Kokonaista kolme päivää saivat Sieppijärven ukot monissa miehin
kamppailla saman karhun kanssa, ennenkuin pääsivät sen perinnön
jaoille.
On näillä vanhoilla kontioiden valtamailla suoritettu monet korven
tappelut sekä ennen että jälkeen Sieppijärven merkillisen metsäkahakan.
Suurissa kiveliöissä on aina asustanut monia metsäläisiä, mutta
on asustanut myöskin monia metsäläisten surmia, mahtavia ukkoja,
jotka ovat riisuneet turkin kymmeniltä kontioilta. Kohvin Lassikin,
lapinäijä, joka kierteli Turtolan takamaita lähes satakunta vuotta
takaperin, oli kolmen-, neljänkymmenen kontion surma, ja Kolarin
Äkäslompolon Jussa-vaari oli kymmenen karhun kaataja, samoin
Raanujärven Sirkankylän Niemen äijä ja Sirkan Pekka.
Monet entiset ukot selviytyivät kyllä yksinäänkin metsäläisestä. Kohvin
Lassi pisti useasti kontionsa keihäällään taikka iski kirveellä, yksin
vain metsässä häärien. Yksinään suoriutui karhusta Hilpan Anttikin,
joka satasen vuotta sitten eli Sieppijärvellä. Oli ukko kirkkomatkalla
Köngäseen, astellen niinkuin ainakin kirves kainalossa, ja kohtasi
kontion Kuurusenvaaran metsäpolulla. Kirkkomies karjaisi karhulle:
"Tule pois, jumalanvilja!" Ukon sanaa totellen täytyi karhun tulla,
ja karjuen se laukkasikin. Hilppa kamautti kirveellä kontiota otsaan,
mutta kaatuessaan se repäisi tappajansa takin rintapuolen halki. Sitä
vain ukko sitten päivitteli:
-- Ei ollut koko pahasta muuta vahinkoa, mutta kun repi hyvän
kirkkotakkini.
Ei ollut miestä huonompi Unarin Luusuan Airis-äijäkään, joka
uskalsi ryhtyä karhun kanssa heittämään sylipainiakin. Meni äijä
kahden toverinsa kanssa kontion makuukselle, kieltäen kumppaneitaan
käyttämästä aseita ennenkuin metsäläinen on maassa. Ukko astui
aseettomana pesäaukolle karjaisten:
-- Nouseppas, äijä, ikämiehen kanssa painimaan!
Karhu kuopsahti ylös, ja ankara rinnusteleminen alkoi. Kun karhu aikoi
purra, häpäisi äijä:
-- Koira se hamphansa näyttää!
Kun karhu yritti kynsiä, pilkkasi äijä:
-- Kissa se kyntensä näyttää!
Ja totisesti heitti Airis-äijä kontion kenttään, jolloin toverit
keihäineen vasta tulivat apuun.
Tällaisia vanhankansan karhu-ukkoja oli Heikin äijäkin, viimeisten
vuosikymmenien merkkimies.
Heikin Juho oli koko seutukunnan kuulu karhupekka, mainio metsänkävijä
sekä lisäksi tavaton voiman mies. Rattosjärvellä, Rovaniemen ja
Turtolan välisellä suurella kairalla, oli ukko syntynyt Heikin talossa
1827, elellen sitten myöhemmin Taka-Heikki nimisessä talossa. Kolarin
Sieppijärveltä, sisukkaiden Kuurusenvaaran karhuntappajain suurkylästä,
oli ukon suku lähtöisin. Sieltä oli tullut aikoinaan Juhon isä, Rovan
Mikko, Rattosjärvelle.
Hyvin muistavat vielä Alkkulan, Turtolan ja Rovaniemen takamaalaiset
Heikin äijän, neljättä kyynärää pitkän, vankan ukonrumilaan, joka
useinkin iltakaudet, karvakenkäistä koipeansa heilutellen ja suurta
pahkapiippuansa poltellen, istuskeli pirtin peräpenkillä muistelemassa
seikkailujaan, ja sitten vasta, kun talonväki rupesi makuutiloja
laittelemaan, astui ulos lähtien jykevillä sivakoillaan yötä myöten
painamaan kotisaloja kohden.
Paljon kuullaan näillä takamailla muisteluksia äijästä sekä hänen
karhuretkistään, eränkäynnistään ja tavattomista voimannäytteistään.
Heikin äijä olikin vielä niitä harvoja vanhan polven tervasjuurakoita,
joita vain entisaika saattoi synnyttää ja erämaan ankara elämä
kasvattaa. Ukon suuressa ruhossa piili miltei metsähiiden voima.
Kiveliöiden karhujen joukossa hän oli kasvanut ja noussut itsekin
samanlaiseksi metsäkarhuksi, niin että kyllä kykeni kamppailemaan
kaltaistensa kanssa.
Monet kymmenet kerrat saikin äijä koetella paremmuuttaan kontion
kanssa, milloin sivakka jalassa laukattoen sitä keväthangilla, milloin
taas käyden kornailemaan petoa pesästään. Sattuikin siinä kaksi kovaa
vastakkain, kun Heikin äijä ja korven äijä ottivat yhteen ja tapella
rytyyttivät henkensä puolesta. Siinä oli miehen mieli ja miltei
yhdeksän miehen voima puolella jos toisellakin, kömpelöitä karhuja
olivat kumpaisetkin päältä nähden, mutta vihapäissä pyörähdellessään
itse paholaisia. Minkä pirttikarhulta puuttui rytökarhun teräviä
hampaita ja kynsikkäitä kouria, ne hän korvasi suurella keihäällään ja
leveäteräisellä kirveellään.
Keihäs ja kirves olivatkin ukon tavalliset työkalut, kun hän hiihteli
karhuretkillään. Kirves oli vyöhön pistettynä, ja keihäs, sevikosta
hartioille kiinnitettynä, laahasi jäljessä. Keihäs varsinkin oli oikein
aikamiehen ase: kolmi-, nelikorttelinen terä paria tuumaa paksussa
koivuisessa varressa, jonka teräpuoli oli täynnä karhun hampaiden ja
kynsien jälkiä.
Monesti täytyi keihäskarhunkin tapella koko ruhonsa voimalla, jopa
joskus semmoisessakin tilanteessa, että oli surma silmien edessä,
tuho takana. Niinpä sattui kerrankin, kun ukko kornasi kontiota
Pahtalavian pahtapesästä koetuksille, että karhu rynkäsi kuin
paholainen oikopäätä vasten ryntäitä, karjuen ja karkeilla kourillaan
huitoen. Ukko porautti keihään karvaiseen rintaan, mutta kiireessä
se ei sattunutkaan pahimpaan paikkaan. Kiljuva peto painoi päälle
pakottaen keihäsmiehen peräytymään kalliopahdalle. Siinä joutui äijä
tukalaan asemaan: peto rynnisti kimppuun, ja takana oli hirveä kuilu,
niin ettei voinut enää askeltakaan peräytyä. Mutta viimein sai
ukko tuetuksi keihäänsä ponnen kalliopohjaa vasten, ja sitten koko
hengestään ponnistaen onnistui kiertämään keihästään, niin että itse
vihollinen rojahti surman kuiluun.
Tätä tappelua äijä sitten monesti muistelikin sanoen, että jo se oli
kolo paikka, olipa vähällä ettei hänkin samassa rytäkässä rytkähtänyt
alas. Samalla ukko kielteli nuorempia karhumiehiä menemästä koskaan
yksinään kontionpesää kaivelemaan. Siinä saattaa joutua monta
kertaa sellaiseen paikkaan, että tarvitsee toisen apua. Eikä huonon
miehen pidä mennä koko korpileikkiin, sillä karhu ei ole lasten
leikkikumppani. Kontio kun pesästään pöyrähtää, niin siitä on leikki
kaukana. Se karjaiseekin, niin että kangas kumahtaa, ja silloin
heikkoveriset helposti menevät sekaisin. Tuima on ärsytetyn karhun
"liikanto", ja mitä isompi karhu, sitä sukkelammat sen liikkeet ja
sitä hirveämpi sen ääni. Mutta ääreen pitää keihäsmiehen sittenkin
mennä. Ei karhua saata sillä lailla pistää, että kurotellen pitää
kiinni keihäänvarren päästä, vaan tyvestä on pidettävä, vieläpä miehen
kourilla. Ja rintaan on survaistava. Sillä ei karhulla ole silmiä
rinnassa, mutta päässä on silmät, ja irti sillä on pää, niin että kyllä
se sen osaa varjella. Eikä saa rintaankaan kovin ylös pistää, sillä
karhun sydän on niin matalalla ja lapa pitkällä, ettei outo arvaakaan.
Kun Heikin Juho meni karhunpesälle toisten miesten kanssa, asettui hän
aina keihäineen pesän suulle odottamaan, toisten lähtiessä pelottamaan
petoa ulos. Tiesivät sen toisetkin, että kesti keihäs äijän kourissa,
eikä siinä turhia hätäilty, tuli ryteiköstä minkälainen ryökäle
tahansa. Ei koskaan peto päässyt karkuun, jos vain äijä länsineen oli
paikoillaan.
Toisille karhunpesän ronkaajille monesti kyllä sattui niin tökerösti,
että päästivät pedon karkaamaan. Sitä äijä ei voinut sietää,
semmoisille mokomille karhuntappajille hän oikein vihan tiestä
saarnasi. Olivat kerran ukon omat pojat metsällisen pesällä menetelleet
niin taitamattomasti, että koko pesue, emo ja kaksi poikaa, pääsi
pakoon. Sitä kun äijä halveksi ja päivitteli:
-- Menevät karhunpesälle kuin kylhän... Se pitää ymmärtää, että töihin
siellä alethan, tappelu siellä tulee... Ei karhunpesälle kylhän mennä!
Pyysi Heikin Juho karhuja myöskin raudoilla ja loukuilla. Usein ukko
hiihteli pitkin selkosia, selässään raskaat karhunraudat, jotka olivat
"niin suuret, että ne kyllä kerittimistä erotti". Erotti tyhmempikin.
Sillä hirveitä hammasleukaisia, vankkaperäisiä hoitoja olivat ukon
karhunraudat. Muut saivat niitä kaksissa miehin kangilla kingotella
auki, mutta äijä vain paljain kourin väänsi ne vireeseen ja asetti
lukot paikoilleen. Mahdottoman jykeviä olivat ukon loukutkin,
joita hän rakenteli haaskoille, kun ei rautoja riittänyt. Konttajärven
seuduilla, Miehuallisenkankaalla, oli ukolla viimeksi suuri loukkunsa
karhun tappaman hevosen raadolla. Siihen loukkuun ei kyllä kontio
erehtynyt menemään.
Mutta menipä sen sijaan rautoihin, jotka äijä vielä vanhoilla
päivillään viritti lehmän raadolle. Menetti kontio kerran ukon lehmän,
jopa aivan lähelle taloa, Rattosjärven rantaan Tervahaudanjängälle.
Siitä äijä kimmastui ja vei raadolle suurimmat rautansa. Lehmäntappaja
tuli haaskalle, tallusteli pahaa aavistamatta, ja rautahampaat
säväyttivät kiinni karvaiseen koipeen. Hirmuisen elämän kontio nosti,
karjuen niinkuin jängällä olisi ollut kaikki seutukunnan petoeläimet,
reuhtoen ja myllertäen rautoineen, niin että jänkään tuli suuri kuoppa.
Sen pohjassa reuhasi karjuva peto, kun äijä metakan kuultuaan riensi
pyssy kädessä paikalle ja teki lopun hurjasta temmellyksestä.
Muitakin metsän eläimiä Heikin äijä oli ahkera pyydystämään ja
hyvä saamaan. Ukon virkapiiri ulottui aina Ounasjoen maille, ja
virkaretkellään hän viritteli kymmeniä rautoja sekä satoja loukkuja
pitkin kiveliöitä, saaden kaikenlaista metsänviljaa, saukkoa, näätää,
kettua ja ahmaa, lintua ja jänistäkin niin paljon, että toi kotiin
joskus kahdetkin kantamukset. Ahmaa pyysi ukko "omasorttisella"
loukulla, jota sanoi kahaksi. Siinä oli kaksi hirsiseinää ja niiden
väliin sopiva, kivillä kuormitettu hirsikansi, joka oli laitettu
kirppahoitojen varaan niin näpsästi, että se heikostakin kosketuksesta
jysähti alas. Tällaisella ahmansurmalla ukko sai Kotavaarasta kerran
miehenkin. Heikkilän Mikko meni pöljyyksissään sitä kokemaan, kömpien
nelinkontin sisään, paneskellen: "Näin se ahmakin menee... näin se
ahmakin menee loukhun..." Ja niin meni Mikkokin. Sillä mies ei
malttanutkaan olla, "hiukan vain", koskettamatta syöttää, jolloin kaha
laukesi painaen Mikon ruttuun. Sinne olisi mies jäänyt, ellei toveri
olisi tullut kantta kohottamaan.
Saukkojen saamamies oli ukko niin jalo, että sitä toisetkin
ihmettelivät.
-- Minkätähen sie aina niin hyvin saukkoja saat? he usein ukolta
utelivat.
-- Pitää olla oikiat saukkosilmät pyytömiehellä, ukko vain naurahteli,
selittämättä sen tarkemmin taitoansa.
Sellaiset "saukkosilmät" ukolla olikin, että hän tarkoin tiesi saukon
elämänjuoksun, kalamatkat ja rantaretket. Kiehispyydössä laittoi äijä
raudat naavoilla peitettyinä saukon rauniolle rantakuusen alle taikka
johonkin hetepaikkaan, mistä saukko pudottautui jokeen. Ei tarvittu
siinä mitään viristikkuja eikä polkimia, seitsemän virikelankaa oli
vain laitettuina, niin ettei elukka päässyt rantain ylitse niitä
laukaisematta. Syöttäpyydössä ukko taas viritti mustaksi tervatut
rautansa kalasyötteineen virtaan kivenkosteeseen, niin että pimeästä
pohjasta vain syöttäkala välkähteli. Kun saukko rannalta tulvasi
ottamaan, se joutuikin rautoihin ja hukkui. "Polttosaukko", joka
oli kerran pelastunut syöttäraudoista, ei kyllä enää toista kertaa
käynyt yrittämään kivenkosteessa välkkyvää kalaa. Kiehisrautoihin
sattunut saukko syöksyi, jos vain pääsi, rautoineen jokeen, hukkuen
sinne, ja pyytömies sai ruveta etsimään saalistaan joenpohjasta. Heikin
äijänkin pyytö joutui kerran syvään Kienajapoukamaan. Mutta ukko otti
tavattoman karhakan, ripusti nuoralla sen latvaan kirveen koukuksi, ja
tällaisella "täyen miehen hoiolla" hän onki saaliinsa ylös.
Piilossa äijä aina kuljetti saaliinsa kotiin salakättä kanniskellen
laajan takkireuhkansa liepeen alla.
-- Niitä on niin paljon, jotka karehtii mettämiehen pyytöä, selitteli
hän tuttavilleen.
Pitkässä harmaassa sarkatakissaan Heikin äijä kuljeskeli kesät talvet.
Talvisin hän käytti tavallisesti koninkoivista kuraistuja karvakenkiä.
jotka olivat niin tavattomat, että niiden jälkiäkin jo tavallinen
ihminen pelkäsi. Aikamieskin saattoi ne kyllä vetäistä kenkiensä
päälle. Ja kengänkärkeen oli ukko piloillaan asettanut hevosen
vuohistupsun törröttämään.
Semmoisena harmaana, karvatassuisena metsän kummituksena äijä
myötäänsä hiihteli talvisia sydänmaita, lykellen suurilla painavilla
koivusivakoillaan, joiden pohjia oli kesäkauden päiväpaisteessa
paahtanut tervalla ja voidellut ahvenen sisälmysrasvalla.
Ukolla oli oma "hiihtomallinsa". Hän ei liikkunut hiihtämällä, vaan
"huilaten", eikä hän myöskään jaloillaan paljoa vilkuttanut, vaan sitä
enemmän reuhtoi käsillään, painautellen kahdella vahvalla sauvalla
vuoron perään. Polvensa äijä vain väänsi lynkään, kun pani oikein
menoksi, tavoittaen toisella sauvalla jo uutta otetta, toisen ollessa
vielä työntämässä. Kylän teillä sivakoidessa ukko vain hiljalleen
lykkeli, mutta päästyään metsän reunaan pani äijä voiman käymään.
Juho olikin tavaton sivakkamies, eipä tarvinnut toisen ukon kyllä
kilpaillen mennä hänen kantojaan kopistelemaan. Kerran olivat Palon
Iisko ja Jaukkuri lähdössä porolla Ruuhijärvelle, ja sinne Heikin
ukkokin sanoi aikovansa, kunhan ensin käy kotona tupakoimassa.
Miehet menivät pistämään poron ahkion eteen, tolvauttaen sitten
hyvää kyytiä penikulman matkan Ruuhijärven kylään. "Niinhän ovat
kuin Heikin Juhon sivakat", tuumivat miehet nähdessään talon pirtin
seinällä suuret leveät sukset. Ja pirtissähän itse äijä istuikin
naureskellen ja jalkaansa keikutellen. Hän oli kotiin päästyään kohta
hypännyt sivakoille ja alkanut lykellä tavallista vikkelämmin, saaden
poromiesten ja itsensä välille heti hyvän raon, jota ei juokseva
porokaan kyennyt vetämään kiinni.
Pyytöretkillä liikkuessaan ukko laahasi sevikossa perässään suurta
suksimiehen ahkiota, veturia, jossa oli eväät, keihäät, kirveet ja
monet pyyntiraudat sekä saaliskin, mitä metsä oli antanut. Pyssyä ei
äijä monesti käyttänyt. Yksinään ukko tavallisesti samoili saloja
viipyen kiveliöissä väliin viikkomääriä yhteen menoon, nukkuen yönsä
rakovalkean ääressä suuren kuusen juurella taikka hakomajassa.
Eväittäkin ukko monesti kierteli kiveliöitä koko päiväkauden, viipyipä
joskus kotisyönnillään kolmekin päivää erämaissa, eikä sittenkään
kotiin palattua "niin erityinen ruuantarve ollut".
Hitaalta iso äijä näytti, kun hän pirtin penkillä istuskeli
harvakseen haastellen kaskujaan, taikka loikoili penkillä.
Kotonakin hän useimmat yönsä makaili vain paljaalla penkillä; suurta
sarkatakkiaankaan riisumatta, semmoisenaan, ukko heittäysi pitkäkseen
pannen kätensä pään alle korokkeeksi. Mutta kun äijä siitä kuopsahti
ylös, oli hän kuin tulenkipinä. Ei ollut kuin pyörähdys vain, kun hän
oli matkavalmiina. Varsinkin eräretkelle lähtiessään ukko kiepsahteli
ketteränä, mutta vielä ketterämpänä, jos oli karhu kysymyksessä.
Silloin äijä tavallista sukkelammin sonnusti itsensä, otti ison
länsänsä ja paineli selkoselle.
Silloin kun ei saattanut eräretkillä kierrellä kiveliöitä, hääri
Heikin äijä kotona toimitellen talonsa töitä, tehden jälkeä kuin
jättiläinen. Kolme tynnyrin viljasäkkiä saattoi hän kääräistä suureen
vaatelouteeseen, vääntää tarakan häränselkäänsä ja kantaa riihestä
aittaan. Ja kun ukko heikolla hevosellaan ajoi heinäkuormaa kotiin,
eikä kuorma kotikujan kinoksista ottanut kulkeakseen, riisui hän
hevosen valjaista ja itse tarttuen aisoihin kiskaisi kuorman pihalle.
Taikka sattui ukon poro matkalla uupumaan, niin että heittäysi
pitkäkseen; silloin isäntä iski vetohihnaan kiskoen kotiin sekä poron
että ahkion.
-- Onhan siinä vejikkeen jatkona porokin, ukko vain kotiväelle
selitteli, kun se ihmetteli, miksi isäntä poroakin laahasi perässään.
Naapurikylästä, Ruuhijärveltä, kantoi vaari kerran hartioillaan suuren
sonnivasikan, sillä keinoin kun oli muka joutuisampi kulkea kuin
sotkettaa sonnia suossa, ja "eikähän se ollut mikään sonni, olihan
vain toisvuotinen sonnivasikka".
Aikamiehiä olivat ukon pojatkin, neljä vahvaa raatajaa. Oli Taka-Heikin
talossa silloin voimaa, kun äijä poikineen oli ryskämässä. Saattoivat
miehet pitkien ulkujen varassa kerralla kantaa pellolta riihen luo
kokonaisen viljakykäänkin, niin että se täytti koko riihen.
Ei tarvinnut siihen taloon miesjoukollakaan mennä ilkeilemään silloin
kun ukko poikineen oli kotosalla, sillä sieltä saattoi koko joukko
helposti saada punaisen lähdön.
Eipä silti, että Heikin Juho olisi ollut töykeä ja pahasisuinen
talonhaltija. Päinvastoin ukko oli hiljainen ja hyvänlaatuinen
jörrikkä, joka ei juuri koskaan menettänyt mielenmalttiaan, hyvin
harvoin suutahtikaan. Sai ukkoa karhota ja näykkiä kauan aikaa,
ennenkuin hän viitsi edes hiukan kivahtaakaan. Mieluummin hän otti
toisen suuttumisen ja ärhentelemisen vain leikin kannalta, tehden
siitä pientä koirankuria. Niinpä kerran naapurin mies tuiskahteli
kiukkuisena hänen ääressään. Äijä istuskeli vain penkillä, hymähdellen
ja kehoitellen naapuria olemaan ihmisiksi, mutta kun tämä ei ymmärtänyt
totella, tarttui hän viimein leveällä karhunkämmenellään miestä niskaan
ja työnsi hänet sievästi penkin alle jurahtaen: "Menehän tuonne
sitten!" Itse istui ukko penkille, pannen jalkansa penkin eteen,
niin ettei toinen päässyt sieltä pois, ja alkoi laulella: "Erämaata,
erämaata läpi kulkeissan".
Toisesti taas, kun äijä pottukori kainalossa asteli perunakuopalta,
tuli Vaatto-Heikka, pieni pahansisuinen mies, hänelle ilkeilemään, ja
huolimatta ukon monista kielloista, ylpeili vain, yrittäen jo tarrautua
kiinnikin. Silloin korin kantaja koppasi miehen kainaloonsa, kantoi
kotiinsa ja asetti penkille istumaan, puhellen:
-- Istutaan nyt tuossa, poikaseni, niin kauan kuin panen pottukorin
pois... Tapelhan sitten.
Mutta Heikka oli jo saanut kyllikseen, eikä enää halunnut "tapella".
-- Puristi, konna, niin kovasti, ettei henki kulkenut kummastakaan
päästä, muisteli Vaatto-Heikka sitten toisille noloa seikkailuaan.
Tappelemista ja aseella lyömistä ukko piti aivan tarpeettomana ja
mielettömänä. Niinpä hän muuattakin miestä, joka vihapäissään uhkasi
häntä aisalla, tarttui käsivarteen, puhellen:
-- Älä, älä, pahaseni, lyö! Ei mies kestä miehen lyöntiä... mutta
puristelhan vain... Ja ukko itse puristeli, niin ettei toisen tehnyt
enää mieli tarttua aisaan.
Kiroilemiselle oli Heikin äijä kovin vihainen. Vieraille kiroilijoille
ei hän kyllä ruvennut opettamaan ihmistapoja, arvellen vain:
"Vieras menee sivutte tapoineen, eikä se siitä parane." Mutta
naapureilleen ukko monet kerrat koveni. Leppä-äijänkin, joka aina
"saatanoita" lasketteli, ukko otti kouriinsa puristellakseen, paiskaten
lopuksi hänet lumihankeen. Vihaisena kömpi sisukas äijä hangesta
pois, manaten. "Etpä, sakna-vie, uskaltanut tappaa!" Mutta sen kerran
perästähän kyllä varoi Heikin Juhon kuullen noitumasta.
Pirtissään äijä ei suvainnut kenenkään lasketelevan kirosanoja.
Peura-Mikko houkuteli kerran Kieriän Aapoa, jotta mennään Juhon
pirttiin kiroilemaan, se kun äijää kovin harmittaa. Menivätkin ja
Aapo alkoi puhuessaan tavallista miehekkäämmin päästellä pahanhengen
nimityksiä. Äijä istui parhaillaan syömässä, kuunteli vähän aikaa ja
huomautti: "Ei meijän pirtissä saa kirota!" Siitä Aapo vain yltyi.
Silloin ukko pyörähti pöydästä, havarsi miestä niskasta, vei portaille
ja paiskasi hänet puolipihaan, sanoen:
-- Saat kyllä tulla pirttiin takaisin, mutta älä kirvaa!
Heikin äijä oli harras kristitty. Usein hän kävi seuroissa,
laestadiolaisten hartauskokouksissa, ja ahkerasti hän luki "isoa
kirjaa", raamattua, sekä Lutherin postillaa, niin että osasi lasketella
niitä ulkoa pitkät kappaleet. Mutta silti oli ukossa hyvin paljon
leikillisyyttä, jopa pientä "konnaakin" ja koiransilmää. Äijä saattoi
istua seuroissa hartaana sanankuulijana, tapansa mukaan heilutellen
jalkaansa. Mutta huomatessaan, että eukkoja huvitti hänen karvakenkänsä
suuri kärkitöppö, hän istui sitä vakavampana ja sitä ahkerammin
keikutteli karvatossuansa.
Lukukinkereillä ukko äityi joskus papille laskettelemaan raamattua.
Kerran Rattosjärvellä rovasti vaati häntä lukemaan, mutta äijä penkillä
istuen vain esteli:
-- En mie saata nyt lukea, olen niin syvissä ajatuksissa.
-- Mitkästä ne sitten niin syvät ajatukset ovat? pappi naurahteii.
-- Ovathan ne vain! Enkä mie juuri enää näekään lukea. Mutta saanko
lukea raamatusta jonkun paikan ulkoa?
Sai ukko luvan ja luki:
-- Hän paiskaa sonnan teijän kasvoillenne, teijän juhlapäiväänne
sonnan, niin että se iäksi tarttuu.
Papeista oli äijällä omat mielipiteensä. Niinpä hän kerran, nähdessään
papin ajavan kyydillä, arveli:
-- Siinähän on halpa kyyti! Lutheerus sanoo, ettei kaikki papit maksa
palanutta penninkiä. Kuinkahan vähän sitten yksi pappi maksaakaan?
Rattosjärven Taka-Heikissä oli ukolla iso, porstuaton pirtti, missä hän
vanhoilla päivillään asui. Asuntoaan äijä tapasi kehahdella:
-- On pirtissäni kokoa, mutta suuhuone mulla vasta suuri on!
Oikein hyvillään oli ukko, kun joku tuttava poikkesi häntä katsomaan.
Ketteränä hän käpsähti puhuttelemaan.
-- Kuule sie, rakas veli! hän haasteli, ja sitten kyseli:
-- Miten sie, väärti rukka, nyt olet taas jaksanut?
Oikean erämiehen veri virtasi ukossa koko elämäniän. Vielä vanhana
miehenäkin hän virkamatkoillaan kierteli kiveliöitä, viritellen
pyydyksiä metsäneläville, jopa yli 80-ikäisenäkin käydä köppelehti
lähimetsissä vanhaa virkaansa hoidellen. Ketterästi harmaan äijän suuri
karvatossu vieläkin liikahteli: saattoipa ukko poikamaisesti juosta
käpsäyttää vastamäkeäkin.
-- Olen lapsuuvesta asti harjoitellut, niin etten pahassa paikassa
viipyisi kauan, äijä sitten naurahdellen selitteli juoksutemppuaan.
Joutoaikoinaan ukko veisteli aikansa kuluksi puulapioita ja auskareita
sekä suksisauvoja, myöskennellen niitä naapureilleen. Ei häntä kyllä
siihen mikään puute pakottanut, sillä ukon koti oli toimeentuleva ja
pojat, kovia metsämiehiä ja karhuntuttuja hekin, pitivät hyvän huolen
vanhasta harmaasta kotikarhustaankin.
Kun sitten ikäloppuna vaari tuli sokeaksi eikä enää saattanut lähteä
rakkaita erämaitaan kiertelemään, täytyi satoja selkosia samoilleen
erämiehen totutella sauva kädessä haparoimaan pieniä kotipihasia.
Kopeloi äijä sentään joskus lähimpiin naapureihin, istahtaen penkille
vanhaan tapaansa tarinoimaan.
Ja suuri pahkapiippu päästeli vieläkin hiljaisia haikuja, jopa
karvatöppöinen jalkakin yritteli verkalleen keikutella.
Pari, kolme vuotta ukko eli sokeana ja kuoli 85-vuotiaana
kevättalvella 1912.