Jo vanhastaan on Kolarin kalkki ollut tunnettua
Tornion--Muonionlaaksossa Hetasta ja Kaaressuvannosta alkaen aina
jokisuuta myöten. Kolarin kalkkimaista on koko jokilaakso jo
miesmuistin ajan saanut kalkkitarpeensa. Silloin kun toiset
kolarilaiset myllersivät kankaita juurakkotervan takia, möykkäsivät
toiset kallioissa, murtaen kalkkikiveä. Kun köyhän kiveliön vähäväkiset
raatajat eivät saaneet karuista pelloistaan tarpeellista elatusta,
rupesivat he kaivamaan jokapäiväistä leipäänsä kovasta kalliosta.
Kolarin kalkkivarastot ovat pitäjän luoteisessa kolkassa. Ruotsin
puolelta, Huukista, jossa on useita jo vanhastaan käytettyjä
kalkkikenttiä, ulottuvat kalkkipitoiset kalliot Suomen puolelle,
Äkäsjoen suun, Mannajärven ja Muonionjoen väliselle alueelle, työntyen
poikki Äkäsjoenkin Juvakaisenmaata kohden, jossa kalkkimaat muuttuvat
rautamalmikentiksi. Parhaat nykyään tunnetut kalkkikalliot ovat
Äkäsjoen suun ja Mannajärven välissä. Siellä on rajaväylän rannalla
seudun suurin kalkkikenttä. Kukkutieva, sekä Mannajärven etelärannalla
iso Aittamaan kalkkikangas, jonka poikki kulkee Kolarin--Muonion
maantie, ja samoin isohko Porokodanmaa Aittamaan eteläpuolella.
Samoilla mailla on vielä Annanivankangas ja Mukankangas. Äkäsjoen
länsirannalla, pari kilometriä jokisuulta, on Peilikoskenmaan pieni
kuukumasuoninen kalkkialue, ja vähän ylempänä, joen itärannalla,
Naalatieva, joka on kokonaan kalkkikivestä rakennettu. Monissa
kentissä on kalkkikivi niin saatavilla, ettei tarvitse muuta kuin
kuoraista vain sammal päältä pois ja ruveta ottamaan. Ja kalkki tulee
valkeaa kuin liitu kaikista muista kentistä paitsi Aittamaasta, jossa
se on harmajaa. Saattaisi kyllä löytyä kalkkia vielä monista muistakin
vaaroista ja maista, jos niitä vain lähtisi "vakoilemhan".
Kaikkein aikaisimmin sanotaan kalkkia poltetun Ruotsin rannan
Huukissa, jossa se onkin oikein "ikivanhaa hommaa". Omia kenttiään
Huukin äijät kalvoivat ja polttivat, kuljettaen kaikkia alamaihin.
Veivätpä huukilaiset pelkkää, peittämätöntä kalkkikiveäkin Alkkulan
ja Hietaniemen ukoille, jotka tarvitsivat sitä tiilihautoihinsa.
Entisaikaan rakennettiin tiilihauta maakuoppaan, ja tiilihaudan
polttouunien terä eli tulikerros ladottiin raa'asta kalkkikivestä, joka
sitten hautaa poltettaessa, yhdessä tiilien kanssa, paloi saviruukkiin
kelpaavaksi kalkiksi.
Suomen puolen kauimmin käytettyjä kalkkimaita on Kukkutieva. Siinäkin
on jo "satoja vuosia" aherrettu. Tievan männiköissä nähdään vielä
paljon vanhoja hautoja, pikkuisia pesiä niinkuin pirtinuunia taikka
lehmänhinkaloita. Niitä vanhan vanhat äijät ovat entisaikaan kalkkia
polttaessaan kunnioittaneet. Huukilaisetkin kävivät Kukkutievaa
kaivamassa, sillä ennen ei ollut minkäänlaista rajaerotusta, eikä
tarvinnut maksaa veroa kalkkikivestä, vaan sai sitä ottaa, mistä vain
sattui löytämään. Entisaikaan olivatkin kaikki, väyläntakaisetkin,
aivan niinkuin saman talon väkeä.
Syksypuolella, "kun alkoi maata routimhan", asteli kalkkimies Pohjolan
kivimäkeen, rautakanki, kivihakko ja kuusi-, seitsenkiloinen moukari,
"nuusa", matkassaan, ja rupesi louhimaan kalliota. Helposti työ alussa
kävikin, sillä kallion pinta ei ollut varsin kiinteätä. Oli paljon
irtonaisiakin kivilohkareita, ettei tarvinnut muuta kuin särkeä
vain ja lyödä kasaan. Mutta syvemmällä kävi kallio kiinteämmäksi,
antaen miehelle ankaramman työn. Rautakangella hän sai porata ja
vääntää vuorta, kivihakolla kiskoa irti lohkareita ja moukarilla
ruhjoa niitä pienemmiksi, yhä avartaen kuoppaansa sekä sivuille että
alaskäsin. Mutta kovin syvälle ei kalkkimies alkuperäisillä aseillaan
saattanut päästä kovassa kalliossa. Laajetessaan kävi kuoppa aina vain
sileämmäksi, tullen viimein niin kovaksi ja tiiviiksi, ettei miehen
kivihakko enää pystynytkään, eikä rautakanki saanut palastakaan irti.
Silloin täytyi se työmaa heittää ja etsiä uusi paikka. Niinpä ovatkin
entisten ukkojen kalkkilouhokset kankailla tikattuja ja nakutettuja
pyöreiksi ja sileiksi kuin padan pohja. Mutta sitten oppivat jo
seuraavat ukot käyttämään apumiehenään "tynämiittiä". Kun heidän
louhoksensa rupesi tulemaan sille mallille, ettei enää tavallisilla
neuvoilla tahtonut lähteä irti, porasivat he kallioon pienen reiän,
pistivät siihen panoksen ja pamauttivat, ja sitten kyllä kivi taas
alkoi irtautua. Siten ovatkin kalkinkaivajat päässeet puskeutumaan
yhä syvemmälle kallioon. Kukkutievassakin on kaivauduttu neljä, viisi
metriä alaskäsin ja saatu pohjemmalta yhä parempaa kiveä.
Syksyllä kun maa oli kylmettynyt, rakennettiin kalkkikivistä hauta,
jossa kalkin polttaminen toimitettiin. Hauta laitettiin veden äärelle,
järven taikka joen rannalle. Suuri onkalo, 3-4 metriäkin leveä ja
syvä ja kolmatta korkea peräseinältään, koverrettiin pystyn törmän
rinteeseen, niin että kova kallio tuli sen kolmelle puolelle, perään
ja sivuille, sillä "se piti niin olla, muuten ei kuumuus vastannut".
Vanhat kalkkimestarit ennen valvasivat hautaan vain kaksi valkeapesää
-- heidän uuninsa kun olivat kovin pikkuisia -- mutta sitten
jälkipolven polttomestarit rupesivat kasaamaan niin suuria kivilinnoja
kuin vähäväkisen mökkiläisen asuinpirtti, laittaen varustukseensa
kolme, neljäkin isoa tulikirnua. Haudan alaosa sekä tulipesien terät
ladottiin ja valvattiin suurista pintakivistä, jotka saattoivat
hajoamatta kestää ankaraakin paahtamista. Teräkiville lyötiin muuta
kalkkikiveä, joka kaikki moukaroitiin pienemmiksi, nyrkinkokoisiksi
mukuloiksi. Sillä kivet paloivat sitä paremmaksi kalkiksi, mitä
hienommiksi ne jaksettiin iskeä. Lopuksi ladottiin tiiviisti koko
haudan peitoksi leveitä laakamaisia kiviä, että ne hyvin vastaisivat
tulipesistä työntyvää kuumuutta.
Silloin oli hauta valmis poltettavaksi. Polttopuut oli vain vielä
vedätettävä haudan ääreen, ja tämä työ toimitettiin lumen tultua.
Tarvittiinkin valtava kasa, viisin-, kuusinkymmenin kuormin, kuivaa
rankaa ja keloa. Koivu oli huonoa kalkkiuunin puuta, se kun paloi
pienellä liekillä, eikä jaksanut polttaa edes omaa haikuaankaan,
vaan heitti nokensa kiukaaseen mustuttaen kalkinkin. Mutta kuusi ja
varsinkin kuiva honka olivat kelvollisia. Ne paloivat isolla liekillä,
polttaen savunsakin, niin että kalkki jäi puhtaaksi.
Vasta talvenselän kovimmilla ja kuivimmilla pakkasilla tapahtui
kalkkihaudan polttaminen. Joulukuu, tammikuu taikka helmikuu olivat
parasta polttoaikaa, mutta maaliskuulla, varsinkin loppupuolella,
rupesivat säät jo niin kevätkosteiksi, etteivät kalkkiukkojen työt enää
menestyneet.
Kolme, neljä, jopa viisikin vuorokautta piti kalkkihautaa yhtä päätä
polttaa. Isoa nelipesäistä pätsiä ei saattanut yksi mies pitää
paahteessa, vaan oli sen lämmittämisessä työtä kahdellekin. Sillä puuta
piti toisensa perästä työntää uuniin, niin että tuli aina vain kiihtyi
ja kiihtyi ja kiuas kiertyi punaiseksi kuin ahjosta vedetty rauta.
Vihertävä liekki kuin viinavalkea kohosi korkealle haudanlaesta, ja
väkevä tulikiven katku nousi pätsistä. Uuneissa kävi niin kova veto
kuin olisi palkeilla puhallettu, ja kuumuus oli niin ankara, että se
haihdutti ja "söi" kovimmankin sateen pisarat, jos sattui tulemaan
rajuilma. Viisi vuorokauttakin kun lakkaamatta korvennettiin neljää
onkaloa yhtaikaa, meni siinä koko rytö keloa ja pahin pakkanenkin
pakeni pätsin lähimailta.
Polttamisen jälkeen jätettiin hauta jäähtymään, peitettiin vain
lautakatolla, ettei sade pilaisi. Sillä nyt ei kivi enää kärsinyt
kosteutta. Sitten oli vielä jäljellä kalkkimiehen kamalin toimi: haudan
purkaminen ja kalkin "juoksettaminen". Se oli pölyistä ja polttavaa
työtä, johon ryhtyessä piti pukeutua huonoihin vaaterökäleisiin.
Valkeina mylläreinä saivat miehet siinä hääriä, purkaen haudasta kasan
toisensa jälkeen ja juoksettaen sen heti valmiiksi kalkiksi. Kylmää
vettä ukot vain kanniskelivat järvestä ja pirskottelivat kivikasalleen,
joka kohta alkoi äkäisenä sihistä ja höyrytä kuin kuuma saunan kiuas,
sitä vaille, ettei tulta ottanut. Vanha vuorelainen siinä purki
viimeisiä vihojaan. Tuhansia vuosia rauhassa levännyttä kallionväkeä
oli ensin tulen tuskissa kiusattu ja lopuksi saatettu kosketuksiin
vedenväen kanssa. Mutta kaikkea väkeä eivät ukot tahtoneet riistää
vuorelaiseltaan, siksi vain ärsyttivät, että saivat sen muuttamaan
haahmonsa, hajoamaan kiinteästä kivestä valkeaksi jauhoksi. Jos
ukot olisivat ylimääräisesti viljelleet vettä, olisi kalliontuote
menettänyt kaiken voimansa. Niin väkevänä huokui kalkki, että "poltti
henkireijäkki, jos pöly pääsi sieraimhin".
Juoksetettuna oli kalkki valmista tavaraa. Se kannettiin lähellä
olevaan latoon odottamaan kauppa-aikaansa. Paljon karttuikin tavaraa
isosta haudasta. Kymmenkunta, parikymmentä kuutiometriä käsittävästä,
hyvin menestyneestä kivilatomuksesta saatiin kolmesataakin isoa säkkiä,
eli 400 hehtolitraa.
Kesän tultua, kun väylä aukeni, lähdettiin kalkkia kaupittelemaan.
Kalkkisäkkejä lyötiin lautalle ja laskettiin alamaita kohden,
myyskennellen tavaraa kahta puolta pitkin väylän rantoja. Karvarit,
muurarit ja peltomiehetkin saivat siten kotirannasta ostaa
kalkkitarpeensa. Pellon suurkylään jo jäi kymmeniä säkkejä, samoin
Turtolaan, Juoksenkiin, Matarenkiin ja Alkkulaan, ja kun Karunkiin
asti ennätettiin, loppui jo tavarakin. Eikä ollut Kolarin kalkki ennen
kallista. Alamaissa myytiin sitä neljälläkin markalla säkillinen,
ja kotipaikalla saatiin säkillisestä 2:80-3 markkaa. Kalkkimaan
paikkakuntalaiset käyttivätkin kenttiensä tavaraa tiilienteossakin. He
löivät tiili-iskokseensa puhdasta kalkkia sekä kalkkihautojen pohjalta
puoliksi palanutta kalkkisoraa, valaen niin vahvoja tiiliä, että ne
polttamatta kelpasivat uunin ulko-osiin, palomuureihin ja katolla
oleviin savupiippuihin. Silloin kun Tengeliönjokeen Ylitorniolla
rakennettiin massatehdasta, oli Kolarin "kalkkipatruunilla" hyvät ajat
ja kiireiset päivät. He polttivat valtavia hautoja ja lauttasivat
kalkkia tuhansin säkein tehtaan muuraustöihin.
Enimmäkseen vähävaraista väkeä, pienien talojen omistajia ja
torppareita ovat Kolarin kalkkipatruunit olleet, entiset niinkuin
nykyisetkin. Entisajan ahkerimpia kalkkimiehiä olivat Mukan Heikki ja
Jussa, jotka häärivät Kukkutievassa jo 60-70 vuotta takaperin, sekä
Tuomaan Feetta, joka on jo 40-50 vuotta ollut kuolleena. Samoihin
aikoihin Pärskin Iisko ja Kosteen Matti polttelivat kalkkia Huukissa,
Ruotsin puolella.
Nykyisten kalkinpolttajain suurmestareita ovat Mannajärven isäntä
ja Lietorovan Pekka, jotka ovat vuosikymmeniä moukaroineet kalliota
ja satoja öitä valvoneet kalkkihaudan paahteessa. Lietorovan
kahdeksattakymmenettään käyvä ukko on kyllä jo aikoja heittänyt
kalkkihommansa, mutta Mannajärven kalkkipatruuni raataa vieläkin
vanhassa toimessaan monen nuoremman rinnalla.
Paljon vaivaa ja työtä vaati kalkin valmistus. Monet kymmenet päivät
jopa lopulta yötkin sai siinä työssä raataa. Mutta kun entisajan
ansiomahdollisuudet olivat verrattain vähäisiä, täytyi tehdä sitä,
mistä vain vähänkin lähti. Niinpä saatiin kalkinpoltollakin
tarpeellinen leivän ja vaatteenapu.