Siitä on jo viisikymmentä vuotta, hiukan ylikin, Kolarin Sieppijärven
kuulusta karhuntaposta. Se oli monipäiväinen ottelu, johon miehiäkin
komennettiin niinkuin sotaan, ja toisia, kuten sodasta ainakin,
kannettiin haavoitettuina kotiin.
Se tapahtui syksyllä, pari viikkoa ennen pyhäinmiesten päivää, jolloin
jängät jo olivat jäässä, mutta ei vielä ollut luntakaan muuta kuin
juuri siksi, että vuomilla ihmisen jälki vuottui. Pari Sieppijärven
miestä, Aapon Olli ja Erkon Jussa, lähti muuanna syyspäivänä hakkaamaan
kuusenkarhakoita tervatynnyrin vanteiksi -- Kolarissa kun siihen
aikaan vielä täyttä päätä poltettiin juurakkotervaa. Tulivat miehet
Kuurusenvaaran laitaan, Lappean talon takalistoille, kolme neljännestä
Sieppijärveltä väylälle käsin, ja siellä kuusikossa kupsehtiessaan he
sattumalta keksivätkin karhunpesän. Korvenkiertäjä oli asettunut
talviteloilleen kuusen alle muurahaismättääseen, ja kun miehet
lähestyivät paikkaa, kuulivat he kuusenperän raskaasti huoahtelevan,
arvaten heti siellä kontion nukkuvan.
Mutta karhakanetsijät pelästyivät löydöstään niin, että suoraa
päätä kirves kainalossa lähtivät laukkomaan kylään ja läähättäen
ilmoittamaan:
-- Karhun... kontion pesän löysimme!
Se oli mieluinen uutinen Sieppijärven miehille. Siellähän nyt on
se Lappean Lassin karhu, joka viisi vuotta on asustellut ja joskus
tehnyt tuhotöitäänkin Lappean takalistoilla. Heti varustautui kolme
miestä, Satan Sainio, Filpan Jussa ja Kankaan Iisko karhakanetsijäin
opastamina käymään kuusenperässä nukkujan kimppuun. Ei maltettu edes
odottaa seuraavaan aamuun, vaikka syksyinen päivä jo oli iltapuoleen
kääntymässä. Ei muuta kuin mennään ja kuoraistaan kontiolta kesi pois.
Ja lähdettiin.
Asianmukaiset olivat miehillä aseetkin, niinkuin ainakin sen ajan
karhuntappajilla. Erkon Jussan olalla oli oravapyssy, Kankaan Iiskon
kainalossa isompireikäinen piilukkoräikkä; Filpan Jussa ja Aapon Olli
kantoivat kourassaan länsää, karhukeihästä, ja Satan Sainiolla taas oli
kirves ja kanki. Pelottavathan olivat jo aseetkin, mutta mies se on
tappelussa ensi sijassa ja sitten vasta varustukset.
Pesä löydettiin ja pidettiin sotaneuvottelu: Satan Salmo pelottomin
poika, menee ensin ja lukitsee kangella pesänsuun, sitten toiset
rynnistävät, ampuvat ja sohivat metsän äijän kuoliaaksi suoraan
pesäänsä.
Ja Salmo Satta lähti painelemaan kanki kourassa kohti kuusenperää.
Mutta muurahaismättään asukas oli myös tehnyt sotasuunnitelmansa.
Oli äijä arvatenkin aamulla kuullut karhakkamiesten kapsehtimisen
ja nyt taas illalla uudet askelten karskahtelut, pysähtymisen ynnä
hiljaisen haastelun, ja siitä heti hoksannut, että nyt on kylän
miehillä kamalat aikomukset. Niinpä se toimittikin heille yllätyksen.
Ennenkuin kankimies ennätti pesällekään, ryöpsähti muurahaismätäs, ja
sen karvainen ukko hyökkäsi karjuen suoraa päätä kanki-Salmon kimppuun.
Pamahti kyllä Kankaan Iiskon piilukko, mutta kuula, sattumatta hengen
paikalle, meni vain kupeesta lävitse. Karjahtaen pyörähti karhu
ruudinsavua kohden, ja ampuja lähti pakoon. Mutta kun Satan Salmo
mojautti kangella karhua hartioihin, kiepsahti se taas ympäri, kiljaisi
ja paiskasi Sainion tantereeseen, heittäysi päälle ja pureskeli sääreen
surkeat haavat. Siihen joutui jo Aapon Ollikin keihäineen sorkkimaan,
ollen hätäpäissään vähällä keihästää miehen, mutta kun kontio huomasi
Ollin, heitti se Sainion ja kaapaisi Ollia kohden. Ukko heitti länsänsä
ja paukaisi pakoon, mutta kontio tavoitti hänet, iski kenttään ja kävi
taas hammastamaan. Onnekseen oli Ollilla eväslaukku selässä, ja siihen
peto purki vihansa, pureskellen ukon eväsleivät, luukontit ja voirasiat
palasiksi. Mutta mieheen ei karhu koskenut, koska hän täyttä kurkkua
parkui:
-- Älä, jumalanvilja, päälle tule! Koira se on, joka puree!
Karhu oli miehen sanalle kuuliainen, rutistellen vain hänen reppuansa.
Silloin taas jo ennätti apuun Satan Sainio lenkaten vaivaisella
koivellaan, siepaten maasta Ollin keihään ja sohaisten kontiota
selkään. Äkäinen pyörähdys vain, karmiva karjaisu, ja karhu oli
toistamiseen Sainion kimpussa. Ukko tarttui hädissään petoa päähän,
mutta se heitti hänet nurin ja narskautti käden poikki. Sainio vielä
toisella käsipuolellaan yritti karhua keihästää, mutta raivostunut
peto piteli häntä vielä pahemmin, havartaen ohimoon ja pureskellen
päänahkaan useita aukkoja. Kontion surmaretkestä näytti tulevankin
miehen surmaretki. Mutta joutui viimein apuun Erkon Jussa, joka tähän
saakka oli piileskellyt puun katveessa, tuli piihana vireessä, mutta
oli niin pois järjestyksestä, ettei ymmärtänyt pyssyään laukaista,
vaikka sohikoi sen piipulla karhun suutakin. Lopuksi mies sentään
hoksasi hotaista karhua pyssynperällä ja ärjäistä:
-- Älä, mettänelävä, miestä revi!
Peto pelästyi, jätti Sainiot ja muut ja lähti pakoon.
Kyllikseen olivat miehetkin saaneet karhuleikistä. Vaivainen Satan
Sainio, kovimman leikin kokenut, kyllä koetti yllyttää heitä vieläkin
käymään kontion kimppuun, "jotta se söis niistä yhenkääu, kun olivat
niin pelkureita", mutta eipä enää kukaan uskaltanut mennä itseään
revittämään. Hyvä kun pääsivät pedosta!
Pimeäkin oli jo tullut, ja kylään oli pitkä matka, eikä voitu ruveta
raadeltua Salmoa sinne yötä myöten raahaamaan. Täytyi jäädä yöksi
Kuurusenvaaran laitaan, samoille maille taistelukumppanin kanssa.
Lyötiin honka maahan, tehtiin rakotuli, "laiskanpojan valkia", ja
ruvettiin siinä tulen loimessa hakovuoteella ukkoa hoitelemaan. Verta
oli miehen naudakas täynnä, sääri surkeasti revitty, käsi runneltu,
naama ja koko pää verissä. Pestiin ukon haavat, pantiin päälle pihkaa
ja koivuntuohta ja sääri sidottiin vaatteista revityillä raasuilla.
Mutta äkäinen Sainio ei tahtonut jättää kontiota kostamatta. Lähetti
hän kylään pari miestä hakemaan apuväkeä, oikeita miehiä, jotka
pystyvät karhun kanssa tappelemaan, eivätkä heti ala jänistää.
Seuraavana aamuna lähtikin kylästä uusi, viisimiehinen joukko: Pääkön
Salkko, Tuomaan Heikki ja Kurun Heikki, Koskenniemen Jaako ja Hietasen
Pekka. Keihäät ja kirveet olivat nytkin vain miesten aseina. Mutta
sellainen oli ukkojen sopimus, ettei kukaan saa lähteä käpälämäkeen,
vaan kaikkien on käytävä kimppuun kuin yksi mies.
-- Niinkuin yksi mies... ja kova! sai Kuurusenvaarakin kuulla.
Helposti kontio taas tavattiinkin. Se oli pysähtynyt miltei miesten
yönuotion näkyville, jängän reunaan, haavojaan hoitelemaan hänkin,
kodistaan karkoitettu metsän ukkopaha. Kuurusenojalla äijä peseskeli
verta vuotavia vammojansa, sillä vesi on metsäläisen paras lääke;
siihen se haavoja saatuaan heti turvautuu.
Säikähti karhu parka pahasti, kun metsästä yhtäkkiä taas keihäsmiehet
ja kirveskourat perä perää ilmestyivät, ja, arvellen joutuvansa
alakynteen, lähti heti jänkää laukkomaan. Mutta Pääkön Salkko, joka
keihäineen painatteli etunenässä, karjaisi:
-- Älä mene, jumalanvilja! Tule miehen päälle!
Eikä toista kutsua tarvittu. Karhu käännähti takaisin ja ryntäsi
karjuen miehiä kohden. Mutta Salkko, vankka ja peloton etumies, odotti
keihäs tanassa, ja kun peto kavahtaen kahdelle jalalle ryntäsi mies
miestä vastaan, työnsi hän länsänsä sen rintaan. Se sattui onteen,
lavan ja kyljen väliin.
-- Nyt miehet, pistämhän ja lyömhän! hän huusi katsahtaen taakseen.
Mutta kaikki olivat karanneet metsään, vain lomohousuinen Kurun Heikki
kirves kourassa katsella killisteli puun varjosta.
-- Tule ja anna sen metsäläiselle kirvestä kalloon! karjui Salkko
Heikille.
Arastellen löntysti Kurun ukko lähemmäksi häristellen kirveellään.
-- Lyö päähän, lyö päähän, lyö jumalanviljaa päähän! keihäsmies karjui.
Heikki kohotti taas kirveensä. Ukon huulet vain pelosta poimusivat ja
roikkuvat housut lepattivat, kun hän olan takaa vetäisi kirveellään ja
hotaisi -- Salkon länsän varren poikki.
-- Sinä, perkele, tappelet kontion puolesta! noitui Pääkön ukko.
Sillä peto pääsi taas irti. Ja niin kiittämätön se oli, että oikopäätä
hyökkäsi pelastajansa kimppuun, nujertaen hänet jänkään. Hätä siinä
Kurun äijälle tuli, kun kontio reuhtoi päällä ja repi reisiä.
Partakarvoista pidätteli Heikki karhua ja parkui:
-- Voi, voi, se neuvot syö, se neuvot syö!
Kolosti olisi saattanut ukon käydäkin, elleivät toiset, pakoon
juosseetkin, olisi ennättäneet siihen sorkkimaan ja sohikoimaan.
Heitti kontio Kurun Heikin ja kiepsahti Tuomaan Heikin kimppuun,
joka lähimpänä uhkaili kirveellään, ja paiskasi hänet maahan iskien
hampaansa miehen jalkaan. Yritti nyt Hietas-Pekka keihästää, mutta
karhu kavahti ylös, jolloin ukko hätäyksissään pyörähti pakoon,
kompastui ja rojahti pitkälleen. Kontio kävi päälle reuhtoen miehen
päällyksetöntä turkinselkämystä, niin että "kova kropu vain kävi".
Mutta päänsä Pekka sai pusketuksi jänkään, niin ettei karhu voinut sitä
kaluta. Eikä ukolle tullut sen pahempaa, sillä toiset jo taas joutuivat
petoa ahdistamaan.
Silloin kontio katsoi jälleen parhaaksi laukata pakoon ja heittää
tappelukentän kylänmiesten haltuun.
Niin oli mennyt toinenkin päivä, tullut ilta, ja metsän äijä pitänyt
nahkansa. Väsyksissä, revittyinä ja toisiansa syytellen seisoivat
miehet tappotantereella, ja noloina he astelivat rakovalkealle, jossa
vielä loikoili eilispäivän uhri, Satan Sainio, pää tuohella paikattuna,
käsi ja sääri sidottuna.
Huonoiksi ja pelkureiksi haukkui Salmo miehiä, kun eivät koko
joukollakaan saaneet yhtä karhua nutistetuksi.
-- Mitä siitä tulee, kun toiset tappelevat kontion puolesta! manaili
Pääkön Salkko. Kurun Heikkikin tulee ja sivaltaa länsäni varren
poikki...
Eikä ollut karhuntappajilla muuta neuvoa kuin lähteä surulliselle
kotimatkalle. Pahimmin raadeltua Satan Salmoa kantoivat terveet
miehet paareilla, jotka oli metsässä tehdä rötistetty, Hietas-Pekan
"virkaturkin" selkämys roikkui repaleina, ja Aapon Olli noitui resuttua
eväsreppuansa ja rikottua voirasiaa.
Mutta perässä rimppaili Tuomaan Heikki kipeällä koivellaan, ja
viimeisenä vaivaisena laahusti sauvojen varassa Kurun ukko housut
polvissa roikkelehtaen, ja voivotellen joka askeleella. Mutta
toisekseen ukko taas kehuskelikin:
-- Jos ei mulla olis ollut housut niin alhaalla, niin kolosti olis
käynyt... Jos mulla olis ollut housut niinkuin muillakin miehillä, niin
kolosti olis ukolle käynyt...
Äijän raksittomat housut kun myötäänsä roikkua lököttivät polvissa,
ollen aina varisemassa.
Mutta Sieppijärven ukot olivat silti sisukkaita miehiä: Kuurusenvaaran
kiukkuinen kontio oli uhallakin nutistettava ja näytettävä, että mies,
Sieppijärvenkin mies, on sittenkin metsän mahtavin. Päätettiin tehdä
vieläkin hyökkäys Kuurusenvaaran karvaisen äijän kimppuun. Uusia miehiä
nostettiin aseisiin, ja entisistä saivat lähteä ne, jotka vain
uskalsivat.
Niin tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä, syksyinen tappelupäivä.
Ja taaskin, jo aamuvarhaisesta, olivat sieppijärveläiset sotajalalla
Kuurusenvaaraa kohden, jopa vielä entistä suuremmalla voimalla.
Vereksinä miehinä oli astunut joukkoon Palovaaran Jussa ja Kurun
Mooses. Karhun raatelemat vain olivat jääneet kotiin haavojaan
hoitelemaan. Keihäät taaskin keikkuivat miesten olkapäillä, kirveet
välkkyivät kainalossa, ja Erkon Jussan olalla heilahteli suuri
heinähanko. Ei riittänyt kylässä keihästä joka miehelle, eikä Jussa
luottanut piilukkoiseen oravaräikkään niinkään paljoa kuin terävään
heinähankoonsa.
Onnenrengas silmässäs olkhon! noituivat miehet kateensilmää vastaan,
kun peräkkäin painattelivat karskahtelevaa roustaletta yli Kiimakankaan
ja Pruukinvankan, yli suurten Heinä- ja Levävuomien. Ja Karhakkamaan
toratantereelle tultiin kolmas kerta.
Samoilla paikoilla, missä eilenkin oli oteltu, tavattiin Kuurusen
kiistakumppani taaskin: vähävoipaisena ja haavoissaan ei ukko ollut
viitsinyt vanhalta majapaikaltaan paeta sen etemmäksi.
Arvasi korvenasukas, että nyt tässä tulee viimeinen ja ankarin
yhteenotto; verta itsekin vuotaen oli se yöllä tyhjentänyt pohjaan
haltian tuoman verimaljan ja siten valmistunut kovaan kohtaloonsa. Ei
ruvennut karhu enää pyrkimään pakoonkaan, vaan rehtinä metsän miehenä
suoraa päätä karisti kylän miesten kimppuun, tahtoen suorittaa tappelun
kerralla.
Eikä se pitkäksi tullutkaan.
Kurun Mooses joutui heti kamppailuun, saaden kontion keihääseensä.
Mutta niin väkevästi väsynytkin metsänmies reuhtoi, että Mooses vääntyi
polvilleen, ollen joutua jo vastustajansa hampaisiin. Tuli silloin
Palovaaran Jussa avuksi ja sohaisten länsänsä karhun hartioihin painoi
sen alas sanoen Moosekselle:
--- Nouse ylös vain, kyllä nyt pysyy!
Mooses pääsi jaloilleen, käyden uudestaan kimppuun, ja Erkon Jussakin
joutui hankoineen pistämään sekä sitten muutkin miehet.
Ja siihen sortui kolmipäiväisen, kovan tappelun perästä Kuurusenvaaran
äkäinen kuusenperän ukko. Pyssy ja keihäs, kirves ja heinähanko kylän
äijien käytteleminä olivat lopultakin voittaneet yksinäisen metsän
äijän.
Kaatunut karhu siirrettiin kohta toiseen paikkaan, sillä
kuolinsijallaan ei metsänviljaa koskaan ruvettu edes nylkemään. Olisi
näet hyvinkin saattanut tulla paikalle kuka tahansa, vieras henkilö ja
päästä saaliin osamieheksi. Mutta jos kontio oli ehditty siirtää pois
kuolinpaikastaan, ei kellään sivullisella ollut siihen osuutta.
Mahtavina palasivat nyt karhumiehet kylään, jossa jo oikein pelolla
odotettiin, ketä sieltä taaskin kannettaisiin paareilla, taikka kuka
sieltä rimppaisi jalkavaivaisena. Hyvillä mielin pantiin hevonen
aisoihin ja noudettiin kaatunut kontio kylään sekä kannettiin laulaen
Pääkön pirttiin.
Sitten pidettiin Pääköllä peijaiset, "karhun kraviaiset". Kankaan
Iisko, Pääkön Salkko ja Vaattojärven Tuomas kuoraisivat Pääkön
pirtissä karhulta taljan. Koko kylän miesväki kokoontui peijaistaloon,
mutta vaimojen suku pysyi loitolla miesten hommista. Heti kun karhu
kannettiin pirttiin, naiset tapansa mukaan pakenivat ulos, sanoen,
etteivät he saata sietää metsällisen hajuakaan, kun se tulee niin
räykeälle.
Miehet saivat siis vain omin päinsä, akkaväen avuitta, hääriä
peijaispirtissään. Saalis paloiteltiin ja lihoja saatiin 18 leiviskää.
Lihava otus olikin. Selkäpinnastakin vetäistiin läskiä kaksi vahvaa
leveää kuupalkkua, jotka olivat niin pitkiäkin, että ulottuivat
aikamiehen olkapäiltä lattiaan.
Ja pataan pantiin heti parasta, mitä metsänviljasta saatiin, Karhunpää
sekä rasvaista selkäpintaa lyötiin suuri kattila täyteen, ja miehissä
sitten sitä pirtin piisissä keitettiin. Jo etukäteen maisteltiin keiton
pinnalta makeata karhunrasvaa, vaikka se olikin niin uutta ja räykeää,
että heti tuli voimalla takaisin.
Isoissa, kahden kannun vetoisissa pahkamaljakoissa kannettiin
karhukeitto pöydälle, ja sitten istui miestä ympärille senkuin mahtui.
Karjan viljaa ei otettu ollenkaan, haukattiin vain leipää ja
syötiin mustaa metsällisen lihaa kastettuna räykeään keittorasvaan.
Ryypättiin aina väliin viinaakin, jota Filpan Salkko ja Kulluvaaran
äijä olivat peijaisiin hankkineet, ja taas syötiin niin paljon kuin
suinkin aikamiehen mahaan mahtui.
Sitten rupesi peijaisväki tanssimaan. Rallitanssia, ukkopari aina
vastakkain, karhumiehet vain pyörivät ympäri pirtinlattiaa tömpäten,
niin että lattiaparret paukkuivat. Jopa muutamat äijät innostuivat
laulamaankin. Kuurusenvaaran voitetusta vaarista he lauloivat:
"Jo nyt mettän
jalo kuningas tapettiin,
ja heitti se miehiä repimästä!"
Mutta räykeä rasva petti monen miehen. Kesken parasta rallittamista se
ajoi ukon ulos ja työntyi koskena kurkusta takaisin.
Lopuksi pantiin paljaaksi kaluttu karhunkallo vanhan tavan mukaan
pirtin peräseinään. Pääkön peijaispirtti sai kunnian kiinnittää
peräseinäänsä Kuurusenvaaran äkäisen kontion kallon. -- Talteen pantiin
myöskin karhun kurkkutorvi sekä sappi.
Mutta Satan Sainio ja Kurun Heikki eivät saattaneet ottaa osaa ankaran
kiistakumppaninsa remuisiin kraviaisiin, vaan heidän täytyi loikoa
kotona haavojaan hoidellen. Mutta kannettiin heillekin viinaa ja
rasvaista karhukeittoa, että kovimpia kohlujakin kokeneet miehet saivat
metsän maistiaisia.
Kauan saivatkin ukot sairastella, varsinkin Satan Sainio, joka
puujalalla ja kainalosauvoissa sai kopsutella koko talven. Ruotsin
puolen maatohtorit, jalkansa palelluttanut, kontaten kulkeva Lahden
äijä sekä Kirkkomäen mamma, hoitelivat ukkojen haavoja. Flintan Maijaa,
"mahotonta tohtoria", myöskin käytettiin apua antamassa. Vasta keväällä
Satan ukko kykeni omin jaloin liikkumaan.
Sitten oli vielä jäljellä Kuurusenvaaran kontion perinnönjako. Vain
kolme miestä, pesän löytäjät, Aapon Olli ja Erkon Jussa sekä kovimpia
kokenut, peloton Satan Sainio, julistettiin perillisiksi. Taljan,
tapporahat ja lihat saivat he kolmisin jakaa keskenään. Taljasta
saatiin 80 markkaa, tapporahoja maksettiin 25 markkaa ja lihoja
kaupiteltiin sekä Tornioon että Haaparantaan ja Pajalaan, Köngäsen
ruukin herroille.
Kuolleet ovat jo kaikki muut Kuurusenvaaran karhutappelun sankarit,
paitsi urosten ensimmäinen, Satan Sainio, joka 80-vuotisena
"Käki-Salkkona" vielä elää korkealla Käkivaaralla Sieppijärven
itärannalla.