoinen
"kinnasmylly" sai olla metsäpuron myllyn ahkerana apulaisena.
Vanhaa jauhajaa ei vaivattu joka tarpeeseen, vaan annettiin pienet
ja kiireelliset jauhatukset toisten vanhojen toimeksi. Käsikivien
myllärinä näet oli tavallisesti talon vaari yhdessä muorinsa kanssa.
Toinen kiersi kivenpuusta, navasta, samalla syöttäen myllyään, ja
toinen sivulla seisoen kyökytti sauvakossa, joka oli kiinnitetty
napaan. Näin "suuruksen voimalla" -- siitä sanottiin käsikiviä myös
"suurusmyllyksi" -- monesti pyöräytettiin puurokset, jopa useasti
leipäjauhotkin.
Päiväkauden saivat vanhat myllärit käyttää kinnasmyllyään, ennenkuin
tuli eloa yhteenkään ison väen leipomukseen. Kevättalvi, jolloin
puromylly piti lepoaan, oli ahkerinta pirttimyllyn käyttöaikaa, ja
silloin vaarit ja muorit saivat vuoronperään kyökyttää sekä navassa
että sauvakossa.
Kinnasmylly on yksinkertainen laitos, vain lavalle laskettu pieni
kivipari, jonka käyttövoima lähtee samasta suuruksesta, mikä
jauhoina varisee kivien ikenistä. Eikä paljoa monimutkaisempi ole
härkinnyllyhoitokaan, jota käyttää maailman vanhin: väkevä vesi. Vanhan
aitan näköinen pikku hökkeli, kolme, neljä metriä seiniltään, paria,
kolmea korkea, on istutettu metsäpuron myötäleeseen, peräpuoli
työnnettynä purosta johdetun juovan päälle, ovi käännettynä vasten
törmää. Myllyn perässä, lattiaa korkeammalla, on kivilava noin
metrisine kivineen, ja kivien yläpuolella jyvätuutti, tori,
juoksutusruuhineen ja sauvakkoineen. Kivilavan alla, missä vesi
solisee, seisoo myllyn vahva voimamies, 12-, 18-, 30:kin siipinen
tukki, härkin, naparaudallaan pysytellen veden rajassa makaavan
sammakkopenkin "perserauvan" reiässä. Härkkimen yläpäästä käy väkirauta
ylös alakiven pussin lävitse päällyskiven siiliin, pannen kiven
kieppumaan, kun putousruuhta myöten syöksyvä vesi pääsee puskemaan
härkkimen siipiin. Syrjittäin asetetut siivet ovat hiukan kaltot, niin
että "kun ruuhesta puhaltaa niihin vesi, niin se menee niinkuin
loovhan, että on pakko lähteä pyörimhän". On myllyssä vielä
nostotolppa, joka on kiinnitetty sammakkopenkin toiseen päähän, niin
että sitä kohottamalla nousee koko hoito: sammakkopenkki, härkin ja
yläkivi.
Väkevien purojen jyrkissä myötäleissä saa myllyn ruuhen eli kynän
joskus johtaa purosta suoraan myllynhärkkimeen, tarvitsematta sen
enempiä laitteita. Mutta vähäväkisissä vedenjuoksuissa täytyy rakentaa
hirsistä ja turpeista tokeita, patoja eli tammia pitkine ruuhineen ja
tampuloineen. Padon taakse "karkotaan" myllyn jauhatusvesi, joka sitten
tampulalautaa kohottamalla lasketaan virkatoimeensa.
Näin yksinkertainen laitos on metsäpuron mylly, vesimyllyjen esikoinen.
Toisinaan se kyhjöttää ypö yksinään kiveliössä, jopa aivan synkässä
metsäkurussa, jonkun järveen laskevan erämaanjoen suupuolessa.
Kohisten ja vaahdoten hyppii puro rinnettä alas, käväisee myllyäkin
jyristämässä, rientäen taas samaa ryöppyä alaspäin. Eikä syksyn
pimeässä yössä mustassa kurussa kuulu muuta kuin puron kohina ja myllyn
kalkatus. Mutta usein on myllyn erämaatoverina törmällä pieni pirtti,
jossa jauhattaja saattaa levähtää, silloin kun mylly on työntouhussa.
Myllypirttinä on joskus mäenrinteeseen peräseinittäin työnnetty matala
hökkeli, jonka etuosa ja katto pahaisine savupiippuineen vain kohoaa
maan pinnalle, joskus pieni hirsikota keskellä permantoa olevine
tulisijoineen, toisinaan taas tavallinen metsäpirtti makuulavoineen,
ikkunoineen ja ovinurkkapiiseineen.
Monesti liittyivät kylän ukot yhteistyöhön rakentaen yhteisen
härkinmyllyn. Niinpä oli Kolarin Venejärven kyläläisillä Venejoen
Kuusankoskessa yhteismylly, joka jauhoi läpi kesänkin. Kolme taloa,
Niva, Heikki ja Alatalo, nosti myllyn ikivanhalle myllypaikalle,
sitten siihen liittyi osamiehiksi Vaattovaara, Kylmämaa, Rautio ja
Liikamaa, ja kun Alatalo jakautui pojille, saivat hekin myllyosansa,
niin että lopulta oli härkkimen ympärillä kahdeksan osakasta.
Yhteisesti pidettiin mylly kunnossa. Keväällä kun tulva oli pudonnut ja
villivedet painuneet tiehensä, saavuttiin miehissä, mies joka osalta,
pariksi, kolmeksi päiväksi korjaustöihin: patoa parantelemaan, ruuhta
paikkaamaan, siipiä uudistamaan sekä kiviä teroittamaan, niin että
mylly saattoi tervein voimin aloittaa uuden työkautensa. Ja kun entiset
kivet kuluivat kelvottomiksi, hankittiin miesvoimin uudet. Kittilän
Kaukosesta saatiin parhaita kiviä, pehmeitä "hiinisyisiä myllytahkoja",
niin että äijät saattoivat killata:
-- Kyllä nyt taas jauhoja lähtee, kun on Kaukosen kivet!
Hyviksi sanottuja kiviä saatiin myöskin Turtolasta, Matinlompolon
Pallistajasta sekä Ylitornion Tengeliönperältä, Pakisvaarasta.
Vuoron perään oli joka osakkaalla käyttöpäivänsä. "Nihkeimpänä"
aikana, kun juuri oli saatu uutinen, annettiin osamiehelle vain parin
päivän jauhatus, ja kahtia jaetulle talolle päivä kummallekin, mutta
"löyhimpänä" aikana sai myllyä jyrryttää viikonkin. Käyttövuorot
jaettiin arpomalla. Otettiin yhtämonta tulitikkua kuin oli osakastakin,
ja tikuista mikä jätettiin "materiksi", mikä katkaistiin lyhyemmäksi,
mikä taas päästään poltettiin, määräten kullekin järjestyslukunsa.
Joku otti tikut kouraansa, asettaen niiden päät piiputtamaan
peukalohangastaan. Siitä sai jokainen ottaa tikkunsa, ja kenelle sattui
ykköseksi merkitty, hän voitti ensi vuoron. Halutuin oli kuitenkin
sellainen käyttövuoro, johon sisältyi pyhäpäiväkin, sillä pyhää ei
päivälaskuissa otettu lukuun, mutta vuoronomistaja sai, jos halusi,
kietkuttaa myllyä silloinkin.
Samoihin aikoihin, kahdeksankymmentä vuotta sitten, kun Kuusankoskeen
saatiin kylänmylly, pari Venejärven ukkoa, Nikunmaan Niku ja
Juhan-Erkki Vettainen, lapinäijien jälkeläinen, rakensivat oman
yhteismyllynsä pienen Kutujoen suuhun, Venejärven yläpäähän. Hekin
hankkivat kivet Kaukosesta, ostivat Kaukosen Matti-vainaalta
tekemättömät kivet, maksaen ruplan kappaleesta, itse takoen ne sitten
valmiiksi. Hyvän myllyn äijät saivatkin, ja käyttivät sitä aina viikon
vuorollaan. Korjattuna ja uudistettuna jauhattaa se leipäviljaa
vieläkin, jopa koko kylällekin, kun kolme, neljä vuotta takaperin suuri
kevättulva hävitti Kuusankosken vanhan yhteismyllyn. Markka-parin
tynnyristä maksavat osattomat jauhatuspalkkaa, kun saavat siinä itse
käyttää viljansa.
Samanlaisia yhteismyllyjä oli monessa muussakin metsäjoessa. Niesajoen
suussa Kolarissa kävi yhteen aikaan neljä osamyllyä. "Suumyllyä"
käyttivät Juurakkovaaralaiset, "Jokijalan myllyä" Jokijalan miehet,
"Saaren myllyn" omistivat Kolarinsaaren Simu, Rautio, Lantto ja
Tiensuu, ja "Ylinen mylly" oli Luttusen ja Ristimellan yhteishoitoja.
Kittilän Sirkan, Könkään ja Hossan taloilla, Erkkilällä, Niemelällä,
Korvalla ja Hossalla oli ennen yhteinen härkinmylly Myllyjoessa.
Mutta yhteismyllyt eivät tahtoneet koskaan pysyä oikein hyvässä
kunnossa, vaikka joka vuosi miehissä niitä kohennettiinkin.
Yhteismyllyssä oli "jokainen oma myllärinsä", ja kaikenlaiset tökeröt
toljakkeet, jotka eivät osanneet laitosta hoitaa, kävivät sitä
kietkuttamassa, niin että mylly lopulta "linkutti ja hiekkui" ja kivet
kitkuttivat tylsinä, jopa joskus "perserauvat loppuivat ja härkin
jauhoi sammakkopenkin päällä". Eikä yhteismyllyssä saanut jauhattaa,
milloin olisi parhaiten tarvinnut, vaan piti aina odottaa omaa
vuoroansa, mennä jo illalla myllypirttiin vartomaan ollakseen heti
valmiina, kun määrätunnilla, aamuyhdeksältä, vuoro vaihtui. Niinpä
monet ukot rakensivatkin oman pikku hierimensä, jota saivat mielin
määrin kietkuttaa. Sillä "se on eullinen, kun on ittellä mylly... Sie
saat siinä itte jauhattaa eläimillekin rehuviljaa, virnhet ja kaikki".
Täten yksinäiset korpimyllyt saivat tovereikseen toisiakin
samanlaisia harmaita kolkuttajia. Läheiseen, hyvää myötämäkeä
laskevaan puroon saattoi koko kylä nostaa myllyjänsä, itse kukin oman
härkkimensä sopivaan nikaraan pitkin joen vartta. Niinpä nähdään
Kittilän Alakylän tienoilla, Pahtajoen suussa, neljä lähekkäistä
Alakylän miesten myllyä. Kolarin Vaattojärveen laskevassa, synkässä
Kenttäojassa kalkuttaa neljä vanhaa "maailmanaikaista" Vaattojärven
kyläläisten jauhajaa. Ylitorniolla oli vielä vuosikymmen takaperin
Mustastajärvestä Luomajokeen laskevassa, jyrkässä Myllyojassa
Kainuunkylän ukoilla toistakymmentä metsänaapperoa, joka talolla oma
hoitonsa: Kannalan, Maijasen, Lovikan, Mustanjärven, Olkkurin,
Kuurusen, Anuntin, Tynin, Ajon, Vittikon ja Kiviniemen myllyt, niin
lähekkäin toisiaan, että vain "syltäkymmenen oli pisin väli". Ja
Ylitornion Nuotiorannan Liekkaanoja eli Annanoja, joka Reväsjärvestä
tullen laskee kylän lävitse komean, "viittäkymmentä metriä" korkean
myötämäen metsänlaidasta Tornionjokeen, oli kuin vartavasten ohjattu
kylänäijien vesi kivien käyttäjäksi. Puolen kilometrin matkalla oli
ojassa entisaikoina kokonaista 18 nuotiorantalaisten ja Alkkulan
ukkojen myllyä: Jurvan, Karkeisen, Tiiperin, Metsävainion, Hirstiön,
Tonuksen, Pietarin, Yrjänheikin, Ylivainion, Ala-Antin, Yli-Antin,
Kais-Hannun, Pappilan, Tolpin, Haavikon, Laurin, Ojan ja Pirjetan.
Myllyjen alapuolella oli vielä nuotiorantalaisilla pieni "veivillä
käypä, yksiteräinen raamisaha". Monet myllyt olivat niin lähellä
toisiaan, ettei vesi ehtinyt edellisen ryöpyistä asettua, kun sen jo
täytyi koota voimansa ja syöksyä toisen ruuhen puristuksiin. Vieläkin
saa sama Annanoja käyttää kahtatoista härkinhoitoa sekä Jolman ukon
pärehöylää.
Mainiota myllyojaansa parantelivat nuotiorantalaiset ja Alkkulan
miehet jo toista sataa vuotta takaperin: menivät ja kuopaisivat
Reväsjärvestä siihen lähes puolta kilometriä pitkän "kaivoksen", saaden
siten puroonsa voimaa ja kukin itselleen hyvän myllypaikan. Aikoja
myöhemmin, sarkajaon jälkeen, aikoivat Armassaaren kylän miehet tehdä
saman tempun, menivät yöllä ja kalvoivat Reväsjärvestä ojan omalle
puolelleen, saadakseen hekin vettä neljään, viiteen myllyynsä, jotka
olivat Koskiojassa, etelään Reväsjärvestä. Mutta nuotiorantalaiset
pääsivät hätään, ja kaivoksella syntyi tuima temmellys, jossa kanget ja
ojankaivuaseet heiluivat tappeluaseina. Oikeudessa sitten tuomittiin
armassaarelaisten kaivos tukittavaksi, ja sanotaan sitä vieläkin
"Varkhanojaksi".
Syksyllä, lyhyen kesälevon jälkeen, kun riihestä ruvettiin saamaan
oman pellon eloa, alkoi härkinmyllyjen ahkerin työkausi. Silloin
kävi myllypurolla, missä useampia härkkimiä oli kieppumassa, yöt,
päivät, alituinen kohina, jyrinä ja kalkatus. Toiset ukot tulivat
jyväsäkkeineen, toiset olivat jauhoineen lähdössä, ja kolmansille
myllyt parhaillaan jauhoivat.
Entisajan äijät kuljettivat eloaan myllyssä puuastioissa, pyöreissä
"myllytynnyreissä", jotka olivat "ankanmallisia, kupukat keskeltä" sekä
niin isoja, että vetivät pari tynnyriä. Pohjat vain lyötiin kiinni,
pari tynnyriä työnnettiin reslaan ja lähdettiin ajaa kolauttamaan
myllylle.
Yökaudetkin pidettiin myllyä työntouhussa. Tavallisesti jouduttiinkin
myllyyn iltapäivällä, ja sitten annettiin kivien jyrytä yhteen mittaan,
kunnes oli jauhatettu koko kuorma. Puurojauhot sai mylly ensi töikseen
hieraista käyttäjälleen. Piimää, voita, leipää ja suolakalaa oli
myllymiehellä eväänä, ja heti, kun oli saanut tarpeeksi jauhoja,
hän keitti myllypirtissä "myllypuuron", tarjoten sitä toisillekin
myllyttäjille. Hupaisesti kului jauhattajain aika myllypirtissä,
silloin kun siellä sattui olemaan koolla useampia käyttäjiä. Varsinkin
pimeinä yökausina, kun päre palaa rätisti piisin pielessä ja ulkoa
kuului myllynsauvakkojen kalkutus ja kolkutus, vanhat äijät äityivät
saarnaamaan toinen toistaan kolompia muisteluksia lapinäijistä ja
lentonoidista, lihatontista, manhonväestä ja äpäristä, köyryistä,
riettaista ja metsäperkeleistä. Äijien saarnaa kuullessa nuorempia
jo rupesi vistottamaan, niin etteivät yksin uskaltaneet edes ulkona
pistäytyä, sati sitten mennä myllyä hoitamaan. Päresoitto kädessä
siellä kiireesti kaksissa miehin käväistiin.
Mutta monet ikäukot, myllyn ja metsän ja kaikkien haltiain tutut,
saattoivat kyllä yksinäänkin yökausittain oleskella vanhalla myllyllään
ja törmän pirtissä, eikä pimeä korpi heitä pelottanut. Puuroa vain ukot
keittivät pirtin piisissä, pistelivät sitä piimän ja voisilmän kanssa,
hikoilivat "lavittalla" ja aina väliin kävivät myllyä hoitamassa.
Tuttua ja rakasta soittoa oli vanhalle myllynkäyttäjälle jauhavan
kiven jyrinä, johon sauvakko kalkuttaen takoi tahtia. Jo äänestä äijä
heti kuuli, milloin kivi oli laskettu tarpeeksi "iholle", niin että se
antoi parhaat jauhonsa, niin hienot, että ne kouraan puristettuina
"jäivät limpuksi, eivätkä hajonhet kuin hietakakko". Sellaisia olivat
vain huonon myllyn ja taitamattoman myllärin tuottamat jauhot, joista
kaiken lisäksi "elonmakukin" oli hävinnyt. Lämpöisessä myllypirtissä
kuivasi ukko jyvät ennenkuin kaatoi ne myllyntuuttiin. Ja kunnossa hän
piti kivetkin. Tasateräisillä kivenhakuilla hän nakutteli tylsyneet
kivet "unellensa", jolloin ne taas hyvästi tarttuivat viljaan. Hartaana
ukko kaapi jauhokoukulla myllyn jauhaman leipäviljan "lautomelta"
kokoon, sipaisi linnunsiivellä loputkin, ja leveällä lastalla ajoi
säkkiin, jonka suun oli oksahaarukalla pingottanut avoimeksi.
Myllynhaltian kanssa ikä-äijät olivat hyviä tuttavuksia. Kolarin ukko
suostutteli haltiaa, pyydellen:
"Mene kiville kiekkumhan,
että mie hiiniä jauhoja saan!
Sulle kivi, mulle jauhot,
sulle kova, mulle pehmeä."
Siitä myllytonttu oli mielissään, kiekkui kivillä, jopa joskus
kiekkuessaan laski lauluksikin. Kuusan Anttikin oli kerran kuullut
Tepsan myllyssä, Kittilän Kuolajoella, kun haltia lauleli:
"Lipluta, lelliltä, lellu,
lipluta, leikitä, lellu!"
Huoletta voivat ukot heittäytyä pirttiin nukkumaan, sillä haltia kyllä
tuli ilmoittamaan, milloin myllystä rupesi jauhaminen loppumaan.
Kurtakkokosken vanhassa myllyssä tuli Kittilän Alakylän Klaavun äijälle
vanha pikkuturkkinen vaari sanomaan:
-- Nouse sie, äijä! Mylly pääsee!
Äijä nousi, kaatoi tuuttiin lisää, pannen jälleen nukkumaan. Vähän ajan
päästä taas pikkuturkki-vaari tyrkkäsi kylkeen, nykäisipä jalastakin
ja sanoi:
-- Äijä ylös!
Ja mylly oli taaskin sillä rajalla, että oli pudottanut viimeisetkin
jyvänsä kivensilmään.
Kuusankosken vanhassa yhteismyllyssä oli haltioina kaksi tytärtä. Ne
kerran tulivat Tuomas-äijää herättämään, puhellen keskenään.
-- Pitäis herättää tuo äijä, kun mylly pääsee, toinen sanoi.
-- En uskalla, se kirvaa, toinen arveli.
Herättivät kumminkin, ja äijä kirosi, jolloin tyttäret pelästyen
katosivat.
Mutta uskottomia myllymiehiä ei haltia viitsinyt herätellä, muuten vain
joskus ilmoitti olemassaolostaan. Niin myllykotaan ilmestyi Muotkan
Antille kerran vanha ämmä ilkaillen ja kysyen:
-- Onko täällä kosoittamista?
-- Tuossa on kosoittamista! Antti vastasi, vatkaten tulikekäleellä.
Vanhoilla ukoilla oli tapana myllypirtillä ollessaan aikansa kuluksi
kiskoa päreitä. Monille äijille oli "myllyreisu oikein pärhen
kiskontareisu". Myllypuron rantakankaalta vain hakattiin silkosyinen
petäjä, vietiin kappaleita pirttiin sulamaan, ja sitten pitkin iltaa,
yötä ja aamua kiskottiin pärettä. Pari, kolme kupoa piti vuorokaudessa
tulla kasaan. Ne olivat sitten hyviä myllypirtin tuomisia talon
emäntäväelle. Mutta joku määrä kuivia päreitä piti heittää myllypirtin
orsille, että "seuraavallekin tulijalle oli aluksi". Jotkut ukot
kutoivat päreistään ruumen-, olki- ja akanakoreja, muutamat väänsivät
vitsoista "lehmänperhäisiä", ja pyytöhenkiset miehet kävivät yöllä
tuohustamassa.
Hyvin täytti virkansa hyvästi laitettu härkinmylly tottuneen
myllyttäjän hoidossa. Riihikuivaa taikka myllypirtissä kuivattua viljaa
mylly jauhoi kolme, neljä tynnyriä vuorokaudessa. Pirjetän mylly
Annanojassa päästi uudekselta kahdeksankin tynnyriä päivän ja yön
tietämissä, vaikka nyt jo vanhana tyytyykin kolmeen. Myllyssä kyllä
olikin ennen 8-kortteliset kivet.
Mutta kiveliön harmaa jauhaja oli hyvin herkkä ja oikullinen
metsäläinen, joka pian oppi tuntemaan hoitajansa. Toisten käsissä se
hyvälläkin vedellä kävi vetkoon, kitisi ja linkutti, antaen vain vähän
jauhoja, nekin karkeita kuin hiekka. Mutta toisten hoidossa härkin
taas pyöri kuin väkkärä tuulessa, kivet soivat eri äänellä, sauvakko
kalkutti iloisesti tuutin laidassa, ja mylly antoi hyviä jauhoja miltei
puolta enemmän kuin huonolle käyttäjälleen.
Leipäviljansa härkinmyllyn käyttäjä jauhatti aina kuorinen, sillä
suurella vaivalla raadettujen pohjoisten peltojen vähäisiä leiväksiä
ei kannattanut vielä kuorimalla vähennellä. Kun vain elot käytettiin
muuten hyviksi, lähti niistä kyllä kunnollinen jokapäiväinen leipä,
jopa hyvä pyhäpäivien rieskakin. Ryyneiksikään ei härkinmyllyssä
koskaan yritetty kuoria leipäviljaa. Mutta joskus turtolalainen
rupesi tuhlaamaan ja teki ryynejä -- kirnussa. Pani tavalliseen
voikirnuun paksun varapohjan sekä asetti pohjan alle vielä kolmannen
pohjakappaleen, kaasi kirnuun ohria ja survoi ja sysi niitä rautakangen
rengaspäällä, niin että pölisi. Pohtaen, puhaltaen ja siivellä
sipoen hän sitten ajoi akanat pois viljasta, saaden hyviä pyhäpäivän
puuroaineksia. Itselliseukot, Kruutin Kreeta ja Maija-Leena, olivat
entisaikaan Turtolan Kirkonkylän emäntien ryynimylläreitä. Parin,
kolmen kapan pusseja he saivat taloista survoakseen, kun uutinen oli
saatu, taikka suuret pyhäpäivät, kinkerit taikka häät olivat tulossa.
Saivat härkinmyllyt monesti jauhaa leiväksi muutakin kuin puhdasta
jumalanviljaa. Sattui tulemaan nöyrä vuosi, niin että pelto antoi
raatajalleen enimmäkseen vain olkia ja akanoita. Silloin survottiin
petkeleillä olkia isoissa ruuhissa "kalhoiksi", pantiin vähän
jyväkahuja joukkoon ja jauhatettiin myllyssä. Masentunein mielin
silloin ukko käytteli myllyään ja söi karkean myllypuuronsa. Ei vanha
myllykään tuntunut pääsevän oikeaan vauhtiinsa eikä ääneensä: voimakas
kivien jyrinäkin oli muuttunut väsyneeksi kahisemiseksi.
Sivullisetkin myllyttömät saivat isännän luvalla, sovitusta maksusta
-- kappa tynnyristä -- käyttää härkinmyllyssä viljansa, ja jokainen
koetti parhaan taitonsa mukaan itse olla myllärinä. Joskus isännät
ottivat vakituisen ukon yhteismyllyänsä käyttämään.
Sellaisia entisajan mylläreitä oli Kittilässä Sirkan, Könkään ja Hossan
miesten yhteismyllyssä vanha Mylläri-Aapo. Vanhoja myllynkäyttäjiä
on myöskin Nuotiorannan Mylly-Pekka, lähes 80-vuotias Pekka Strålberg,
joka on viisikymmentä vuotta hoitanut Annanojan härkkimiä, useampaakin
yhtaikaa, pappilankin myllyä kolmen rovastin aikana, saaden palkkaa
virastaan puoli kappaa tynnyriltä joka härkintä kohden.
Talveen saakka, joskus lähelle joulua, myllyt ahkerasti kietkuttivat,
kunne puro kokonaan jäätyi, ja härkimenkin niin hyyti ja jääti, ettei
se enää jaksanut pyöriä. Vain jotkut väkevät purot pysyivat sulina yli
talven ja käyttivät myllyään. Talvi olikin härkinmyllyn levon aikaa.
Silloin se metsäkurussaan kyhjötti kuin kontio paksun lumen peitossa,
härkinhoitokin kokonaan vahvan jääkerroksen sisässä. Muorit ja vaarit
saivat taas ruveta vanhaa kinnasmyllyänsä pyörittämään, jos talon
syksyllä käytetyt jauhot rupesivat loppumaan.
Mutta kun tuli kevät, hanget sulivat ja metsäpuro ryskäytti
jääpeitteensä pois ja keväisin voimin alkoi hurjana temmeltää
myötäleessään, heräsi härkinmyllykin, yhtyen virran keväiseen menoon.
Väkkäränä alkoi härkin kieppua, niin että kivet ihan mieletönnä
ulvoivat ja sauvakko takoi kuin vimmattu täysin voimin. Vanha
haltiaäijäkin nousi piilostaan ja kivillä kiekkuen alkoi iloisesti
laulella. Myllyttäjä-äijätkin olivat kuin nuortuneet. Ketterästi he
kepsuttelivat myllyllä edestakaisin, keveästi keikahteli jyväpussi,
ja kiven ikenistä lämpimiltään saaduista jauhoista keitetty,
voisilmäinen myllypuuro maistui entistään makeammalta.