Suurena rytönä keikkui sarvimetsä Lapin sata- ja tuhatlukuisten
porotokkien päälaella. Se oli lappalaisten aina saatavissa olevaa
lusikka- ja tarvisryteikköä. Sen "metsän" käyristä lapinukko koversi
lusikkansa, sen niveristä ja koukeroista hän kaversi suuret ja
pienet puukonpäänsä ja puukkotuppensa sekä laukkunsa käyrät, näversi
monet napit, renkaat ja kierukat ajokkaansa valjaisiin, teki juurien
kaivamiskuokat, kotanaulat ja koukut sekä monet muut pienet
tarvisesineet. Koko porolauma, tunturien elo, lankesi nahasta, lihasta
ja verestä alkaen sorkkarasvaan ja ytimiin asti kotaväen tarpeiksi,
mutta sarvimetsissä oli vähäisen kulutuksen takia aina liikatuotantoa,
joka joutui tavallisesti maahan maan hyviksi.
Mutta sarvimetsien mailla kehittyi jo aikaisin muuan kotiteollisuuden
ala, joka käytti hyväkseen porojen suuriin sarvihäkkyröihinsä keräämää
ainesta. Poronsarvista keitetty liima antoi aikoinaan useille karujen
kiveliöiden asukkaille hyvinkin runsaat sivutulot.
Poronsarviliiman valmistus lienee Lapissa ja Peräpohjassa saanut
alkunsa Lapin taloustirehtöörin, Anders Hellantin, toimesta. Tämä,
aikansa huomatuin Lapin ja Peräpohjan tutkija ja tuntija, mitä
monipuolisin henkilö, tiedemiehestä tuulimyllyn omistajaan ja
liikemieheen asti, perusti 1743 liimatehtaan Tornioon, laivaten sitten
liimaansa sekä muitakin lapintavaroita Tukholmaan. Harrastaen
kaikenlaista taloudellista edistystä ja hyvinvointia, hän kehoitteli
ja opasti Peräpohjan ja Lapin asukkaitakin keittämään liimaa
poronsarvista, jotka muuten enimmäkseen joutuivat metsiin sekä talojen
takapihoille ja kotakenttien vierille tarpeettomina röykkiöinä
märkänemään. Metsiä kiertelevistä lappalaisista ei kyllä ollut
liimankokeiksi, heille oli kylliksi, kun vain saivat kiehutella
rasvaisia lihakeittoja vatsansa tarpeiksi. Mutta monet lantalaiset
ottivat opikseen, hankkivat suuren "muurin", rupesivat keittämään
sarvia ja saivat liimaa ja toivat sitä torniolaiselle mestarilleen.
Hellantin jälkeen mainitaan kuitenkin liimankeiton vähentyneen, jopa
sen vienninkin Torniosta loppuneen. Mutta liiman keittämistaito, kerran
alkuun päästyään, ei liene sentään oppimestarin kuolemankaan jälkeen
päässyt sydänmailta kokonaan unohtumaan, koska vielä viime vuosisadan
loppupuolella monessa syrjäisessä kylässä, ainakin Kittilässä,
Muoniossa ja Enontekiöllä, sitä jopa varsin suuressa mitassa
toimitettiin. Muoniossa vielä joku vuosikymmen takaperin keitettiin
kauppaliimaakin, ja peltovuomalainen vieläkin silloin tällöin porauttaa
kotitarpeikseen kotikeittoisen sarviliiman.
Kittilän, Muonion ja Enontekiön syrjäkyliin, Lapin kaukaisiin
tunturiseutuihin, suurten poromiesten lähimaille, missä poronsarvia
oli parhaiten saatavissa, oli viimeaikaisin liimankeitto keskittynyt.
Kittilän ahkerimmat keittomiehet asuivat Ounasjoen ylisillä varsilla.
Tepastolla ja Kyrönkylässä sekä Puljulla, Tepastojoen varrella.
Tepastolla hääri liimankokkina Koskenniskan Jussa ja Kyrössä Auton
isäntä. Valmistettiin liimaa myöskin Lismajoen varrella Hanhimaassa,
varakkaassa Hanhi-Matin talossa sekä Luukisella Juho-äijän talossa ja
kirkolla Juhan-Sammu Kariniemessä, vieläpä Kaukosen Kiviniemessäkin.
Muonion liimakyliä oli kaukainen Kätkäsuvanto, ja kylän uutterin
Uimamestari Aidantaustan Jooseppi sekä Ruotsin rannalla asuva
Naalisvaaran Pekka. Enontekiöllä keitettiin liimaa enimmin Peltovuoman
isossa kylässä Ounasjoen syrjähaaran latvoilla. Pelto-Erkki, Eiran
Pekka ja Sammun Petteri olivat parhaimpia mestareita. Vuontisjärvellä
hääri liimankeittäjänä Vuontis-Jaakko ja Hetassa Pekkalan ukko.
Liiman keittämiseen saattoivat ryhtyä vain varakkaat. Sillä
tuottavaan keittoon tarvittiin tavaton, paljon maksava muuripata
sekä röykkiöittäin sarvia, jotka -- paitsi mitä oma tokka tuotti
-- oli hankittava ostamalla. Suurin osa sarvia saatiin tunturien
porolaumoista. Monin raidoin vedättivät lappalaiset niitä talven
mittaan liimankeittotaloihin, niin että niiden kartanolla oli joka
kevät tavattomat rutokasat. Ostettiin sarvia myöskin paikkakunnan
lantalaisilta, ja toisinaan kiertelivät liimankeittäjät ympäri
naapuripitäjiäkin ostellen sarvia. Pelto-Erkkikin juti sarvikauppoja
tehden Kaukosessa asti, maksaen markan, parikin leiviskästä.
Liimankeitto oli kevätkesän töitä. Jo lumenlähdön aikoina, juhannuksen
alla, kun ilmat eivät enää olleet kovin kaaloja, rupesivat liimaukot
toimiinsa. Isoissa taloissa, niinkuin Kätkäsuvannon Aidantaustassakin,
oli vartavastinen liimakota, jossa keittomestari sai parhaansa
mukaan hääriä. Se oli hirsistä rakennettu, pihanperäinen pöksä,
suurine muuriröttelöineen ja parin, kolmen tynnyrin vetoisine
suurkattiloineen. Kodan edessä piti olla vielä toinenkin huone, joku
lato taikka varta vasten rakennettu suoja, jossa toimitettiin liiman
jäähdyttäminen.
Sarvet ruhjottiin kirveellä pieniksi palasiksi, lyötiin niitä suuri
röykkiö pataan ja vettä pata täyteen. Suurkattilaan saatettiin
työntää kerralla parikymmentäkin leiviskää sarvia. Nahkapeittoiset
naamasarvetkin kelpasivat joukkoon, mutta padan pohjaa ja laitoja
vasten saattoi panna vain paljaita kelosarvia, sillä karvaiset
naamasarvet olisivat keitettäessä palaneet pohjaan ja pilanneet koko
keitoksen.
Sitten ruvettiin keittoa kiehuttamaan, yhtä päätä työntäen uutta
puuta padan alle, niin että tuli oli aina hiljakseen hehkumassa, ja
kattila alituisessa kiehumisvireessä. Piti vain varoa, ettei työntänyt
palavaa puuta padan pohjaan kiinni, sillä se olisi polttanut keiton
pohjaan, jopa särkenyt helposti padankin. Mikäli vesi höyrytessään
hupeni, sikäli lisättiin aina uutta sijaan, niin että pata aina pysyi
täysinäisenä. Lämmin vesiastia oli sitä varten muurin vieressä,
taikka oli liimapadassa kellumassa pikkukattila, josta saatettiin
ottaa lisävettä liimapataan. Kolmekin vuorokautta kesti ensimmäisen
liimakattilan keittäminen, ja saman tulen piti yhtä mittaa yötä päivää
hehkua padan alla, niin ettei kiehuminen hetkeksikään heittynyt.
Välillä vain silloin tällöin liimakauhalla otettiin liimavettä astiaan
ja tutkittiin, milloin keitto on tarpeeksi vahvaa.
Sitä mukaa kuin liimavesi valmistui, siivittiin se rautapohjaisella
sihdillä taikka harvalla säkkivaatteella saaviin, kannettiin
jäähdytyslatoon ja kaadettiin pitkiin kaaroihin hyytymään. Kaaroja --
tepastolainen ja hettalainen sanoi niitä liimalautteiksi -- tarvittiin
isossa keittimössä kymmenkunta, parikin, kolmi-, nelikyynäräistä,
parin korttelin levyistä, yhdestä puusta koverrettua matalaa
kaukaloa. Päivässä taikka yökaudessa hyytyi liima, niin että se
voitiin leikata pitkällä ohuella luuveitsellä laidoista irti sekä
viileskellä poikittain kämmenen levyisiin palasiin. Näistä taas
viileskeltiin luuveitsellä taikka rautaisella leikkovittaimella,
joka oli käyrä kaksivartinen ase kuin astian sisusvuolin, pitkittäin
ohuita sormenpaksuisia viiluja, valmiita liimalevyjä. Ne ladottiin
liimapookeille vieri viereen kuivamaan. Liimapookat olivat isoja
-- 3 x 1,30 m -- puukehyksiä, joihin oli singutettu vanhoja
nuottaverkkoja, ja niitäkin tarvitsi iso keittomies pari-,
kolmekymmentä.
Kuivuvaa liimaa ei saanut aurinko nähdä, sillä se olisi sen helposti
sulattanut, ja huoneessa olisi liima taas hapannut ja homehtunut.
Tarvittiinkin sitä varten eri suoja, patsaille rakennettu matala
katos, liimankuivausluova, joka seisoi tavallisesti reunapuolessa,
erillään muista huoneista. Katoksen kalveeseen, tuulen henkeen ja
päivän näkemättömiin, asetettiin liimapookat vierekkäin ja päällekkäin
monien orsien varaan, niin etteivät koskeneet toisiinsa. Ei saanut
liima myöskään paleltua; parhaiten se menestyi kaalonlaisessa viiden,
kuuden asteen kevätlämpöisessä. Viikonpäivät kun siinä sai levätä
verkollaan, oli se valmista työnnettäväksi säkkeihin.
Heti kun suurkattilasta oli saatu poruutetuksi kaikki liima-aineet,
alettiin samoilla tulilla keittää uutta. Padanpohjaan jäänyt
sarvensohjo, joka oli mainiota maanhöystöä, ammennettiin pois ja
vietiin pellolle, ja uusi sarviröykkiö pantiin pataan. Ja taas alkoi
parin vuorokauden keittäminen. Kymmenen, parikymmentäkin pataa voitiin
näin paahtaa yhteen menoon, yötä päivää häärien saman tulen ääressä.
Sitä mukaa kuin kaukalot tyhjenivät, saatiin niihin uutta liimavettä
hyytymään, ja kuivausluovan verkoille leikeltiin heti uusia levyjä, kun
entiset oli ahdettu säkkeihin. Joskus oli liimaukko saanut kartanolleen
niin suuren sarviröykkiön, että juhannuksen edellä kotaan sytytetty
"ikuinen tuli" voitiin sammuttaa vasta Jaakonpäivän aikana.
Mutta silloin olikin liimankeittäjän kattilassa korvennettu valtava,
kolmen, neljänsadan leiviskän sarvirytö, ammennettu siitä satoja
kaaroja liimahyytelöä ja luovan verkkokehyksiltä korjattu kolmattasataa
leiviskää kuivaa liimaa, vieläpä kannettu pellolle kokonainen tunkio
sarvensohjoa. Vuosikauden olivat Lapin sadat, tuhannetkin porot saaneet
koota sarviinsa samaa varastoa, jonka lannanukko nyt muutamassa
viikossa oli muuttanut liimaksi ja pellonhöystöksi.
Tornion kauppiaille joutui Lapin miesten keittämä liima. Monet
keittomestarit veivät itse liimansa venekyydissä Tornioon ja saivat
10-15 markkaa leiviskästä. Niinpä Aidantaustan Jooseppi aina itse
kuljetti sarvikeittonsa saaliit alas, samoin Koskenniskan Jussa
Tepastolta kävi liimansoudussa kolmet, neljät kerrat kesässä. Isolla
kolmilaitaisella, varpehditulla veneellä laski ukko, vieden viisi-,
kuusikymmentäkin leiviskää kerralla alas, ja tuoden tullessaan säkin
suoloja sekä kolme, neljä 18 leiviskän jauhomattoa. Nordberg Torniossa
ja Liljebäck Haaparannalla olivat tavalliset liimanostajat.
Mutta enimmäkseen kumminkin myytiin liima vain suoraan kotirannasta.
Alamaiden kauppasaksat, entisten Lapinkorven erämiesten jälkeläiset,
torniolaiset ja kemiläiset, tiesivät kyllä, milloin ylimaalaisten
liimakattilat on keitetty. He tulivat parhaaseen aikaan, tekivät
kaupat, maksoivat 8-12:kin markkaa leiviskästä. Mutta kittiläläiset
lapintavarain suuret kaupanmiehet, Kari-Sammu, Hanhi-Matti ja Hannula,
ennättivät toisinaan ylämaiden liima-apajille ennen alamaan miehiä,
työnsivät rahat keittäjän kouraan, lennättivät säkit veneeseensä ja
painuivat tiehensä, jättäen jälkeen tulevaisille vain tyhjät pookat.
Monia liimalasteja alamaiden miehet useasti Lapista saivatkin, kun
kävivät tyhjentämässä jokaisen keittäjäukon varastot. Omin neuvoin
ja voimin eivät he voineet niitä soutaa alaskaan, vaan täytyi
palkata saattomiehet apulaisiksi. Niinpä kerran oli muuan lapinakka
"kemiläisiä" liimasaksoja saattamassa, saaden miltei henkimenoikseen
kiskoa raskasta kuormaa. Ylpeät kemiläiset vain istuivat veneessä
syöden eväitänsä, antamatta mitään nälkäiselle soutajalle, viinaakin
ryyppivät, mutta eivät antaneet akalle edes kielen kostukkeeksi.
Loukkaantunut lapinakka rupesi silloin kostoa manaten katkerana
joikaamaan:
"Lappalaisakka lantalaisraatoa
Levijärvellä soutaa.
Kemiläisakka pilkaten soutaa,
eikä mitään anna.
Itse vain syöpi,
eikä minulle anna,
leipää syöpi, voita syöpi,
eikä minulle anna,
viinaa ryyppää,
eikä minulle anna.
Jeesuksen luoma,
katso minä vaivun,
musta härkä,
itse minä vaivun!"
Niinpä kävikin sitten ylpeiden kemiläisten, että heidän veneensä kaatui
Levikoskessa ja hukkui koko liimalasteineen.