Peräpohjalaiset olivat liikkuvaa kansaa. He kolusivat kaikki Lapin
ja Pohjanperän kiveliöt, kierrellen Ruijanmeren kalarannat, Ivalon
kilpakentät ja Lapin monet markkinat, joutuivatpa useasti matkalle
eteläisempiinkin seutuihin. Viisikymmen- ja satapenikulmaisetkaan
taipaleet eivät entisen Kainuun kansan jälkeläiselle paljoa merkinneet.
Monet saattoivat kesällä tehdä kalastusretken Ruijaan ja sitten taas
talvella lähteä sinne markkinamatkalle, Jäämeren rannan Alattioon.
Vanhojen Pohjanperän kävijöiden, pirkkalaisten, henki oli jäänyt heidän
entisille liikuntamailleen, ja heidän rauhatonta seikkailijavertansa
kiersi ehkä monenkin kainuulaisen suonissa.
Jo vanhoista ajoista olivat Tornion seutujen miehet tottuneet tekemään
kaupparetkiä Etelä-Suomeen ja Savoon. Varsinkin Tornion jokilaakson
miehet kummaltakin puolen rajaväylää aina Muoniota myöten olivat
mielistyneet näihin matkoihin. Samoin myöskin Kemijoen alajuoksun
asukkaat Rovaniemelle saakka, jopa jotkut Ounasjoenkin miehet. Samoja
taipaleita olivat ennen isätkin ja isänisät ajaneet, ulotuttaen
retkensä aina eteläosaan maata, Hämeeseen ja Savoon, jopa Karjalaankin,
joskus Viipuriin asti. Lapintavaroita, poronlihaa ja porontaljoja
oli ukoilla menokuormassaan, ja palatessaan he toivat sijaan
etelän tavaroita: Hämeen pellavaa, Savon ja Karjalan hamppua ja
hurstia, saippuaa sekä Venäjän tupakkaa, lisäksi vielä lannanmaan
viinaakin. Sellainen etelänkävijä oli ollut noin kolmekymmentä
vuotta takaperin yhdeksännelläkymmenellään kuollut Anuntin Pekka
Ylitornion Kainuunkylässä, samoin Ojan vaari Ylitornion Nuotiorannalla.
Rovaniemeläisiä Hämeen ja Savon vanhoja matkamiehiä oli rikas Halvarin
ukko ja Kesk'-Korvan isäntä, kittiläläisiä taas Kaukosen Ylijussan
Paulus, Pekka Jääskö ja Hakalan isäntä, jotka olivat semmoista
liikkuvaa kauppasukua. Muoniolaisia Savon kävijöitä oli entinen Efraim
Puranen, Ylimuonion mahtiäijä sekä Töyrän ja Rantakokon ukot. Monet
kerrat nämä miehet olivat eläessään matkanneet halki Hämeen ja Savon,
käyden Kuopiot ja Kajaanitkin, ja tuoneet tullessaan kuormittain
tavaraa. Anuntin Pekan kauppamaita Hämeessä oli ollut "Koskenkirkon
seurakunta", Lammi, Hollola ja Hollolan Lahti, sekä tutuin käymätalo
Etolankylän Rekola Koskenkirkolla.
Samoilla asioilla taas sitten pojatkin samoja maita matkailivat. Niinpä
ajelivat Karungin Korpikylän ukot, Ojanperän ja Kaapin isännät sekä
Ylinivan ukko joka talvi etelässä, ja Rovaniemen rikas Yliruokasen
Pekkakin kävi muutamia kertoja. Viimeisiä Savon kiertäjiä on vielä
elävä, 84-vuotias Anuntin Pekka-vaari, edellämainitun etelänkävijän
poika Kainuunkylästä, sekä joku vuosi sitten kuollut Pekka Heikkilä
Karungin Kukkolasta,
Lappi ja Perä-Pohjola tarvitsivat paljon yhtä ja toista tavaraa,
jota ei oma paikkakunta tuottanut, ei ainakaan kylliksi, vaan oli
sitä hankittava parempiosaisilta seuduilta. Tällaista tavaraa etelän
matkamiehet kävivät noutamassa.
Kuopion jo vanhastaan kuulut suuret talvimarkkinat, joille koko
kauppaa käyvä Suomi ja rajantakainen Karjala sekä pietarilainen
riensi, vetivät Peräpohjan miestäkin. Tammikuun pakkasilla, 12-14
päivän tietämöissä pidettiin markkinat, niin että jo joulupyhäin
päättyessä piti pitkämatkaisten Pohjan miesten lähteä taipaleelle.
Raudoitettu matka-arkku työnnettiin täyteen leipää, rieskaa, voita ja
lihaa, ja povessa pullotti omatekoinen vasikannahkalompakko. Entiset
etelänkävijät olivat lähteneet matkaan omilla hevosillaan vieden
kaupantavaraa mukanaan, mutta jälkipolven miehet ajoivat useinkin vain
komeasti kievarikyydillä, istuen kaksissa lammasnahkaturkeissa,
päässä korkeapohjainen saukonnahkainen samettiperälakki, jaloissa
pieksusaappaiden päälle vedetyt kallokkaat. Markan vain maksoi silloin
penikulma, ja kievarista kievariin halki- ja poikkimaisin kävi kulku.
Ajettiin pitkin rantatietä Tornion ja Oulun kautta Liminkaan, josta
"Haarain-sillan" luota lähdettiin työntymään Savon sydänmaita kohden.
Temmeksen, Rantsilan, Pulkkilan ja Piippolan kautta päästettiin
Pyhännälle, sieltä Savon puolelle Nissilään ja edelleen Paju- ja
Savo-järville, Pöljään, Kasurilaan ja Toivalaan, josta viimein pitkin
järvenselkiä oiustettiin Kuopioon. Viitisenkymmentä penikulmaa tuli
ylitorniolaisille taivalta, viisikymmentä markkaa kului kukkarosta, ja
viisi, kuusi vuorokautta vierähti aikaa.
Tuttuja olivat matkamiehille kaikki maantienvarren "kevarit",
monikertaan käytyjä ja puheltuja. Tiesivät ukot kyllä jo etukäteen,
minkälaista kohtelua missäkin talossa saadaan, minkälaisella hevosella
lähdetään ajamaan ja millainen pojanrehvana vääntäytyy kuskipukille.
Entiseen aikaan olivatkin kievarit usein kymmeniä vuosia samassa
talossa, jopa jotkut olivat kuin itseoikeutettuja matkustavaisten
majoittajia ja kyytimiehiä.
Kymmeniä Peräpohjan miehiä saapui silloin Kuopion markkinoille
kauppoja tekemään. Saman puolen miehet asustelivat aina samassa
kaupunkikortteerissa -- kainuunkyläläiset majailivat tavallisesti
Kaivopuiston pohjoispuolella "isvosikka" Pekkarisella, "möljän"
kohdalla, lähellä "hevosplassia".
Perille päästyä piti "härkäpoikain", ensikertaisten Savon kävijäin,
tarjota vanhoille markkinatovereilleen "härkäisiä": hyvät kahvit ja
viinaryypyt joka miehelle.
Tarpeellista olikin, että "hevosplassi" oli lähimailla. Sillä
torniolaisten tärkeimpänä asiana oli hyvien hevosien ostaminen. Monet
isännät hankkivat kolme, neljäkin ajokasta rekineen, kaikkineen, saaden
toisinaan maksaa kolmin, neljin sadoin vankasta savolaisesta taikka
karjalaisesta kuormankiskojasta. Kymmeniä hevosia karttui asuntotalon
pihamaalle, joskus komeita kiljuvia oriitakin joukossa.
Sitten ostettiin muuta tavaraa hevoskuormat täyteen. Tärkeimpiä
ostoksia oli "Sauvon hursti", paksu karkea vaate, jota "sauvalaiset"
kutoivat hamppulangoista. Pieksämäkeläiset kaupanmiehet, Putkonen ja
Purasen Asarias, olivat torniolaisia varten ajaneet sitä kauppatorille
suuret kasat, ja heidän varastojensa ympärillä sitten Pohjan miehet
koko joukolla häärivät. Kyynärä maksoi 40 penniä, ja tuhansin kyynärin
sai pieksämäkeläinen mitata hurstiaan samalle ostajalle. Anuntin
Pekkakin kerran mittautti hurstia 4000 kyynärää, saaden siitä pari,
kolme pitkänmatkan kuormaa. Sillä tuhatkyynäräinen hurstilatomus
painoi 40 leiviskää. -- Pellavavaatettakin, Savon "palttinaa", saatiin
joukkoon joku määrä.
Hamput ja pellavat olivat myös hyvin haluttua tavaraa, sillä
Peräpohjassa ei pellavaa viljelty, eikä hamppuakaan kuin siellä täällä
nimeksi. Niitä kyllä Vienan miehet ja savolaiset toivat toisinaan
Tornioon sekä Alkkulan ja Kolarinkin markkinoille, mutta heidän
tuomisensa eivät riittäneet kaikille, vaan Peräpohjan miesten täytyi
itse hankkia lisää. Kuopion torille tuotiin hamppua koko Savosta,
Karjalasta ja Venäjältäkin, hämäläisten pitäessä huolta pellavasta.
Toivat Hämeen miehet kyllä hamppuakin, längelmäkeläinen Vialan Jussikin
nähtiin joka markkinoilla suurine hamppukuormineen. Jussin vihreitä
"Längelmäen hamppuja" Anuntin Pekka kerran latoi rekeensä 30 leiviskää,
maksaen kymmenen markkaa leiviskästä.
Tarpeellisia ostoksia olivat tupakatkin. Venäjänlehtiä saatiin
ryssiltä, ja maalaismiehet myivät omanpellon kasvuja, "sauvonlehtiä",
joita myös sanottiin "pitkiksilehiksi" ja "risulehiksi". Viiden naulan
ja leiviskänkin kimppuihin olivat savolaiset sitoneet tupakkansa,
ja leivisköittäin latoivat Pohjan miehet niitä kuormiinsa. Monet taas
täyttivät hurstipakkojen jättämän tilan taliostoksilla.
Paljon kysyttyjä olivat vielä Savon villat. Leiviskämäärin Tornion
miehet tukkivat niitäkin säkkeihinsä ja maksoivat 24-40 markkaa
leiviskästä.
Ahkerina saivat miehet hääriä koko markkina-ajan, tinkien, mitaten
ja maksaen, ennenkuin kaikki kuormat oli saatu täysiksi. Piti
milloin hypätä hevosplassille kauppoja tekemään, milloin kaapaista
kauppatorille hampun ja hurstin hintoja tinkimään, välissä taas
savolaisäijän kanssa kinastella tupakkaleivisköistä. Ei aina ennätetty
kunnollisesti istahtaa edes eväsarkun ääressä, lipeäkielisiltä
torimuijilta vain kiireessä ryypättiin kahvikuppi, johon taskupullosta
lisättiin lämmikettä taikka ostettiin ryssiltä purtavaksi "sirapin
kanssa tehtyjä nisuja". Suurta kiusaa tuotti, varsinkin härkäpojalle
savolaisten outo puheenlaatu. Sillä jos Savon miehet eivät tahallaan
viisastelleet, he kuitenkin niin merkillisesti "kiäntivät ja viäntivät"
kielensä ja leukansa, ettei siitä selvää ja suoraa torniolaista
päästelevä pohjalainen tahtonut äkikseltä ymmärtää mitään. Ja kun
lisäksi Savossa monet "parseelitkin" sanottiin eri nimillä -- kiulu
oli Savossa "kappo", ämpäri "sanko", navetta "läävä" -- tuli asia
yhä sotkuisemmaksi. Eivätkä "täyvet sauvalaisetkaan" taas puolestaan
tahtoneet ymmärtää Pohjan miestä. "Mittee työ tolkuitatta?" saattoi
savolainen hevosmies tokaista torniolaiselle ostajalle, ja silloin
molemmat jäivät sanattomina töllöttämään. Vaikka Tornion mies mieli
kyllä kivahtaa:
-- Itte sie tolkutat! Mutta mie en tolkuta enkä talkuta, vaan puhun
suorhan niinkun pruukathan.
Viimein saivat Tornion miehet kääntää kuormansa kotia kohden ja lähteä
painumaan päin pohjoisia maita. Pitkät hevosraidot toinen toisensa
jälkeen jutivat kaupungista Kallaveden jäälle ja sitten edelleen kohti
sydänmaita. Monella isännällä oli hoidettavinaan kolme, neljäkin suurta
tavarakuormaa, kun talvisia teitä hiljalleen ajaa kihnuteltiin.
Nyt ei matka edistynytkään niin nopeasti kuin pohjoisesta alas
tultaessa; vain viisi, kuusi penikulmaa ajettiin päivänmittaan, ja
sitten taas pysähdyttiin yösydämeksi levähtämään johonkuhun tuttuun
taloon. Oli pitkin matkanvartta vakituisia "syöttötaloja",
tienkävijäin jo vanhastaan valitsemia, sopivia pysähdys- ja
hengähtämispaikkoja, joihin jokainen matkamies suisti hevosensa.
Sellaisen talon kyllä ensikertalainenkin tunsi: sen kartanolle veti
kahta puolta leveä kovaksi tallattu tanner, ja pihamaa oli kokonaan
heinärikkojen vallassa sekä kaivonympäristö vahvassa jääiljanteessa.
Ja melkein aina seisoi talon pihamaalla valjaista riisuttuja,
loimiselkäisiä hevosia kuormansa ääressä apetta rouskuttelemassa. Talon
portaat ja porstua olivat suvi-ilmoilla aina märkinä ja pakkasella
paksussa lumessa, pirtti oli täynnä tupakansavua ja penkinvieruslattia
oli reunustettu lukemattomilla tupakkasyljillä. Työttömiä miehiä istui
taikka loikoi pirtinpenkillä, taikka istui niitä pöydän ääressä
matkaviinoja maistellen. Sellaisen talon pihalle voi kyllä ohjata
kuormansa, vaikkapa keskellä yötäkin, saattoi astua lukitsemattomista
ovista pirttiin ja olla kuin kotonaan. Parhaana liikeaikana oli
syöttötalojen pirtinlattia öisin laskettu täyteen vieri vieressä
loikovaa matkalaista. Eikä tällaisessa kaiken maailman matkamiesten
talossa juuri koskaan ollut rauhaa, vaan elettiin siinä kaiket päivät,
jopa yötkin alituisessa tulossa ja menossa. Kun toiset tienkävijät
nälkäisinä aukoivat eväsarkkujaan ruvetakseen suurustamaan, niin
toiset jo kylläisinä röyhtäillen työntelivät eväitään arkkuun ja
pyyhkivät voista puukonterää lapikkaiden nahkavarsiin; kun toiset
matkalaiset karauttivat kuormineen portista maantielle, niin jo
vastaiselta puolelta toisia tulla tomautti pihaan.
Olisipa luullut talonväen tuskastuvan tällaiseen alituiseen
rauhattomaan matkamiesmenoon. Mutta tyytyväisenä talo vain kaikki
kärsi, kohdellen matkamiehiä miltei kuin vieraissa kävijöitä, melkeinpä
sukulaisina pitäen niitä, jotka olivat useamman kerran käyneet talossa
levähtämässä. Monessa talossa tuotiin matkamiesten yösijoiksi olkia
lattialle, annettiinpa vielä raanujakin peitteiksi. Ja vähällä maksulla
sai talosta ostaa, mitä matkalainen vain tarvitsi: ruokaa ja kahvia
sekä hevoselle heiniä. Pyhännän isossa Leiviskässäkin, joka oli enimmin
käytettyjä syöttötaloja, paksu emäntä istuskeli pöydän päässä ja heti
tiedusteli: "Mittee vierahille kuuluu?" Ja kun matkamiehet kysyivät
emännältä mitä tahansa syötävää ostaakseen, vastasi paksu eukko: "Soa
kaiketi!" Olihan "Sauvonmaassa" ruokaa, "sielhän se leipäperä oli."
Mutta komean ja siistin Tornionlaakson miehelle oli merkillisimpiä
Savon kummia, kun hevonenkin vietiin pirttiin. Sellaisenkin
kohteliaisuuden maantien matkalainen sai toisinaan savolaistalossa
osakseen. Niin tehtiin Lassilan majatalossa. Kun matkamiehet ajoivat
pihaan ja riisuivat hevosensa syömään, saapui siihen isäntä sanoen:
-- Viijään hevoset pirttiin!
-- Mitä te puhutte? hevosmiehet kummastelivat.
Mutta talon pirtin ovinurkassa oli suuri vesiamme ynnä aperuuhi, ja
siinä saivat miehet viiden pennin maksusta juottaa hevosensa sekä
ruuhesta apattaa, omilla eväillään kyllä. Kerran taas Heikkilän Pekka
ajoi iltahiljaisella Iisalmen Korolaan pihan ollessa jo aivan täynnä
matkamiesten rekiä ja hevosia:
-- Eipä taija tähän talhon enää sopia, kun on niin paljon jo muita
reisumiehiä, Pekka arveli. Mutta portailla seisova isäntä huusi:
-- Tuokee hevonen pirttiin!
Tämä oli vanhankansan hyvää vieraanvaraisuutta ja tavallista
matkamiehen kohtelua, jota entisaikaan osoitettiin kaikille muille
maantien matkaajille paitsi mustalaisille. Sydänmaan asukas ymmärsi,
että "eihän tien päällä kulkija voi kotia mukanaan kuljettaa", ja
siksi se antoi auliisti kotinsa "tien päällä" kävijän käytettäväksi.
Vanhankansan toivomuksena olikin: "Anna, Jumala, vieras ja vierhan
vara!" Matkamies taas puolestaan toi vaihtelua erämaan yksitoikkoiseen
elämään sekä saatteli viestejä muusta maailmasta. Maantien taivaltajat
olivatkin tavallaan entisajan "aviisuja". Tuotti matkamiesten käynti
talolle vähän aineellistakin hyötyä. Viisiä pennejä keräytyi emännän
taskuun kahvikupeista, kymmenpennisiä ja 25-pennisiä piimä- ja
maitokanruista sekä viilipytyistä leipineen ja voineen. Isäntä taas
sai kukkaronsa helisemään heinäleivisköillään ja apeannoksillaan, ja
kaupungista palaavilta matkamiehiltä hän tavallisesti sai myös hyvät
"kaupungintuliaisryypyt". Kuparilantteja ja pikkuhopeoita rahat kyllä
vain olivat, mutta entiseen aikaan ne olivat sydänmaiden hopeaa ja
kultaa. Ja talvenmittaan kokoontui niitä talon kaappiin hyvät kasat.
Rauhassa ja huoletta saatiin silloin tehdä taivalta, milloin
istuskellen kuormalla, milloin taas kuorman perässä astua karskutellen
sekä omiksi lämpimikseen että kuorman kevennykseksi. Purasen
Efraim-ukkokin tallusteli kuorman jäljessä Kuopiosta saakka, niin että
vasta Turtolan Piippolan törmässä väylälle laskettaessa hyppäsi
kannoille. Pakkasen ahdistellessa otettiin lämmitysryypyt, ja kun
päästiin aavojen Liminganniittyjen ylitse, Kempeleen ylipäähän,
nakattiin hyvät ryypyt. Väliin yötä myötenkin ajaa kihnutettiin pitkät
sydänmaan selkoset, eikä nähty sen kummempaa. Tavarakuormat jätettiin
vartioimatta yökaudeksi pihamaalle, eikä niitä juuri koskaan vieras
käynyt kopeloimaan. Puukko oli matkamiehen ainoa ase, ja sitäkin
tarvittiin vain eväsvoin ja eväslihan leikkaamiseen sekä rikkoutuneiden
valjaiden korjaamiseen. Päivättömästä pohjoisesta tulleiden miesten
tavarat olivat sitäpaitsi vielä eri suojeluksessa. Sillä mikäpä sen
tiesi, millaisilla noitakeinoilla Lapin äijät olivat varanneet
kuormansa varkailta ja kosketuksilta. Olihan monesti kuultu, kuinka
heidän tavaroitaan kopeloimaan käynyt varas oli tarttunut kiinni reen
viereen, niin ettei ollut päässyt liikahtamaankaan, ennenkuin vasta
aamulla, kun kuorman omistaja oli tullut ja antanut varkaalle sellaisen
vastasuullisen, että oli veri purskahtanut. Hevoskaupoissakin varasivat
savolaiset Tornion äijiä. Myydessään heille ajokkaansa päästivät Savon
ukot heti hevosen häntäsolmun auki, eivätkä koskaan, rahastakaan,
luovuttaneet ostajalle hevosenlointa, ei vanhaa resuakaan.
Mutta silloin, kun suurrosvo Perttunen parhaillaan liikuskeli Oulun ja
Raahen tienoilla ja niiden takaisilla sydänmailla, matkamiehiä
toisinaan kammotti. Savonkävijätkin liittyivät silloin suuriin
joukkoihin ja varoivat joutumasta pimeän aikana pitkille talottomille
taipaleille. Varasivatpa jotkut turkkinsa taskuun panostetun
pistooliräikän. Pelkoa herätti myöskin toinen suurrosvo, Iso-Karppinen,
joka vankilasta karkuun päässeenä piileskeli takamaiden metsissä.
Karppisen kyllä pian koppasi kiinni temmekseläinen ruotusotamies
Runtikka, väkevä mies hänkin, köysitti saaliinsa ja toi Ouluun.
Mutta Perttunen oli pitkät ajat koko Oulun seudun kauhuna.
Nelisen viikkoa kesti Savonretki. Tammikuun lopulla taikka helmikuun
alkupäivinä ajaa karskautettiin kotipihalle ylt'yleensä huurteessa niin
miehet kuin kuormat ja hevosetkin. Kotona olikin kaukamatkalaisia
jo useana päivänä odotettu. Kirkkaita lasipalloja saivat lapset
tuliaisiksi, ja emäntä hyötyi huivin, kahvikuppeja taikka muuta
kaupungin koreutta. Naapuritkin saapuivat saamaan "alatuliaisia" sekä
kuulemaan "alasanomia."
Sitten alkoi etelän tavarain levittäminen Pohjanperille. Kuopiosta
ostettu tali oli jo paluumatkalla myyty Tornioon nahkuri Åströmille
sekä osa villoista Tornion kauppiaille, mutta pellavat, hamput ja
hurstit, tupakat ja voi vedätettiin kotiin. Koko paikkakunta kävi
heti noutamassa Savon tavaraa. Emännät ostivat villoja, hamppua ja
pellavaa sekä hiukan hurstiakin. Hampuista kehrättiin verkkolankoja,
pellavaisista valmistettiin paitakankaita ja hurstista ommeltiin
säkkejä sekä suuria louteita, joita levitettiin pelloille lyhteitten
alle, kun viljaa pantiin haasioihin. Isännät taas tulivat
tupakantuskissaan. He ostivat jonkun verran venäjänlehtiäkin, mutta
varsinkin halpaa risulehteä ukot kantoivat kimpuittain kotiinsa,
kuivasivat orsilla ja kirveellä hakkasivat kuusipölkyn koperossa
hienoksi piipputupakaksi. Sitten
"Sauvonmaan hakkua,
isonpiipun pakkua,
sitä sopi ällöttää."
Mutta voi ja enin osa Savon hurstia joutuivat vielä jatkamaan pitkää
matkaansa. Muoniolaiset kauppiaat, Joensuun Freetrikki poikineen,
Reginan Aaprami, Sieppijärven Filppa sekä muutkin ruijankävijät
tiesivät kyllä, milloin savonkävijät koteutuvat. He tulivat
pororaitoineen ja ostivat kaiken etelästä tuodun voin ja hurstin. Voin
olivat torniolaiset valmiiksi pakanneet kymmenen leiviskän astioihin,
suippopäisiin, leveäpohjaisiin "lapintynnyreihin", -- etelästä he
toivat voin vaatteella peitetyissä pärekoreissa,-- ja 13-14 markkaa
sai muoniolainen maksaa leiviskästä. Voikauppias oli itse siitä
maksanut 10-12 markkaa sekä tynnyrien tekijälle "markka-puolitoista"
kappaleelta. Pieksämäkeläisestä hurstista pudistettiin Muonion mieheltä
50-52 penniä kyynärästä. Sitten pyöräytti ruijankävijä voitynnyrin
aina poroahkioon taikka nuoritti siihen 250 kyynärää hurstia ja
lähti jutamaan Lappiinsa, juti yli tunturien Ruijaan, Alattion
kevätmarkkinoille. Muonioon olivat jo Enontekiön ja Koutokeinon
lappalaiset saapuneet vastaan, ja he taas sälyttivät kauppiaiden ympäri
maakuntaa kokoamat tavarat raitoonsa ja vetivät ne rahtikuormina
Jäämeren rannalle. Täällä Suomen emäntien voi joutui vuorostaan 15-16
markan hinnasta Alattion kauppiaille Jäämeren laivoihin lastattavaksi
ja vietäväksi yhä kaukaisemmille maailman markkinoille. Putkosen ja
Purasen Asariaan hurstin ostivat tuntureita kiertävät porolappalaiset
kesäkotiensa louteiksi, katevaatteiksi.
Kemijokivarren Savon tuomisia taas kävivät persomassa Kittilän ja
Sodankylän kauppasaksat. Kittilän kauppurien "pääsankareita" olivat
Hanhi-Matti ja Kari-Sammu, Sodankylässä taas Saukosken Kaapreli.
Nämä suurpomot usein ostivat Savon voit ja hurstit ja ajattivat ne
Alattioon taikka Vesisaareen. Pikkumiehetkin, Kosken Jussa ja Törmäsen
Mikko Kittilästä, Aution Akseli Sodankylästä, jopa Kraatari-Mattikin
Sallasta, yrittelivät myöskin valvoa etujaan ja ennättivät joskus
suurkauppiasten edelle. Ruijaan hekin vedättivät ostoksiansa.
Mutta Savon hevoset myytiin melkein järjestään Ruotsiin ja saatiin
voittoa noin 50-100 markkaa ajokkaasta. Varsinkin Saksan--Ranskan sodan
aikoina 1870 oli hevosten menekki tavaton. Ruotsalaiset ostivat niitä
niin paljon kuin Tornion miehet vain ennättivät hankkia, maksoivat
hyvät rahat ja saivat itse vielä paremmat saksalaisilta. Silloin
Tornionlaaksolaiset sitä ahkerammin tekivät retkiä etelään, toivat
hevosta jos muutakin tavaraa ja saattelivat heti joen yli Ruotsiin.
Vapaasti saikin silloin viedä rajan ylitse mitä maalaistavaraa
tahansa ja pitää voitot hyvinään. "Voittoja" saivat savonkävijätkin.
Ei Kuopion markkinamatkakaan tullut kovin kalliiksi, n. 125-150 markkaa
kaikkineen. Ja siihen oli laskettu menomatkan majatalokyyti, olo
Kuopiossa sekä paluumatkalla kolmen, neljän hevosen ruokkiminen, ynnä
omat syömiset ja juomiset. Voittoa, taikka oikeammin kuljetuspalkkaa,
saatiin kolmesta, neljästä hevosesta yhteensä pari-, kolmesataa
markkaa, hurstikaupoista kolme-, neljäsataa, voista parisataa sekä
villoista, hampuista -- hampuista saatiin "pari markkaa leiviskältä
myynnin ja oston väliä" -- ja tupakoista muutama satanen. Siis koko
kaupparetken tuloksena tuhatkunta ja toistakin tuhatta markkaa, joka
siihen aikaan oli jo hyvä raha.
Monet kerrat kävivät Peräpohjan kauppasaksat myöskin Iisalmen
ja Kajaanin markkinoilla. Ja samoilla asioilla; hevosia ostettiin ja
niille kuormat täyteen maalaistavaraa. Läheisemmillä Oulun ja
"Praahean" markkinakentillä nähtiin niinikään aina Pohjanperän ylpeitä
miehiä, ja "hevosplassi" oli täälläkin heidän tärkein liikkumisalansa.
Joskus lähti Peräpohjan ukko hevosineen kiertelemään Savon
maaseutujakin, tehden ostoksia milloin missäkin. Niinpä Anuntin
Pekka aina silloin tällöin ajeli maakyliä myöten jopa Nurmekseen
asti, poiketen paikkakunnan kauppasaksojen luona sekä pappiloissa ja
muissa isoissa paikoissa. Varsinkin pappilat olivat syksytalvesta
hyvin runsaasti voilla ja villoilla siunattuja -- seurakuntalaiset kun
olivat niitä vuoden pitkään ahkerasti kantaneet paimenilleen. Nurmeksen
papin, Pfalerin, rouvan kanssa Pekka kävi kerran tekemässä 30 leiviskän
viljakaupan ja sitten palatessaan, monien pikku ostosten lisäksi, sai
Kiuruvedeltä kauppias "Kärströmiltä" saaliikseen 24 leiviskää. Iisalmen
Paloisten hovin kuulun suurrikkaan "Näälmannin" vakinaisena
villanostajana Pekka oli pitkät ajat, käyden jokavuotisilla
"virkamatkoillaan" perimässä sieltä villaosansa. Paloisten herralta
Pekka saikin hyviä puhtaita villoja, sillä talon lampaat pestiin aina
ennen keritsemistä. Neljäkolmatta markkaa ne maksoivat leiviskä, mutta
Pohjanpuolessa sai niistä pari markkaa naulasta, jopa Ruotsin Kainuussa
ja Luulajassa puolitoista kruunua. Voita karttui samoilla matkoilla
Pekka-ukon kuormiin toisinaan satakin leiviskää, lisäksi vielä joku
määrä hamppua, hurstia ja Savon tupakkaa.
Monet etelänretket ehti peräpohjalainen tehdä talvenmittaan, monet
pyryt ja pakkaset kokea matkoillaan sekä viettää ikävän yönsä toisessa
jos toisessakin syöttö- ja majatalossa, väliin synkällä selkosellakin
talvista tietä ajaa ratuuttaen. Ikäviä talottomia taipaleita
kitkutellessaan ja pakkasen käsissä palellessaan ukot tekivät monet
päätökset, etteivät enää kertaakaan lähde maailmankiertolaisiksi,
ei mistään rahasta. Mutta kun päästiin kotiin ja saatiin tuomiset
hyvästi kaupatuiksi, unohtuivat matkan ikävyydet. Ja kun sitten
taas tuli lähdön aika, veti vanha veri ukon uudestaan maantielle.
Kolmisenkymmentä kertaa on Anuntin Pekkakin ajellut Savon seutuja,
ostanut Savon miehiltä monet kymmenet hyvät hevoset, vedättänyt
kotiseutunsa ja Lapin tarpeiksi satoja leivisköitä voita, villoja,
hamppua ja tupakkaa sekä toimittanut monia tuhansia kyynäriä Savon
hurstia tunturilappalaisten kotaverhoiksi.
Näin siis Peräpohjan liikkuvat kaupanmiehet, toimittaessaan
kotipuolensa tavaroita maailmalle ja hankkiessaan muualta niitä
tavaroita, joita kotimaakunnasta puuttui, olivat aikoinaan varsin
tärkeitä tekijöitä kotiseutunsa ja koko Lapin elämässä.