Halveksituilla Lapin peskiukoilla oli rikkautta ja tavaraa, joka
kelpasi ylpeälle etelällekin. Siksipä jo aikaisin ruvettiin Lapin
erämaissa pitämään markkinoita, joille etelän kauppamiehet suurin
joukoin riensivät vaihettamaan omia tuomisiaan kotakansan tavaroihin.
Mutta rannattomassa jänkien ja tunturien maassa, jossa metsien kansa
harhaili hajallaan, täytyi joka perukalla pitää omat markkinansa,
vieläpä talviseen aikaan, jolloin tiettömissä erämaissa pääsi parhaiten
tavarakuormineen liikkumaan. Markkinoille saapui koko seudun kotaväki.
Saapui näihin tilaisuuksiin kauppasaksain kintereillä myöskin
kruununvouti perimään veroja, tulipa tuomarikin lukemaan lakia
lappalaisille ja selvittelemään heidän riitajuttujaan.
Markkinapaikkoina olivat tavallisesti Lapin kirkkoseudut, ja
kauppakenttä oli kirkon lähimailla, jopa toisinaan aivan kirkon
ja hautausmaan vieressä. Sillä kirkko pappeineen oli Lapissakin
alueensa keskeisimpänä paikkana. Siitä usein vieläkin lappalainen
sanoo kirkonkyläänsä "markkinaksi". Sellaisena markkinakenttänä oli
Suomen-Lapissa entisaikaan jokainen kirkkomäki; Inarin, Sodankylän,
Kittilän, Kuolajärven, Kuusamon -- nämä kaikki luettiin ennen
Kemin-Lappiin -- sekä Utsjoen ja Enontekiön ja myöhemmin myöskin
Kolarin, jotka olivat Tornion-Lappia. Pidettiin markkinoita myöskin
Sodankylän pohjoisosan lappalaisalueella, Sompiossa, ja kansan
muistelukset mainitsevat markkinapaikkana Kittilän takamaiden
Kyläjärven. Kaikki nämä markkinakentät olivat vanhastaan etupäässä
torniolaisten kauppapaikkoja, ja Ruotsinvallan aikana kuului
heille lisäksi vielä Köngäs, Jukkasjärvi, Koutokeino ja Aviovaara.
Saapui Lapin markkinoille kyllä etäisemmänkin etelän kauppamiehiä
lapintavaroita havittelemaan, mutta siitä Tornion saksat eivät
ensinkään olleet hyvillään. Monesti torniolaiset äkämystyivät
ja valittivat, että Oulun porvarit ja Kemin seutulaiset, vieläpä
vienankarjalaisetkin tuppautuvat heidän vanhoille kauppamailleen.
Mutta kun Lapin markkinat myöhemmin julistettiin "friimarkkinoiksi",
sai niille rientää kuka tahansa tekemään kauppoja ja pettämään
lappalaisia. Ahkerasti tunturin asukasta markkinoilla petettiinkin, ja
vielä helpommin sai viinalle ahneen lapinäijän kanssa tehdyksi "hyvät
kaupat", kun ensiksi juotti hänet humalaan. Siksipä monet etelän
kauppasaksat piilottivat tavarakuormiinsa viinaottinkeja, joista
saattoi tarjota kaupanalkajaisiksi virkistävät ryypyt, vieläpä myydäkin
hyvillä voitoilla. Viinan vienti Lappiin oli kyllä kielletty, mutta
kukapa kiellon rikkomisesta rupesi valittamaan. Hyvillään vain olivat
kaikki, kun saivat viinaa, lappalaiset kaikkein enimmin. Jopa
lapinäijät monta kertaa pyysivät viinakieltoa kumottavaksi ja
valittivat, ettei heillä ole muutakaan virkistävää juotavaa, vettä vain
pitää latkia pakkasellakin ja tulla kipeäksi, kun taas viina on kovin
lämmittävää ja terveellistä ankarassa pakkasessa. Eikä markkinoistakaan
olisi viinatta tullut kunnollisia lapinmarkkinoita. Sen tiesivät kyllä
niin hyvin ostajat kuin myöjätkin. Ottinkien, ankkojen ja oomien
pakkasen panematon vilja vasta sai kylmän kangistamat peskimiehet
virkeiksi ja pani tavaran vaihdon oikeaan vauhtiin. Ja viinanhimo veti
erämaan asukasta markkinakentälle yhtä paljon kuin etelänmiestä
voitonhimo.
Aikojen kuluessa kuitenkin, kulkuneuvojen parantuessa sekä
olojen muuttuessa ja järjestyessä menettivät Lapin monilukuiset
erämaamarkkinat merkityksensä. Lapin parhain rikkaus, metsänriista
ja turkikset, rupesi vähenemään, niin ettei kauppamiesten
suurten joukkojen enää kannattanut lähteä ajelemaan monia kymmeniä
penikulmia kylmiä ja tuiskuisia taipaleita. Niinpä rupesivat
monet kaupankäyntitilaisuudet lopulta muuttumaan pelkiksi
viinamarkkinoiksi. Viime vuosisadan alkupuolella tulivatkin jo useat
markkinat lakkautetuiksi, vain muutamiin kaukaseutuihin, kuten Inariin
ja Enontekiön vanhalle markkinakummulle Lätäsenolla, jutivat Tornion
ja Kemin talonisännät viinakuormineen juottamaan lappalaisia. Mutta
viimein saivat nämäkin markkinat loppunsa.
Mutta Kolarissa pysyivät markkinamenot vanhassa lappalaisessa
mallissaan vielä viime vuosisadan loppupuoliskolle. Tänne oli Tornion
kauppamiehillä vain 18-19 penikulman jokivarsimatka tasaisine
taipaleineen, ja lappalaiset saivat lasketella tunturiseuduistaan
pitkin myötäleitä alamaita kohden. Sitten kauppakentällä tapasi Etelä
ja Pohjainen toisensa, ja isienaikainen markkinahumu alkoi.
Vanhaan lapintapaan oli Kolarin markkinapaikka kirkon luona, jopa
aivan sen vieressä. Kirkon pohjoispuolella, hautausmaan aidan
sivulla, oli tasainen kenttä, jota ylipuolen miehet lappalaisten mukaan
sanoivat "siljoksi". Iso nelikulmainen siljo oli joka puolelta
ympäröity kauppiaiden ja tavarantarjoojien myymälöillä ja
myyntipaikoilla, ja jokaisella kaupparyhmällä oli oma vakituinen
alueensa. Etelästä tulleet Tornion miehet olivat vallanneet eteläisen
sivun, kirkonvierustan, sekä länsipuolen, "Toornion plassin", idästä
saapuneilla karjalaisilla "laukkuryssiliä" oli hallussaan itäpuolen
"Ryssäin plassi", ja pohjoisesta jutaneet lappalaiset saivat tyytyä
omaan pohjoispuoleensa, "Lapin plassiin", männikön reunassa.
Torniolaisilla oli "plassissaan" omat pienet "markkinatupansa"
pirtteineen ja kamareineen. Kamarissa asusti kauppias markkina-aikana,
ja pirtti isoine piisimuureineen, "tiskeineen" ja tavarahyllyineen oli
samalla "puojina", josta tavaraa myytiin. Monella kauppamiehellä oli
lisäksi varastomakasiini markkinatuvan takana, niin että siljon
laidalle muodostui kaksinkertainen rakennusten rivi. Omat markkinatuvat
ja makasiinit oli jollakulla Karjalan miehelläkin, mutta lapinäijät
tekivät kauppansa vain paljaan taivaan alla ahkioistaan, samoin
kuin muukin maaseutujen markkinarahvas, joka otti haltuunsa koko
markkinasiljon.
Markkinakenttä monine vanhoine pikkupirtteineen muodosti oman ykinäisen
piirinsä Kolarinsaaren eteläpäässä. Neljänneksen pituinen männikkö
eristi sen saaren taloista, ja eteläpuolelle Jokijalkaan mentäessä
piti kulkea väylän ylitse. Mutta mökkiryhmän seuranpitäjänä seisoi
1819 rakennettu kirkko kellotapuleineen ja pienine hautausmaineen,
jossa oman kirkon aikainen vanha Kolari vietti lepoaan. Vaatimaton,
matala lapintemppeli vielä matalampine kellotapuleineen sopi hyvin
ympäristöönsä ja seisoi kuin iso ukkovaari muorikäpsineen lukuisan
pikkuperheen kaitsijana.
Joulun edellä kokoontui kauppaväki Kolarin markkinasiljolle tekemään
jouluostoksensa ja -myyntinsä, hankkimaan joulurahansa ja viinansa.
Markkinat vietettiin jo niin aikaisin, jouhik. 10-14 p:n tienoissa,
että pitkämatkaisetkin ennättivät jouluksi kotiinsa -- elleivät
ostoksineen ja viinoineen väsyneet taipaleelle.
Ensimmäisinä tulivat torniolaiset ja samassa matkassa muutamia
Haaparannan kauppamiehiäkin. Monine kuormineen he tulla rymistivät,
jono jonon jäljessä; alamaiden asukkaitakin oli mukana rahtikuormia
vedättämässä saaden maksua markan penikulmalta. Saksat itse suurissa
supsiiniturkeissaan taikka mahtavissa majavannahoissa ajelivat
etukynnessä. Kontionnahka vain komeasti heilahteli reenperässä, ja
suuri aisatiuku pauhasi ylpeästi. Siinä nähtiin Goveniusta, Bergmania,
Taucheria ja Rechardtia, Hallstrandia ja Herkepaeusta, "Terkustia"
ja "Kallan-Kustoa". Oli joukossa rihkama- ja nisukuormineen "Teinin
frouvakin", vankka nainen, sekä "Nylanterin Piata", kyytimiehenä vanha
merimies, joka oli käynyt "Jierusalemissa asti". "Anelli-härjärikin"
ajeli tavaroineen ja Tornion apteekkari rohtopulloineen, vieläpä
juti joukon jatkona ontuva "Ooperi-kraatarikin" viinalasteineen.
Markkinapirttien avaintenhoitajat, paikkakunnan talolliset, olivat jo
etukäteen puhdistaneet pirtit ja laittaneet piisiin valmiiksi suuren
roihun, niin että matkamiehet saivat kylmästä tultuaan astua lämpöisiin
asuntoihinsa ja tuloryypyt otettuaan "lyyvä heti kaupan pysthyn" sekä
ruveta odottamaan Pohjanperän markkinarahvasta.
Joutuivatpa myöskin Karjalan kauppurit, "Venäjän saksat", omalle
"plassilleen". Toiset tulivat Tornion tietä reppu selässä, toiset
taas ajoivat poikkimaisin Kuusamon, Sallan, Kemijärven ja Rovaniemen
kautta järvikyliä myöten suurine hurstikuomuisine resloineen, tuoden
kuormissaan Venäjän vaatetta ja tupakkaa, pellavaa ja hamppua sekä
kaikenlaista Viipurin ja Pietarin "kräämätavaraa", prenikoista alkaen.
Nähtiin Karjalan miesten joukossa Larisia, Haurisia, Pällisiä,
Rempsusia ja Painajaisia. Tuli joukossa myös muutamia Savon ukkoja
pitkissä, nilkkoihin asti ylettyvissä sarkakauhtanoissa. Heidänkin
kuormissaan oli pellavaa ja hamppua sekä monet kääröt Savon tupakkaa.
Suurina joukkoina saapuivat Lapin ja Peräpohjan lantalaiset, aina
Hettaa, Sodankylää, Kemijärveä ja Rovanientä myöten, puhumattakaan
lähiseutulaisista, jotka tien täydeltä päästelivät sekä hevosilla
että poroilla. Ylimaiden markkinamiehet ajella junnasivat verkalleen
pitkiä taipaleitaan. Tyynellä pakkaskireällä kuului jo neljänneksen
päähän vitsan kitinä ilmoittaen, että metsämaiden miehet olivat
liikkeellä. Vitsasta väännetyt ruomat ja vitsaiset savirikot
kitisivät ja kitkuttivat pakkasessa: "Kitkat, kitkat, täällä tulhan."
Kengittämättömillä hevosilla ylimaan ukot useinkin vanhaan tapaansa
liikkuivat pehmeillä metsäteillään. Mutta joskus sattui markkina-aikana
tulemaan suvi, joka sulatti tietkin jääkaljamalle. Silloin täytyi
ukkojen mennä Kolarin seppiin hevostaan kengittämään. Sellainen
tavaton markkinasuvi sattui talvella 1861, kuoraisten aukeilta
mailta kaiken lumen ja muuttaen tiet jääkaljamaksi. Pasmajärven
Vilkku on markkinapäivinä merkinnyt tämän tapauksen muistiin Kolarin
kirkonseinään, jossa se on vieläkin nähtävänä.
Mutta vasta lappalaiset antoivat markkinoille entisen lapintunnun.
"Lapinmaa hylläsi tien täyveltä", myötäänsä juti raito raidon perässä
sekä pohjoisesta että idästä ja lännestä. Pohjoisesta työntyivät
Muonion, Enontekiön, Koutokeinon ja Kaaressuvannon tunturilaiset,
idästä taas Inarin, Sodankylän ja Kittilän kotakansa sekä lännestä,
rajan takaa, Ruotsin-Lapin eteläisiä erämaita jutavat poromiehet.
Monet lappalaiset saapuivat koko kotakuntineen, naiset ja lapsetkin
mukanaan, kitisevät komsiokäärötkin eukkojen ahkioiden kokkapuolessa.
Suomen ja Norjan lappalaiset heiluivat nelikolkkalakeissaan, mutta
Ruotsin tunturikotolaisten päässä piipotti tupsupäinen pirrilakki, ja
Koutokeinon naiset koreilivat kirjavissa koparalakeissa. Nuotioiden
ja roitovalkeain ääreen tunturikansa vain asettui markkinakentän
läheisyyteen, viettäen siinä yönsäkin paljaan pakkastaivaan alla,
mutta "kuntalappalaiset", kolarilaisten pororaitiot, menivät
isäntiensä taloihin yötä viettämään. Jotkut suuret pororikkaat olivat
Tornion kauppiaiden kanssa niin hyviä väärtejä, että saivat käpertyä
yösijalleen heidän pirttiinsä ovinurkkaan.
Koko Kolarinsaari ja Jokijalka, vielä väylän takaiset talotkin oli
markkinapäivinä täytetty kaikenmaailman kansalla. Lantalaiset olivat
asettuneet majailemaan taloihin, samoin kuin nekin kauppamiehet,
joilla ei ollut markkinatupaa. Joka talo oli vieraita täynnä sekä
talon pihamaa hevosia ja rekiä, pororaitoja ja ahkioita, ja saaren
männiköissä kuppelehti kaikkialla jäkälää kaivavia poroja. Koko
paikkakunta oli joutunut markkinavyöryn valtaan.
Mutta kovimmin kuohui elämä markkinasiljolla. Lyhyt ja harmaa oli
kyllä sydäntalven lapinpäivä. Aurinko ei enää jaksanut nousta yli
matalan metsänrannan, heikko kajastus vain valoisimpana puolenpäivän
aikana viivähti eteläisellä taivaanliepeellä. Mutta hämärää puhdetta
ja pimeää yötä kyllä riitti ja niillä jatkettiin lyhyttä päivää. Jo
aamupimeissä rupesivat markkinapirtit puskemaan paksua savupatsasta
pakkaseen, ja rohisten ja kulkusia kalkutellen ajoi tavarakuormia
siljoa kohden. Lapinäijätkin rupesivat nouseskelemaan lumikiepeistään
ja ahkioitten alta, missä peskeihinsä ja nahkoihinsa kääriytyneinä
olivat nukkuneet. Aamun hämärtäessä oli kauppa jo täydessä menossa, ja
sitä mukaa kuin päivä kului kohosi kentän elämäkin.
Suuri siljo oli täynnä tavarakuormia, myyjiä ja ostajia. Ylimaan
miehillä oli kuormissaan kotipuolen tavaraa: voita, metsälintuja sekä
turkiksia. Lappalaisten erämaat vallannut lantalainen oli miltei
kokonaan ottanut hoitoonsa Lapinkorven riistarikkaudenkin ja oli
nyt ensimiehenä sen vähäistä loppusatoa kaupittelemassa. Ei ollut
lannanmiehellä kyllä enää tarjottavana kalliita majavanhoitoja ja
turkiksia, sillä majavansuvun oli isäukko jo tuhonnut, mutta oli
hänellä oravan, kärpän, ketun, näädän, saukon, suden ja ahman nahkoja,
peuran ja karhuntaljojakin. Oli ylimaalaisilla myöskin poronlihaa
sekä porontaljoja ja koipinahkoja, jotka niinikään olivat vanhanlapin
vasituista kauppatavaraa.
Vanhalappi oli vaipunut hautaan rikkaine riistoineen. Jälkipolvi
asusti nyt vain kentän pohjoislaidalla, haisevassa "Lapin plussissa",
jota ylpeät lannanmiehet hiukan halveksien katselivat. Oli heilläkin
kyllä porokarjansa tuotteita, juustoista, maitotshalmaksista ja
punasvatsoista alkaen, poronkieliin, paisteihin ja taljoihin sekä
koipikenkiin, kallokkaihin, siepakkoihin ja peskeihin asti. Oli vielä
komeita lapinvöitä ja pauloja, sarvilusikoita ja poronvaljaita, paksuja
ruijanraanuja ja roukoja, metsänriistaa ja turkiksiakin. Mutta kaikkein
enimmin oli lappalaisten ahkioissa ja porokelkoissa Ruijanmeren
kalaa. Sitä varsinkin Koutokeinon ja Hetan lappalaiset vedättivät
siljolle, niin että koko lapinleiri tuoksui merelliselle. Jopa
ukkojen tavara oli väliin niin kesäytynyttä, että se antoi koko
markkinapaikalle oman ilmanalansa. Tuoretta jäätynyttä turskaa oli
lapinahkioissa, samoin meriahventa ja merisilliä sekä kuivattua saitaa.
Olipa monella lapinukolla kuuluja Ruijan paltaitakin, merkillisiä
muotopuolia kalajättiläisiä, joiden silmät olivat vääntyneet samalle
puolelle päätä ja suu mennyt vitaan. Muutamat paltaat olivat niin
suuria, että painoivat kahdeksan ja kymmenenkin leiviskää ja täyttivät
yksinään koko ahkion. Ei ollut kallista lapinukkojen kala: lihavaa
rasvaista pallastakin sai heiltä kolmella markalla leiviskän, ja
iso saitapari maksoi tolpan.
Kaikkein suurinta mekastusta pitivät markkinapaikalla hevosmiehet.
Tornion ja Kemin puolen sekä Rovaniemen isännät tulivat aina
vanhaan tapaansa kaupittelemaan hyviä hevosiaan ylimaan miehille ja
väyläntakaisille. Sadalla markalla sai jo auttavan ajokkaan, mutta
oikein hyvästä hevosesta vaati torniolainen 400-600 markkaa. Oli siinä
äijillä ääntä, kun hevoskaupoista kinasteltiin, ja vielä enemmän, jos
jouduttiin hevosen vaihtamisesta tinkaamaan. Siinä olivatkin monet
ylimaan miehet yhtä hyviä mestareita kuin alamaalaisetkin. Osasivat
he viilata vanhan konin kuluneet hampaat tasaisiksi, kurikoida
pikku patin toiseenkin jalkaan, jos toisessa sattui sellainen
olemaan, sekä monia muitakin hyviä hevosmiesten temppuja, joilla voi
pettää tyhmempänsä. Monta kertaa saattoi omistaja vaihtaa hevosta,
ja monella omistajalla saattoi sama hevonen olla samanakin päivänä,
monet harjakaiset juotiin ja monet kaupat tehtiin niin lujat, että "ei
peruuteta, vaikka länget kaulassa kuolis!"
Poromiehet taas häärivät omien ajoikkaittensa kanssa, niitä myöden ja
vaihtaen ja juoden harjakaisia. Kolmella, neljälläkymmenellä jo sai
parhaan ajohärän.
Nähtiin markkinakentällä, paitsi lapinleirin monikirjaisia vöitä,
jalkineita ja peskejä, myöskin lantalaisten käsiteollisuutta.
Kaakamonkylän vaskenvalurit olivat saapuneet myymään koko Peräpohjassa
ja Lapissa tunnettuja tiukujaan, kulkusiaan ja kellojaan. Vaskikulkusia
ja tiukuja kaupitteli myöskin kolarilainen Mellan Vilkko, joka
niinikään oli oppinut valurinammatin. Kolarin suksisepät tarjoilivat
sivakoitaan, joita muutamat olivat tuoneet siljolle tusinamäärin.
Lappalaiset niitä enimmin ostivat ja maksoivat ostoksensa
ruijankalalla. Olivat kolarilaiset myöskin rakennelleet työrekiä ja
tukkirekiä ja myivät niitä muoniolaisille markka-kymmenestä ja parista
kymmenestä.
Rahassa, markoissa ja kruunuissa, laskettiin tavarain hinnat ja
tavallisesti rahassa maksettiinkin, mutta voitiin myöskin vaihtaa
tavara tavaraan, määräten vain, mitä hintaa milläkin kalulla pidettiin.
Lopulta kumminkin, vaikka rahaakin olisi liikuteltu, tulivat
tavarat vaihdetuiksi alamaalaisten ja Pohjanperän miesten kesken.
Torniolaisten jauhot, suolat, raudat, tupakat, kahvit, sokerit,
vaatetavara ja kaikenkaltainen rihkama joutui matkaamaan ylimaita
kohden, samoin kuin karjalaistenkin kaupantavara. Vastineiksi olivat
Karjalan kauppurit käärineet haltuunsa parhaimmat turkikset sekä
suurimman osan metsänriistaa. Tornion saksat taas enimmäkseen lyöneet
kokoon kruunuja ja markkoja, mutta myöskin turkiksia ja metsälintuja
sekä ruijanpallasta, turskaa ja saitaa.
Enimmät rahat kuitenkin käärivät viinaporvarit, vaikka he eivät
saattaneetkaan myydä tavaraansa markkinatuvista niinkuin muut
kauppamiehet. Ooperi-kraatarillakin oli riihiladoissa olkiläjät täynnä
viinaottinkeja, ja siellä hän alituisesti salakähmää kulkea nilkutti
täyttämässä ostajien pulloja. Ooperin kanssa kilpaili viinakaupassa
torniolainen "Pärki", ja "Anelli-härjäriltäkin" sai kyllä viinaa,
kun tosi tarve tuli, samoin kuin monelta muultakin torniolaiselta,
mutta "Teinin frouva" myi vain nisua, räätileipää ja ruistumppua.
Ruosteojan Pekkakin yritti ruveta viinaporvariksi, mutta toimi niin
tökerösti, että menetti kruununmiehille koko kuormansa. Niin ei kyllä
käynyt ovelalle Ooperille, vaikka kraatari jonkun ottingin joskus
sattui menettämäänkin. Monet kerrat äijä kävi Kolarin markkinoilla,
kunnes lopulta herätykseen tultuaan lopetti riihilatokauppansa ja
lahjoitti Kolarin kirkolle suurliikkeensä muistoksi rahasumman.
Hyvät kaupat teki Tornion apteekkarikin, jonka tupa oli länsipuolella
kenttää niinkuin Rechardtin sekä Hallstrandin ja "Härkkipeuksen".
"Kolinkki" ja "hommatroppi" olivat yhtä haluttua ryyppyainetta kuin
Ooperinkin riihilato-troppi, koska ne hyvän makunsa lisäksi antoivat
miehelle oikean markkinahajunkin. Kotiväelle sekä naapureillekin
oli ostettava monet lääkkeet: "kanfärttitroppia" ja "lautatroppia"
yskä- ja rintatauteihin, "sydämenvahvistusta" sydänkipuihin sekä
"riikapalsamia" vanhalle muorille silmänvoiteeksi, ettei näkö
huikenisi, ja lopuksi "triivasträkiä" eli "pirunpaskaa" äijävaarille,
joka sitä poltteli tupakkapiipussaan, kun taudit ja muut pahansuovat
liikkuivat maatjalassa.
Ooperin viina ja apteekkarin hommatroppi pitivät vireessä oikeata
markkinamenoa. Pakkasen kangistaman paksun veren ne sulattivat
ja lämmittivät, tehden kohmettuneet jäsenetkin notkeiksi. Mitä
ahkerammin kansa kävi apteekissa, ja mitä useammin kraatari nilkutti
riihiladolleen, sitä sukkelammin markkinakenttä liikahteli ja
sitä kovemmalla äänellä se teki kauppojansa ja ilmoitti mielialaansa.
Lopuksi oli koko siljo suurena melukenttänä, josta kuului vain
huutoa, laulua, kovia kirouksia, ja "juokalheita makasi kuin
liekoja pitkin mettiä". Ympärillä, pitkin saaren tietä, väylää ja
väylänrantoja, kirkkoa kiertäen, ajeli edestakaisin joukko joukon
jäljessä sekä ylimaalaista että alamaalaista, kuka hevosella, ken
porolla täydessä markkinailossa. Monesti joutuivat markkinamiehet
toraan jopa tappeluunkin, joskus välähtelivät pohjalaiset puukotkin.
Eriseutulaiset varsinkin olivat kärkkäitä toisiansa hämmästelemään, ja
silloin annettiin kuulla, mistä toinen oli kotoisin. Niinpä Kittilän
miehiltä kysäistiin, vieläkö heidän kirkonkellonsa soivat: "Kaloleipä
-- loppui sekin!" Muoniolaiset saivat kuulla, kuinka heillä soitetaan:
"Koljoontunhet mathet -- koljoontunhet mathet!" sekä hettalaiset:
"Liskis, liskis, lihapata!" Tervolan kirkonkellojen tiedettiin
kehoittelevan: "Tuo kuppia, saat lohensuolivelliä"! ja Rovaniemen
ylpeät höökärit soittivat valitellen: "Olkileipää -- kesken
sekin loppuu!" Kolarilaisilta taas tiedusteltiin, minkätähden he
tapuliröttelössään soittavat: "Kopsis, kopsis, konjakkipullo!" Mutta
kun satuttiin riitaan Turtolan ja Pellon miesten kanssa, lyötiin heidät
vanhalla pilkkarunolla, joka paljasti heidän pahnansa. He kun olivat
vain
"Kaartisen kaaroja,
Jarhoisten jaaroja,
Pellon puuropalkheita,
Turtolan tuppivariksia,
Paamajärven rökhäitä."
Sitten vielä lisättiin; "Puuro kyllä kulkee hyvästi ruumhin läpi, mutta
Paamajärven rökhäitä kun syö, niin ne ei pääse sisästä uloskaan."
Karunkilaisetkin saivat taas kuulla vanhan liikanimensä, "Karungin
varkhat", sekä sen selityksen: "Joka Karungin ohitse ominensa on
päässyt, on hyvin kulkenut." Ylitorniolaista ärsytti kolarilainen
kysymällä: "Yhäkö teillä riihtä tapethan? Eikö sitä jo ole saatu pois
hengiltä? Meillä riihtä vain puihaan." Muistipa Kolarin ukko vielä
tiedustella: "Vieläkö teijän Jaukkurissa olhan niin riitaisia, että
joka riihimies pui omassa loukoshan?" Ruotsin puolen miehet saivat
kuulla olevansa "Killingin valtakuntalaisia", ja väyläntakaisen
Aapuankylän ukolle voitiin sanoa: "On viis tolppaa kuin aapualaisen
kruunus!" Saattoipa joku vielä lisätä: "Peilaa jälestäpäin kuin
aapualaiset." Mutta voi Aapuan ukko jo tästä suuttuakin, vetäistä
toista vasten suuta ja sanoa: "Peilaavat ne välistä eestäpäinkin".
Miltei häiritsemättä sai markkinakansa juoda ja temmeltää. Järjestyksen
valvojana kävi markkinoilla kyllä Alkkulan nimismies, mukanaan
Leukumaan Kaapreli taikka Heikan Kusto "neljäskuntana". Kaksin he eivät
mahtaneet mitään mellastavalle siljolle, tekivät vain "pislaakeja"
karjalaisten repuille, naakivat Ooperia ja takavarikoivat Ruosteojan
Pekan viinakuorman.
Mutta lapinmiehet pysyivät erillään lantalaisten sanasodasta ja
tappeluksista. He ajelivat vain poroillaan, juoden ja joikastaen ja
ollen hyvillään, kun taas kerrankin saivat virkistyksekseen juoda
muutakin kuin pelkkää vettä. Niin olivat tunturiäijät suopuneet
markkinaelämäänsä ja ilonpitoonsa, että yökaudetkin rehkivät
roitovalkiainsa ääressä saarnaten omalla kotakielellään, särpäen
lämmittävää lannanviinaa sekä joiaten ihanasta tunturimaastaan, sen
suurista poro- ja susilaumoista. Vasta aamupuolella, kun otava osoitti
idänpuolta, kellahtivat peskiukot nuotionsa viereen.
Vain kolme päivää oli allakka antanut Kolarin markkinoita varten,
mutta kun kerran päästiin hyvään alkuun, vietettiin niitä koko viikko
yhteen menoon. Torniolaisilla kyllä riitti tavaraa, apteekkarilla
hommatroppia ja Ooperin olkiläjästä löytyi yhä uusia pulloja. Kraatari
tuotti lisää Torniosta, jos entinen rupesi loppumaan.
Samoihin aikoihin pidettiin markkinoita Köngäsessäkin, Ruotsin
puolella. Sinne Kolarin markkinamiehetkin toisinaan lähtivät ajamaan,
pitkin väylää vain lennättäen, tehden sielläkin kauppoja, täyttäen
pullonsa ruotsinviinalla ja taas iloisella tuulella ajaen takaisin.
Samalla tavalla Köngäsenkin markkinakummun kansa kävi vieraissa Kolarin
siljolla. Helppo olikin entisaikaan vaikka kuinkakin ahkerasti
seuloa edestakaisin rajan kahta puolta, "kun oli tullivapaus, eikä
orjuutta vähääkään". Huoleti sai kuljettaa tavaraa niin puolin kuin
toisinkin. Karjalan kauppamiehetkin pistäysivät Köngäsen markkinamäellä
turkisvarastoansa lisäämässä.
Mutta rupesivat tavarat viimeinkin torniolaisilta loppumaan,
polkuhinnoilla myivät kauppiaat viimeiset "räättinsä", löivät pirttinsä
lukkoon, kääriytyivät turkkeihinsa ja lähtivät ajamaan alamaita kohden.
Loppunut oli jo ylimaalaistenkin tavara, jopa oli vähissä rahakin,
tyhjinä olivat Ooperinkin ostomiesten taskut. Moni oli tullutkin
markkinoille vartavasten tekemään kauppoja vain kraatarin kanssa.
Paljoa rikkaampina palasivat Tornion kauppiaat ja Karjalan miehet
Lapin markkinasiljolta kuin olivat sinne mennessään. Hyvän heiton he
taaskin olivat vetäneet Pohjanperän apajilta, lisäten osaansa Lapin
ja Peräpohjan rikkauksilla. Suurimman apajan oli vetänyt ontuva
Ooperi-äijä, vaikka olikin markkinatupanaan käyttänyt vain riihilatoa.
Tyytyväisenä ukko ajeli kotiinsa. Tyytyväisinä Karjalan kauppuritkin
kalliine turkiskuormineen painuivat kaukaiseen Vienaansa, missä
suuret Sungun markkinat odottivat Lapinkin turkiksia.
Ja tyytyväisiä olivat ylimaalaisetkin saatuaan yksitoikkoisen
aherruksensa keskellä taas viettää repäisevän viikon, joka oli miltei
kohta ovella kolkuttavaa joulujuhlaa jalompi. Olihan saatu varatuksi
yhtä ja toista lannanmaan hyvyyttä toki sitäkin varten, jopa
oman kirkon vierustalta, tarvitsematta jutaa Tornioon asti. Olivat ne
torniolaiset miehiä, kun toivat tavaran kotiporteille!
Hyvillään ajeli lappalainenkin öisiä erämaitaan kohden. Tunturien
äijä-paha oli markkinasiljon yhteisessä saalistamisessa jäänyt
kaikkein vähimmälle osalle. Äijän tavara oli halvasta hinnasta
siirtynyt lannanmiesten suuriin resloihin, ja hänellä itsellään oli
vain pienissä ahkioissaan ja kepeissä porokelkoissaan muutamia
jauhosäkkejä, voikääröjä ja suolapusseja sekä yhtä ja toista rihkamaa.
Enin osa saaliista oli mennyt lantalaisen viinaan ja troppeihin jo
markkinoilla hummastessa, ja viinaa oli pitänyt vielä varata monet
pullot lämmitykseksi ankaraa kotimatkaa varten. Mutta ei lapinukko
matkaansa surrut, eikä saaliinsa vähyyttä. Jumalanviljaahan viinakin
oli, virkistävää ja tarpeellista kovassa pakkasen maassa. Iloisina ja
joiaten ajelivat lappalaiset lumisia korpiaan, peskin povessa
mölkkerehti ihanasti klunkahdellen tinasta valettu kahdeksakulmainen
viinapullo, ja tuon tuostakin pysähtyivät ukot ottamaan yhteiset
pakkasryypyt. Isot äijät heittivät sen "hopeatuplarista", mutta pienet
poromiehet näppäsivät vain pikkuisesta puunaapusta.
-- Tintti kuusa miehen osaan, piti lapinmikoilla olla viinaa
matkaryypyiksi.
Loppunsa ovat saaneet jo Kolarinkin markkinat, joilla etelän porvarit
markkinatuvissaan tarjosivat tavaraa ylimaalaisille. Ruvettiin
Rovaniemellä 1881:stä lähtien pitämään yhteisiä suurmarkkinoita, joille
riensi lanta ja lappi. Silloin jäi syrjäinen pieni Kolari unohduksiin
ja juti muiden mukana Rovaniemelle.
Vähitellen hävisivät kauppiasten vanhat markkinatuvat siljon laidalta
joutuen heinäladoiksi ja aitoiksi sekä polttopuiksi. Muuan pirtti on
vielä Pohjasenvaarassa halkolatona, ja vanha "Kuvenjuksen" tupanen on
kirkon luona väylän rannalla köyhän eukon mökkinä. Sileänä nurmikkona
on vielä entinen siljo maantien ja hautausmaan välissä, onpa osa
mekastuksien kenttää joutunut jo hautausmaan aitauksen sisäpuolelle
vainajien lepokentäksi.