Ruija oli entisten peräpohjalaisten ja Lapin asukasten tärkeä ansiomaa.
Siellä, mahtavien lumiläikkäisten Ruijantunturien takana, oli hyinen
Jäämeri, Pohjolan kala-aitta, miesten syöjä summa seutu.
Vielä miespolvi takaperin, nykyisten vanhojen nuoruuden aikoina, oli
Ruijankäynti vanhassa vauhdissaan. Silloin melkein koko miespuolinen
Lappi ja Peräpohjola aina Oulun seutuja myöten oli liikkeellä Jäämerta
kohden. Kymmenluvuin, satamäärin oli kalamiestä matkalla. Suurimmat
joukot lähtivät retkelle Inarista, Sodankylästä ja Kittilästä, mutta
paljon meni myöskin Kemijärveltä, Rovaniemeltä, Kuolajärveltä ja
Kuusamosta sekä Tornion ja Kemin tienoilta; useita oli antautunut
taipaleelle Oulunkin seuduilta, Haukiputaalta, Iistä ja Kiimingistä, ja
olipa joukkoon eksynyt joku Suupohjan poikakin.
Ruijanmeren suunnattomat kalansaaliit houkuttelivat miestä matkaan,
vetipä sinne isiltä peritty verikin, ja satoja vuosia käydyt
kulkusuunnat ohjasivat matkaa. Sillä pohjanperäläisten kansain-
vaellus oli aina käynyt kohti Jäämerta; pitkin jokivarsia oli noustu
järviseudulta toiselle, taivallettu poikki selkosten ja kiivetty yli
tunturienkin. Ruijanmerellä oli jo ennenkin, vanhoina aikoina, saatu
vapaasti kalastella, ja sinne nytkin, vaikka Suomi olikin sieltä
suljettuna, vanhaan tapaan vaellettiin. Huvikseen ei suinkaan lähdetty
tälle vaivalloiselle taipaleelle, vaan huono toimeentulo kotoisella
konnulla, monet peräkkäiset "nöyrät vuodet" -- 1860-luvun seitseminä
katovuosina kaikkein ahkerimmin Ruijassa käytiinkin -- sekä huonot
kotoiset ansiomahdollisuudet, pakottivat miehiä yhä edelleenkin
tekemään pitkän, tunturientakaisen taivalluksen. Niinpä kirjoittaa
Kittilän Vene-Aapo maalisk. 4 p:nä 1866: "Jo nyt menee Ihmisiä Ruijaan
sanomaton palious mennä talvena meni io palion mutta nyt niitä vasta
mennee oikein Ja sieltä ameriikkaan lappavat Sen tekee nöyrät aiat
täälä".
Kevättalvella, jo Matinpäivän aikoina, piti lähteä matkalle, sillä
kevätpuoli oli Ruijanmerellä parasta pyyntiaikaa. Sivakoilla miehet
tavallisesti mennä siukoivat, vain eväsreppu selässä keikkumassa. Mutta
ajettiin myös poroilla, ja muutamat menivät koko perheineen, vaimo
ja lapsetkin mukana. He olivat käyneet Jäämerellä jo useat kerrat ja
suopuneet sinne, niin että viimein veivät perheensäkin matkassaan.
Vene-Aapokin mainitsee maaliskuussa 1877, että "menneelä viikola
Lähti Entinen ylitalon Juhan Erik Ruiian Koko väkineen ja myi tuon
Uopion Saa nähdä Kuinka sielä päriää äijä parka huono oli tääläki".
Pitkä oli Ruijanrannan matka, ankara ja vaivalloinen. Kymmenin
penikulmin -- Tornion seuduilta esim. tulee tuulentietä Vesisaareen
500-600 km, Kittilästä 300-400 km -- täytyi taivaltaa äärettömiä
asumattomia erämaita ja korpia, autioita tuntureita, rannattomia
vuomia ja suuria järvenselkiä. Vaikka olikin kevättalvi, voi pakkanen
toisinaan ahdistella ankarasti, ja väliin taas yllätti matkamiehet
hirveä lumipurku, joka saattoi kiveliönkulkijan eksyneenä haudata
kinoksiin, niin että vasta aikojen päästä löydettiin tunturista hänen
alaston luurankonsa. Mutta eteenpäin piti vain yrittää: pieni kotipelto
oli pettänyt, ja Ruijan rannaton kalapelto lupasi hyviä ansioita.
Suomen kalamiesten matka suuntautui enimmäkseen Varanginvuonolle,
vain harvat jatkoivat matkaansa idemmäksi Ryssänrannalle eli
Muurmanille, ja vain muutamat ohjasivat kulkunsa Länsi-Ruijaan,
Alattion seuduille ja Hammerfestiin. Ryssänrannalle painuivat
etupäässä itäpuolen, Kuolajärven ja Kuusamon miehet, sekä Länsi-Ruijaan
jotkut Muonion ja Enontekiön retkeilijät.
Kittilän ja Torniolaakson miesten matka Ruijaan kävi tavallisesti
vanhaa Inarin "valtatietä" Seurujärven, Pokan ja Ivalo-Matin kautta
Inarin kirkolle, josta mentiin halki Inarijärven Tshuolisvuonoon ja
edelleen Näätämön kautta Varanginvuonolle. Rovaniemen, Kemijärven
ja Sodankylän kalamiesten taival taas suuntautui sen puolen vanhoja
kulkuteitä, Luirojoen varsia Sompion-Lapin halki, Lokan, Rieston ja
Mutenian kautta yli tunturien Törmäseen, Ivalojoelle, ja sieltä
joko Inarin halki Tshuolisvuonoon ja Näätämöön taikka Patsjokea alas
Jäämerelle.
Oli silloin parhaana pyyntiaikana, joka alkoi Marianpäivän tienoissa,
Ruijassa ja Ryssänrannalla kalamiestä ja kansaa kaikenlaatuista,
ja monet eri kielet siellä kaikuivat kuin parhaassa Paapelissa.
Sillä paitsi suomalaisia keräytyi Jäämeren kalastamoille vielä
vienankarjalaisia, Suomen ja Norjan sekä Venäjän lappalaisia, kolttia,
lisäksi ryssiä, ruotsalaisia ja norjalaisia. Jäämeren loppumattomat
kalaparvet houkuttelivat vähäksi aikaa pohjoisten rantaseutujen koko
kalastajaväestön luoksensa. Ja jäätymätön Jäämeri keikkui ja vilisi
ihan täynnään kaikenlaisia kalanpyytäjäin aluksia, "hämpöörejä",
"otrinkeja" ja pieniä soutuveneitä.
Jäämeren vakinaiset asukkaat, norjalaiset ja ryssät, taikka
paikkakunnalle asettuneet suomalaiset ja karjalaiset, olivat
kalanpyynnin isäntinä ja työnantajina. Heillä oli veneet sekä "nuskat",
ja etelästä tulleet erämaiden matkamiehet saivat ruveta heidän
palkkalaisikseen taikka osamiehikseen. Sillä kalanpyynnin kutsumattomat
kuokkavieraat eivät saaneet laittaa omia veneitä ja pyytöjä. Mutta
heidän työvoimansa oli kyllä yhtä mieluinen ja tervetullut lisä
rantamaiden asukkaille kuin kuokkavieraan raha häätalolle. Jotkut
etelän tulijoista ryhtyivät kalastajaisännän palvelukseen sovitusta
maksusta, 75-100 kruunusta, koko pyyntikaudeksi, mutta useimmat
rupesivat osamiehiksi, sillä se oli monestikin paljoa tuottavampaa ja
vapaampaa pyytöhommaa kuin renkinä raataminen. Veneen ja pyydysten
omistajalle meni kyllä osa saaliista, sillä "vene ja nuskat oli
niinkuin yksi mies", mutta jäljelle jääneen osan saivat veneen
ohjaaja, "höösmanni", ja pari, kolme venemiestä, "kipparia", jakaa
keskenään. Niinpä saitaa nuotalla pyydettäessä tuli joka miehelle
kuudestoistaosa saaliista. Sillä pyyntiin tarvittiin neljä venekuntaa,
kolme miestä joka veneessä, ja siten saaliinjaossa neljä venettä
neuvoineen vaati neljän miehen osan. Muussa pyynnissä taas,
rihmapyydössä ja juksaamisessa, kun vain yhdellä veneellä kolme miestä
oli työskentelemässä, ottivat neuvot neljännen osan, joten siinäkin
vene nuskoineen laskettiin mieheksi.
Ahkerasti kun osamiehet kävivät pyydössä ja pohjaton meri antoi
hyvän saaliin, pääsivät he toisinaan hyvinkin runsaille palkoille.
Höösmanni sai vielä lisäksi kalaisännältä vapaan asunnon sekä "friin
polttamisen ja syöttämisen", maksoipa isäntä hänen puolestaan
kalastusveronkin. Jokaisen kuokkavieraan piti nimittäin
kalastusoikeudestaan -- ikivanhoilla pyyntivesillään -- suorittaa
kulloinkin määrätty vero, parikin peesiä kalastuskaudelta. Toimekkaat
ja reippaat Suomen miehet tottuivat monesti piankin merielämään,
niin että pääsivät otringin ohjaajaksi, vetelemään höösmannin
parempia palkkoja. Niinpä Kittilän Kelontekemän liukas mies, Johan
Aapraham Koskamakin, pari kesää kipparina kokeiltuaan, korotettiin jo
kolmantena höösmanniksi, ja herrana hän sitten monet kesät komenteli
kalanpyyntivenettä Ruijanmerellä. "Jans-Päkiksi" ruijalaiset häntä
nimittivät, ja se merkitsee ruijankieletlä samaa kuin Johan Aapraham
Koskama suomenpuheessa. Ruijankieli on näet aivan toisenlaista kuin
selvä suomi. Se haisee niin paljon ruotsille, että se käy melkein
yhteen ruotsin kanssa, vaikkei aivan samanlaista olekaan. Höösmannina
komenteli Ruotinmaan Iiskokin Jolma-ukon otrinkia, Turtolan miehen,
Puskan Jussan, ja Revolahen Junnun ollessa kippareina. Johna oli
Pellosta tullut Vesisaaren suomalainen kalamies, joka omisti hämpöörin,
otringin ja kolme soutuvenettä.
Naiset taas, kalamiesten emännät, sekä muut mukana tulleet,
häärivät miesten ruoanlaittajina ja hankkivat sivutoiminaan ansiota
kalakoukkujen syöttäjinä. Muutamat kalastajaeukot olivat niin
toimekkaita, että laittoivat oikein oman ruokalan, jossa kokonaiset
kalastajajoukot voivat käydä suurustamassa.
Turska sukulaisineen oli Ruijanmeren parhaana vedenviljana, ja sitä
kaikkein enimmin pyydettiin. Se oli meripellon ruis, ja näiden summien
seutujen "leipä, liha ja kala". Maaliskuun lopulla ja huhtikuussa
ilmestyi kevätturska, "lotaturska", suunnattomina parvina Ruijaan ja
Ryssänrannalle. Turskan tulosta toivat jo etukäteen tietoa vielä
tavattomammat lotaparvet, pienet villakuoreet, jotka kovalla porinalla,
taivaan täyttävien, kirkuvien lokkiparvien seuraamina pakkautuivat
matalikoille ja rantaseutuihin. Lotaa ahdistelivat turskatkin
ja ajelivat edellään, ja maalta käsin syöksyi sen kimppuun kolmas
vainolainen: kalamiehet tulivat nuottineen, kiskoen sitä venelastittain
rantaan, pyysivätpä sitä lipoillakin, "hooveilla", veneestä käsin
ammentaen, ja sitä saatiin vaikka kuinka paljon. Lotaa käytettiin
sitten turskan pyynnissä "syöttäkalana" samoin kuin toistakin pientä
kalaa, "syöttäsilliä".
Kevätturskaa pyydettiin pitkällä, yli parivirstaisella rihmalla,
"liinalla", jossa oli koukkuja tuhatmäärin ja joka koukussa syöttinä
pikku lota. Rihma oli laskettu "pookeihin", sata syltä aina pookassa ja
koukku joka sylellä. Kahdet pookat, viisitoista kummassakin ryhmässä,
tarvitsi jokainen venekunta: toiset olivat meressä pyytämässä,
toiset pyytöhuoneessa syötettävinä. Kalamiehet eivät itse ehtineet
syöttää, vaan sen työn tekivät akat ja lapset taikka varta vasten
palkatut piiat, saaden maksua viisi, kuusi peesiä koko pookaryhmältä.
Sitten tuhatsurmainen liina laskettiin miehissä turskien valtakuntaan
matalikoille ja merenkareille. Maamerkillä heitetty "tupuli" risteineen
jäi vain veden pinnalla kelluen osoittamaan pyytöpaikkaa. Aamulla
laskettiin rihmat, illalla käytiin nostamassa, ja hyvin sattuessa
saatiin satainen saalis, monesti tuhatmääräinenkin. Mutta kokosivat
tuhantiset koukut paljon muutakin vedenviljaa, nostaen milloin
"mathenmallista" hyysää, milloin isoa punalihaista ruijanahventa.
Monesti kohosi koukussa komea pallaskin, miehen mittainen Jäämeren
kampela, joka joskus saattoi painaa kolme, neljäkin viekoa, ja oli
niin makealihainen, että merestä ei nostettu sen parempaa keittokalaa.
Suolakalanakin vain lohi ja muikku menivät sen edelle. Saatiin
kaikenlaista muutakin merenkummaa. Väliin puuttui väkäkoukkuihin
tainarikin, suuri ja vihainen, piikkiselkäinen elukka, jolla oli pää
ja torahampaat kuin koiralla, jopa hiukan kuonoakin, mutta muu ruumis
kuin mateella ja nahka korea kuin käärmeellä. Vaikka tainari oli niin
vihollisennäköinen, oli se silti hyvin "rasvallinen" kala, mutta ei
kuitenkaan kelvannut syötäväksi muille kuin ryssille ja lappalaisille.
Ryssät niitä ostivat kymmenestä äyristä kappaleen, nylkivät ja söivät
suurena herkkuna. Nousi aalloista joskus kolonnäköinen merikissa,
hiukan paltaanmallinen, kissapäinen, partaturpainen kalakummitus,
jonka selkäkin oli niin kova, että "krapisi kun veittellä krappas". Se
oli niin ruma, ettei sitä syönyt ryssäkään. Toisinaan taas tarttui
kiinni hyljekin, kohoten mustasta syvyydestä kuin karvaturkkinen
lapinäijä, niin että pyytömiehet monesti ihan säikähtivät, luullen
itse Vetehisen olevan pelissä, ennenkuin vasta huomasivat: "Se onkin
vain liha eikä kala." Mutta kun joskus holkeri hotaisi väkäraudan ja
vääntäytyi meren syvyyksistä esiin, niin silloin ei tullut liha
eikä kala, vaan oli itse meripeto pelissä. Holkeri oli kamalan suuri
Jäämeren hai, jonka pieni jälkeläinen turskia ajellessaan tarttui
kalamiehen koukkuun. Tämä laiska merenvönkäle nousi ylös tönkkänä
kuin miehen mittainen tukki, pyörien ja kapaloiden ympärilleen
kymmeniä syliä liinaa. Jos isompi peto sattui koukkuun, vei se liinat
tekemättömiin, niin ettei löytynyt edes tupuliakaan. Mutta oikein
isäpeto oli hirveä kymmenmetrinenkin pirulainen, joka saattoi
leveihin leukoihinsa hotaista vedenvaraan joutuneen venemiehenkin.
Holkeria pyydettiin erikseenkin jo helmikuussa Holkeripankilla, joka
oli Varanginvuonon suusta suoraan itään. Suurilla koukuilla sitä
juksattiin, mutta hirviöstä otettiin vain iso rasvainen maksa, josta
keitettiin öljyä.
Kevätturskaa pyydettiin, paitsi monikoukkuisilla liinoilla, myöskin
"hansnöörillä juksaamalia". Siinä oli vain yksi koukku raskaine
painoineen, lota taikka vain kalannahkaa syöttinä. Veneestä käsin
laskettiin koukku turskaparveen ja heti saatiin vetäistä kala ylös.
Muutamassa tunnissa juksasivat miehet venelastin. Honningsvookissa
kolme Juukean miestä kerran juksasi niin paljon kaloja, että vene
upposi ja miehet hukkuivat.
Kevätturskan jälkeen, touko- ja kesäkuulla, tuli rannikoille sen
sukulainen, komea saita. Sekin tuli tavattomissa parvissa ajellen
lotaa, ja toisinaan se "ui aivan veen pinnassa, silloin kuin hän uipi
veen pinnassa". Silloin se suurella pyrinällä ajeli "kriiliä", joka
liikkui pitkin pintavesiä. Kriiliä, jotka ovat samoja olioita kuin
järvien "möyriäiset", oli isompia ja pienempiä, isommat olivat melkein
kuin russakoita, pienemmät taas kuin mannaryynejä. Kriiliä ahmi saita
itsensä täyteen, niin että maha oli pöhöllään kuin ison kalan
nielleellä hauella. Mutta kriili pelkäsi päiväpaistetta, tullen
pinnalle vain auringon ollessa alhaalla taikka taivaan täydessä
pilvessä. Ja saita seurasi syötäväänsä. Siksi saitaa voitiinkin pyytää
ainoastaan täysipilvisenä päivänä taikka auringon ollessa pohjoisen
puolessa. Saitaa kalastettiin nelikulmaisella nuotalla, joka oli
"neliskanttinen kuin villahuivi". Nuotta laskettiin veneistä
matalikolle, kiskottiin ylös ja saatiin satoja, tuhansiakin.
Isossa-Krunnissa kerran nostettiin kuusituhatta yhdellä vetäisyllä.
Monesti nähtiin mahtavan valaankin meressä myllertelevän, komeita
vesisuihkuja pärskytellen. Siihen aikaan olikin Ruijanmeressä
"valhaija paljon ja jos minkälaisia", sellaisiakin suuria hirviöitä
kuin trollivalas, joka oli "ainaski kolmeakymmentä syltää pitkä".
Eikä ollut mitätön saitavalaskaan, vaikka se olikin trollia pienempi,
ja oli "niinkun naarahampi valas", kun taas trolli oli "koirahampi".
Myllerteli aavoilla ulapoilla kolmaskin valas, pohjattomien syvyyksien
suunnaton hirviö, joka oli niin vanha, että suuri kivikari oli
kasvanut hartioihin. Tällainen kummitus saattoi joskus kohoutua veden
pinnalle kellettelemään ja silloin voi sattua, että kalastajat
erehtyivät luulemaan valaan selkää merenkariksi. Lapinäijätkin kerran
nousivat oudolle karille, tekivät siihen tulen ja keittivät kaloja.
Mutta kun äijät kaatoivat kuuman kalanliemen maahan, tuli heille kiire
lähtö, sillä kari rupesikin äkkiä painumaan syvyyteen.
Monta kertaa joutuivat turskanpyytäjät Jäämeren jättiläisten
lähimaille, ja niitä oli toisinaan niin paljon, että kalamiesten piti
auskarilla veneenlaitoja paukutellen pelotella niitä etemmäksi. Sillä
jos ne "veneen kautta" olisivat sattuneet nousemaan ylös, olisi
pieni alus lennähtänyt nurin kuin lastu. Eikä vähäpätöisen turskan
pyytäjistä ollut Jäämeren suuren jättiläisen ahdistelijoiksi.
Mutta siinä toimessa hääri vanha paksu, pitkäpartainen "Höijenin"
ukko, jolla Vesisaaressa, saaren länsipäässä, Kaakinnokassa, oli
"suuri valastehas ja prännäri, jossa teki rasuaa valaskaloista".
"Valaskapteenilla" olikin pyytöönsä "kahenkymmenen vuuen patentti,
ettei muut saanhet pyytää". Monesti sattuivat turskamiehet lähimaille,
kun Höijenin ukko isoine tamppeineen hääri valaan kimpussa. Laivan
kokassa oli kanuuna sekä "tamppu", niinkuin oikein iso amme, ja sen
ympärille oli syötetty paksu "trossi", jonka päässä riippui kanuunaan
työnnettävä kuula. Toisinaan saatiin nähdä, kun merenkummitus veti
äijän tamppia perässään, niin että viheriäinen vaahto vain pärskyi
ja laiva "sukalteli", eikä auttanut sekään, että laivan "propälli"
pörräsi vastahankaan. "Mutta kun Höijen pärhäytti kanuunalla
valtiaaseen torpeeton, niinkuin sokkeritopin, niin kyllä vauhti
loppui." Sitten raahattiin saalis prännärin luo Kaakinnokkaan,
missä miehet "sapeleilla" ratkoivat rasvapinnan pitkiksi palkeiksi ja
"pelistukeilla" kiskoivat ylös. Myötäänsä häärittiin ukon teurastamolla
suurien raatojen kimpussa, kelattiin kuuta irti ja keitettiin
rasvaksi.
Mutta turskanpyytäjät eivät oikein pitäneet Höijenin äijän hommista.
Paitsi että hänen siivoton Kaakinnokkansa levitti koko kaupunkiin
kamalaa haisua ja pilasi rantaveden, teki ukko suurta hävitystä
Jäämeren valaslaumassa. Kalamiehet taas puolestaan pitivät valaita
turskanpyynnin parhaina apulaisina. Valaat ja turskat elivät samoilla
eväillä, lotakalalla, ja valaat, meren suursyömärit, ahdistelivat
ja ajelivat pikkuruikkuista lotaparkaa ympäri ulapoita, niin että
se viimein hätäpäissään pakeni rantapuolien matalikoille, joihin ei
isomahainen vihollisrumilas saattanut uida. Mutta turskat, toiset
lotakalojen surmat, seurasivat samassa matkassa, tullen matalikoille
asti, syöden lotaa ja joutuen lopulta itsekin pyytömiesten syövään
suuhun.
Oli suuren rauhattoman meren mustissa salaperäisissä syvyyksissä
monia muitakin kummia. Siellä asui itse Vetehinenkin, hoidellen
tuhatlukuista vedenkarjaa ja kohoten kalamiesten kauhuksi joskus
vedenpinnallekin, milloin minkäkin muotoisena. Toisinaan taas
nähtiin merentyttärienkin häilähtelevän pyyntikareilla, ja väliin ne
öisin ihanina neitosina ilmestyivät ranta-aittoihin houkuttelemaan
unenpöpperöisiä kalastajanuorukaisia sulhasikseen. Merentyttärillä näet
on aina tavaton mieliteko saada maanpäällisiä eläjiä miehekseen. Joskus
nosti lapintietäjä aalloista merenväkeä avukseen, ja kun toinen tietäjä
turvautui kirkkomaan väkeen, tuli eri väkien kesken tavaton yöllinen
tappelu, niin että aamulla aidatkin olivat kumossa.
Joskus saatiin nähdä ihmeellinen "kalavalkea": suuri komea tuli, joka
merellä aivan itsekseen liikkui, lentäen pitkin myrskyistä ulappaa kuin
mahtava ilta-auringossa hehkuva liinapurje. Jos kalavalkean nähtiin
kiitävän ulospäin merelle, itää kohden, ennusti se huonoa pyyntikesää,
mutta jos tulipurje liikkui mereltä maalle käsin, vuonoja kohden,
oltiin iloisia ja odotettiin hyviä kalansaaliita.
Mutta kaikkein kamalimpia näkyjä olivat "meriraukat". Suurien myrskyjen
ja surkeiden merionnettomuuksien edellä nouseskelivat meriraukat,
mereen hukkuneiden vainajien haamut, ylös ja valkeina kummituksina
vyötäröitä myöten keikkuen aaltojen harjalla näyttäytyivät
onnettomille merenkulkijoille. Kamalasti silloin kalamiehet aina
säikähtivät, käänsivät katseensa pois, eivätkä uskaltaneet sanaakaan
lausua toisilleen. Jos joku tietämätön ihmetteli näkemäänsä,
suhahtivat toiset: "Piä suus kiinni! Mitä näet merellä, älä muistele!"
Ja mitä kiireimmin ruvettiin heti "haalaamaan" rantaan. Parasta
olikin, sillä tuota pikaa, jopa aivan tynkkään tyveneen, laukesikin
rossotuuii ja hirmumyrsky, joka tuhosi joukoittain venekuntia.
Sillä vainajat kävivät kutsumassa tovereita synkkään vedenlaiseen
asuinmajaansa.
Olikin myrskyä, kun Ruijan meri oikein rupesi meuruamaan. Valtavina
vuorina vyöryivät raskaat aallot kalliorantoja vasten, pärskähdellen
pilviin asti, kiskoen laivat ja veneet ankkureistaan ja paiskellen
palasiksi. Kalamiesten pyydykset merellä menivät myrskyn matkassa, ja
monesti katosivat kokonaiset venekunnat ikuisille teilleen, otringit
keikahtelivat nurin ja hämpööritkin hävisivät kaikkine hoitoineen.
Mutta pimeän syksyn ja talven yössä näyttäytyi myrskyssä myllertävä
Ruijanmeri maakamaran asukkaille mahtavina, pohjoisella avaruudella
liehuvina "taivaanvalkioina" ja "ruijantulina". Sillä niin
voimallisesti leiskahtelivat jäisen meren suolaiset aallot, että ne
auringonpaisteessa kuvastelehtivat taivaalle asti. Suolainen vesi on
näet "semmoinen että se ottaa tuulessa niinkuin valkiankuvaa".
Itä-Ruijaan asettuneiden Suomen kalamiesten pääpaikkoina olivat
Vesisaari ja Vuoreija. Täältä sitten kulkeuduttiin pyyntiasemille
pitkin rantaseutuja: Anninjoelle, Navarinniemelle, Kyyppiin,
Ekreansaarille ja Kallijoelle, Kalkkikeilaan sekä Sisä- ja
Ulko-Kiiperiin. Nämä kaikki olivat Vesisaaren ja Vuoreijan välisellä
rannikolla, paitsi Anninjoki, joka oli Vesisaaresta länteen lähes parin
penikulman päässä. Enin osa miehien ajasta kului kalastushommiin:
pyyntineuvojen kunnossapitoon, kalan pyytämiseen, perkaamiseen,
kuivaamiseen ja kaupitteluun. Turskia ja saitoja kuivattiin
kapakalaksi: puhdistettuina ja pyrstöön asti halkaistuina ripustettiin
"kalaparit" "jälleihin" ja "rovepuihin" kevätahavan kuivattavaksi.
Turskasta tehtiin myös "kalliokalaa". Kalat leikattiin vain auki ja
puhdistettiin sekä suolattuina ladottiin kuin halot suuriin pinoihin,
ja kun olivat kylliksi suolaantuneet, huuhdottiin ne merivedellä ja
levitettiin kallion rinteelle kuivamaan.
Oli kalamiehellä sentään joskus joutoaikojakin, pyhäisin ja huonojen
säiden sattuessa. Silloin useinkin vietettiin hurjaa elämää, istuttiin
vanhoissa merikarhujen kapakoissa, "Juhan-Taalin" ja "Lassin puojissa"
ja muissa, ryypiskellen Ruijan viinaa ja väkevää rommia, taikka käytiin
herkuttelemassa kalamiesten ruokaloissa. Siellä saatiinkin oikeita
kalamaailman syötäviä: kalaa ja taas kalaa, lisäksi "fiskipolleja" ja
paistettua kalanmaksaa sekä turskamakkaraa, joka oli tehty ryyneistä ja
turskan maksasta. Leipänä oli pehmeä paksu Ruijan "tumppu." Mutta kun
kala alkoi yökkäyttää, vedettiin vaihteeksi lihavelliä.
Pyhäpäivinä remuttiin kaupungin kaduilla ja yöntietämöissä pantiin
toimeen tanssit. Hartviikin suuri sali, kuussylinen pirtti, oli
Vesisaaren kalamiesten tanssitupana. Siellä "merikravut" toisinaan
hikipäissään jyskäsivät. Pelimanneja oli kolmittainkin: muuan soitteli
viulua -- Iistä kulkeutunut Alatalon Pekka oli Ruijan ja Ryssänrannan
parhaita viulumiehiä --, toinen "ploosasi" pilliä, ja kolmas
retuutti haitaria, niin että koko pirtti oli musiikkia täynnä. Ja
miehet sekä naiset, ketä vain kalanpyytäjää ja merimiestä oli maissa,
tanssia jyskyttivät läpi valoisan kesäyön. Jotkut sentään pysyivät
syrjässä koko remusta, arvellen vain:
-- Saa sitä maanselkää tanssata, kun kothin lähethän, ettei haluta
joutavia hyppiä.
Joskus riesaantuivat tanssimiehet tappelemaankin ja silloin suomalaiset
välähtelevine puukkoineen olivat hyvin pelättyjä vastustajia. Pian he
kotimaiseen tapaansa tyhjensivät koko tanssituvan ja ajoivat
toiskieliset merihöyryjä haistelemaan. Kovin pahasta menosta saattoi
kyllä joutua Ruijan poliisien käsiin, jopa aina "Tronjaamin" vankilaan.
"Se kun on yks kaupunki heillä se Tronjaami." Parhaana pyytöaikana tuli
"musikki ulkomailta" Vesisaaren kalakansaa huvittamaan. Eikä se
muulloin saattanut tullakaan, sillä "laki oli semmoinen, ettei muulloin
saanut pelata eikä kerätä rahaa". Kaksitoista pelimiestä kuului
"musikkiin", ja kaduilla kauppapuotien edessä he soittelivat. Toiset
puhalsivat käyriin torviin, niin että katu räikkyi, ja "yksi takoi
tahin jälkhen kahelia hiilalla astian pohjahan". Ja hyvillä mielin koko
Vesisaari kokoontui kuulemaan komeaa "ulkomaan musikkia".
Kesäkuun alkupuoliskolla loppui kevätkalastus Ruijanrannalla.
Turskat ja saidat, jotka lotaparvia seuraten tekivät matkaa pitkin
pohjoisia rantaseutuja itää kohden, olivat silloin jo suorittaneet
vieraskäyntinsä sekä kalliin rantaveronsa ja ehtineet ohitse, jolloin
Ruijanmeri jäi tavalliseen kalarikkauteensa.
Siitä nekin tuhantiset maakansan joukot, jotka merenväen liikehtimisen
johdosta olivat keräytyneet Jäämeren äärille, lähtivät taas
palailemaan kotiseuduilleen. Päivän mukana pohjoiseen Ruijanrannoille
saapunut kevättalvinen kansanvaellus kääntyi taas päivänpalauksen
kanssa takaisin, suunnaten kulkunsa auringon maita kohden.
Kotia kohden lähtivät Suomenkin kalamiehet painumaan. Jalkapatikassa
nyt taivallettiin Lapin erämaat ja veneellä soudettiin järvet. Iso
Inarikin laskettiin lapinmiesten purjeveneissä, nousten Inarin vanhan
pappilan rantaan, josta jalkaisin astuttiin tunturien, jokien ja
jänkien poikki. Viikkokausia vierähti nytkin matkalla, mutta ankarat
kiveliöiden kulkijat joutuivat kotipirtilleen, ainakin Kittilän
sydänmaille, kuudessa, seitsemässä päivässä.
Heinänteon ajaksi viimeistään koetettiin ennättää kotiin, mutta
muutamat joutuivat Ruijan tuliaisilleen jo juhannukseksi.
Sitten pitkänjuoksijat pääsivät taas monesta aikaa kotoiseen
savusaunaan karistelemaan epälukuisia lapinsyöpäläisiä. Niitä olikin
ruijankävijöillä toisinaan paljoa runsaammin kuin muita säästöjä.
Sillä Ruijanranta oli syöpäläisistä yhtä kylläinen kuin Jäämeri
kaloista. Kun Suomen miehet niiden takia joskus tuskittelivat, sanoivat
ruijalaiset:
-- Mitä tuota tyhjää? Täällä on pappikin täissä!
Kovin vähiin supistuivat ruijan kävijäin kolmi-, nelikuukautiset
saaliit. Monet olivat Ruijan huvipaikoissa hummanneet vaivalla ja
tuskalla hankitut tulonsa, niin että melkein tyhin pussein saivat
lähteä tallustamaan pitkää kotitaivalta. Toisinaan kyllä sattui
huono pyytökesäkin, jolloin kaikki saannit menivät syönteihin. Niin
onnettomasti tapahtui, jos turska ei pitänytkään vanhaa liittoaan
rannassakäynnistään, vaan kulki kaukaisia selkiä ylpeästi ohitse,
painuen Ryssänrannalle. Joskus taas ei saatu syöttikalaa tarpeeksi.
Suunnattomat lokkiparvet ja muut lentävät rosvot hävittivät, hakkasivat
ja pelottelivat lotaa, niin etteivät kalamiehet ennättäneet saada
täyttä osaansa. Huonona kalakesänä oli kalalla kyllä paremmat hinnat,
mutta kun meri antoi yltäkylläisesti, menivät hinnat alas, niin
etteivät runsaatkaan saaliit tavattomia rahoja tuottaneet.
Säästäväiset ja kotiväkeään muistavat ruijankävijät olivat
kohtalaisinakin kesinä saaneet sentään kokoon muutaman satamarkkasen
taikka kruunusatasen. Ei se kyllä paljoa ollut, mutta entisinä
huonoina aikoina sentään koko omaisuus köyhän miehen kukkarossa. Sillä
vähävaraista väkeä Ruijanrannan retkeläiset olivat. Seuraavana keväänä
tehtiin taas sama pitkä kalamatka. Monet vanhat Peräpohjan ja Lapin
ukot ovat parhaina päivinään käväisseet Ruijanrannan kymmenet kerrat.
He tuntevat kyllä sekä Ruijan pitkän tien että Jäämeren pahimmatkin
myrskyt.
Mutta jotkut rohkeat peräpohjalaiset eivät kerran Jäämerelle päästyään
malttaneetkaan pysähtyä vain sen rantavesiltä turskia juksaamaan, vaan
painuivat suoraan jäiselle ulapalle, mennen Huippuvuorille pyydystämään
mursuja, hylkeitä ja jääkarhuja. Niinpä vanha Mattilan Heikkikin
Muoniosta kävi 1870 vaiheilla kahdet kerrat "Pitspärkeillä", ensikerran
Alattion suomalaisen, Matti Nikan, ohjaamassa laivassa ja toistamiseen
hammerfestiläisen, Mansikan Heikin "jatkassa". Pitspärkien matka olikin
eri menoa kuin Ruijan rantavesien porkkaileminen. Vuoreijan kautta
mentiin Valkeallemerelle ja sitten "Suntista läpi Kariskehaavhen".
Käytiin "Noa-Selmallakin" maissa ja nähtiin siellä "samojeetaria",
jotka söivät poronlihaa raakana, "verhen vain kastoit". Mutta
kristitty kirkko oli heilläkin ja pappikin kävi heidän luonaan.
Noa-Selmalta lähdettiin taas merelle ja kymmeniä penikulmia
mutkiteltiin jäiden lävitse, häätyen väliin viikoksikin makaamaan
samassa paikassa. Sitten kun viimein päästiin maihin, pistettiin
"harppomalla" joukoittain rumia mursuja ja suuria hylkeitä ja ammuttiin
joku jääkarhukin. Vasta syksypuolella palattiin takaisin hyvä saalis
mukana. Saaliista meni kolmasosa laivan ja pyyntöneuvojen omistajalle,
"Juhan Pärkärille", ja lopun saivat miehet jakaa keskenään. --
Tällaisten suurien merimatkojen tekijällä piti jo olla ihossaan
oikean merimiehen merkitkin: "tyssillä" lähtemättömästi käsiselkään
maalattu ankkuri ja sydän sekä nimikirjaimet ja syntymäaika, vieläpä
joku muukin kuva, vaikkapa mursu. Sillä jos sattui laivassa meren
selällä kuolemaan, niin lykättiin ruumis, ellei mitään merkkejä ollut,
parin, kolmen päivän kuluttua mereen, mutta "jolla on merkit käsissä,
se tuohaan maihin".
Meren musta syvyys oli ruijankävijästä niin kolkko, ettei hän olisi
halunnut kuoltuaankaan sinne joutua. Karun maakamaran köyhänä
raatajana hän tahtoi saada samassa kamarassa viimeisen leponsakin,
koettaen kaukaisiltakin retkiltä aina palata kotiinsa. Mutta kaikki
kalamiehet eivät Ruijan retkeltään enää kotiutuneet. Monet hukkuivat
Jäämeren myrskyihin, joutuen pelkäämiinsä mustiin syvyyksiin,
kammottujen meriraukkojen ikuisiksi tovereiksi. Toiset taas hyvästyivät
Ruijanrannan elämään, niin että hylkäsivät kotiseutunsa ja jäivät
eliniäkseen Ruijaan Jäämeren kalamiehiksi; muutamat tapasivat
matkoillaan erämaassa mieluisen paikan, johon asettuivat ruveten
rakentamaan uudistaloa.
Näin on saanut alkunsa Jäämeren rannikon sekä Patsjoen ja Tuuleman
suomalainen asutus. Se on melkein järjestään Peräpohjan
pahnaa. Peräpohjalaiset ruijankävijät jatkoivat isiensä aloittamaa
kansainvaellusta Jäämerelle aina viime vuosisadan loppukymmenille asti.
Mutta olojen muuttuessa Ruijan retket vähitellen loppuivat. Kovin
pitkät ja vaivalloiset matkat ja sentään verrattain vähäiset
ansiot sekä lisäksi kaikenlaiset hankaluudet norjalaisten puolelta
vaikuttivat, ettei Jäämerellä käynti ollut kovin houkuttelevaa. Ei
varsinkaan enää sitten, kun kotipellotkin taas rupesivat antamaan
parempaa satoa, ja kotipuolessa ansiomahdollisuudet alkoivat parantua.
Tulivat tukkityöt ja metsänhakkuut Perä-Pohjolaankin, ja silloin
rupesivat miehet omilla kotikulmilla saamaan sellaisia ansioita,
ettei enää tarvinnut, eikä kannattanutkaan, lähteä epävakaiselle
Ruijanmerelle.