Kalapirtti on vain matala, harmaa hirsihökkeli, jonka jo saattaa tavata
Lapinkorven syrjäisimmilläkin metsäjärvillä. Vaikka se onkin vain
suuren asumattoman erämaan pimeä savuinen pirtti, niin se kaikessa
vähäpätöisyydessäänkin jo kertoo, että kaukaisimmatkin kiveliöt koluava
ihminen on jo tämänkin korven ottanut pysyväisesti valtaansa. Erämaan
yksinäinen esikoispirtti saattaa olla alkuna kokonaiselle korpikylälle.
Ensimmäisen otteen erämies teki jo silloin, kun jokea myöten
sauvoen ja soutaen saapui suurelle metsäjärvelle koirineen ja
kalanpyytövehkeineen. Koiralleen oli kalamies jo kotoa lähtiessään
puhellut;
"Peili, Peili, koiraseni,
mitäs sinulle on ruuaksi annettu?
Luut lihoista, päät kaloista,
palanhet kuoret leipäsistä.
Annapa pääsemme järvikenthän,
kyllä sä siellä palaskin parannat!"
Järven päiväpaisteiselta rannalta, jossa oli tuuhea kuusi, erämies
valitsi asentopaikan. Hän keräili kuivia oksia ja rungonkappaleita
nuotiopuiksi, veisti tervaskannosta kolme kiehistä ja sytytti niillä
nuotionsa sanellen;
"Anna maata, maanhaltia,
pyhä Pelthen isä,
pellettä levätykseni,
aijakseni,
ijäkseni en pyyväkkää!"
Erämiehen ensimmäinen savu kertoi heti kiveliön kansalle: metsänväelle,
vedenväelle, metsän nelijalkaiselle joukolle ja kaksin siivin
siukoville, että uusi eläjä oli ilmestynyt heidän valtakuntaansa.
Järvenrannan kansa sen ensinnä näki ja kuuli, ja kohta tiesi sen koko
kiveliö, epäillen ja peloissaan katsoen uutta tulokasta. Mutta vesi oli
viljaa täynnä, ja erämies viipyi asentokuusella, savunsa ääressä, monta
päivänkiertoa. Kuuli kiveliö, kuinka ukko järvelle lähtiessään pyyteli:
"Anna päivän paistaa,
että kala pysyy
liikkehellä järvessä!
Anna, kalajumala,
kaloja tälle vuorokauvelle!"
Verkoilla ukko pyyteli kaloja ja rannalla niitä korventeli ja söi,
antaen koirallekin osansa. Mutta kalanruodot ja jätteet kalamies
kanniskeli järveen, antaen vedelle takaisin sen, mikä siitä oli
tullutkin. Erämies tahtoi siten pysyä hyvässä sovussa vedenväen kanssa.
Järveltä pois lähtiessään ukko jätti haltiansa nuotiosijalleen pitämään
vartiota, astui veneeseen ja sanoi soutamaan ruvetessaan:
"Susi matkan leikakhon,
karhu kuorman kantakhon!"
Tuli erämies sitten seuraavinakin kesinä kalajärvelle, laittoi jo
havumajankin asentokuusensa alle ja nosti järvestä myötäänsä kalaa,
korventaen sitä nuotiotulessaan ja syöden, sekä kuivaten vartailla ja
suolaten astioihin, joita säilytti tuohien ja kivien alla kaalossa,
hetteisessä rantakorvessa, kuusenjuurella. Astiat ja kuivat kalat latoi
ukko sitten veneeseensä ja souti taas tiehensä.
Sitten erämaa sai nähdä uudet kummat. Kalamies tuli taas ja kävi
äkäisesti metsän kimppuun, iskien suurella välkkyvällä kynnellään puuta
maahan, raastaen kaatamansa kappaleiksi ja kieritellen kuusensa luokse.
Suurena silmänä koko kiveliö katsoi, kun kalanpyytäjä puupölkyistä
paukaten kokosi rantakentälle itselleen uuden kummallisennäköisen
jättiläispesän, siirsi siihen pelottavan savunsa, niin että se majan
seinäreijistä ja suuresta suuaukosta ihan reikäin täydeltä tulvahteli.
Pesäänsä ukko vei neuvonsa, kanniskeli vielä koivunlehdeksiä ja
heiniäkin, ja sitten meni sinne lepäämään. Arvasi nyt metsäkuntakin
kalamiehen, koska se rakensi tuollaisen vankan pesän, lopullisesti
ottaneen valtaansa koko järven ja kiveliön. Monta, monta päivänkiertoa
kalamies viipyikin järvellä. Vasta silloin kun pohjoisen pimeät voimat
rupesivat pitämään päivää yhä kauemmin vallassaan, jättäen vain
pyöreämuotoisen Rahkoäijän ja pienet taivaannastat antamaan heikkoa
valoa, kalamies taas lähti pois, tullakseen seuraavana kesänä
uudelleen.
Joka kesä, silloin kun vedenkansa vilkkaimmin parveili vanhoilla
kisapaikoillaan, päiväpaisteisilla karikoilla ja rytirannoilla, sama
erämies sitten saapuikin pesälleen pitkiksi ajoiksi. Ja aina, kun
kalamies pois lähtiessään heitti asuntonsa autioksi, jäi sinne elämään
hänen haltiansa, joka isäntänsä, rantakentän ensimmäisen tulentekijän,
näköisenä piileskeli metsäpesässä, pitäen siitä hyvää huolta. Kukaan ei
saanut hänen luvattaan sinne astua levähtämään. Milloin vain joku lupaa
kysymättä tuli taitamattomasti ja heittäysi lavalle loikomaan, tuotti
asennon haltia hänelle hyvin rauhattoman yön, jopa saattoi ylpeilevän
vieraan karkoittaa kesken uniaan poiskin. Mutta siivon metsänkävijän,
joka pirttiin astuessaan ymmärsi tervehtiä ja pyytää lupaa:
"Tähän mie nyt asetun,
jos saan rauhallista leposijaa",
antoi haltia rauhassa viettää yönsä.
Suuret eivät kyllä olleet haltian hoitoon uskotut metsäpesän aarteet.
Mustat seinät vain, maapermanto ja nokinen katto, leveä, matala,
heinillä ja lehdeksillä peitetty makuulava peräseinän vieressä,
sivuseinässä pieni ikkuna ja sen edessä pöytälauta. Mutta ovinurkassa
oli musta kiuas, joka antoi savuisen lämpimän, ja seinänrakoon oli
pistetty kalamiehen karkea puulusikka, joku verkonkäpy ja luupora.
Siinä oli haltian huomaan uskottu erämaan pirtin koko omaisuus, ei
kuitenkaan niin mitätön kuin miltä näytti. Sillä sammallettujen
seinien ja turpeilla peitetyn katon suojaama, lämmittävä kiuas oli
asujaimettomassa kiveliössä useasti paljoa enemmän arvoinen kuin
suurikin tavaranpaljous. Monelle metsienkiertäjälle pirtinhaltia antoi
syksyn kylmillä sadesäillä kotoisen lämmön ja hyvän unen, kun hän vain
vaelsi oikeassa erämaan hengessä. Omistajan puolesta ovi kyllä oli,
kaikille avoinna, kunhan kulkijaimet vain haltian kanssa sopivat.
Tällaisia pieniä järvenrannan pirttejä rakentelivat Lapinkorpeen jo
etelästä nousseet erämiehetkin. Viljavien kalavesien rannoille kohosi
niitä pitkin kiveliöitä aina Ounas- ja Pallastunturien ylpeille
maille asti. Kullakin kylällä, jopa joskus talollakin oli kaukaisessa
erämaassa oma kalavetensä ja pikku pirttinsä, johon riennettiin
kesämajoille parhaaksi pyyntikaudeksi. Niinpä Karungin ja Ylitornion
kalamiehet kulkivat joka kesä suurella Jierisjärvellä Keimiötunturin
juurella. Järven saarilla ja niemillä oli heillä useita kalapirttejä,
sekä pikku aittoja, joissa säilyttivät saaliinsa ja pyytöneuvonsa.
Samoin taas Lapin kiveliöiden muilla metsäjärvillä oli toisilla
etelänmiehillä kalakenttänsä ja saunansa. Näitä entisten kalaukkojen
eräpirttejä on vieläkin joku pystyssä, ja heidän vanhoja kala-aittojaan
nähdään monessa metsäjärven kylässä talojen tavara-aittoina.
Samaan vanhaan tapaan sitten Lapinkorpeen asettuneet lantalaisetkin
saivat kalapirttinsä erämaajärville. Etelän erämiesten kalavedet
joutuivat joko suosiokaupalla taikka väkivalloin anastettuina
paikkakuntalaisille, jotka taas vuorostaan jakoivat ne kyliä ja
taloja myöten. Niinpä kalainen Molkojärvi Sodankylän rajoilla
sekä sen läheiset vedet, Saarijärvi, Kinisjärvet, Pelttojärvet ja
Mustalampi, olivat jo entiseen aikaan Kittilän Alakylän vanhojen
ukkojen parhaita pyytövesiä. Saarijärvellä vieläkin kyhjöttävät Mokon
ja Jääskön äijien vanhat kala-aitat. Suuri Kelon tekemä taas oli,
paitsi järven ranta-asukkaiden, myöskin Kaukosen miesten ja Kittilän
kirkonkyläläisten yhteisiä viljavesiä. Lisäksi oli kirkonkylän taloilla
vielä omat erikoisjärvensä. Pieni Särkijärvi Hangasojan tienoilla oli
Marjalan ja Sattasen nimikko, Salmen talon hallussa oli Pyhätunturin
takainen Kukasjärvi, ja Välitalolla oli Kuusajoen alajuoksulla oleva
Kuusajärvi. Vanhan Ollilan kalavesiä oli Loukisenjoen keskijuoksulla
Sotkajärvi kaltioineen, Angelmajärvi, Kuivasalmenjärvi sekä
syrjempänä Sinermä-, Riiko- ja Kortejärvet. Riikojärvessä myöskin
Pietula ja Välitalo kävivät seurapyynnissä, ja Aakenusjärvessä,
Aakenustunturin takana, Anttila ja Salmi vetivät Aakenuksen äijän
kanssa osanuottaa. Ounasjoki taas lohennousuineen ja siikoineen oli
koko jokivarren talokkaiden suurena kalaväylänä.
Tornion- ja Muonion jokilaaksolla oli samoin mahtavana lohi- ja
siikavetenä valtava rajaväylä, jossa jokaisella manttaalimiehellä
oli oma osuutensa. Metsäjärvet niinikään oli jaettu kansaa myöten.
Niinpä esim. Turtolan kirkonkylä entiseen aikaan pyysi nykyisin jo
heinämaaksi laskettua Paamajärveä, saaden kaikenlaista kalaa, jopa
iäkkäitäkin niin runsaasti, että Paamajärven pyytäjiä ruvettiin
pilkaten sanomaan "Turtolan rökhäiksi". Mutta ikivanhalla kestikievarin
pitäjällä, Laurilla, oli ihan "hallituksen antama" yksinoikeus
pyydystää Paamajärveen laskevasta Siikajoesta siikaa, jota talo
tarvitsi matkustavaisille herroille. Syksyisin kutuaikoina Lauri sai
kalapadoistaan siikaa tynnyrittään, niin että sitä riitti sekä herrojen
pöydälle että omaankin kaaraan, jopa myytäväksikin.
Muonion yhteisenä kalavetenä oli Jierisjärvi, josta väylän
rantakylätkin Ylimuoniota myöten kävivät kalansa nostamassa. Tämä
monien tunturien joka puolelta saartama suurjärvi, johon jo entisinä
aikoina aina Tornion tienoilta vaellettiin kalanpyyntiin, olikin
muoniolaisille niin tärkeä kalakaukalo, että ukot pitivät sitä jopa
seurakunnan hoitoon kuuluvana, keskustellen ja päätellen järven
kalanpyynnistä kirkonkokouksissaan. Niinpä jo 1826, lokak. 15 p:nä
kirkonkokouksen pöytäkirjaan ukot ovat punoneet ankarat säännökset
ja pykälät, kuka saa ja kuka ei saa kalastaa Jierisessä, joka on
"kaikkein paras kunnan alueella olevista kalavesistä". Älysivät
silloisetkin äijät jo taitamattoman kalanpyydön vahingollisuuden,
"jonkatähden seurakunta yksimielisesti päätti, ettei kukaan, oli se
kuka hyvänsä, saa käyttää tiheämpää verkkoa kuin 7 kertaa korttelissa,
muuten menettää pyydyksensä ja saa maksaa sakkoa köyhäinkassaan 3-16
riikintaalaria". Päätettiinpä vielä, ettei "kenelläkään maanomistajalla
ole oikeutta kellekään muulle vuokrata osaansa tähän kalaveteen,
vaan on hänen joko itse taikka palkkaamansa, hänen pöydässään
syövän väen siellä kalastettava". Ja sitten lopuksi "älköön kukaan
irtolainen, mäkitupalainen taikka huonemies uskaltako mihinkään aikaan
vuodesta kalastaa siellä saamatta seurakunnalta siihen lupaa; jos
joku rikkoo tätä vastaan, saa hän maksaa sakkoa 10 Rd. ja kadottaa
kalanpyytöneuvonsa." Tämän kalapöytäkirjansa päätti kirkonkokous:
"Että tätä säädöstä seurattaisiin, niin pyytävät kunnan miehet, että
tämä tuomioistuimen edessä lähemmin tutkittaisiin ja sitten Keisarin
korkeiden viranomaisten kautta armossa vahvistettaisiin ja vuosittain
huhti- ja toukokuussa saarnatuolista julkiluettaisiin." Jierisjärven
itäpäähän ei Muonion miehillä kyllä ollut sananvaltaa, sillä se kuului
Kittilän alueelle, ja siellä kävivät pyydössä Kittilän Sirkankylän
miehet.
Enontekiössä kalastelivat lantalaiset oman pitäjän rajoissa joka
järvessä, johon vain saattoivat heittää nuottansa ja verkkonsa.
Samoin lappalaisetkin, vaikka heillä kyllä vanhastaan oli ollut omat
kalasaivonsakin, joista vain niiden omistajat saivat pyytää.
Läheisillä järvillä, kotoa käsin kalasteltaessa, jolloin vain
käymäseltään viivyttiin nuottaretkellä iltakausi aamupuoleen yötä,
ei tavallisesti kalapirttiä tarvittu. Pyytömiehet levähtivät vain
kalanuotion ääressä vanhan rantakentän ikuisen asentokuusen alla, jossa
jo entisetkin kalaukot polvi polvelta samoin olivat apajain välissä
nuotiolla viivähtäneet.
Saattoi jollakin kalakentällä olla hirsistä kyhätty, neliseinäinen
avokattoinen majakin, räppänäkota, taikka pyöreä, tuohipeittoinen
pirrikota, jonka keskipermannolla voi polttaa nuotiota. Niissä
vanhat kalavaarit, joilla ei ollut enää muuta virkaa kuin pyytää
vedenviljaa ja kutoa verkkoa, väliin oleilivat viikkokausia yhteen
menoon, milloin nukkuen nuotion ääressä, milloin käyden verkkoja
laskemassa ja kokemassa. Työnnettiin järvestä joskus ikä-äijän
pyydykseen marraskin, mahdottoman suuri hauki taikka muu tavaton kala.
Siitä äijä arvasi, että viimeistä kesäänsä hän nyt viettää vanhalla
kalakentällään. Niinkuin sitten tapahtuikin. Seuraavana kesänä oli
vaarin kalakenttä autiona, vaari itse autuaiden kalakentillä. Särästön
Pekkakin Kaukosessa sai neli-leiviskäisen lohen martaakseen, ja kuoli
jo syksyn saapuessa. Kaikissa kalakentissä ei kyllä joka vaari tullut
toimeen. Saattoi järvikentässä olla niin ankara haltia, ettei kalamies
osannutkaan noudattaa hänen mieltään. Voi helposti käydä, niinkuin
kävi Lakkapään äijälle Ylitornion Ehonjärvellä. Ukon parhaillaan unia
vedellessä tuli haltia ärjäisemään:
-- Jos et sie, lorvi, ala lähteä siitä pois, niin mie viskaan koivista
järvhen!
Vaari-parka köpperöi kiireesti pois, eikä siitä hänelle sen pahempaa
seurannut kuin että muutkin sitten rupesivat häntä haukkumaan
"Lorvi-äijäksi".
Ehonjärvellä kyllä olikin hyvin häijyksi tunnettu haltia, "Ehonjärven
Priita-Stiina", joka toisinaan piti tavatonta pauketta ja jyrinää
kotipaikallaan, ja eukon järvessä olivat kalatkin hyvin mustanpuhuvia.
Joka kentällä ja asentokuusella oli oma nimensä. Niitä oli
Yrjänänkuusia, Luusuankuusia, Äijänkenttiä, Matti-äijän valkamoita,
Koinukuusikoita ja Peruniemiä. Ikivanhat, isien käyttämät lepokuuset
olivat niin pyhitettyjä, ettei niitä saanut ruveta väkivalloin
sortamaan. Kelontekemäjoellakin oli muuan asentokuusi, jonka hyvin
roskainen nimi suututti Kujalan muoria, niin että hän hakkasi kuusen
maahan. Mutta muori tuomittiin käräjissä laittamaan samalle paikalle
kota, jossa kotikuusensa menettäneet miehet voivat asennoida. Eikä
muori muutenkaan saavuttanut tarkoitustaan, sillä hänen rakentamaansa
kotaa ruvettiin haukkumaan entisellä roskanimellä.
Pienillä kiveliöjärvillä, joihin sopi ainoastaan muutamia osamiehiä,
kyhjötti useinkin vain yksinäinen kota taikka yhteispirtti, jossa
koko järven pyytökunta saattoi asustella. Tällaisella pikku järvellä
kalamiehet monesti yhtyivät seurapyytöön vetämään osanuottaa. Niinpä
kiskoivat Salmen ja Anttilan miehet Aakenus-ukon kanssa osanuottaa
Aakenusjärvellä. Aakenus-äijällä oli puoli nuottaa sekä vene, toisilla
yhdessä toinen puoli ja vene, ja työhön pani Aakenus kaksi miestä,
toiset miehen kumpainenkin. Juhannuksesta Jaakon tienoille osamiehet
asustivat Aakenusjärven kalapirtillä vetäen siikaa, ahventa ja haukea
"heinäkalaksi". Joka pyynnin saalis jaettiin sitten osuuden mukaan:
Aakenus-äijälle kaksi kalaa, Anttilalle ja Salmelle kala kummallekin.
Jos jakoperäksi sattui jäämään vielä joku ylimääräinen kala, ennusti se
hyvää apajaa vastakin.
Isoille metsäjärville mahtui kalastustoimiin suurikin joukkokunta,
ja järven rantakentillä oli kyllä tilaa useammallekin kalapirtille.
Jierisjärven Keimiöniemellä on vieläkin kokonainen kalapirttien
kaupunki, toistakymmentä pikku mökkiä kala-aittoineen pitkässä rivissä
pitkin niemen länsirantaa. Vanhalle alamaan miesten pohjustamalle
rannalle on tämä nykyinen pirttikylä noussut; niemellä nähdään
vielä entisten pirttien sijoja Pissilän-, Maunun-, Pajalan- ja
Kaulinkentillä. Ja samoilla pohjilla asustavat nyt Muonion kalamiehet.
Jo kesäkuun lopulla, ennen heinänteon alkua, soutavat muoniolaiset
suurjärvelleen muutamaksi viikoksi pyytämään heinäkalaa sellaisilta
matalikoilta, joissa "nuotta liinaa". Matalikot on maamerkkien mukaan
jaettu eri "lääneihin", ja kullakin pyytömiehellä on "oma lääninsä",
jossa saa nuottineen hääriä. Kuka pyytää Hurulan läänillä, kuka Salmen,
Koskaman, Saaren läänillä, ken taas Keimiöniemen läänillä. Kesäpyynnin
parhain kala on siika, ja sitä saadaan sekä isoa että pientä:
"sapakkaa", joka on vain "puoli siikaa" ja vasta kolme, neljä vuotta
uituaan tulee täydeksi siiaksi, "vattaviiloa", isohkoa vanhaa siikaa
ja vielä isompaa "selkäviiloa" sekä kaikkein suurinta siianrutimoa,
"ruotokiskoa". Nousee joukossa kyllä ahventa ja haukeakin sekä muuta
huonompaa "risukalaa", mutta särkeä ei ole koko Jierisessä.
Mutta vasta syksyllä on Jierisjärven varsinainen pyytöaika. Elokuun
lopulla, Perttulin aikana, "kun repo lyöpi koipensa koijuun", kun
koivunlehti alkaa käydä ruskeaksi, lähtee Muonio kymmenin miehin
Keimiöniemen pirttikyläänsä ja viipyy siellä viisin, kuusin viikoin,
Mikkeliin saakka, jopa jotkut ahkerimmat pyytömiehet niin hiljaiseen,
että vesien jäädyttyä saavat jalkaisin astella takaisin. Kaksi
täyttä miestä, "tankomiehet", kummallakin puolikasvuinen poikanen
--- joskus tyttökin -- "puittioina", on joka pyytökunnassa sekä
nuottaveneet tarpeineen ja eväineen. Osa eväistä, kuivat leivät ja
suolat, kalansuolaamistakin varten, on tavallisesti jo talven aikana
hevospelillä ajettu kalakentän aittoihin.
Syyspyynnissä ei noudateta kesäistä matalikkojen "lääninjakoa",
vaan syksyiset pyyntipaikat, "arpa-apajat", jaetaan nuottamiehille
arpomalla. Parhaat kalapaikat ovat aivan kalakenttien edustalla,
kuusi suurta "pääapajaa": Karinkuru, Kanto, Kivi, Lakka, Alakuru ja
Ylikuru, joiden lasketaan ulottuvan selälle noin 120 syltä rannasta
käsin ja ovat oikeita "valtahautoja", viisi, kuusikin syltä syviä, jopa
Ylikuruun liittyvä Honganhauta yhdeksää. Pääapajien ohella on vielä
kymmenkunta vähävaraisempaa "syrjäapajaa": Ulkulahti, Hietaperä, Ala-
ja Yli-Soukka, Karistenranta, Ylinen- ja Alanen-Rasa, Kuusi, Koivu ja
Puutto.
Heti kalakentälle päästyä toimitetaan apajien arvonta. Joka
pyytömiehellä on oma puupalikkansa, "kilkulansa", mikä on merkitty
omistajan nimellä. Muuan kalamiehistä pistelee piilossa kilkulat
kintaisiin, yhden kuhunkin, ja toinen ottaa kintaat, heittelee ne
yksitellen lattialle osamiesten eteen, nimitellen apajat "järjestyksen
jälkhin, myötäpäivhän auringon jälkhin", toisen toisensa perästä: Tässä
on Karinkuru... Kanto... Kivi j.n.e., ja kenen kilkula on millekin
apajalle nimitetyssä kintaassa, hän saa sen ensi-illakseen. Jos
pyytäjiä on enemmän kuin pääapajia, arvotaan syrjäapajia lisäksi, mutta
jos pyytömiehiä sattuu sama määrä -- taikka vähemmän -- kuin pääapajia,
jaetaan "syrjät" yhdessä valtahautojen kanssa.
Vain yhden illan saa kukin vetää samaa apajaa; toisena päivänä
vaihtuvat haudat, niin että ensi apajan, Karinkurun, vetäjä saa
osakseen Kannon, Kannon kalamies Kiven j.n.e. viimeisen apajan
porkkailijan päästessä kokemaan Karinkurua. Samalla tavalla taas
seuraavinakin iltoina kalamiehet järjestyksessä kiertävät apajalta
apajalle, niin ettei kukaan tule jäämään huonommalle osalle. Sillä
toinen apaja on "enempää kuin puolta parempi kuin toinen. Toisesta
tulee monta puolikkoa, toisesta ei kun nelikko". Kanto on kaikkein
kalaisin valtahauta, hyvä on myöskin Karinkuru, samoin Ylikuru, mutta
muut eivät ole niin viljavia.
Pyyntiaikana sattuu monesti tulemaan pirttiniemelle lisää kalamiehiä,
ja siiloin on toimitettava uusi arpominen sekä alettava kiertokulku
uudelleen. Hyvässä sovinnossa kaikki tapahtuu, sillä "sovinto on laki".
Joka sen rikkoo ja menee luvatta toisen apajalle hänen vuorollaan
vetämään, saa korvata tekemänsä vahingon maksamalla vuoronomistajalle
sen kalamäärän, minkä on hänen haudastaan hyötynyt. Parasta onkin
aina pysyä sovinnossa, sillä monta kertaa on nähty, että "viha viepi
viljan maasta, kateus kalatkin ve'estä." Kerran rupesivat muutamat
kalamiehet riitelemään ikivanhoista pyyntivesistä, eikä koko aikana
saatu niistä apajista kalaa edes niin paljoa, että olisi voitu keittää.
Muista apajista kyllä saatiin, jopa oikein venelastittain. Mutta kun
riita loppui, niin ihan varsin ruvettiin saamaan kaloja riidellyistä
apajistakin.
Joka ilta, "kun päivä alkaa kahelle karvalle" -- Perttulin aikana se
tapahtuu 6-7 aikana -- mennään nuotalle ja tavallisesti ehditään saman
illan nimiin vetäistä pari apajaa. "Silliä" ja siikaa saadaan enimmin,
ja joskus tulee nelikkomäärin "rökhäitäkin", jotka kyllä vain heitetään
Keimiöniemen isännän suljutynnyreihin pellonhöystöksi. Pyhäiltanakin
toisinaan, kun on hyvä ilma, mennään vesille, vaikka "ei pyhä kyllä
ole niinkuin jyvä, että se keskipaikalta olisi paksumpi, vaan se on
yhtä paksu kummastakin päästä". Mutta lauantai-iltana varotaan
vetämästä yli puolenyön. Silloin saattaa hyvinkin käydä, niinkuin
Antin Juhanille ja Ranta-Matille, jotka Jierisjärvellä Keimiötunturin
alla kiskoivat nuottaa sivu pyhäisen puoliyön. Ei tullut pyydykseen
kuin yksi hauki, ja silläkin oli vain yksi silmä otsassa. Miehet
vatkasivat hauen takaisin järveen sanoen: "Et tule toista kertaa!"
Sitten heittivät toisen apajan: ei tullut yhtään muuta kalaa kuin
yksi hauki ja silläkin vain yksi silmä otsassa. "Et tule enää kolmatta
kertaa!" manasivat miehet, viskasivat kalan järveen, soutivat yli
selän Tulkinsaaren luo ja heittivät siellä kolmannen apajan. Kun apaja
nostettiin, niin ei tullut yhtään muuta kalaa kuin yksi hauki ja sillä
vain yksi silmä otsassa. Järveen vatkasivat miehet kamalan kalan ja
soutivat kiireesti kenttäänsä.
Valtahautojen ja syrjäapajien ulkopuolella, järvenselän matalikoilla,
on verkkomiesten alue. Siellä he saavat pyydystellä, mutta
nuottamiesten vesille ei heidän ole lupa tulla, eivätkä
nuottamiehetkään "asetuksen jälkhen" saa mennä 120 syltä etemmäksi
rannasta. Verkkomiehet pyytävät silliä "kohteilla", jotka ovat niin
"läikkiä" verkkoja, että on kaksitoistakin "kalvonta korttelia".
Sapakkaa saadaan "jataverkoilla", joissa on viisi kalvonta korttelissa,
sekä isompaa siikaa "väljäköillä", jotka ovat niin harvoja, että on
vain kolme kalvonta korttelissa.
Silloin kun on hyvät ilmat, saa kalapirtin asukas olla yhtämittaa
toimessa: vuoroin järvellä kalaa nostamassa, vuoroin taas sitä
puhdistamassa, pesemässä ja suolaamassa, ja "kalat on kuin hopea
astiassa". Hyvän saaliin aikana pyytömiehen täytyy monta kertaa
"samoilla silmillä mennä toisia kaloja pyytämhän", kun ei ole joutanut
nukkumaan edes silmän täyttä, ja hyvin usein käy kalankorjaajalle niin,
että nukahtaa työnsä ääreen ja kala putoaa kädestä. Mutta tuulisäillä
ja huonon saaliin sattuessa "saa nukkua enemmän kuin jaksaa". Silloin
on kyllä aikaa käydä naapuripirteissäkin, jopa iltakaudet istuskella
muisteluksia haastellen piisissä roihuavan honkatulen ääressä.
Pyhisin kokoontuu kalakansa Keimiöniemen isoon pirttiin "rukouksia"
pitämään. Virsiä veisaten vietetään pyhäinen hetki, ja talon vanha
isäntä, Keimiö-Antti, lukee postillasta päivän saarnan.
Monin kymmenin puolikoin ja nelikoin suolataan silliä ja siikaa
kala-aittoihin talven särpimiksi, jopa myytäväksikin. Aina Kolaria
myöten noudetaan Jierisjärven kalaa, ja pyyntiaikana käyvät jo Kittilän
kauppasaksat Keimiön kentällä suolakalan ostossa. Kittilän puolinen
osa Jierisjärveä ei olekaan syyskalan pyyntiin sovelias, sillä se on
hyvin matalaa ja haudatonta. Eivätkä Kittilän miehet saa tulla rajan
yli muoniolaisten kalavesille, omilla matalikoillaan vain kesäisin
pyytelevät mitä saavat.
Kala on kalamiehen parhain syötävä pyytöretkellä. Järvi ruokkii
saamamiehensä tavallisesti sen mukaan kuin hän tekee työtäkin.
Illalla kalalta tultua keitetään lappalaiseen tapaan parhaista ja
isomuksista kaloista tauro, tuores kalakeitto, joka syödään vahvaksi
maatameno-ateriaksi, ennenkuin kellahdetaan pitkälleen pirtin lavalle.
Väliin taas vaihteeksi saadaan suolakalaa sekä tulen loisteessa
lapintapaan vartaassa paistettua rasvaista siikaa.
Kylläännyttyään tauroon ja paistettuun kalaan persoutuu kalapirtin
ukko laittamaan herkullisia "sillikakkoja". Perattuja tuoreita
sillejä survoo kalamies kaukalossa "puutöötillä" hienoksi, sekoittaa
sotkuunsa jauhoja sekä hiukan suolaakin, tehden paksun taikinan, josta
leipoo pienehköjä ohuita kakkuja. Sitten leipoja keittää teoksensa
kiehuvassa vedessä ja voilla voideltuina ne syö, ja "niin ovat makeita
kuin hunajakakko". Samalla tavalla survoo pirtin asukas kalanmätiä,
sotkee jauhoja ja keittää "mätikakkoa", Toisinaan taas panee kalamies
mätiä semmoisenaan pataan ja keittää "mätipuuroa" eli "laamenpuuroa",
johon pannaan jauhoja "kahmalomitta miestä kohen". Paksu puuro syödään
voisilmän kanssa, ja "se on luja nälkää vasten".
Kalapirtillä oleskelun viimeisenä iltatyönä on tuliaisten laittaminen
kotiväelle. Kalamiehellä pitää olla pyytönsä mukaiset tuomisetkin.
Ukot valitsevat saaliistaan kaikkein isoimpia tuoreita siikoja,
yhden jokaiselle talon eläjälle, leikkaavat niihin viiluja, valavat
suolavedellä ja sitten paistavat vartaassa, niin että rasva tiukkuu.
Tällaisia tuliaisia kotonaolijat jo odottavatkin, varsinkin lapset
juoksevat jo vastaan kysymään: "Oletko paistia paistanut?" Leivättä
vain kalamiesten "paistia" pistellään ensimmäisiksi maistiaisiksi.
Ja sitten rupeaa emäntä heti laitelemaan sillikakkua sekä keittämään
isoista siioista tauroa kalapirtillä olon päättäjäisateriaksi.