Tervanpoltto on ollut aikoinaan Peräpohjan ja Lapinkin metsäseutujen
tärkeimpiä elinkeinoja. Jo satoja vuosia takaperin alkoivat
lantalaisten tervahaudat höyrytä Peräpohjan erämaissa ja Lapinkorven
summien metsien tumma vilja virrata eteläisiin seutuihin. Jo
1600-luvun alkupuolella perustetusta Torniosta tuli pohjoisten
kiveliöiden tervakaupunki, joka veti puoleensa metsienviljan, kaupungin
tervaporvarien toimittaessa sen sitten edelleen kaukaiseen maailmaan.
Sadoin, tuhansin tynnyrein vieri ylimaiden tervaa joka kesä Tornioon
laajasta Pohjanperästä: koko Tornion- ja Kemijokien suunnattomilta
alueilta.
Mutta Peräpohjankaan suuret petäjämetsät eivät kestäneet iänkaiken
lannanmiehen tappavaa terästä ja tuhoisaa tulta, varsinkin kun
kruunukin tuli osienjakoon, ottaen itselleen parhaat aarniometsät.
Monet kiveliöiden tervakourat saivat viimein pestä kätensä ja ruveta
etsimään toisia tulolähteitä, kun metsältä loppui antaminen. Mutta
useat menivät sittenkin metsään ja rupesivat itsepintaisesti kaivamaan
ja myllertämään niitä epälukuisia, valtavia tervaskantoja, joiden
rungon isät aikoinaan olivat korjanneet, sekä kokoilemaan kiveliöiden
tuhatmääräisiä, maassa makaavia ja pystyssä seisovia keloja, joidenka
ohitse entiset äijät olivat halveksien astelleet. Silloin kun Kajaanin
kulmien tervaukot vielä täyttä päätä vetelivät koloraudallaan
kokonaisia petäjämetsiä paljaiksi, silloin Tornion takamaiden
tervanpolttaja jo kyykkäili kiveliöissään myyrästäen kuin kontio
kantojenperiä.
Pian oli Peräpohjan ukko omat metsänsä möyrinyt. Kruunun suurissa
kiveliöissä oli kyllä keloa ja kantoa, mutta sinne ei saanut mennä
myllertämään, ellei ollut metsäherran lupakirjaa taskussa. Senkin
sai kun kävi "hosmestaria" puhuttelemassa. Kolarin tervaukot saivat
noutaa luvan aina Ylitorniolta asti. Niinpä sieppijärveläiset, Kankaan
liskokin ja Koskenniemen Erkki, ajoivat Alkkulaan Kingelinin luo ja
saivat lapun, jossa sanottiin:
"Täten annetaan pyynnöstä talokas Isak Kankaalle ja talonpoika
Erik Koskenniemelle lupa sisällä olevana talvena kruununmetsästä
Pitkäkoskenrovasta, Liikamaasta ja Käkivaarasta käyttää kantoja,
juuria ja kuolleita puita tervanpolttoon ottaen huomioon ne
velvollisuudet, joista v.t. metsäherra korkeammasta määräyksestä
kuulutuksella 2 p:ltä marrask. v. 1861 on määrännyt.
Yli-Tornio 9 p. maalisk. 1862.
Ernst Kingelin
v.t. metsäherra."
Karun Kolarin asukkaat olivatkin varsin ahkeria kantojen vääntäjiä.
Kun tunturiseutujen lantalaiset tekivät jälkeä porojen sarvimetsässä,
keittäen liimaa, häärivät kolarilaiset yhtä ahkerasti kantojen
kimpussa, puristaen niistä tervaa. Kun liimankokit kasasivat valtavia
sarvirytöjä kartanolleen, kokosivat tervanpolttajat keittopaikalleen
vielä suurempia kantoröykkiöitä. Jo vanhastaan olivat kolarilaiset
möykänneet metsissä Köngäsen ruukin sysikolareina, ja sitten heistä
tuli yhtä uutteria juurakkohautojen "tervakolareita". Myyrtivät kantoja
tervaksi kyllä myöskin Muonion, Kittilän ja Turtolankin miehet, mutta
pääkolarit olivat kuitenkin "Jokijalan" vähäväkisessä pitäjässä.
Kolari ei olisi ollut nimensä arvoinen, ellei siellä olisi ollut
tervakolareita joka kylässä, ja juurakkohauta höyrynnyt jokaisella
kankaalla. Naapuripitäjienkin miehet kun tahtoivat rakentaa ja polttaa
tervahaudan, saivat tavallisesti noutaa mestarin Kolarista.
Syksypuoleen, kun kesätöistä oli päästy, mentiin metsiin, "kruunun
erakkoihin", nostamaan juurakoita ja hakkaamaan keloja sekä
tuulenkaatoa. Juurakoita kaivettiin kuokalla ja väännettiin vivuilla
ylös, sitten "raajottiin" pienemmiksi ja kerättiin kasoihin, samoin
kelot katkottiin rangoiksi. Kolmisen viikkoa sai kolme miestä myyrästää
kangasta saadakseen kokoon sadan kuorman haudan. Ellei ennestään
käytettyä tervahautaa ollut lähimailla, piti syksyllä jo sulanaikana
hankkia hautapaikkakin. Luotiin jonnekin jokitörmään haudanpohja,
laitettiin siihen tervaruuhi valmiiksi ja "napa", silmä, ruuhenreiän
ympärillä muurattiin savella. Syystalvella vedätettiin raajotut
puut haudalle ja samalla toimitettiin niiden "silppuaminenkin",
pilkkominen pieniksi hautapuiksi. Tätä työtä saattoi suuren haudan
laittajalla kestää yli talvenselän, sillä sitkeät kantojurrikat olivat
hitaita silputa; samoin myöskin monet suuret kymmenkertaan ympäriinsä
punoutuneet kelot ja itsepintaiset oksakenkulat panivat miehen
hikoilemaan. Tehtiin neljän-, viidenkymmenen, jopa sadankin tynnyrin
tervakuoppia, ja joka tynnyrille laskettiin pari kuormaa tervaksia.
Äkäsjoen Rautusuvannolla poltettiin kerran yli sadan tynnyrin hauta, ja
siihen tarvittiin jo kokonainen ryteikkö silputtua keloa ja juurakkoa.
Tervahaudalla työskennellessään asustivat miehet matalassa,
tievankylkeen kaivetussa, turvekattoisessa metsäkodassa, johon ahtaasta
oviaukosta "sukallettiin" kuin kellariin. Töiden loputtua jätettiin
kota sellaisenaan paikoilleen kyhjöttämään, sillä "asetus on semmoinen,
ettei methän tehtyä kotaa saa hävittää... jos joku kulkija sattuu
tarvittemhan, niin pääsee sisälle". Siksi metsissä kaikkialla näkee
vieläkin vanhoja kotia.
Talven kuluessa tehtiin tynnyrit valmiiksi kesää odottamaan. Omin
miehin niitä askaroitiin, taikka teetettiin jollakin joutavalla
mökinukolla. Kaaskon Iisakki oli Kaukosessa renkinä ollessaan niin
joutuisa käyttelemään nikkarihoitoja, että päivässä päästi käsistään
tusinan tervatynnyreitä, kun aineet oli valmiiksi veistettyinä
vieressä.
Kesän tullessa laitettiin hauta polttokuntoon. Haudanpohja peitettiin
kuusenkoskuksilla. Keskuksille ladottiin ensin keloista särjettyjä,
pitkiä suoria säleitä, jottei koskuslatomus rikkoutuisi, sitten
niiden varaan vasta ruvettiin työntämään juurakkosäröksiä. Keskelle
hautaa, navasta suoraan ylös, pystytettiin oksalatvainen pitkä
männynkarhakka, joka sitten hautaa poltettaessa seisoi "tikkana", mihin
ei tuli saanut koskea. Koko talonväki oli tervaksia latomassa, jopa
useasti kutsuttiin naapureistakin nuorta väkeä, _pojanpalkeita_ ja
tyttäriäkin apulaisiksi. Lopuksi koko latomus turvehdittiin, peitettiin
turvemättäillä suureksi pyöreäksi metsän hautakummuksi. Laki varsinkin
lyötiin turpeilla hyvin tiukkaan, ettei tuli pääsisi sieltä käsin
uhkaamaan napaa. Maanrajaan, ympäri haudan, jätettiin turvehtimatta
vain toista korttelia leveä reunus, jalka, josta tervakset voitiin
sytyttää. Ja siten oli syntynyt metsäkankaalle keko,
"hongasta hoiskutettu
männystä mäiskytetty,
mullasta veenpitävä tehty."
Tuli sitten tyven ilta juhannuksen edellä. Silloin mentiin sytyttämään
hauta, ja taas, jos oli iso hauta hoidettavana, riensi paikalle koko
kylän nuori väki; "kaffekuukarikin" lähti mukaan. Hauta piti saada
sytytetyksi yhtaikaa joka taholta, ja kun valkea oli päässyt vauhtiin,
tukittiin jalka turpeilla, jättämällä vain joku reikä, josta kytevä
hauta saattoi huokua ja vetää henkeä sisäänsä. Ja "kun laelle saathin
tuli menemhän, niin silloin ryyppy ryypättiin".
Haudan sytyttämistä ohjaamassa sekä sitten koko polttamistoimen
mestarina oli vanha tottunut hautakolari, joka tiesi kyllä, miten
turpeiden suojaan peitottua juurakkokytöstä oli hoidettava. Alituisesti
oli tulta pidettävä silmällä ja varsinkin kovilla ilmoilla katsottava,
ettei tuulenpuoli päässyt palamaan hopummasti kuin alainenkaan puoli.
Eikä saanut laskea tulta karhakkatikkaan, josta se olisi helposti
varissut napaan ja polttanut koko keitoksen. Ukonilmoilla oli
haudanpoltto hyvin vaarallista. Jos ukkonen sattui päälle, saattoi
se helposti tuiskahtaa alas, työntyä hautaan ja repäistä oman tiensä
ulos, mistä tahansa. Ja silloin lähti tervakin puskemaan samaa tietä.
Ei joutanut hautakolari paljoa lepäilemään, joskus vain hyvillä
ilmoilla saattoi hiukan kyynähtää metsäkodan makuulavalla sillä aikaa
kuin apulaismies hoiteli hautaa. Mutta jos oli tyhmä apulaismies, ei
siihen voinut paljoakaan luottaa: saattoi hyvinkin päästää pilalle koko
hoidon, saattoi hätäpäissään vaikka hosaista multaa uhkaavan paikan
tukkeiksi. Ja jos multaa karisi hautaan, niin se paloi tervan kanssa
"rauvanpaskaksi". Mutta ankaran työn mukainen oli kolarin palkkakin:
kymmenen markkaa, jopa kruunu-kymmenenkin, otti hän päivältä, kuten
ainakin jalot mestarimiehet, masiinikraatarit ja muut samanarvoiset
taiturit.
Hautakolareita oli ennen, parhaana tervanpolttoaikana, joka kylässä,
ja silloin kun polttokausi oli käsissä, saivat ukot raataa, minkä
miehestä lähti. Kun yhden haudan saivat eräksi, niin jo oli toinen
odottamassa. Sellaisia entisiä tervaukkoja oli Halingon Heikki ja
Lapinniemen Olli, sekä hänen poikansa Juho. Elää Kolarissa vieläkin
muutamia tervansavussa harmaantuneita äijiä, jotka ovat kymmeniä
kesiä eläneet tervanhengessä, polttaneet satoja hautoja ja täyttäneet
tuhansia tynnyreitä. Näitä vanhankansan kolareita on Erkki Lantto,
Halingon äijän poika Kolarinsaarella, pieni ja tumma, mutta sitkas
äijä, joka on tervan kanssa häärinyt kolmekymmentä kesää, polttaen joka
kesä neljä, viisi, kuusikin keitosta, jopa joskus kymmenenkin, käyden
väliin käryyttämässä Ruotsinkin puolella, Kihlangissa. Ei ole Erkki
kyllä saanut tummuuttaan tervankeittämisestä, vaan se on synnyntäväriä:
Halingon äijä oli lappalaiseukon lapsia. Yhtä jalo hautakolari on
aikoinaan ollut Lapinniemen Juhokin, isänsä, Olli-äijän, täysiverinen
jälkeläinen, 80-vuotias Vaattojärven ukko. Jo poikasesta asti on Jussa
häärinyt juurakkotervan höyryssä ja neljäkymmentä kesää hoitanut
hautakolarin vaikeaa virkaa, ansaiten vielä arvokkaamman virkanimen:
"Tervamaisteriksi" nimitti häntä Tornion tervaporvari, Govenius, ja
Tervamaisterina häntä kotiseutukin kunnioittaa.
Neljä vuorokautta kesti ison haudan polttaminen, kun sattui hyvä
ja tasainen ilma. Mutta tuulisäällä hauta palaa kohahti kolmessa
vuorokaudessa, antaen vielä lisäksi epäkypsän ja paksun tervan. Hyvällä
ilmalla taas ehti terva kypsyä kylliksi, työntyen ulos notkeana kuin
öljy. Ruuhesta laskettiin terva "ränniin" ja siitä juoksutettiin
"tratin" lävitse tynnyriin toisensa jälkeen sen mukaan kuin sitä
turpeiden alla tulen tuskissa kytevät juurakot hikoilivat. Mutta terva
ei tullut haudasta aivan puhtaana, vaan paljon tervavettäkin ajautui
samassa matkassa. Kun tynnyrit olivat seisoneet jonkun aikaa, painui
raskaampi tervavesi pohjalle. Silloin piti tynnyrit "kusettaa" eli
"fräkätä". Alauurteessa olevasta tapista laskettiin tervavesi pois,
ja tynnyrit päästivät väliin "mustan kusen", väliin taas "ruskean".
Musta oli paksua tervansekaista nestettä, joka oli saanut mukaansa
haudannokea. Jotkut keittivät sen uudelleen tervaksi. Mutta ruskea,
joka oli kirkasta, juurakkojen vesisilosta syntynyttä ainetta,
laskettiin maahan.
Paljon sai tervaukko tehdä työtä, ennenkuin juurakoiden voima oli
tynnyreissä matkavalmiina, mutta paljon oli hänellä vaivaa vielä
sittenkin, ennenkuin tynnyrit olivat Tornion tervakaupungissa.
Kajaanin takainen hautakontio kuljetti tervansa pitkissä kuuluissa
tervaveneissään, joilla tulla soljutteli kaukaisista sydänmaan
kylistäänkin väljemmille vesille ja aina alas Ouluun, tuoden 25-27
tynnyriä kerrallaan. Mutta Tornion takamaiden tervakolareilla oli omat
tapansa. Oli heilläkin omalaatuiset pitkät jokiveneet, mutta he pitivät
niitä mitättöminä purtiloina suuren tervalastin kuljetukseen pitkällä
väylämatkalla. Tornion takainen tahtoi viedä kerralla koko saaliinsa
eikä saatella sitä muutamin tynnyrein. Kaukaisista kiveliöistäkään hän
ei ruvennut tervojaan veneillä soutelemaan, vaan työnsi tynnyrinsä
suoraan jokeen, antaen virran niitä matkassaan viedä kellutella.
Äkäsjoen latvoiltakin hän uitteli tynnyreitään neljä, viisi penikulmaa
jokea pitkin väylän varteen. Oli sekin kyllä hankalaa hommaa, sillä
monet kerrat sai tervojen uittaja koskissa ja matalissa paikoissa
kahlata jokeen vierittelemään tynnyreitä eteenpäin. Mutta alas tultiin
ja saatiin koko panos samalla kerralla pääväylälle. Isoissa syrjäjoissa
laitettiin tervatynnyrit "tarhaan" eli "pyrhääseen". Haudan koko saalis
ympäröitiin puomilla samaksi "laveriksi", ja sitä sitten veneellä
soutaen vedätettiin myötävirtaan alas pääjoelle.
Väylää myöten laskettiin tervat lautalla. Rakennettiin hongista tavaton
lautta, johon kerrallaan lyötiin kaikki tynnyrit, mitä haudasta oli
saatu, toisinaan toistasataakin. Mutta pyöreät tynnyrit piti laittaa
lujasti kiinni, etteivät ne kovissa koskissa vyörähtelisi matkaansa.
Asetettiin lautalle pitkät vahvat riuvut, "runkkakasket", joiden varaan
ladottiin tynnyrit pääksytysten pitkään riviin kyljelleen, ja sitten
pantiin päälle toiset, hoikkaiset "koijukasket", joihin joka tynnyri
kiinnitettiin kahdella vitsalla. Tällaisia vitsastettuja tynnyririviä
saatiin lautta täyteen. Joessa piti olla hyvä "lauttavesi", ennenkuin
suuri ja raskas terva-alus saattoi kulkea. Tavallinen "tervavesi" sai
olla pari kyynärää yli kesäisen määrän. Kaukosen rannassa oli entisillä
ukoilla merkkinä iso, komea "Tervakivi". Kun se rupesi näkymään tulvan
alta, oli "tervalauttavesi makkeimmilhan, ja silloin lauttain kanssa
lähettiin".
Entiseen aikaan kuljetettiin lauttaa soutuveneellä vedättäen. Iso,
kolmilaitainen, varpehdittu vene kiinnitettiin vahvalla, kolmisäisellä
juuritauolla lauttaan, kaksi soutumiestä rupesi kiskomaan venettä
eteenpäin, Ja kolmas oli perässä ohjaamassa ja tauosta hoitamassa
lautan kulkua. Kosketkin laskettiin samaa kyytiä, annettiin vain
lautan työntyä edellä ja veneen painua jäljessä. Lautantauossa piti
vain olla semmoinen ukko, joka osasi "luusia" kosken. Hän komensi
soutajia oikealle väylälle ja tauosta ohjasi lauttaa väylän kuruun.
Mutta sitten opittiin "hankalasku". Ruvettiin soutamaan airoilla itse
lauttaa. Lautan kummallekin sivulle vitsastettiin vahvat hongat, ja
neljä kuusen juurakkokantoa pystytettiin lautalle ja kiinnitettiin
honkiin, kanto jokaiseen nurkkapuoleen. Kantoihin väännettiin vahvat
hankavitsat, joihin työnnettiin pitkät airot, Ja niin neljällä airolla
monissa miehin kiskottiin suvannot ja mentiin kohisten kosket
alas. Hyvällä vedellä ja tasaisilla säillä laskettiin viikkokaudessa
Kolarista Tornion rantaan ja saatiin ruveta tekemään tervankauppoja.
"Kujenus" ja "Nuurperi" olivat tuttuja porvareita, joille kolarilaiset
useimmin tervansa kaupittelivat. Tulivat kyllä toisetkin porvarit,
Utterströmit, Liljebäckit, Boströmit jo satamaan kauppoja tekemään.
"Västekreenin" äijäkin tuli houkuttelemaan: "Tule meille, tule meille!"
vei kotiinsakin ja tarjosi ja juotti siellä viinaa kuin vettä. Halvassa
hinnassa pitivät Tornion tervaporvarit ylimaan ukkojen tavaraa, samoin
kuin oululaisetkin Kajaanin nälkämaiden tervoja. Kolme-, neljätoista
markkaa he maksoivat tynnyristä, jopa joskus vain kahdeksankin. Kerran
oli kyllä tervakin hinnassa: maksettiin 12 ruplaa tynnyristä. Se
tapahtui heti jälkeen suuren sotavuoden, jolloin "Enklanti ja Franska
kävit Venäjän päälle Sevastoopolissa". Väleen se siitä kyllä taas
aleni, niin että 1860-luvun alkupuolella oli jo alle viiden ruplan.
Mutta omasta tavarastaan ja kräämästään Tornion porvari osasi kyllä
ottaa maksua, kun tervaukko rupesi sitä ostelemaan. Jauhomattokin
maksoi joskus 50 markkaa. Ja moni tervamies oli jo talvella nälissään
"tervain päälle" tehnyt velkaa ja syönyt suuren kolon kesäiseen
tervahautaansa.
Paitsi tervojaan myivät ylimaan ukot koko lauttansakin
kaskineen, airoineen ja kaikkine hoitoineen torniolaisille taikka
haaparantalaisille. Sitten he veneellä soutaen palasivat takaisin,
kiskoen veneen täyteistä kuormaa, "kesäleipää": jauhoja ja ryyniä sekä
kahvia, sokeria ja tupakkaa.
Ankara heinänteko oli silloin jo edessä, ja sitä varten tarvittiin
hyviä eväitä.