"Mitä Lapinmaassa on muuta kuin sääskiä ja susia", antaa Topelius
Maamme-kirjassaan pohjalaisen panetella. Köyhänä ja kurjana maana onkin
"leivätöntä Lappia" aina pidetty, ja vain harvat ovat halunneet sinne
lähteä muuten kuin suurimmasta pakosta.
Sitä suurempi olikin yllätys, kun kerran yht'äkkiä levisi tieto, että
tässä köyhässä "susien ja sääskien" maassa oli löydetty -- _kultaa_,
oikeata puhdasta keltaista metallia, joka maailmassa on monta kertaa
ajanut liikkeelle kokonaiset kansalaumat.
Oli tosin jo aikaisemmin, 1830-luvulla, kulkenut viesti, että Kemin
ukko olisi löytänyt kultakimpaleen Kemijoen suulta, mutta kun ukko
ei löydöissään päässyt enää sen pitemmälle, unohtui koko asia. Ja
sitten kolme vuosikymmentä myöhemmin, 1867, saatiin kuulla, että
muuan norjalainen oli keksinyt kultaa perimmästä Lapista, Tenojoen
varrelta. Silloin matkusti suomalainenkin miesjoukko etsimään
kaukaisen Lapin kulta-aarteita, löytäenkin niitä Ivalojoen rannoilta,
synkästä erämaasta, viisi, kuusi penikulmaa jokisuulta ylöskäsin. Mutta
ei tämäkään löytö sen enempää vaikuttanut. Lappi pysyi vain köyhänä
Lappina.
Mutta kuulipa sattumalta Ivalon kullasta muuan raahelainen merimies,
Epu Björkman, joka oli kiertänyt kaiken maailman kaivellen Ameriikan,
Austraalian ja Uuden-Seelannin kultakenttiä. Austraaliaan asti oli
Epu jo kuullut huhuja Lapin kullasta ja sitten kotimaahan palatessaan
Englannissa lukenut taas uutisen sanomalehdistä sekä heti rientänyt
kipakyytiä kotiin. Raahessa varusti Björkman heti teltat ja kaikki
kullankaivajan vehkeet, sai matkatovereikseen toisen raahelaisen
merimiehen, Lepistön, ja oululaisen Ervastin, jotka myös olivat
kierrelleet maailmaa kultaa kaivellen; sitten lähdettiin kolmissa
miehin 1869 reput selässä Lapin erämaihin onneansa koettelemaan.
Muutaman kesäisen kuukauden rehkivät miehet Ivalon tunturimaassa,
ja syksypuoleen he palasivat takaisin saaliinaan pikku pussillinen
kallista metallisirua, arvoltaan noin 6000 markkaa, mikä oli tavaton
summa siihen aikaan yhden kesän ansioiksi. Lepistö ja Ervasti veivät
saaliinsa Helsinkiin, myivät sen valtiolle ja "saivat nimensä
Maamme-kirjaan", mutta Björkmanin Epu teetti kullastaan kellonperät
pikku ankkureineen, kullankaivokuokkineen ja lapioineen, eikä saanut
nimeänsä kirjoihin, vaikka olikin retken ensimiehiä; raahelaisilta hän
sai vain "Kulta-Björkmannin" nimen.
Raahelaisten löytöretki tuli tunnetuksi, ja silloin alkoi Lapin maine
nousta.
-- Lapissa on kultaa! kaikui pian yli koko maan, ja hidas suomenkansa
nousi ja lähti kultapolulle, hyökäten taas kerrankin miehissä Lappiin,
jossa ennen muinoin sen esi-isät olivat monet kerrat kierrelleet
sotapoluilla, ryöstellen vähäväkisen, metsissä piileskelevän kansan
aarteita. Nyt piti tyhjennettämän maan aarteet.
Heti seuraavana keväänä, 1870, riensi miestä virtanaan kohti pohjoisia
tunturiseutuja, ja "se oli kullanhumu niin kova, että sinne mentiin jo
keväällä lumen aikana", muisteli muuankin Kittilän ukko, ja Kittilän
Vene-Aapon paksusta päiväkirjasta löydämme useita muistiinpanoja
Ivalon ensimmäisestä kultakesästä. Huhtikuun 3 p:nä ukko on pistänyt
paperille: "Merkillisin. Kulta Kiihko ijvaloon on ollu kovasa touhusa
kaikila", ja 15 p:nä: "Iivalon Kulta uoreen menee kalua ia miehiä
täältäki kautta yhä, näkyy sinne menevän yksityisiäki", sekä 24 p:nä:
"Meiän kyläsä on miehiä oottavat kesää täälä Se on kova puuha ihmisilä
kullan kaivoon menee kovasta kaukaa."
Kittilän kautta etupäässä suuntautuikin matka ylöskäsin. Ajettiin
miehissä viimeisillä kevätkeleillä hevosilla ja poroilla niin pitkälle
kuin päästiin ja sitten kun keli loppui, hankittiin vene ja lähdettiin
jokia vastavirtaan puskemaan. Niin kova oli veneiden kysyntä, että
Vene-Aapon ja muiden Kittilän veneseppien purret oli pian hyvillä
hinnoilla ostettu samoin kuin yksityistenkin liikenevät soutuneuvot.
Monesti täytyi miesten ryhtyä itse veneen veistoon. Niinpä tekaisivat
esim. oululaisen "Rikkaan-Kaupin" miehet, Päkkilä, Korhonen ja Kuivalan
Jussi, Kittilän kirkolla kaksilaidan ja lähtivät sitä sauvomaan.
Venematka olikin ankarin. Kymmenin penikulmin saatiin sauvoa ja
soutaa koskia vastavirtaan, ja yhä kiukkuisemmiksi kävivät joet,
mitä ylemmäksi päästiin pohjoiseen. Ensin puskettiin Ounasjokea
yläpuolelle Könkäänkylän ja Tepaston, sitten noustiin Tepastojokea
Puljun ohitse Vietkaojaan, jota myöten mutkiteltiin aina
latvapuroihin Korsatunturin tienoille, Vietkavaaran nenään. Täällä
täytyi kultamiesten muotkia veneensä kolme virstaa Vietkavaaran laitaa
Kosapuroon. Mutta silloin oli jo mentykin yli maanselän vedenjakajan
ja saatiin ruveta laskettelemaan lapintunturien takaista myötävirtaa.
Painuttiin pieneen Korsajärveen ja edelleen Korsaojaa Ivaloon, sitten
Ivaloa alas kierrellen sen tuhannet mutkat ja käänteet, koluten sen
sadat kosket ja keikkuen vihaista vauhtia ohi epälukuisten vaarojen
ja tunturien, kunnes viimein pitkän Porttikosken jyrkistä kuiluista
selviydyttyä oltiin kultarannalla, Pietarlauttaoaive-tunturin
eteläpuolella. Satakunta kilometriä oli saatu lasketella pystyä
Ivaloa, monesti kovimmissa koskissa ja könkäissä vetäen venettä maata
myöten ja kanniskellen tavaroita, jopa joskus pahoissa äkkinäisissä
putouksissa joutuen vesivaraankin. Eikä oltu erämaassa tavattu
ihmisasukasta sen jälkeen, kun oli lähdetty Tepastojoen Puljusta. Ja
Kittilän kirkolta lähtien oli taivallettu yli 200 kilometriä.
Raahelaisten yllättävien löytöjen johdosta jo valtiokin käänsi
huomionsa Ivalon kultamaahan. Se määräsi, ettei hallituksen luvatta
kukaan saisi sieltä kaivella kultaa, vaatien vielä, että osa löydöstä
oli annettava valtiolle. Hallituksen etuja sekä järjestystä valvomaan
lähetettiin Ivalon erämaahan kokonainen virkakunta: tuomari, nimismies,
insinöörejä ja poliiseja, ja heidän asunnokseen rakennettiin
jokirannalle kuuluisa Kultala. Hallituksen puuhista Ivalolla sekä
"herrojen" matkasta sinne saamme taas Vene-Aapolta kuulla. Huhtikuun
3 p:nä 1870 hän merkitsee: "Mutta kruunu itte sinne laittaa värkkiä
ia huoneita ehtimisen. Se on kovin korkialle otettu (Uusi Kalifornia)
nimeltäkin io", ja toukokuun 5 p:nä "Kultauoreen menee yhä Herroja,
ei piätä keli Riittokaan" sekä kesäkuun 3 p:nä "Kulta poliisia ia muita
isoia Herroia menee Ivaloon Kosomalta."
"Poliisit ja muut isot herrat" saivat erämaassa asustella valtion
rakennuttamassa talossa, joen pohjoisella törmällä, mutta itse
kullankaivajien täytyi tulla toimeen miten parhaiten osasivat.
Toiset pystyttivät suojikseen telttoja ja rankisia, toiset
rötistivät havukotuksia ja turvemajoja, muutamat salvoivat yhteisen
hirsikömmänänkin. Hiljainen jylhä erämaan laakso muuttui yht'äkkiä
hökkelien ja telttojen kaupungiksi, jota törmällä kohoava komea päämaja
hallitsi. Ja kaupungin asukkaille lupasi vuolaana virtaava tunturijoki
koskemattomine kivikkorantoineen hyvän toimeentulon.
Oli täällä erämaan kaupungissa parhaana aikana ääntä ja elämää. Jo
heti ensi kesänä tulvahti Ivalolle neljättäsataa rikkaudenkokelasta.
Siinä joukossa oli kansaa kaikenlaista, herroja ja muita,
ympäri laajaa maata, aina Etelä-Suomea, Savoa ja Karjalaa myöten. Oli
muuan "everistikin", pitkä mies, niin että polvet ulottuivat pöydän
reunaan asti, mutta hänet sitten tappoi karhu, kun mies lähti
yksinään kontiota kaatamaan. Sanomat Lapin ihmeellisestä
"Kultavuoresta" olivat sukkelaan kulkeneet yli maan, jopa lentäneet
rajan ulkopuolellekin, niin että joukossa nähtiin jo muutamia ryssiäkin
ja muita ulkomaalaisia. Vene-Aaponkin muistikirjasta luemme toukokuun
26 p:ltä 1870: "Ivalon Kultauoreen menee nyt yhä vene ioukkoja Ryssiä
pietarista ia Etempääki, ia Saksalainenki on sinne menosa ia mahoton
palious Suomalaisia. Saa nähtä mitä Sielä alkaa Kuulua."
Ensi toimena perille saavuttua oli maa-alueen, työskentelykentän,
valtaaminen ja paaluttaminen. Työpalstoja oli maanmittari P.W.
Aurén mittaamassa, ja niistä piti suorittaa valtiolle veroa n. 60
penniä ristisyleltä. Useasti kaivajat rupesivat samaan "puulaakiin",
vallaten alueen ja alkaen siinä yhteisin voimin ahertaa, mutta toiset
möyrivät tilkullaan aivan yksinään pitäen saantinsa omina hyvinään.
Oli muutamia semmoisiakin suurpomoja, jotka myllerryttivät työmaataan
palkkaväellä, maksaen raatajille kolme, neljä markkaa päivältä.
Työmiehiä olikin kyllä tarjolla, sillä kulta veti erämaahan
kaikenlaisia varattomia kulkureita ja lentomiehiä, jotka eivät itse
pystyneet tekemään valtauksia.
Pian olikin koko kultaranta Porttikosken seuduilta, kahta puolta
jokea, lähes parin penikulman pituudelta vallattu, ollen työmaita
sekä "puulaakeja" molemmilla rannoilla kymmenittäin toinen toisensa
vieressä. Oli siellä Ivalon kultavuoren esikoisellakin, Ervastilla, oma
työmaansa parhaalla paikalla, Kultalan päärakennuksen lähimailla,
ja niillä main myöskin raahelaiset, "Pyörkmanni" ja "Pyörklunti",
jotka asuivat hirsituvassa, raatoivat jopa 30-40 miehen voimalla.
Kolmisenkymmentä raatajaa oli silläkin suuryhtiöllä, johon olivat
liittyneet torniolaiset, kapteeni "Aspekreini", värjärimestari
"Niskanteri" ja seppä "Nuuplokki" sekä Kittilän kauppamiehet
Hanhi-Matti ja Kari-Sammu. Suuri "liikanto" oli rovaniemeläisellä
Ruikka-ukollakin, joka niinikään herrasteli hirsipirtissä, sekä
Pietarin ryssillä "Putkohvilla" ja "Niinikohvilla", jotka ihan
ensimmäisinä ennättivät saaliinjaolle Lapinkorpeen. Kerrotaanpa, että
Putkohvi olisi jo Ervastin ja Lepistön matkassa tullut Ameriikasta
Ivalolle ensi löytöjä tekemään. Helsingin herralla, Karlingillakin, oli
miesjoukko apunaan, mutta Oulun Juusela työskenteli vain viidellä,
kuudella miehellä, ja toinen oululainen, Rikas-Kauppi, raivasi rantaa
yhdessä Korhosen ja Kuivas-Jussin kanssa, Päkkilän ja parin muun miehen
ollessa palkkalaisina. Työskentelipä muuan "sauvalainenkin" koko
suurella "liikannolla", saaden paljon kultaa, mutta juoden kaikki. Ja
lopuksi varastivat omat työmiehet savolaisen koko saaliin ja karkasivat
Ruotsiin.
Kullan etsimistyöt Ivalon ensi vuonna näyttävät päässeen alkuun jo
kesäkuun 10 p:nä. Sillä sen päivän nimiin on Vene-Aapo taas kirjannut:
"Kullan kaivanto Ivalossa on alkanu tänäpäivänä Ensi kerran.
Sinne on väkiä rientänyt suurila kustannuksila ia kuluila keli Riitosa
ia veneilä vaikka kuinka palion olis menny sati päästiin. Mutta mitä
nyt tullee siaan saa nähdä; tämä kesä sen näyttää".
Kävipä Pohjolan kivimäesssä koko tikutus ja nakutus ja pauke, kun
kaikki työmaat olivat täydessä toimessaan. Oli kuin jokilaaksossa
olisi ollut kellomestarin suurtyöpaja, missä jokainen konevärkki
tikutti omalla tavallaan ja omassa tahdissaan, antaen väliin
kovempiakin paukauksia kuin tuntimääriä ilmoittaen. Lapin erämaiden
ikivanha aarnihauta tahdottiin nyt miesvoimin saattaa päivänvaloon.
Toiset kuokkivat pehmeää maata pois, toiset hakkasivat rautaisilla
"tikoilla" pikku kiviä irti kalliopohjasta, taikka vääntelivät
rautakangilla isompia lohkareita syrjään, taikka ruudilla pamauttelivat
kallioita kappaleiksi. Tunturipuroista ja rantajängistä johdettiin
työkentän yli pitkiä puurännejä, joita myöten vesi alituisesti virtasi.
Niihin lapioitiin irti kiskottu soramaa veden huuhdottavaksi. Kolisten
juoksivat rännissä nyrkkikivetkin ja sora meni että vilisi, mutta
raskaat kultahituset painuivat pohjaan ja vierivät ylemmän irtopohjan
reikien lävitse alla olevalle "rihvelöidylle" umpipohjalle. Vesi,
joka aikojen vieriessä oli kullan ottanut hoitoonsa -- mistä lieneekään
sen sitten saanut -- ja kätkenyt maahan Ivalon rannoille, sai
taas olla apuna aarrettansa saatettaessa päivän valoon. Täälläkin
piti, ennenkuin aarteenhaltija antoi omansa kaivajalle, tapahtua
kansantarujen tavalla: olla "oma käsi ottamassa, oma kynsi kaivamassa".
Pari, kolme kertaa viikossa toimitettiin "rännien peseminen". Pohjaan
laskeutunut kullansekainen sora huuhdottiin isossa rautamaljassa,
"vaskoolissa", huljutellen, niin että maljaan jäi vain pelkkä
kultasanta. Poliisi taikka päällysmies oli tavallisesti pesuhommissa
saapuvilla, ettei kallista kultaa olisi saatu salatuksi. Sillä
valtiolle piti kaikesta kullasta luovuttaa kymmenykset. Alkuaikoina oli
myös tapana joka ilta perinpohjin tarkastaa työmiehet, etteivät he vain
piilottaisi ja varastaisi kultaa. Mutta tällainen nuuskimistyö
huomattiin pian mahdottomaksi, vaikka joskus sattuikin, että saatiin
mies kiinni kullan salaamisyrityksestä.
Mutta niillä työmailla, joille ei voitu johtaa vesiränniä, huuhdottiin
kultaa "rokarilla", kehdonmuotoisella kaukalolla, jota myös sanottiin
"lulluksi". Kaukalon sisässä olevaan seulaan lyötiin maasoraa
ja vettä, ja sitten heilutettiin, niin että kulta ja hieno sora
valuivat kaukalon kahdelle kaltevalle pienareunaiselle pohjapöydälle.
Siitä koottiin kultasora ja puhdistettiin vaskoolissa.
Joskus tekivät miehet hyökkäyksen itse jokeenkin. Hiekkasäkeillä he
patosivat matalikolle pyöreän aitauksen, muutamia syliä läpimitaten,
pumppusivat sen kuiviin ja sitten pohjasorasta rokarilla soudattaen ja
vaskoolilla huuhtoen erottivat kultahiukkaset.
Ahkerasti häärittiin työssä: aherrettiin aamukuudesta iltayhdeksään,
pitämällä välillä 8:sta 9:ään aamiaistunti ja 3:sta 4:ään
päivällishetki. Itse vain miehet yhteisillä tulilla puuhasivat ruokansa
ja kahvinsa, saaden itse ostaa ruokatarpeensakin. Elintarpeita
vedätettiin työnteettäjäin toimesta sekä alhaalta Suomesta käsin että
Norjasta Inarin kautta. Ryssän jauhomatot maksoivat siihen aikaan
Norjan Reisivuonossa 15 kruunua, ja kuljetus Patsjokea, Inarijärveä
ja Ivaloa ylös tuli maksamaan yhdeksän markkaa matolta. Muutakin
syötävää, leipää, suolaa, voita, lihaa ja läskiä, kahvia, sokeria ja
tupakkaa, toimitettiin kiveliön työmaalle. Yhtäpäätä olivat venemiehet
joella, milloin kiskomassa ylöskäsin, milloin taas laskettelemassa
alas.
Mutta lehmällistä ei erämaassa saatu. Kerran sentään Kultalan herrat
ja työnantajat kustansivat neljä miestä neljän markan päiväpalkalla
noutamaan Kyrön kylästä, viiden penikulman päästä, venelastin piimää,
mutta se piimä tuli niin kalliiksi, etteivät herrat enää toista kertaa
sitä halunneet. Joskus taas saatiin herkutella vasta lypsetyllä
maidollakin. Sattui niin sopivasti, että Kittilän miehet ja eukot,
kuljettaessaan karjaansa Ruijaan myytäväksi, vaelsivat sarvijoukkonsa
kanssa ohitse, levähtäen ja syöttäen karjaansa Kultalan tienoilla.
Eukot lypsivät elukoitaan, myyden maitoa erämaan miehille, ja kohta
höyrysivät maitopuurokattilat nuotiolla, ja kahvia juotiin kotoiseen
tapaan.
Pyhäpäivät vietettiin erämaassa jouten, käyden "kylässä" tarinoimassa
ja kuulustelemassa toisten saaliita. Kuljeskeltiin myös ympäristöissä
haeskellen uusia kultavarastoja, ja satuttiinkin joskus puhtaasta
kalliosta löytämään puhtaita kultahitusia.
Muuten lepopäivät olivat kuin luodut suuren hummauksen päiviksi.
Silloin ankaran aherrusviikon jälkeen, jo lauantai-illasta ruveten,
korpimajojen asukkaat oikein miesvoimalla viettivät maailmallista
menoa, juoden, rähisten ja pelaten korttia. Sillä juomatavaraa
tuotiin metsän työmaalle monissa miehin ja monelta suunnalta, eikä se
kovin kallistakaan ollut kaukaisen kultamaan kurssiin nähden: hyvää
konjakkia sai seitsemällä markalla "halstoopin" pullon, paras viina
maksoi viisi markkaa ja huonompaa sai kolmellakin. "Selpäri", jolla oli
oikein "kruunun lupa ja maksoi veroakin liikannostaan", pani parastaan,
ettei kuivasta erämaasta olisi juotava loppunut. Niinkuin Mooses
Egyptin korvessa hankki kalliosta kansallensa virvoittavaa vettä, niin
Selpärikin Ivalon korvessa etsi viinaa vaikka kiven kolosta, kun
kansa oli oikein janoissaan. Väliin kyllä ukon varastoista rupesi vilja
puuttumaan, mutta silloin Selpäri jatkoi sitä vedellä, nostipa vielä
hintaakin. Ja silti tavara meni kaupaksi, ellei sattunut työmaalle
tulemaan muita viinasaksoja. Niitäkin sinne monesti ilmestyi.
Mikkolan Heikki tuli Ivalon suulta sauvoen venettä, joka oli täynnä
Norjan viinoja, viidentoista kannun "ankkoja", ja kiskoi 7-8 markkaa
pullosta, vaatien vielä "kuoren takaisin". Myöskin oululainen pakari
Pieteliini huolehti, että korvenraatajat saivat pitkät pyhäpäivänsä
viettää ilossa.
"Ilossa" sen kyllä kullankaivajat viettivätkin. Miltei jokaisessa
majassa juotiin, ja joka pensaan juurella pelattiin korttia taikka
muuten rehkittiin, ja lepopäivän iltana lepäili väsyneitä raatajia
pitkin jokirantaa toisten ryömiessä nelinkontin majalleen. Lopulta
meni hummaus niin ylettömäksi, että viinankuljetus Ivalolle kokonaan
kiellettiin. Vaikka saatiin sitä sittenkin, salasaksat kyllä tiesivät,
mistä tie kulki kultamaahan.
Ensi vuonna ei Ivalolla ollut ensinkään naisväkeä, vaan omin päinsä
miehet saivat kesäkautensa siellä remuta. Mutta sitten seuraavat
kesät jo toivat toistakin sukupuolta ilahduttamaan autiota korpea.
Poliisi "Neeteri" tuli emäntineen, ja emäntä rupesi leipojaksi,
niin että työmiehetkin saivat häneltä ostaa valmiin hyvän leivän.
"Oorningismanni", poliisien päällysmies, toi palvelijansa,
"Ison-Annin", mukanaan, ja Anni olikin nimensä arvoinen:
vankka väkevä nainen, suuri kuin heinäsuova. Osasi hän pitää
"oorningismanninsakin" kovassa kurissa. Torailun sattuessa piika
tarttui joskus isäntäänsä niskaan ja perähankuraan, roikaisten hänet
portailta kentälle. Miesten kanssa Anni monesti joutui otteluun
könistellen heitä ja heitellen kuin kallokkaita. Joskus naisjättiläinen
seisattui selin seinää vasten, luvaten mennä sille miehelle, joka saa
hänet siitä kellistetyksi. Sadat känsäkouraiset kivenvääntäjät
kohauttivat housujaan, sylkäisivät kouriinsa, rynnistivät ja
retuuttivat toinen toisensa perästä, mutta kukaan ei kyennyt vahvaa
naista voittamaan. Mutta oli toinen nainen, jota ei tarvinnut paljon
retuuttaa, ja tämä oli "mainittava Rastin Ralla-Kaisa", Björklundin
emännöitsijä, nimensä kaltainen olio hänkin. Kaisa ei pitänyt
päivistänsä lukua, vietti vain hurjaa elämää, juoden ja rallattaen
miesten kanssa, mennen viimein ryssän matkassa Pietariin ja jääden
sinne.
Posti kulki kultamaahan Kittilän kautta kerran viikossa. Pokan Pekka
kantoi lähetykset Ivalojoen "postitupaan", johon sittemmin, 1877,
muutti asumaan tunnettu Ivalo-Matti, ja täältä taas Kultalan poliisi
kävi noutamassa postin työmaalle.
Syksyyn saakka Ivalolla työskenneltiin. Syyskuun alussa, jolloin
ilmat jo olivat muuttuneet kovin kylmiksi, yöt pimeiksi ja kolkoiksi,
ja talvikin alkoi ilmoitella tulostaan, lopetettiin työt. Saalis
oli saatu, mikä saatu. Toiset olivat hyvinkin hyötyneet, toiset taas
aivan pahoin pettyneet, mutta tuskin kukaan oli käsittänyt niin suurta
rikkautta kuin oli lähtenyt etsimään. Monet suurin toivein erämaan
"Kultavuoreen" saapuneet olivat heittäneet sikseen vaivalloisen
työn, joka antoi ainoastaan mitättömän pieniä kultahitusia, ja
tyytymättöminä palanneet takaisin. Jo heinäkuun 3 p:nä 1870 on
Vene-Aapo pistänyt päiväkirjaansa: "Ivalon Kulta uoresta on tulin io
palio ihmisiä takasin. Ei kuulu hyvää".
Eikä Ivalossa suinkaan lohkomalla vuoleksittu kultaa, niinkuin moni oli
luullut, pieninä hitusina vain, kuin "viilan jauhoina", saatiin sitä
kovalla työllä ja vaivalla kokoon. Vain sattumalta joskus tavattiin
"luthenkokoinen" palanen, ja joskus semmoinen kullanmuru, joka painoi
neljä luotia. Lapin aarnihaudan haltia oli saita antimiensa jaossa;
ei tehnyt se ketään, ei ahkerinta, sitkeintäkään raatajaa miljoonien
omistajaksi, vaan enimmänkin suositun täytyi tyytyä vain tuhansiin.
Parhaita saamamiehiä oli raahelainen Björklund, Ralla-Kaisan isäntä,
joka kesällä 1872 pani kolmessa kuukaudessa kokoon kymmenen naulaa
kaksitoista luotia. Ukko oli sattunut valtaamaan hyvän kultamaan, ja
siinä hän sitten hosui ankarasti, lyöden vahvasti soraa ränneihinsä
ja saaden kultaa, mutta jättäen sitä jälkeensäkin. Toiset sitten
perästäpäin, kun Björklund oli paikan heittänyt, penkoivat samoja
sorakasoja, saaden hyvinkin vaivansa palkituiksi.
Sitten kun lehtimetsät tunturien ja vaarojen rinteillä jo loistelivat
keltaisina, ja hillojen lehdet jängillä olivat mustuneet, lähtivät
Ivalon suurkylän asukkaat matkalle etelää kohden. Samoja seutuja kuin
keväälläkin kävi taas kulku, mutta monet taivalsivat nyt suoraan
Vaulokankaiden poikki Rovaseen, Kitiselle, laskien Kitisen jokea
alas Sodankylään. Autioksi jäi Ivalon kesäinen työmaa, autioiksi
Kultalan komeat rakennukset sekä monilukuiset majat ja mökit. Vain pari
poliisia jäi päämajaan vartiomiehiksi, yksinäisinä erakkoina viettämään
Lapin talvea. Niinkuin metsäkyöpelit he saivat pitkän pimeän ajan
kaksin asustaa kolkossa erämaassa. Niin kammottavaa oli talven ikävä
yksinäisyys, että etelän miehet olivat tulla päästä vialle, kuten
kerran kävikin muutamalle haapaveteläiselle poliisimiehelle, joka vielä
toiseksi talveksi uskalsi jäädä Kultalaa vartioimaan. Sillä kahta
talvea ei etelän asukas Lapin yksinäisyydessä kestänyt. Viimein
jätettiinkin Kultalan vartioiminen inarilaisten toimeksi.
Mutta kun kevät koitti, ja kesä rupesi lähestymään, palasivat Ivalon
asukkaat taas yhtä satalukuisina kuin ennenkin. Paljon ensi kävijöitä
oli kyllä jäänyt pois, mutta niiden tilalle oli astunut uusia
onnenetsijöitä, niin että työt kultamaassa olivat kohta entisessä
vauhdissaan.
Siten jatkui Lapin kiveliöiden kesäinen elämä vuodesta vuoteen.
Toiset saivat siellä pian kyllikseen ja noituen heittivät ikuiset
jäähyväiset mokomalle köyhälle erämaalle, mutta aina oli uusiakin
tulokkaita. Kaikkein suurin määrä kullanetsijöitä oli Ivalolla
1873, jolloin heidän lukunsa nousi lähes viiteensataan. Mutta tämä
olikin Kultalan kultakauden huippukohta. Yhä useammat Ivalon kävijät
saivat palata tyhjinä takaisin, sillä pian tultiin huomaamaan, että
kannattava kultamaa rajoittui jotenkin pienelle alueelle. Lapin
"Kultavuoren" maine alkoi laskeutua, ja sen mukana painui
kultakuumekin. Vene-Aapokaan ei enää "Aikojen Muistoissaan" siitä puhu
sen jälkeen kun 1871 maaliskuun 25 p:nä merkitsee: "Ivalon kulta
Vuoreen ei nyt ole vielä menny täältä kautta ketään", ja 2.4.71:
"Kullan kaivo kaluia menee." Kullanetsijäin luku saatiin jo 1870-luvun
lopulla laskea vain kymmenissä, ja ahkerimmat raatajat, Ervasti ja
Björklund, "kuuluttivat" 1877 työmaansa autioksi, heittäen sen valtion
haltuun. Tulvahti kyllä vielä kerran 1880-luvulla, jonkun onnellisen
löydön johdosta, Ivalolle kolmisensataa kultamiestä, mutta
tyytymättöminä he sieltä taaskin palasivat.
Eikä tämän jälkeen Ivalon kultamaa ole enää jaksanut saada aikaan
suurjoukkojen liikehtimistä. Porttikosken kultaranta jäi vain
yksityisten "vaskarien" haltuun. Kymmenlukuisin on näitä jälkisadon
korjaajia aina silloin tällöin siellä vielä ollut, enimmäkseen
Inarin Kyrön miehiä ja muita lähiseutulaisia sekä joitakuita vanhoja
kulta-ajan ukkoja, jotka ovat niin mielistyneet hiljaiseen
erämaaelämäänsä ja työhönsä, etteivät ole raskineet sitä heittää,
vaikkei se varsin runsaasti olisi heitä kullalla palkinnutkaan. Niinpä
Kajaanin seutujen ukko, Yrjö Heikkinen, kävi kultakentällään
uskollisesti joka kesä parikymmentä vuotta, aina kuolemaansa asti.
Niin päättyi -- ainakin toistaiseksi -- tarina Lapin "Kultavuoresta".
Köyhäksi Lappi lopultakin siinä asiassa jäi. Ei ollutkaan Lapin
aarnihaudan haltian hallussa pohjattomia aarteita. Kaiken kaikkiaan
nousi Ivalon rannalta vuoteen 1910 huuhdotun kullan määrä n. 460
kg:aan, ja raha-arvo lähes puoleentoista miljoonaan markkaan. Ensi
vuoden osalle tulee tästä määrästä kokonaista 55 kg.
Autiona ja ränsistyneenä kohoaa Kultalan päämaja vieläkin
Porttikosken rannalla, ja lahoneina, maahan rysähtäneinä, kyhjöttävät
kullanetsijäin hirsihökkelit jokivarrella. Surullisina muistoina ne
kertovat kävijälle entisistä "kultaisista" päivistä, jolloin autio
erämaa eli ja kiihkeänä ahersi, ei niinkään nälän ja puutteen
pakottamana kuin suurien rikkauksien toivossa.
Mutta oli Ivalon kulta-ajalla sittenkin, vaikka se tuottikin monelle
kovan pettymyksen ja vain joillekuille antoi työstään kohtuullisen
korvauksen, tärkeä tehtävänsä Lapin ja Peräpohjan asutushistoriassa.
Etelän miehet tutustuivat Ivalon matkallaan pohjoisimpaan Suomeen,
monet siihen mielistyivät, pysähtyivät retkellään ja rakensivat
johonkin erämaan sopukkaan oman uudistalon.
Kultakauden vilkas elämä ja liike toi myös uusia ansiotilaisuuksia ja
elämisen mahdollisuuksia köyhän perukan kansalle.