Ohra on Peräpohjan ja Lapin tärkein oman pellon vilja, josta saadaan
jokapäiväinen leipä, ja touonpano on peltomiehen varsinainen
kylvönteko. Etelän laajat ruispellot ovat pohjoisissa vaara-
ja tunturimaissa supistuneet kovin pieniksi, ja pienenevät yhä
pohjoisempana. Entiseen aikaan ei Peräpohjan pieniä peltoja paljon
haaskattu rukiille. Karungissa mainitaan vain jonkun isännän
heinäkuussa vähäisen heittäneen ruista ja sen sitten seuraavana
kesänä korjanneen; Ylitornion Kainuunkylässä joku kylvi syyspuoleen
"juurheista". Kolarissa "Käräjä-Kreeta rupesi ensin ruista
viljelemhän" sekä sitten muuan Vaattojärven ukko kokeili rukiilla, ja
Sieppijärvellä Kurun äijä hoiteli kaksivuotista ruista saaden aina
siemenet uuteen kylvöönsä. Kittilän kirkolla Putaan talossa on jo
ennen nykyisten ukkojen muistantaa annettu alaa rukiillekin, ja siitä
talosta ovat naapuritkin aina saaneet hyvän siemenen, jopa sitä on
joskus kuljetettu eteläänkin. Kaukosessa on jo vanhastaan ruista vähän
viljelty, onpa joskus kokeiltu Kyrössäkin ja nähty, että "se kasvaa
niinkuin leipäkin". Tepastolompolossa ei ruista ole koskaan
yritettykään. Muoniossa Liikavainion ukko n. 60 v. takaperin kylvi
ruista kielonmaan, mutta "sen tahtoi lanimastraasut syyä kaikki". Eikä
ukko enää toista kertaa kylvänyt. Mutta vähitellen on ruis saanut
juurensijaa Peräpohjassakin ja, pikku tilkkuina kyllä, ruvennut
ohrapeltojen liepeillä nousemaan yhä korkeammalle pohjoiseen. Viimeiset
ruistilkkuset nähdään Ounasjoen varrella Sikkolassa, Kittilän Könkään
yläpuolella, ja Muonionlaakson pohjoisin ruispelto-kokeilu on
tehty Enontekiön Palojoensuussa. Onpa Jierisjärven korkeassa
tunturimaassakin Rauhalan isäntä yritellyt kasvattaa ruista, sekä
Hetassa Ounasjärven rannalla muuan ukko parina kesänä kylvänyt viitisen
kiloa, ja siemenet on tullut, jopa vähän leivänapuakin.
Mutta ohra "se on aina ollut täällä päävilja". Ja on vieläkin.
Ohrapeltoja muokataan vielä Tepastojoen varrella Tepastolompolossa
ja Puljussa sekä ylhäällä Ounasjoen mailla Peltovuomassa,
Vuontis-järvellä ja Hetassa, missä kuusikaan ei enää menesty.
Muonionjoen päällä on takavuosina kylvetty jokapäiväistä leipää vielä
Kuttaisessa, Kaaressuvannossa, jopa Maunussakin, mutta ylempänä ei
leipä enää ota kasvaakseen. Ei myöskään Pokan Pekan kuivissa pelloissa
Kitisen latvoilla enää nähdä leipäviljaa, ja surullisen pienet
ovat ohratilkut Loma-Tuokonkin karussa rantakentässä Porkosen
tunturierämaassa.
Pienet ovat kyllä aina olleet ylimaiden leipäviljapellotkin.
Varakkaan kolarilaisen Simun Tuomaan perunkirjoituskirjassa v:lta
1804 mainitaan talossa olevan siemenohria kuusi tynnyriä, sama
määrä myöskin Sieppijärven Kankaan perinnönjaossa 1869. Kaukosen
suurimmat talot kylvivät 7-8 tynnyriä, ja Ylitornion Nuotiorannan
Yliantin isännän muistiinmerkinnöissä vv. 1868-71 näemme talon
vuotuisen ohrasadon olleen 65-90 tynnyriä (ruissato 7-8 tynnyriä).
Pienet ovat nykyisetkin laitimmaiset leipäkentät. Tepastolompolon
isoimmat "suurviljelijät" siementävät maansa kuudella, seitsemällä
ohrapuolikolla, Peltovuoman parhaat peltomiehet kylvävät viisi, kuusi
puolikkoa, ja Isonkyrön rukiisten leipämiesten jälkeläiset tunturien
Kyrössä, Kittilässä, ovat tyytyväisiä peitettyään pikku peltoonsa
yhden ohratynnyrin, jopa vain kolme, neljä kieloakin. Eikä pohjoinen
tunturimaa palkitse raatajaansa suurilla sadoilla. Tepastolompolon
parhaissa taloissa saadaan parhaina vuosina 40 puolikkoa eli 6-7
jyvää, ja Peltovuomassa on tavallinen tulo viisin-, kuusinkertainen.
Mutta joskus on täytynyt tyytyä vain kahden riihen annokseen, pariin
köykäiseen kahupuolikkoon. Pakkanen ottaa osansa, taikka kesäinen
kuivuus pilaa köyhän maan viljankasvun.
Suuri huoli on karun maan muokkaajalla kotoisesta leivästään. Jo
etukäteen hän koettaa ottaa selkoa kesän laadusta ja vuodentulosta.
Niinpä Kittilän entiset ukot jo syksyllä tarkastelivat "maanruskaa",
ennustaen siitä seuraavan kesän menoa. Jos maanruska, kellastuneiden
lehtien, ruohojen ja marjanvarsien väri, oli kaunis ja tasainen,
tuli seuraavana kesänä hyvä vuosi, mutta jos se oli harmahtava ja
rumannäköinen, seurasi huono leiväntulo. Samoin myöskin, jos syksyllä
mättäiden kuopat jäivät kuiviksi, saivat lapset seuraavana vuonna
itkeä leipää.
Pitkän talven varrellakin seurattiin aina talven kulkua ja otettiin
siitä kesänmerkkiä, sillä "ilma nouattaa puolen vuuen päästä samaa
ilmaa". Talvipäivän seisauksen, "pesäpäiväin", aika, jolloin päivä
juuri joulun alla "menee pesän perhän", vastasi kesäpäivän seisausta,
ja "millaiset pesäpäivät, sellaiset juhanneksen aikaiset ilopäivät."
Jos pesäpäivinä ilmat olivat umeat, niin ei keskikesällä ollut paljon
poutaa. Sitten seurasivat synkät sydänkuut -- vanhankansan
"annakattomana aikana" oli kuukausilla omat nimensä: sydänkuut,
vaahtokuu, mahlakuu, kesäkuu, haravakuu, mätäkuu, sirppikuu, joutsikuu,
routakuu, kalakuu --, jolloin otettiin merkkiä Paavalista. Jos silloin
tuiskutti tien tukkoon, tuli nöyrä vuosi, jos peitti puolen tietä,
saatiin puoli vuotta, mutta jos tie pysyi puhtaana, annettiin hyvä
vuosi. Talvenselän isot kinokset kyllä ennustivat täysinäisiä
jyvälaareja, ja keväiset hevoshanget tiesivät, että tulee virheetön
vuosi. Vanhan Marian kattolumet olivatkin Erkkinä vielä maassa aidan
tasoilla. Tärkeänä kesänmerkkinä olivat myöskin talvella vaarojen
rinteillä liikkuvat "keijavaiset", sellaiset tiheät "höyrykeijut",
jotka vaaran laidalla ilmassa heijasivat, "niinkuin olisi taivas ollut
irti". Kuuden kuukauden kuluttua "keijavaispäivästä" oli kesällä ankara
pakkanen, sitä kovempi mitä enemmän keijavaiset liikkuivat ja
hyppäsivät vaaran rinteellä.
Huomioon otettavia olivat vielä vanhat merkkipäivät. Suvipäivien ja
niiden välisten öiden jälkiseuraukset kyllä tiedettiin. Jos silloin
kylmäsi, niin ei tahtonut tulla kesää ollenkaan, mutta jos merkkiöirä
suvesi, keikahti niin suotuisa kesä, että olisi pitänyt olla kaikki
kankaatkin kylvössä. Markuksen yön jos pani pakkaseksi, riitti kylmää
verkonlautasiin asti, ja kun kylmäsi Yrjön päivää vasten, kesti kaaloa
kevätilmaa niin kauan kuin oli riekon kokoinen lumiläikkä metsässä.
Helluntain paisteet olivat "koko kesän paisthet", eikä silloin enää
paistetta kesäksi riittänytkään. Erkki taas sisälsi sen, että mitä sinä
päivänä oli enimmin, sitä kesässä vähimmin. Jos siis Erkkinä oli lämmin
poutapäivä, seurasi kylmä sateinen kesä.
Jotkut vanhat kalamiehet osasivat keväällä hauenmaksasta ennustaa
kesänlaatua. Raavaan keväthauen maksa sisältää näet koko kesän juoksun.
Maksan lävitse kulkee tumma verisuoni, jolla on suuri merkitys, Jos se
jossakin kohdassa tulee pinnalle tummana ja laajana, niin kesäkin on
samoina aikoina sateinen, mutta jos suoni on syvällä sekä maksa lihava
ja kaunisvärinen, niin on kesäkin samoilta osilta lämmin ja kuiva.
Hyvää vuodentuloa tiesivät myöskin lihavat komeat kevätkalat.
"Mettäkunnastakin", metsänelävistä, otettiin vuodenmerkkiä. Kun riekko
vaihtoi varhain valkeansa ruskeaan, tuli kesäkin varhain, ja kun
peipponen rupesi "sylkemään": "yyvit, yyvit!" saatiin kylmiä ilmoja.
Käki kukkui
"Leipää lehthen, hallaa hankhen,
kovaa vuotta koivunurphan."
Mutta jos metson "persesulista" loppuu valkea väri, seuraa maailmankin
loppu, jolloin ei enää tarvitse huolehtia kynnöstä eikä kylvöstä.
Muutamille vanhankansan ukoille ilmoitti itse maanhaltia vuodentulon.
Niin Liikavainion Kallallekin Muoniossa ilmestyi yöllä Olostunturin
metsämajaan hyvännäköinen, harmaa luppopartainen äijä tervehtien ja
sanoen: "Jop' on hauska yösija!" Sitten äijä haasteli vuodentulosta,
että "tulon hyvä vuojentulo nyt". Tulikin niin hyvä vuosi, ettei
miesmuistiin oltu sellaista saatu.
Jos kaikki talven ja keväänmerkit kertoivat hyviä sanomia kesästä, niin
silloin jo
"Huhtikuussa humahti,
toukokuussa tomahti,
kesäkuussa keikahti,
heinäkuussa heilahti,
elokuuss' oli elävät päivät."
Silloin päästiin jo toukokuussa pellolle kylvöntekoon.
Keväinen kylvönpäivä muuten noudatti metsänkylvöä, sillä
"mettänkylvöllä ja pellonkylvöllä on yhteyttä". Metsäkin nimittäin
toimittaa kylvönsä, jopa kaksi ja kolmekin kertaa jo kevättalven
kuluessa, aina samaan aikaan kuukauden perästä. Kun sattuu lauha ilma,
ja "huue putoaa puusta", rupeaa metsä kylvöntekoon, varistaen helpeisiä
siemeniään ja havuneulasia keväthangille. Kuusi käy kylvön etupäässä,
ja mänty seuraa vähän myöhemmin perässä. Ensimmäisestä metsänkylvöstä
on aina kymmenen viikkoa pellonkylvöön. Toisinaan sattuu metsänkylvö
jo maaliskuun alkupäivinä, ja silloin pellon kylvökin joutuu hyvin
aikaisin toukokuulla, mutta toisinaan metsän kylvönteko myöhästyy,
ja silloin myöhästyy peltomiehenkin touonpano. Ovatpa vanhat panneet
merkille, että kylvöillä on vielä enemmänkin "yhteyttä". Jos metsä
kylvää siemenensä tiheään, silloin peltomiehenkin pitää heittää jyvänsä
avonaisin kourin, mutta jos metsä heittelee hangelle harvat siemenet,
saa pellonkin siementää harvaan. "Harvapa oli mettänkylvö, nyt saa
pellotkin kylvää harvhan", sanoi Tepastonkin ukko tarkastellessaan
metsän harvaa siemennystä.
Entisaikaan ajettiin lanta pellolle jo talvella. Sitä myöten kuin
navetasta "sontalimppuja" -- lehmänlanta luotiin "loorista" ikkunan
kautta ulos ja "leivottiin" tunkiolla pyöreiksi, kolmea korttelia
leveiksi, kolmea, neljää tuumaa paksuiksi "limpuiksi" -- karttui
tunkioon, vedätettiin ne kuormakasoihin pitkin peltoa. Laskiaisena,
jolloin ei saanut kirvestä liikuttaa, ettei eläimiin tulisi
jalkavikoja, ajoivat miehet vain sontaa pellolle. Pitipä silloin,
jos tahtoi viljamailleen menestystä, viedä pellolle jokaisen
elävän lantaa, mitä talossa oli, kissasta alkaen talonväkeen asti.
Keväällä sitten, kun maa oli sulanut, levitettiin lanta ja pelto
"veltattiin" puisella "veltalla", jossa oli rautainen "nokka" ja
"kaltto". Syyskyntöä ei toimitettu, kevätkyntö eli velttaus vain.
Miehet velttasivat -- joillakuilla oli valkea paita päällä, --
ja naiset lapioilla korjailivat vikapaikkoja, kirren vierustoita
ja pellonreunoja, jotkut vanhat äijät käyttivät vielä sahraakin,
jolla rovaniemeläinen vieläkin möyrii maansa. Niinpä Äijälän
Sakukin Turtolassa kynti sahralla, ja ruumiin käsi oli vielä sahran
lempiraudassa, ettei peltoon olisi tullut rikkaruohoa.
Uudispeltoa tehtäessä ei ennen käytetty kuokkaa. Lapiolla vain
"leikattiin" maa, käännettiin nurin "vaolle" ja pieksettiin palasiksi.
Kannot väännettiin ylös kangilla. Eikä ojia ennen kaivettu, vaan koko
törmä sai olla samana peltona. Ja samaan peltoon aina joka vuosi
heitettiin leipävilja, eikä maa juuri koskaan joutanut olemaan mahona.
Maata, kaikkein elättäjää ja "äitiä" pidettiin pyhänä. Viljaa varten,
sekä muuten tarpeen tullen, voitiin sitä kyllä kyntää ja kaivaa, mutta
tarpeetta ei sitä saanut pidellä pahoin. Niinpä Kittilän ukko kielsi
lapsiaan, kun ne pieksivät kepillä maata:
-- Ei saa äitin rintoja pieksää!
Ja muoniolais-emäntä varoitti, kun lapset suotta kaivelivat maata:
-- Ei saa maan äitiä niin pahoin raajia!
Heti velttauksen jälkeen oli pelto siemennettävä, sillä "se laskee
henkensä pelto, jos ei heti mennyt kylvämhän", oli Kolarin ukko
tutkinut. Kynnökseen vain siemen heitettiin ja puisella oksapiikkisellä
jäsenkarhilla peitettiin peltoon. Hevoseton hettalainen vedätti
oksikkaista männyn rungoista kyhättyä karhia porolla --- ja tekee
samoin vieläkin.
Paikoin oli tapana riihittää toukosiemenet vasta keväällä. Kittilän
Kaukosessa ahdettiin syksyllä viimeinen riihi täyteen ja kuivattiin,
ja vasta keväällä ennen touonpanoa puitiin "kevätriihi". Siten saatiin
peltoon aivan riihikuiva hyvä siemen. Vanhoissa hyvissä taloissa
säästettiin aina siemen omasta pellosta, niin ettei niistä vilja
koskaan kadonnut. Kolarin Marrasjärvelläkin pysyi sama "isäin siemen"
talossa miespolvia. Jos joskus sattui tulemaan välipää, hankittiin
uutta ohransiementä "ylhäältä päin" Norjasta, "Ruijan alaa", joka oli
kaikkein joutuisinta, vaikka se tekikin lyhyen tähän, eikä siis antanut
oikein hyvää satoa. Rukiin siemen, etelän vilja, piti taas hankkia
alhaalta, ei kuitenkaan Kemiä etelämpää.
Touonteon aloittaminen, ensimmäinen "kylvöpäivä", jolloin ensimmäinen
kynnös siemennettiin, oli tärkeä päivä. Silloin tarjottiin talonväelle
aamiaiseksi parempaa ruokaa kuin tavallisina työpäivinä, jopa
oikein "juhlaruuat". Parhain syötävä oli "kylvöjuusto", jonka
emäntä jo talvella oli vartavasten varannut aitan siemenviljalaariin,
useammankin, jos talossa oli paljon väkeä. Niistä kukin sai osansa.
Oli pöydässä vielä lihaa, "kampsukeittoa" ja "plättyjä", jopa
isoissa taloissa viinatkin sekä ryyppykupit puhtaasta hopeasta.
Muoniolaistalossa syötiin kylvöpäivän aamiaiseksi verestä haukikeittoa,
vartavasten hankittua. "Nyt keitethän verestä kalaa, nyt alethan peltoa
tekemään", sanottiin. Ja Karungissa sai talonväki silloin "fiiliä".
Koko Peräpohjassa oli entisaikaan viljan kylväminen aivan yleisesti
naisten työnä. Talon emäntä, vanha emäntä, taikka talon muori sen
toimitti, sillä "se oli kohta niinkuin emäntä-ihmisten virka". Kun
miehet olivat saaneet pellon muokatuksi, tuli emännän vuoro astua
vakkoineen kynnökselle. Kylvötyötään piti kolarilais-emäntä "niin
tähellisenä", että sairaanakin meni pellolle siementä heittämään,
isännän vain astellessa vieressä kantaen kylvövakkaa. Milloin talossa
ei ollut kylvöön kykenevää naista, pyydettiin naapurista. Kolarin
Sieppijärvellä oli Kaisa-Kreeta Joona vanha tottunut "kylväjämuori".
Hän kävi toisissakin taloissa kylvämässä, palaten aina isojen
tuliaisten kanssa. Samoin Karungin Kukkolan Kourilehdon Matilla-muori
entiseen aikaan, n. 80 vuotta takaperin, kävi kylvämässä koko
törmän pellot. Kylän kylväjämuoreja olivat myöskin Tervahaudan vanha
emäntä, joka Karungin Korpikylän viimeisenä kylvömuorina vuosikymmen
takaperin kuoli satavuotiaana, sekä Mettävainion Kaisa Ylitorniolla
ja Vähän-Erkkiiän Pekan-Anna Kaakamossa. Samanlaisia taitavia
kyiväjämuoreja oli ylhäällä Muoniossakin sekä Kittilässä Ounasjoella.
Kallon erämaakylässä hoiti kylväjänvirkaa vanha Klaavun ämmi, jonka,
piti huolehtia koko kylän pelloista. Vielä nytkin näkee jonkun vanhan
emännän kylvövakkoineen astelevan tuoksuvalla toukopellolla.
Rovaniemelläkin Tapion Mantereen emäntä mainitsi, että "meän elämässä
olen ollut mie aina kylvämässä", Kittilän Kaukosessa siementää Sakrilan
ämmi omat peltonsa, ja Sieppijärvellä useat emännät astelevat äitiensä
jälkiä.
Entisillä kylväjä-emännillä oli vartavastinen kylvöpuku. Niin oli
ennen vanhalla Tanon emännällä Kolarin Äkäslompolossa samoin kuin
hänen äidilläänkin valkea "kampriisipaita", pitkähihainen, alle
polven ylettyvä, "niinkuin on herroilla nukkumapaita", jonka hän aina
pisti päällensä, kun astui vakkoineen pellolle. Ja valkean huivin
eukko sitoi päähänsä. Muulloin ei paitaa käytetty, vaan "piettiin se
tilalla toishen vuothen, panttiin leiphon aitanorthen". Samoin monella
muullakin emännällä. Toiset taas käyttivät tavallista valkeaa paitaa.
Tiina-Kaisa Jaako Kolarissa veti ylleen miehensä puhtaan paidan,
jotkut pistivät vain vyölleen valkean esiliinan ja sitaisivat päähänsä
valkearantuisen huivin. Valkeaa ja puhdasta vain piti olla, "ettei
sihtiä ottanut", oli se sitten vaikka hurstipaita, kuten Ylitornion
Kainuunkylän kylvömuorilla. Sillä jota valkeampana ja puhtaampana
kylväjä oli, sitä valkeampaa tuli vilja sekä sitten leipäkin.
Oli hauskaa nähdä, kun keväisillä päiväpaisteisilla toukopelloilla
emännät ja vanhat muoritkin liikkuivat valkeissa verhoissa. Kun touot
tehtiin samalla viikolla yht'aikaa kaikissa taloissa, niin "se oli
kylhäisessä kylässä kaunis nähä, kun emännät oli pellolla valkeassa
paijassa. Ei ne ennen kolosti pruukanhet kylvää. Mutta nyt ne ovat
niin mustat mököt, kun kylvävät." Juurista punottu taikka haapalevystä
taivutettu, kielon vetoinen ymmyrkäinen kylvövakka oli sangasta
jokaisen "kylvömiehen" kädenmutkassa riippumassa. Naisille se oli
kyllä raskasta työtä, "kun piti iso vakka käsivarrella kaalata peltoa
päiväkauen".
Hartaina astelivat valkeat kylväjät toukopellollaan. Toiset tunsivat,
että "niin se on, niin juuri kun mitä henkeä antais, kun tulee
vakka käthen". Muutamat, niinkuin Muonion Liikavainion vanha emäntä,
sanoivat ensimmäistä kourallista heittäessään: "Jeesus siunakhon!"
taikka Karungin Kukkolan muori: "Jeesus siunahkon, että minun kylvöni
menestyisi" Turtolan Matinlompolon vanha "äitimuori" taas pyöräytti
vääntönäverillä peltoon reiän, pannen siihen ensimmäiset siemenet sekä
lukien Kaivo-Ollilta oppimansa hiirenloitsun, jonka oli "latinalla"
kirjoittanut raamatun laitaan. Turtolan Orajärven emäntä heitti
"vastahavon taakseen alta käen" kolme ensi kourallista pitkin pyörtänön
laitaa ja pellonrajaa sanoen: "Linnuille... hiirille... jäniksille!"
Sillä "osa se annethin niillekin, ja tytykhön itte kukin osaansa".
Rovaniemen Lohinivan kylväjä viskasi taakseen katsomatta kourallisensa
vasemman olan ylitse pyörtänölle sanoen:
"Siellä on teän osa,
älkää koskeko pelthon!"
Viljan sato riippui paljon siitä, miten kylväminen toimitettiin. Vanhat
näet tiesivät:
"Joka piopuolella kylvää,
se piopuolella leikkaa."
Siementä piti vatkata täysin kourin, sillä vanhoille oli sanottu:
"Kun täysin kourin viskaa,
niin silloin saapi
täysin kourin ottaa lyhettäki."
Mutta vaikka olisi täysin kourin kylvänytkin, eivät kaikkien touot
sittenkään menestyneet samalla tavalla. Toisilla oli näet "käenala"
paljon parempi ja siunaavampi kuin toisilla, sillä "käenalassa on niin
suuri merkitys".
Touonpanon loputtua pidettiin talossa puolipäiväinen lepohetki, ja
paikoin syötiin silloin vasta tehty kylvöjuusto. Emäntä jakoi siitä
palan jokaiselle, ja kahvia juoden sitä haukattiin. Paikoin syötiin
"selvä puuro" illalliseksi.
Sitten sai toukopelto jäädä pitkän kesäpäivän kasvatettavaksi. Ja
Taivaan Herra antoi aurinkonsa paistaa ynnä pilvensä sataa sekä hyville
että pahoille. Poutakesinä tahtoi viljaa vaivata kuivuus, ja vanhoihin
viljelyksiin tunkeutui "peltotauti", kiusallinen itsepintainen
rikkaruoho -- saapunut etelästä Tornionjoen kautta jo Ounasjoelle
ja Kierinkiinkin --, joka otti isäntävallan pellossa rehottaen niin
leveästi, ettei leipä noussutkaan. Useasti kulki ukkonen mailla, ja
oikein kovasta ukoniilestä satoi peltoihin turilaita, isoja mustia
"nelisnurkkaisia matoja, jokka kulki huonosti keikkaamalla, vaikka
oli vattanalus täynnä jalkoja niinkuin nisiä". Vanhat tietomiehet
"kierrättivät" ukonilmaa, ajaen sen käymään syrjäpuolitse. Uimaniemen
Karuliina-muorikin hyppi lattialla syljeskellen ja manaten ukkosta:
"Mene vuorhin ja vaarhoin jylmäämhän!
Kehtaakkin tulla tänne
syntisten paskain päälle jylmäämhän!
Mene vuorhin ja vaarhoin,
siellä on tilaa jylmätä!"
Silloin kyllä, kun ukkonen liikkui mailla, vilja valmistui nopeammin.
Ahkerasti tarkasteli peltomies kesällä taivaanmerkkejä. Mielissään hän
oli, jos päivänpalauksen aikana vaarat alkoivat kauniisti sinertää,
sillä hän tiesi silloin odottaa lämmintä kesää. Mutta jos vaarat
sinertivät jo ennen päivänpalausta, oli kylmä kesä tulossa. Taivaan
pilvistä maanukko näki vastaisten tuulien laadun ja suunnan. Ohuet
hattarapilvet muodostuivat usein "tuulenkouriksi" ja "-kynsiksi".
Silloin tuulet parhaillaan "riitelivät" taivaalla, ja sen puolen tuuli
sai ylivallan, mihin käsin kourat viittasivat. Mutta kun pilvien
punaiset kruunupäät keikahtivat idän puoleen perähankuroilleen,
seurasi siitä pitkällisiä sateita. Anuntin vanha Pekka Kainuunkylässä
oli pannut merkille, että kun suvituuli ajoi höyryjä pohjoiseen, niin
kahdeksan vuorokauden perästä vesi nousi joessa. Tunturimaissa näet
höyryt roiskahtivat sateena alas, tullen sitten tulvana jokea myöten
takaisin. Monet muutkin luonnonmerkit olivat vanhalle pellonomistajalle
tuttuja, luonnonkirjaansa hän luki monesti paremmin kuin painettua
sanaa. Almanakka oli sentään usealle tuttu kirja. Siitä seurattiin
"planeettain" liikkeitä, jotka aina merkitsivät ilmojen laatua.
Niinpä "jos Jupiteeri meni liki aurinkoa, niin tuli kylmä silloin",
samoin myöskin, "jos Merkkurius oli alimiten tai ylimiten yhessä
auringon kanssa, tahtoi olla pohjatuuli ja kylmä ilma". Monta kertaa
kyllä saatiin suuttuen viskata pois koko kirja ja todeta, että "Oulun
jumala valehtelee".
Vaikka viljapelto olikin varattu taivaanlintujakin vastaan,
pystytettiin pellonvartijaksi monesti "variksenpöläkkeitä".
Vaaterökäleistä seipäisiin laitettuina kummituksina ne seisoivat kuin
pelottavat noitaämmät keskellä leipämaata kädet levällään heilutellen
raasujaan.
Syyspuoleen, kun aurinko ei enää jaksanut valvoa viljankasvua yli
öiden, pääsi hallakin hirvittelemään. Toisinaan sentään tuli jo
kesällä, kun vilja parhaillaan kääri tuppea ja kohta aikoi näyttää
hiustaan, "tuppihalla" ja turmeli syntyvän tähän, niin että se
sellaisenaan kuivui kuoreensa ja menetti kasvunsa. Syksy oli kuitenkin
pelottavampi. Mutta jos elokuu ensikerran taivaalle ilmestyessään heti
romotti komeana ja täyteläisenä, ei ollut pelkoa hallasta, niinkuin
silloin, jos se ensiksi näyttäytyi vain "puolirajasta". Piti kyllä
muistaa, ettei maininnut kuuta oikealla nimellään. Kittilän
Priita-Stiina Kinisjärvikin aina varoitti lapsia haukkumasta kuuta niin
kauan kuin pellot olivat leikkaamatta, käskien sanomaan vain
"Rahkaksi". Silloin ei halla niinkään ahdistellut viljaa. Samoin kielsi
eukko nimittelemästä tähtiä tähdiksi, "kakaroiksi" kehoitti vain
sanomaan. Vasta leikkuun loputtua sai sanoa tähdiksi ja kuuksi, sitten
ei enää ollut vaaraa. Jaakolle, joka etelässä monesti liikkui kylmänä
miehenä, ei pohjoisessa päivä vielä antanut valtaa, mutta Lauri oli
jo tunturimaissakin pelottava äijä, sillä varsin usein se päästi
pakkasen maille. Mutta jos hänkin meni siivosti ohitse ja vei vielä
Klaarankin hyvästi mukanaan, oli hyvin kuljettu. Vanhakansa tiesikin:
"Klaaran kun säästyy,
kyllä sitten pelto säästyy."
Silloin leipävilja oli saanut rauhassa kasvaa ja tulla "kolmelle
karvalle", jolloin se oli valmista leikattavaksi, ja "siitä tuli elo
kuin nisu". Valmistuessaan pääsi vilja ensin "vesimaitojyvälle",
jolloin sisus jo oli kuoren pituinen, vaikka niin pehmeä, että
puristettaessa ruiskahti ulos; sitten se tuli "kovalle maitojyvälle",
niin ettei sisus puristettaessa enää puikahtanutkaan ulos. Ja viimein
pääsi vilja "verhinsä", saaden punaisia rautuja jyväänsä ja ollen
valmis sirpille. Jos vielä siitäkin elo sai seisoa pellossa, tuli se
"kälvinheksi" ja niin kypsäksi, ettei enää pakkanenkaan voinut sille
mitään. Yhdeksässä viikossa sanovat vanhat ohran toisinaan joutuvan
valmiiksi, muistelevatpa muutamat muoniolaiset, että leipä olisi joskus
ennättänyt seitsemässäkin viikossa laarista laariin.
Keskellä Lapin ja Peräpohjan pitkällistä heinäntekoa jouduttiin
leikkuupellolle. Toisien heiluessa vielä viikatteilleen heinän
kimpussa, toiset jo alkoivat keikkua sirppi kädessä viljasaralla.
"Päivän jälkhen Perttulin
ei kukaan peltoansa piä,"
oli Kittilän Kyrön ukonkin tietona. Silloin täytyi myöhäisimmänkin jo
viedä sirppi pellolle, niin että sai
"Kiukurainen, kaukurainen
joka pellon paskantaa."
Vanhat ketterät muorit ja kotiemännät sekä lapset ensiksi joutuivat
leikkuupellolle, kun muu väki oli heinätöissä, mutta sitten
kiireen tullessa siirtyivät sirppiin sekä miehet että naiset. Toiset
kyökyttivät edellä leikaten viljaa lyhteiden osiin, vanhat ukot
käpsehtivät perässä niitä sitoen. Voitiin myös iltapäivällä toimittaa
yhteinen sitomistyö. Lyhteiden siteinä käytti ylitorniolainen
ruisolkia, jotka olivat olleet joulupirtin lattialla. Sitomat
asetettiin aluksi, 4-9 lyhdettä, kuhilaisiin -- "kolmosille",
"nelosille", "kuutosille" tai "kaheksisille" -- sekä sitten, kun olivat
niissä kuivuneet, koottiin pyöreille kykäille sekä pitkäkäisiin
aumoihin. Sitten myöhemmin on opittu laittelemaan lyhteet pystyille
vartaille taikka haasioihin, korkeisiin, moniorsisiin "rakennuksiin",
joita varsinkin Tornion Muonion laaksossa näkee kaikkialla riihien
luona aina Hettaan asti. Lyhteitä aumaan taikka haasioon pannessaan
turtoialainen siunasi:
"Jeesus siunakhon!
Hiukka hiiren hamphasen
ja somero suolenmukhan!"
Leikkuutyönkin aloitti vanhakansa siunaten. Vanha kolarilaismuori
sanoi ensi kouralliseen tarttuessaan:
"Jeesus siunakhon!
Vihhaa olkia, äläkä minun käsiäni!"
Kieringissä vanha isäntä itse aloitti leikkuun sanoen:
"Jeesus siunaa työtäni!"
Ja "se oli niinkuin juhlatilaisuus; kaikki oottivat niin kauvan, sitten
vasta kumarruit, kun isäntä oli ensin ottanut". Kaukosessa Sakrilan
vanha muori aloitti leikkuun, eikä kukaan saanut tarttua työhönsä,
ennenkuin muori oli saanut kokoon muutaman lyhteen. Ensimmäisenä
leikkuupäivänä lämmitettiin illaksi sauna, palattiin pellolta vähän
varemmin kuin muina päivinä ja käytiin kylpemässä ja sitten illalla
pistäydyttiin naapurien töitä katselemassa.
Siunaten alettu työ menestyi hyvin eikä sirppikään koskenut käteen.
Jos kalvonen leikatessa tuli kipeäksi, hiveltyi, sidottiin siihen
poronjalasta otettu luunuppinen suoni taikka villalankainen
hivellysrihma. Kipeytynyttä selkää ja sivuja taas painelivat taitavat
hierojamuorit. Mutta molkojärveläisen ja kierinkiläisen sivut eivät
tulleet ensinkään kipeiksi, koska he kolme ensiksi katkaisemaansa
kortta pistivät vyöhönsä, hameen taikka housujen kauluksen alle. Joskus
leikkaajat yrittivät kiertää toistaan "saareen", "nälkäsaareen".
Kaukoselainen huusi silloin:
"Marru on saaressa,
tule auttamhan!"
Leikkuun loppuessa koetettiin myös pitää vara, ettei olisi jouduttu
viimeisiä korsia katkaisemaan. Viimeisen korren leikkaaja sai
päivitellä: "Kun minun piti kaikki leikata... Onko ihme, jos minun
selkäni on kipeä?" Toiset taas ennustivat, että viimeisen viljan ottaja
jää vielä toisenakin vuonna leikkaamaan. "Sie leikkaat vielä ensi
vuonnakin!" sanottiin hänelle, Vieläpä leikkuun lopettaja sai
seuraavana kesänä leikkuun aloittaa.
Sirppiä ei koko leikkuuaikana saanut tuoda pirttiin, sillä silloin
olisi tullut halla, ja "pakkanen syönyt pellot". Asetettiin sirppi
vain, jos kartanoon tuotiin, johonkin reikään aitan, tallin taikka
navetannurkassa. Eikä saanut pellolla koskaan antaa sirppiä toiselle
kädestä käteen, vaan piti viskata se maahan, josta toinen sai sen
ottaa. Jotkut teettivät sepällä sirppinsä ponteen pikku renkaan,
"sammakonpöläkhen", joka leikatessa helisi ja pelotti pois sammakot
leikkuumiestä säikäyttämästä.
Leikkuun loputtua "sirpit panthin pathan", kuten sanottiin,
tarkoittaen, että keitettiin "sirppipuuro" ja "piethin pienet
peihaiset". Muoniolaisemäntä keitti sirppipuuron ensi riihen
uudisviljasta ja kutsui sitä syömään nekin, jotka olivat palkkaväkenä
olleet leikkaamassa, "ja ittellisvaimot pi'it sen hyvänä". Sanottiinpa
hänellekin, joka oli viimeisen korren katkaissut: "Pitää vain
sirppipuurolle tulla, kun leikkasit viimeisen pellon!" Mutta jos joku
leikkuuaikana oli sirpillä haavoittanut sormensa, hän "menetti
sirppipuuronsa". Kalaa ja perunoita oli myös sirppipuuron kanssa
pöydässä, Kolarissa lisäksi viiliäkin, ja Kaukosessa tasattiin
"sirppijuusto", ja "se oli leikon loppu".
Kittilässä vietiin sirpit talveksi aittaan. Siitä saatiin arvoituskin;
"Kesät viuhkaa, vauhkaa,
talvet aitanlaarissa makaa!"
Monesti jo leikkuuajan lopulla ankarat jumalanilmat ja pohjoistuulet
häiritsivät sirppimiestä. Toisinaan nousi pohjoisesta taikka idästä
pilviäppöjä, paksuja harmaita heuvaleita, jotka kuuron toisensa
jälkeen ropsivat vettä taikka roiskivat lumiräntää leikkaajain selkään.
"Äppöjä sataa,
pakkanen tulee,
leikata pitää,
olla Jumalan kanssa kilpasilla,"
sanelivat leikkuumiehet. Jotkut sitoivat porontaljan selkäänsä,
etteivät hartiat olisi kastuneet.
Monesti olivat karun maan muokkaajien leiväkset niin lopussa, että
täytyi jo ennakolta kovalla kiireellä ehättää eloa riiheen ja puida
"nälkäriihi". Käsikivillä ensi hätiin pyöräytettiin viljat ja
keitettiin nälkäisille vatsoille uutispuuro.
Sitten pitkin syksyä toimitettiin tavallinen riihitseminen. Varstoilla
puitiin eli tapettiin viljat, joita oli lattialle ladottu "krateihin",
"ristakoilla" eli "ränsillä" seulottiin oljet pois ja sitten jyväkasa,
"nisä" eli "riiho", viskattiin "piolla", niin että "seinhäisjyvät"
erosivat "raihaisjyvistä" ja ruumenista. Lopuksi pohdettiin
käsipohtimella pöly pois ja seulalla seulottiin "virnhet" erilleen.
Riihiaikana kävivät mökinmuijat, "riihimorsiamet", ainakin Kittilässä,
isoisten luona riiheltä riihelle, tehden tulen riihen luo, keittäen
kahvit ja tarjoten sitä juuston kanssa mustille riihimiehille.
Palkkioksi riihenomistaja antoi eukkojen pussiin jyviä.
Viimeisestä riihestä heitettiin paikoin viimeinen lyhde, parikin,
puimatta. Latvoja vain rusattiin seinään, niin että enimmät jyvät
karisivat pois, sitten nostettiin lyhteet takaisin orsille, lyhde
kumpaankin peräloukkoon. Karunkilainen sanoi niitä "hiirenlyhteiksi",
tarkoitetuiksi hiirille ruoaksi, "ettei hiiret sitten aittoihin
tule", ylitorniolainen ja Turtolan mies taas tahtoi, että "hiirikin
saa joulumurkinan". Sanottiin myös, että lyhteet heitettiin
"pääsiäisämmiksi"; toinen lyhde oli "pääsiäisämmä", toinen
"pääsiäisäijä". Lyhteet saivat olla nurkissaan seuraavaan vuoteen,
kunnes riihi oli puhdistettava uutta puintia varten. Siellä "ne olivat
niinkuin oottamassa toista viljaa, ettei pääse katkeamhan, jotta anna
sitä hyvää on seuraavhan vuothen."
Sitten viimeisestä riihestä päästyä tuli "työloppu", ja saatiin
"varttapuuro", eli "puintipuuro", käsikivillä jauhetusta viljasta
keitetty puuro. Turtolassa annettiin riihimiehille juustoakin.
Riihestä korjattiin jyvät aitanlaareihin pitämään talonväkeä
talvikautena leivässä. Siunaten ja varaten ne sinne pantiin. Turtolan
ukko varisteli hiukan viljaa aitanparren alle hiirille, sanoen:
"Tämä on teän osa,
ja teän pitää tytyä siihen!"
Tepastolompolon vanha emäntä manasi:
"Hiukka hiiren hampahaseen,
kaima kakertajan kurkhun!
Kala nielläkses, toinen kottistaakses!
Jos kosket, niin kohta kuolet!"
Riihityön päättyessä olivat maanraatajan kaikki kesätyöt ja toimet
päättyneet. "Maanäiti" oli palkinnut raatajalapsensa: heinät olivat
suovissa, sauroissa ja ladoissa, nauriit ja perunat kuopassa sekä
viljat aitanlaareissa. Oli taas päästy siihen aikaan vuodesta, jolloin
joutuivat
"Nauriit kuophan,
mies sauhaan,
ja poro karhakhan."
Ja pellonmuokkaaja sai taas ruveta ennustelemaan syksyn ilmoista
seuraavan kesän laatua.