Kohosi kaukaiseen Lapin erämaahan jo entisinä aikoina mahtava
rautaruukkikin, joka sai "ainheensa" ja voimansa Lapinkorven rikkaista
malmivuorista ja mahtavista koskista sekä kirveen käymättömistä
ikimetsistä, pani vuoret paukkaamaan ja jylhät korvet elämöimään sekä
kokosi ympäristöilleen suuren seppäkunnan pikkuvasaroillaan säestämään
tehtaan suurmoukarin jymähtelyä.
Tornionjoessa, neljänneksen Tornion- ja Muonionjokien yhtymiltä
ylöskäsin, on suuri Köngäsenkoski, koko jokialueen valtavin vesiryöppy.
Kolme-, neljäsataa metriä pitkää, parikymmentä korkeaa kivistä
myötälettä syöksyy mahtavan virran voima valkeana pauhuna kahta puolta
keskelle jokea asettunutta kalliosaarta. Yhtämittaisena myllerryksenä
paiskelehtii eteläpuolinen haara könkäästä könkääseen, kunnes
lopuksi, kooten koko voimansa suureen syliinsä, paiskautuu pauhaten
alas viimeisestä valtavasta syöksystä ja yhtyen toiseen haaraan, joka
samalla tavalla elämöiden on kiertänyt saaren pohjoispuolitse, lähtee
taas tyyntyneenä painumaan alaspäin.
Tämän mahtavan erämaan voiman äärellä, koko kiveliön isäntänä, seisoi
ennen Köngäsen kuulu rautaruukki.
Muinaiseen aikaan koski kohisi vain korven peikoille ja lappalaisille
sekä joillekuille lantalaisillekin, jotka jo olivat kulkeutuneet
kaukaisiin kiveliöihin. Omia aikojaan sai Köngäs huutaa yöt, päivät
kenenkään häiritsemättä. Se oli niin suuri ja ylpeä, ettei kiveliön
asukas uskaltanut ajatellakaan panna sitä palvelijakseen, pikemminkin
hän lähestyi kuohuvaa kuilua peloissaan ja manasi sen kiljuvaan
kitaan pahimmat kipunsa. Vaatimattomassa pikku purossa oli
kylliksi väkeä lantalaisen härkinmyllyä käyttämään. Erämaan miehet
vain rakentelivat lohenpyytöjään Köngäsen rantapuolien kalaväyliin,
jopa lappalaiset uskalsivat sauvoa kuohujen alta saaren kosteeseen ja
pystyttää kotansa ryöppyjen saartamalle metsäiselle kalliosaarelle.
Joskus myös Tornion kauppasaksat matkustaessaan Jukkasjärven
lapinkylille ja markkinakentille nousivat jokea ylös soutaen ja sauvoen
kovatkin kuohut. Mutta Köngäs näytti heille mahtinsa: kauppiaat
häätyivät raahaamaan venettään rantaa pitkin puolen neljännestä, yhtä
hyvin meno- kuin paluumatkallakin.
Mutta jo aikaisin joutui kuohuva korvenvoima sittenkin ihmisen
apumieheksi. Sattui muuan uudisasukas kaukana erämaassa, seitsemän,
kahdeksan penikulmaa Köngäsestä ylöskäsin, Junosuvannon tienoilla
löytämään rautavuoren ja toi sen malmia Tornion kauppamiesten
katseltavaksi. Nämä taas vuorostaan kuljettivat näytteet Tukholmaan
kauppatuttavalleen, Arendt Grapelle. Tämä tukholmalainen kauppias,
"syndyisin Saxan Maalta Lybäkin kaupungisa oli se ensimmäinen,
joka ulos otti taikka alkoi Köngäisen Pruukia rakendamaan", niinkuin
sanotaan tunnetun Keksin laulun selityksissä. Kristiina kuningattarelta
sai Grape 1645 "pohjakirjat ja privilegiumit, jotta laittaa pruukin
Lapin erämaahan", jopa luvan vapaasti ja maksutta ottaa haltuunsa
maata ja metsää kaksi penikulmaa joka suunnalle sekä murtaa malmia
tehtaaseensa Junosuvannon rautavuoresta.
Seppien, raudan keittäjien ja sydenpolttajien sekä muiden taitomiesten
kanssa lähti Grape Lapinkorpeen ja rakensi tehtaan kaikkine
hoitoineen Köngäsenkosken alaiseen korvaan, tulisimman kuohun ääreen,
joen etelärannalle.
Ja kohta pantiin vanhankansan vahvimmat väet,
"vesi vanhin veljeksistä,
tuli nuorin tyttäristä"
ankaraan yhteistyöhön, nostamaan ja rakentamaan kolmatta mahtavaa
voimaa, rautaa ja raudanväkeä, tuomaan sitä ilmi semmoisella voimalla,
että kaukainen korpi kumahteli.
Sysimiehet menivät metsiin miiluja polttamaan, ja Junosuvantoon,
rautakentän lähelle, rakennettiin masuuni, jossa vuoresta väännetty
malmi sulatettiin takkiraudaksi. Junosuvannon seutu olikin
rikas rautamaa, ja tänne, keskelle kiveliöitä, kehittyi suuri
malmin louhimispaikka, "Masugnsby" eli "Masuunin pruuki", jonka
merkillisimpänä laitoksena oli mahtava masuuni. Se oli niin
kauhistavainen ja hirveä paikka, että erämaan mies oikein peloissaan
sitä lähestyi. Siinä oli syvä tulenpalava pätsi, joka ahmi
kitaansa röykkiöittäin sysiä ja malmia, keitti malmin kiehuvaksi
tulivelliksi, puhaltaen sen sitten hehkuvana aineena torvestaan ulos.
Takkirautaharkot, "kaltit", vedätettiin Köngäsen pääpaikkaan ja
muokattiin siellä valmiiksi raudaksi. Erämaan asukkaat, lannanmiehet
ja lappalaisetkin pororaitoineen, kävivät kaltteja vedättämässä,
vaikka sanotaan Grape-ukolla itselläänkin olleen useita hevosia,
joilla toimitteli tehtaansa ajotöitä.
Grapen ajoilta on Köngäsen ruukinpatruunalla vielä tallella
tehdaspaikkansa ensimmäinen kartta, Joris Dengin piirtämä 1660.
Karttaan on Joris kuvannut koko korpitehtaan semmoisena kuin se näinä
alkuvuosinaan oli. Siinä ovat monilukuiset huoneet ja kömmänät,
komeasta kaksikerroksisesta asuinrakennuksesta ja päätehtaasta alkaen
pajoihin, myllyihin, makasiineihin ja työväen asuntoihin, jopa saaren
pariin lappalaiskotaan saakka. Puolessatoista vuosikymmenessä oli
pimeään korpeen kohonnut jopa pikkuinen kylä, vaatimattomia harmaita
pöksiä ja tötteröitä kyllä, mutta suurenmoisia senaikaisiksi Lapin
erämaan esitöiksi.
Jokivarrelle tehtaan ympärille raivattiin niittyä ja peltoa ja
etempääkin metsistä vallattiin jokien ja järvien rantoja niittymaiksi.
Niinpä Tornionjoen itäpuolelta aina Sieppijärveltä, yli parin
penikulman päästä, otettiin parhaat heinämaat ruukin omiksi.
Mutta kauan eivät Grapen voimat eivätkä varat riittäneetkään. Kaukainen
ja autio Lapin erämaa vaati uudisraivaajaltaan enemmän kuin saattoi
olla yksinäisellä Tukholman kauppasaksalla. Lapsia kyllä sanotaan
Grapella olleen viiteentoista asti, mutta muuta varallisuutta ei
ollut samassa määrässä. Rahat rupesivat loppumaan, ja ukon täytyi
ottaa yhtiömiehekseen Momman veljekset, Abraham ja Jakob, ja niin
ruvettiin kolmen miehen voimalla lyöttämään rautaa. Viimein kumminkin
Grape kyllästyi koko ruukkihoitoon, niin että heitti osuutensa Momman
patriarkkain hallittavaksi, ruveten itse maamieheksi, niinkuin Keksin
laulun selittelijäkin kertoo: "Pruukin möi hän vanhalla ijällänsä ja
osti Nautabuodin maan, jonga Kartano oli Nautabuodin saarella." Mutta
pian täälläkin, Ylitornion Kainuunkylän jokisaarella, äijä sai kokea
kovat päivät. Tuli suuri jäänlähtö Tornionjokeen, kuulu "Keksin tulva"
1677, ja
"Naaki maalle Nautabuodijn,
Saxan saaresta eroitti,
Grapin lapset laudi kaikki,
Kangahalle karkotti."
Saaren kartano kokonaan "jäildä hukattijn", ja ukko sai rakentaa uuden
talon mantereelle.
Vanhan Grape-äijän lukuisan lapsijoukon jälkeläisiä levisi sitten koko
Länsi-Pohjaan ja Lappiin. Muuan ukon pojanpojista luki papiksi ja
tämän kolme poikaa taas "stuteeras" samaan säätyyn. Grape-sukua olikin
ennen Pohjan puolessa sekä pappeina ja papinrouvina että lukkareina,
nimismiehinä ja koulumestareina, vielä seppinä sekä talonisäntinä ja
emäntinä.
Mutta Momman Abraham ja Jakob, jotka myöskin olivat etelän lähtöä,
Hollannin Brabantista kotoisin, koettivat kaksissa miehin pitää
rautaruukkiaan pystyssä. Ja pysyikin se. Sillä veljeksillä oli jo
ennestään hallussaan Svappavaaran kuparikenttä, joka oli vielä
syvemmällä Lapin sydämessä, 7-8 penikulmaa ylöskäsin Junosuvannosta,
Tornionjoen pienen syrjähaaran, Luongasjoen latvoilla. Sen oli eräs
lappalainen, Uula Tölkki, keksinyt 1640-luvulla. Mommat ottivat
kuparikentän hoitoonsa 1655 ja tuottivat, päästyään Köngäsen isänniksi,
Lapin erämaasta sekä kuparia että rautaa. Saivatpa veljekset 1674
vielä kuninkaallisen lupakirjan Svappavaaran kuparista "uloslyödä
mynttiplootuja ja ne päälle leimata Kuninkaallisen Majesteetin
stämppelillä". Momniat kaivoivat kuparivuortaan ja lyöttivät Köngäsen
pajassa tuhansittain plootuja, jotka levisivät ympäri valtakunnan, ja
"se oli sitä isonploovun aikaa, kun Köngäsen pruukissa oli ominaiset
rahat." Nämä Lapinkorvessa taotut "Köngäsen ploodut" ovat miltei jo
kaikki kadonneet, lyödyt kahvipannuiksi, kattiloiksi sekä muiksi
kuparitavaroiksi, taikka piiloitetut aarnihan töihin; vain pari plootua
sanotaan olevan Tukholmassa, ja Helsingin yliopiston kokoelmissa on
pari 1903 Iistä löydettyä kappaletta. "Ja pruuki itte maksaisi vaikka
mitä, jos saisi yhenkää kappalhen niistä, mitä on omassa pajassa
lyöty."
Uutterat rahasepät sekä Lapinkorven raatajat korotti kuningas
"korkeamphan sääthyn", ja veljekset ottivat nimekseen Rhenstierna,
käyttäen sitten plooduissaankin merkkiä AIR. "Simpel-aatelia" heistä
kyllä vain lähti, vaikka sitten jälkeläiset olivatkin "korkeissa
viroissa".
Momma-veljesten aikana hävitti suuri Keksin tulva Köngäsenkin
seutuja. Runo kertoo, että
"Pajalassa pahoin teki,
Nijtyn otti, karin jätti,
Kaatoi karin nijtyn päälle,
Puodin Mommalta pudisti."
Ja taas Torniossa, missä ruukinpatruunalla oli kauppapuoti
ranta-aittoineen, tulva
"Momman Aittaa ahdisti:
Onko raudast' rakettu,
Taikka vaskest' valettu?"
Svappavaaran 80-prosenttinen kuparivarasto ei kumminkaan ollut
loppumaton. Parikymmentä vuotta tuotti se rohkeasti, jopa toisina
vuosina 600 ja 800:kin kippuntaa kattiloiden ja plooturahojen
takomisainetta. Mutta sitten rupesivat kuparivuoren kätköt vähitellen
ehtymään, ja samassa määrässä väheni plootujenkin lyöminen, kunnes se
1700-luvun alussa lienee kokonaan loppunut.
Ei päässyt Köngäsen tehdaskaan oikein vauhtiinsa. Lapinkorven
raudantarve ei ollut suuren suuri, ja maailman markkinoille oli kovin
pitkät matkat sekä hankalat tiettömät taipaleet, niin että tehtaan
tuotteiden kuljetus tuli varsin kalliiksi. Tuskinpa Mommatkaan
hyötyivät erämaassa rehkimisestään paljon muuta kuin aatelisen nimensä.
Mommain kuoleman jälkeen joutui Köngäsen ruukki 1697 Svappavaaroineen
"Wästerbottens-Bergslags-Societet" nimiselle yhtiölle, joka jatkoi
raudanvalmistusta ja sai oikeuden lyödä plootujakin. Mutta näinä
aikoina sai Köngäs kokea kovimmat kohtalonsa. Tuli kaikki mullistava
Suuri Pohjan sota, ja Isonvihan ryssä nousi Lappiin asti, osuen
turmaretkillään Tornionjoen taaksekin. Köngäsen ruukin vihavenäläinen
ryösti puhtaaksi ja sitten poltti aivan sileäksi 1717. Asukkaat ja
työmiehet pakenivat metsiin, vain muuan mies jäi ruukin maita
hoitelemaan.
Sitten siirtyi Köngäsen tehdas yhtiöltä toiselle, eikä kenelläkään
"lyönyt tulot sisälle", kunnes taas 1730--40-luvulla saksalaissyntyinen
Abraham Steinholtz otti yksin koko tehtaan hoitoonsa. Uusi isäntä
heitti Svappavaaran köyhtyneen kuparivuoren omiin oloihinsa,
ruveten valmistamaan vain rautaa. Mutta ei tämän toisenkaan Abrahamin
tulot oikein hyvästi lyöneet sisälle, koska hänen kuoltuaan 1780
perikunta heti myi koko hoidon "puulaakille", joka taas vuorostaan
sen paikalla kaupitteli "yhdelle herralle Värmlannista", nimeltä
Olof Ekström. Huonosti veteli värmlantilaistakin: erämaan tehdas vei
äijän vararikkoon 1821. Mutta ukon poika, Jonas Ekström, -- Vestolan
herran, Nils Ekströmin veli, -- uskalsi sittenkin taas yksinään ottaa
haltuunsa tehtaan kaikkine hoitoineen ja ruveta vuorostaan yrittämään.
Jonas lyötti rautaa ruukissa ja pani niityt tuottamaan heinää, pellot
ohraa ja perunoita, mutta hän kuoli jo 1833, ja leski luovutti ruukin
viljelyksineen taas "puulaakille".
Tuli silloin toistamiseen "yksi herra Värmlannista", Karl Sohlberg,
joka ensin rupesi vain "puulaakin puukhollariksi", mutta rohkeni
viimein 1855 ottaa omiin nimiinsä koko ruukin, vanhan korpitehtaan,
joka parisataa vuotta oli kulkenut miehestä mieheen, tuottaen monesti
vain tappioita ja pettymyksiä, mutta "lyöden" ainoastaan harvoin
"tulot sisälle".
Ja näin tuli taas Värmlannin miehestä Köngäsen ruukin patruuna, jopa
viimeinen, jonka aikana Lapin erämaiden vanhan tehtaan isovasara
jymäytti viimeiset iskunsa. Tämän "Vanhan-patruunan" aika on vielä
tuoreessa muistissa, samoin kuin koko Köngäsen ruukin viimeiset
vuosikymmenet töineen, oloineen ja toimineen. Elää ruukin seuduilla
vielä muutamia vanhoja seppiä, jotka ovat "Vanhan-patruunan" aikana
sulatelleet rautaa sekä heilutelleet vasaraa ruukin pajoissa.
Junosuvannon malmikentässä oli jo vanhastaan Köngäsen ruukin parhaat
rautakaivokset, samoin myöskin Svappavaarassa, josta kuparin loputtua
ruvettiin louhimaan rautaa. Murrettiin malmia myöskin Kiirunasta ja
Jällivaarastakin. Pitkin talvea vedätettiin hevosilla ja poroilla
malmia kaukaisista kaivospaikoista halki kiveliöiden Junosuvannon
masuuniin sekä sitten pari penikulmaa alemmaksi, Palokorvaan,
johon rakennettiin uusi sulattimo Torniokosken rannalle. Kolme,
neljä viikkoa joka kesä sulatettiin masuunissa malmia takkiraudaksi,
ja taas talven kuluessa hevosilla ja poroilla ajettiin kaltit alas
Köngäsen tehtaalle. Monesti myös laskettiin kaltteja veneissä pitkin
Tornionjokea.
Jo aikaisin, "ennen Joonaa" -- Ekströmiä --, löydettiin rautamalmia
Suomenkin puolelta, Kolarista, Juvakaisen "rautavuoresta", Niesajoen
latvoilta. Sinne ruukki rakennutti pirtit ja makasiinit ja lähetti
miehiä louhimaan vuorta. Suuri jyske ja pauke kuului sitten alituisesti
Juvakaisen sydänmailta, kun siellä miehet möykkäsivät. Mutta
lappalaisten vanha palkimaseutu ei oikein suvainnut rautamiesten
metelöimistä, varsinkin kun he vielä pitivät huonoa elämää, joivat ja
kiroilivat. Erämaa nosti vanhat haltiansa möykkääjiä säikyttelemään.
Niinpä kerrankin ilmestyi malminkaivajille suuren hongan pituinen
karjuva äijä säikäyttäen miehet niin että he laukkasivat pakoon,
huutaen: "Se on itte perkele, koska se niin karjuu!" Kolarinsaaren
ukon, Sokean-Heikin, otti äijä kiinni ja painoi jänkään. Mutta kun
Heikki hätäyksissään rupesi lukemaan raamatunsanoja ja muisti:
"Polvensa kaikki taivuttakhot taivhassa ja maan päällä, koska Jeesuksen
nimeä mainithan", hävisi metsäläinen ja laski Heikin vapaaksi.
Kesät, talvet nostettiin Juvakaisesta malmia ja vedätettiin väylän
rantaan Niesajoen suulle, jossa oli malmin lastauspaikka. Suuriin
veneisiin, joita veistettiin Jokijalassa, Erkinrannassa, työnnettiin
rautakiveä kuormittain ja laskettiin Köngäsenkosken rantaan.
Vuosikausittain jyskättiin Juvakaisessa ja myllerrettiin vuorta, niin
että siellä vieläkin ovat entiset jäljet näkyvissä. Suuria kuoppia ja
malmikasoja on kaikkialla, ja koko seutu vielä nytkin haisee raudalle,
kun sattuu olemaan lämmin ja sateinen kesäpäivä.
Elämää ja liikettä tuotti metsiin sysien polttaminenkin. Alkuaikojaan
ruukki hankki Värmlannista ja Taalainmaasta parhaat sysimiehensä, jotka
ruukin avaroissa metsissä myötäänsä korventelivat sysimiiluja. Mutta
ruukki tarvitsi tavattomat määrät sysiä sulattimoihinsa, suurpajaansa
ja moniin pikkupajoihinsa, ja pian oppivat paikkakuntalaisetkin
polttamaan miilua sekä tuomaan tehtaalle sysiä. Varsinkin Kolarin
metsäkansa ahersi alituisesti miilujensa savussa, vedellen valtavia
haikuja suuresta piipustaan ja kehuskellen:
"Sysimies tekee sitä, mitä sysihautakin."
Melkein joka talossa sysihauta haikusi, ja vanhojen miilujen sijoja
nähdään vieläkin kaikkialla Kolarin metsissä. Sysimiehiä sanottiin
"kolareiksi", ja sitä lyytä ruvettiin kolarien kotiseutua ja sitten
koko pitäjääkin sanomaan Kolariksi. "Tiikaripalkalla" ukot sysiä
korventelivat, ja puolitoista lestiä laskettiin aina tiikariin. Oli
kyllä myöhemminkin aina joku oppinut etelän sysimestari ruukin omia
metsiä hiiltämässä. Sellainen mestari oli Taalainmaan mies, Johan Palm,
joka Vanhan-patruunan aikana johti sydenpolttamista.
Oli ankara työ Köngäsen "pajatehtaalla", ennenkuin sulattimoista
tuotu karkea kaltti oli muokattu valmiiksi takoraudaksi. Kolmi-,
nelikertaan piti kaltit vielä sulattaa ja moukaroida, ja vasta sitten
rupesi malmivuoren rauta tottelemaan sepän vasaraa. Hirveällä,
nelikymmenleiviskäisellä moukarilla, "isollahamaralla", jonka
vartenakin oli kuusikyynäräinen hirsi, jymäyteltiin kalttia. Kosken
voima kohotteli moukaria iskuihinsa, ja "valtaseppänä" hääri Vikströmin
ukko, apumiehinään kolme muuta seppää. Suurta kalttilimppua
leivottaessa käytiin kiinni neljin miehin, kun Vikströmin ukko komensi:
"Nyt, miehet, lujasti kiinni!" Valtavalla alasimella käänneltiin
kalttia neljillä suurpihdeillä, ja väkivasara ensin verkalleen paineli
ja litisteli sitä, sitten jyskäytteli täydellä voimallaan, sen mukaan
kuin sulkulaitosta hoitava tampulapoika valtasepän komentoa kuullen
laski enemmän taikka vähemmän voimaa moukaria käyttävään vesipyörään.
Kuusi-, seitsemäntoista leiviskää sulatettiin samalla vuorolla tehtaan
suuressa ahjossa ja samaa menoa taottiin kankiraudaksi. Se oli
tulenpalavaa tappelua, jossa mustat miehet koskenvoiman ja tulenväen
avulla käyttivät isäntävaltaansa, muokaten ja rääkäten ikivanhaa
vuorelaista, niin että se todellakin oli "rauta raukka, koito kuona",
ja siitä "pahat haltiat pajanahjoon jäivät". Ahjo hehkui helvettinä,
rautaharkko sähisi niin kuumana, että ripposi, ja moukarin iskuista
räiskähteli kiukkuisia tulisirpaleita ympäri seiniä. Mutta nokiset
sepät liikkuivat puukengissä, mustuneet pellavapaidat päällään, edessä
nahkainen esiliina ja päässä leveäreunainen karstainen hattu.
Tehtaan pienemmässä vasarassa, "pikkuhamarassa" eli "kniphamarassa",
oli päämiehenä "Hosmarki", seppä Forsmark. Pikkuhamarakaan ei silti,
vaikka niin sanottiin, ollut suinkaan mikään pikkuvasara, sillä sekin
painoi kokonaista kymmenen leiviskää ja takoi vedenvoimalla niinkuin
päävasarakin. Pikkuvasaralla lyötettiin rautakangesta rekirautaa,
pyöreää ja nelitahkoista "saikaraa", sekä muuta pienempää raudanlaatua.
Oli tehtaassa vielä kolmaskin vedenkäyttämä vasara, "naulahamara",
joka, painaen kaksi leiviskää, oli myöskin Väkevän-Matin moukareita.
Sillä taotettiin "piikareita", isoja rautanauloja, ja "siinä piti olla
tahti päässä ja luonnossa", kun naulahamaralla moikotettiin piikareita.
Kaksine apulaisineen naulamestari siinä työssä hääri: toinen apulainen
kuumensi vain saikaraa, seppä itse hoiti vasaraa taottaen nauloja,
ja toinen apulainen takeli naulojen kannat. Sillä tavalla tahtia
noudattaen saattoi kolme miestä päivässä päästää kolmituumaisia
piikareita 2500-3000 kappaletta.
Suurpajan lisäksi oli tehtaassa useita "käsipajoja", joissa monet
sepät kalkuttelivat kaikenlaista tarpeellista rautatavaraa, jota
lähetettiin maakuntaan ja markkinoille. Taottiin kaikenlaisia
työkaluja, kirvestä, kuokkaa, lapiota, viikatetta, sirppiä,
rautakankea, vielä lehmänperäimiä, hevosenkenkiä ja -kenkänauloja,
venenauloja, vieläpä ketun-, ahman- ja karhunrautoja, lukkoja,
saranoita ja mitä ikinä rautakalua maailmassa tarvitaan. Varsinkin
pimeän talvisydämen aikana, kahta puolta joulua, jolloin tehdas pantiin
puoleksitoista kuukaudeksi seisomaan, joutivat kaikki rautiot,
valtasepistä alkaen kalkutelemaan käsipajoissa. Joka sepällä oli oma
ammattinsa. Toiset takoivat työkaluja, toiset nakuttelivat nauloja, ja
Forsmarkin ukko oli varsin taitava rakentelemaan kaikenlaisia
metsäeläinten pyydysrautoja.
Kokonaisemmat olivat silloin päivät kuin nykyisten tehtaiden
vajavaiset rupeamat: rynnistettiin aikamiehen työvuoroja eikä tyydytty
hetkellisiin poikasten ponnisteluihin. Jopa silloiset miehet
yhdessä auringonkierrossa ennättivät melkein sen, mihin nykyiset
raatajat menettävät kaksi päivännousua ja -laskua. Mutta silloin
paukutettiinkin aamuviidestä iltayhdeksään asti, pitäen välillä vain
8-1/2 9 "frukostin", 12-1 "murkinan" sekä 5-6 "aftonin".
Kovinkaan suuri ei ollut ruukin seppien palkka: kruunu kesäiseltä
päivältä, taikka kruunu ja tolppa, parhaimmilla pankkokruunu. Lisäksi
oli heillä maksuton asunto sekä kahden lehmän heinämaa, ja leipäaineita
he saivat ostaa patruunalta kohtuhinnoilla samoin kuin viinaakin.
Mutta talvipäivinä ahkerat rautiot ansaitsivat käsipajoissa kolme,
neljäkin kruunua. Sillä silloin sepät saivat takoa "kippuntapalkalla".
Annettiin kippunta rautaa ja määrättiin maksu sen mukaan, minkälaisia
tavaroita oli siitä taottava. Piikareita vain taottiin kappalepaikalla,
mutta tehtaan naulavasaraa käytettäessä laskettiin niidenkin takominen
"leiviskärätingillä". "Akorttityö" ei kyllä tahtonut tulla niin
kunnollista kuin tavallinen tehtaan työ.
Siten häärivät rautakourat, kuka pajatehtaassa, ken käsipajassa, kukin
ammattinsa mukaan. Mutta kun oli toimitettava "isokeitos", kokoontui
koko seppien sääty saman työn ääreen. Vanhaksi käyneen suurmoukarin
sijaan oli valmistettava uusi, kahdesta parinkymmenen leiviskän
möhkäleestä hitsattava kokoon mahtava valtavasara, ja sitä työtä
sanottiin isoksikeitokseksi. Se olikin kamalan vaarallista, tulikuumaa
työtä sekä niin tarkkaa, että vaati joka sepän pihteineen ja taiteineen
keittomestariksi ynnä keittomestarin apulaiseksi. Tämän tiesi kyllä
patruunakin, ja siksi hän aina isoakeitosta alettaessa lupasi kannun
viinaa joka miehelle, jos keitos onnistuu hyvin. Tavallisesti se hyvin
onnistuikin, ja sepät saivat "isonkeitoksen kannunsa" sekä vapaan
iltapäivän. Silloin oli rautoilla hauska ilta, kun he kokoontuivat
yhteen "praataamhan" ja juomaan isonkeitoksen onnistumista. Aamupuoleen
siinä riitti muistelemista jännittävästä suurtyöstä, jopa lopulta
jouduttiin tinkaamaan "raamatun nytheistäkin". Ja välillä aina
otettiin ryypyt isonkeitoksen muistoksi.
Seppiä ja sepänapulaisia työskenteli pajatehtaassa 7-8 miestä,
lisäksi vielä käsipajoissa muutamia rautioita. Sepät olivat melkein
järjestään ruotsalaisia. Kuultiin rautioiden joukossa sellaisia
nimiä kuin Hammerstedt, Lindmark ja Forsmark, Björnström, Karlström,
Gäddström ja Vikström, Strålberg, Hjärtberg ja Hedlund, Stålnacke,
Mört ja Fors, Löfgren, Rundgren ja Kruutta-Antti. Vain joku
suomalainen, niinkuin Juunas Liminka, oli päässyt livahtamaan suureen
ruotsalaisjoukkoon. Sanottiinpa muutaman sepän olleen "Itävallan sukua"
ja toisen taas "valuuneja". Useimmat rautiot olivat vanhojen
rautamaiden, Värmlannin ja Taalainmaan miehiä taikka ainakin niiden
lähtöä. Monet olivat raudantuttuja jo useammassa polvessa. Niinpä
Vikström-ukon isä ja isänisä olivat olleet rautioina, jopa valtaseppinä
Melstenin ruukissa Råneåssa, Luulajan seuduilla, ja Forsmarkin suku
taas oli kalkutellut Uumajassa Robertforsin tehtaassa. Mutta
Lapinkorpeen, suomalaiseen -- ja lappalaiseen -- ympäristöön
jouduttuaan oppivat eteläntulijat solkkaamaan suomenkieltä, ja seuraava
polvi jo puhui täyttä jokilaakson murretta. Näiden jälkeläisistä monet
eivät enää osanneetkaan entisten taalalaisseppien kieltä. Useiden
edesmenneitten ruukinseppien jälkipahnaa elää vielä kahtapuolta
rajaväylää, toiset entisessä isiennimessä, toisilla taas suvun ja
kielen mukaan nimikin muuttuneena. Niinpä Suomen puolellakin tavataan
Stålnackeja, Mörtejä, Strålbergia, ja Pajalan tummaihoisten
Karlströmien sekä Vittikoiden sanotaan olevan "valuunien ja Itävallan"
seppien jälkisatoa. Samoin myös joutuivat suomalaisvyöryn alle
ruotsalaiset kaivosmiehet, jotka tunkeutuivat suomalaismetsien
malmikenttiin rautaa kaivamaan. Niin esim. mainitaan Junosuvannon
Masugnbyssä 1770 olleen 32 ruotsalaisnimistä perhettä, mutta
parikymmentä vuotta takaperin siellä haudattiin "viimeinen
ruotsalainen". Samoihin aikoihin oli Svappavaarassa 13 ruotsalaista ja
vain yksi suomalainen, mutta nyt tuskin on Svappavaarassa enää yhtään
ruotsia puhuvaa.
Alituinen pauke ja kalkuttelu ruukin pajoissa nosti aikojen kuluessa
pajoja sekä seppiä ympäristöseutuihinkin ja saattoi erämaassa
vasaran paukkumaan muuallakin kuin Köngäsessä. Useita yksityisiä
seppiä, jotka takoivat vain omiksi ansioikseen, asettui ruukin
tienoille. Sellaisia, jopa oikein valtaseppiä, oli Anders Drygge,
samoin Olof Hjärtström, sitten vielä monia muita pikku rautioita ja
poropeukaloita. Myöskin väylän itärannalle, Kolarin sysimiesten
parveen, kohosi monia raudantakojia. Varsinkin Kolarinsaaren sepät
olivat taitavia ja kuuluisia kautta kiveliöiden. Siellä paukkui paja
miltei joka talossa, parhaiten Rautiolla, Kurussa ja Simulla sekä
Kaaskossa Jokijalan puolessa. Monessa talossa oli takomistaito polvesta
polveen kulkenutta "esi-isäin oppia", niin kuin Rautiossakin, jossa 70
vuotta takaperin 90-vuotisena kuollut Uollo-äijä oli isänsä Nikun
oppipoikia; Uollon pojasta sekä pojanpojista kasvoi taas rautamiehiä.
Uollo olikin paikkakuntansa parhain rautio, osaten takoa, paitsi
kaikenlaisia työaseita, myöskin pyydysrautoja, lukkoja sekä
lehmänkelloja, vieläpä hyviä piilukkoisia pyssyjäkin. Kahdet
silmälasit, toisina "tuliklasit", oli äijällä nokallaan, kun hän hääri
pajassa, mutta sittenkin tuli ukko niin kuin moni muukin suur-seppä
alituisesta ahjoon tiiraamisesta vanhana umpisokeaksi. Pajansa tuotteet
myivät rautiot paikkakuntalaisille, ja etäältäkin tultiin noutamaan
Kolarinsaaren rautakalua. Lappalaisetkin tarvitsivat yhtä ja toista
sepäntakomaa maksaen ostonsa hopearikseillä, "jotka tekivät neljä
kruunua". Paljon kulkikin ennen saareen hopeaa "takomisen kautta".
Raution talo oli entisaikaan hyvin rikas samoinkuin Kurukin, jonka äijä
myös oli "kauhea takomhan".
Köngäsestä noutivat sepät rautansa ja kuluttivat sitä monet sadat
leiviskät, vaikkeivät pitäneetkään sitä kaikkein parhaimpana
raudanlaatuna. Raa'aksi, karkeaksi ja hauraaksi rautiot tahtoivat sitä
moitiskella. Mutta Köngäsen rautaa oli aina saatavissa, eikä sitä
tarvinnut pitkiä matkoja vedätellä.
Paljon kysyi Köngäsen rautaa oma erämaakin, mutta enin osa täytyi
sentään kuljettaa kaukaisempaan maailmaan. Tornion satamakaupunkiin
vedätettiin sitä talvella hevosilla sekä pororaidoilla, ja kesällä
taas laskettiin venelastittain. Kuljetettiin rautaa ja rautakalua
myöskin tunturien ylitse Ruijaan, ja silloin oli lappalainen poroineen
rauta-ahkioita ajamassa. Suurilla Lapinmaiden markkinoilla, joita
Köngäsessä 1796:sta alkaen ruvettiin pitämään joka talvi joulun
edellä, sai rautakin ja rautatavara ostajansa, ja monet rautakuormat
lähtivät jutamaan joka ilmansuunnalle. Hyvin "löivät tulot sisälle"
Köngäsen ruukissa Ranskan--Saksan sotavuonna 1870. Silloin kallistui
koko maailman rauta, eikä sitä tahtonut aina saada rahallakaan. Mutta
Köngäsessä suurmoukari moikotteli minkä ennätti, sepät häärivät
kahdessa vuorossa, ja ruukki sai raudoittaa koko Suomenmaata.
Koko ruukkia ja sen toimintaa valvoi Vanha-patruuna, Värmlannin
rautatehtaiden kasvatti. Apulaisina hänellä oli kaksi velimiestä,
Antti ja "Erkki-maisteri". Antti kyllä ei tehnyt juuri muuta kuin
pilkkoi puita talon tarpeiksi ja makaili pirtissä hoidellen kipeää
jalkaansa, jonka kantapäässä oli vettä. Pirtissä kävivät seppien
poikaset toisinaan ärsyttämässä puunpilkkojaa, haukuskellen häntä
"Treepollaksi", ja silloin Antti äkäisenä "plätkä" kourassa lennätti
poikaset ulos. Erkki-maisteri, iso mies niinkuin patruunakin, toimi
tehtaan kirjanpitäjänä, ja sanottiin häntä myös "Erkki-puukhollariksi".
Vanha-patruuna oli ahkera, kaikkeen ennättävä mies. Aamulla
aikaisin hän jo oli liikkeellä kulkien tehtaan toimintaa
tarkastelemassa. Mutta vanhat, vuosikausia vasara kourassa seisoneet
sepät olivat "niin valtavia miehiä", ettei ukko uskaltanut heitä
paljoakaan komennella eikä neuvoa, vaikka joskus olisi ollut syytäkin.
"Hyvä mies työkansalle" patruuna kyllä oli, vaikkei kaikkein korkeimpia
palkkoja maksanutkaan. Talvisaikaankin "pruukilaisilla" oli aina
ansiotyötä, sen sijaan kuin muut paikkakuntalaiset saivat työttöminä
nähdä nälkää. Sanotaanpa ruukin makasiinissa olleen monia suuria
"oomia", joista tarvitsevaisille mitattiin hyvää viinaa, ja riksin
vain maksoi "halstoopi". Sai viinaa kyllä ostaa Pellon Lindgreniltäkin
ja Muonionalustan Forsströmiltä, mutta heidän tavaransa oli vetistä
eikä sillä ollut "jumalan-siunausta", niinkuin Köngäsen viinalla, joka
tuotiin "suorhan prännäristä" ja myytiin lieventämättä, niin äkäisenä
kuin se oli pannuntorvesta tippunut. Niinpä olikin ruukin viinalla aina
paras menekki, varsinkin Köngäsen markkinoilla, vaikka sinne monet
porvaritkin kuljettivat suuria sadan kannun oomeja.
Jo vanhastaan oli Köngäsen tehtaan seudulla oma kirkkonsa toista
kilometriä ylempänä ruukkia, Tornionjoen ja Kirkkojoen välisellä
komealla törmällä, vastapäätä markkinakumpua. Momma-veljesten
mainitaan jo 1669 kustantaneen saarnamiehen huolehtimaan Köngäsen
tehtaan ja kaivosmiesten sielunhoidosta. Vanhan-patruunan aikana
oli Pajalassa -- tehtaan ympäristölle muodostui suuri Pajalan
seurakunta, jonka kirkoksi sitten tuli Köngäsen kirkko -- pappina
Laestadius vuodesta 1849 kuolemaansa asti. Lapin suuri herätysmies
saarnasi kiivaasti myöskin kauheaa juoppoutta vastaan ja haukkui
ankarasti juomareita ja viinaporvareita, nimitellen heitä "pirunpaskan"
syöjiksi ja kauppamiehiksi. Köngäsen saarnatuolista hän monet kerrat
pauhasi ruukista ja ruukinpatruunasta, "siitä kalanpyytäjästä,
joka asuu kiehuvan kosken alaisessa korvassa ja saa paljon kaloja".
Kirkko oli tupaten täynnä, ja siellä Vanha-patruunakin joka pyhä
omalla paikallaan istui vakavana kuunnellen saarnatuolista tulevaa
pauhua. Sitten äijä ajoi kotiinsa -- ja makasiinin oomeista mitattiin
edelleenkin väärentämätöntä tavaraa, jolla oli "jumalansiunaus
matkassaan".
Mutta kun Laestadius 1861 kuoli ja Pajalaan tuli uusi pappi, sanoi
patruuna:
-- Ennen kirkossa haukuttiin kansaa joka pyhä, ja silti se oli aina
täynnä, mutta nyt siellä kaikkia kiitethän, ja sittenkin kirkko seisoo
tyhjänä.
Kansanopetuksestakin oli tehtaalla huolehdittu, samalla kuin
saarnaajankin toimesta, jo Mommain ajoista alkaen. Patruuna Sohlbergin
"hallitessa" korpivaltakuntaa rupesi Erkki-puukhollari tehtaan lasten
koulumestariksi. Ei viitsinyt iso mies istua alituisesti pitämässä
järjestyksessä tehtaan tilikirjojen loppumattomia numeroita, vaan
katsoi helpommaksi järjestyksen pitämisen ruukin "poikakläppien"
keskuudessa. Laittoi mies itselleen vanhanpojan mökin tehtaan
maalle jokitörmälle, hankki pari lehmää, joita itse hoiti ja
lypsi, ja päivätöinään opetti poikia lukemaan. Nähtiin kyllä, että
Erkki-puukhollari oli "maisterin-virkainen" mies, sillä koulussaan hän
vallattomat ja laiskat kläpit sukkelaan komensi eteensä, kokosi pojan
sormet kouraansa ja sitten "pärheellä knapsi sormienpäihin".
Kun ei koulumestarilla ollut kläppejä leivottavana, leipoi hän
vehnärinkilöitä, joilla tehtaan seppäväki hyvin halusta herkutteli.
Hihansa kääräisi mestari vain kyynäspäitten taakse, "sylkäisi piihoon
ja rupes rullaamhan krinkilöitä". Joskus "pohjanpalkhet" yrittivät
salaa kähveltää ukon rinkilöitä, mutta maisteri piti virastaan vaaria,
juoksi pojan kiinni ja kiristi: "Poika, maksa minu krinkla!" Ottipa
mökin maisteri kerran Forsmarkin Kallen kasvattipojakseen, luvaten
hänestä kouluuttaa korkean herran. Hyvillä mielin juosta kipaisi
herranalku kasvatti-isänsä mökkiin, istui siellä ikävissään pari pitkää
päivää syöden rinkeleitä, niin että alkoi yököttää. Mutta sitten poika
karkasi kotiinsa ja meni pajaan saikaraa lämmittämään, kun isä
naulahamarassa takoi piikareita. Eikä tullut pojasta korkeaa herraa,
tuli vain kunnon seppä niinkuin oli isäkin.
Rautatehtaan möykätessä pidettiin huolta maanmuokkauksestakin ja
karjanhoidosta. Joen etelärannalla oli ruukilla pelto- ja niittykenttä,
ei kyllä varsin laaja, mutta sitä paremmin hoidettu. Ohraa
ja perunoita viljeltiin paljon sekä hiukan ruistakin. Jo Jonas
Ekströmin aikana mainitaan tehtaan pelloista saadun kolmen tynnyrin
ruiskylvöstä 48 tynnyriä sekä kymmenestä ohratynnyristä 60-70 tynnyriä.
Perunoita, joiden viljelys viime vuosisadan alussa levisi näille
maillekin, korjasi Jonas 20:n tynnyrin siemennyksestä 400 tynnyriä.
Timoteitä ja apilaakin Ekström viljeli jokitörmänsä heinämaissa. Hyvin
hoiti patruuna Sohlbergkin edeltäjiensä muokkaamia maita, hankkipa
vielä toisenkin tilan Palokorvan luota Piipiösaaresta. Neljä hevosta ja
25 lehmää voitiin Köngäsen tehtaan maalla elättää, ja hevosten ohella
kynnettiin maata parilla nautasonnillakin.
Mutta sitten tuli vanhasta rautaruukista loppu. Kesäkuun 1 päivää
vasten yöllä 1879 käväisivät jotkut tervamiehet tehtaan sahassa
piippuineen kähräilemässä, varistellen tulta, joka kohta teki tuhonsa,
hävitti sahan sekä koko tehdasrakennuksen.
Siten meni Lapinkorven yli parisatavuotinen rautatehdas tulena
taivaalle. Tulella se oli Lapin erämaiden rautaa rääkännyt, ja tuli
otti lopulta sen itsensäkin.
Ei ruvettu enää rakentamaan uutta tehdasta Köngäsenkosken alaiseen
korvaan. Kaukaisen korven ohitse oli aika jo ennättänyt. Melstenin
ruukki oli jo aikoja sitten vallannut Kiirunan ja Jällivaaran
malmikentät, ja sitten saatiin uudenaikaiset tavattomat rautatehtaat
Jällivaaraan; vedettiinpä sieltä rautaratakin tunturien ylitse
maailmanmeren rannalle.
Silloin täytyi Lapinkorven kiehuvan kosken jäädä unohdettuna käyttämään
vain vähäpätöistä sahaa ja jauhomyllyä.
Siellä nyt korpien keskellä kohisee ja kuohuu suuri erämaan koski
miltei vain omia aikojaan ja vanhoissa muistoissaan. Palavan korvan
vierellä, entisen "pajatehtaan" paikalla, käydä kalkuttelee vanha
mylly, vierellään matala harmaa "käsipaja", missä entiset rautiot ovat
alasinta helkytelleet. Ylempänä rannalla on rivi punaisia pikkutaloja,
joukossa ikivanhakin, viisiovinen, viiden perheen asuinrakennus.
Siinä ennenvanhaiset valtasepät ovat pitäneet majaansa, juoneet
isonkeitoksen kannujakin, tingaten "raamatun nytheistä". On rannalla
vielä vanha valtamakasiinikin, mistä tarpeen tullen suurista oomeista
mitattiin halstuopittain väärentämätöntä "jumalanviljaakin". Mutta
kaikkein komeimpana kohoaa rantatörmällä Olof Ekströmin 1804 rakentama
valkea kaksikerroksinen rakennus, ruukinpatruunan asunto, kaunis,
aikansa tyylinen herraskartano taitekattoineen, pienine yläikkunoineen,
pylväseteisineen, ympärillään puistot ja varjoiset lehtikujat, vieläpä
pitkät koivuistutukset viljapeltojen pengermillä. Siinä eli ennen
Jonas Ekström, siinä Vanha-patruunakin vaikutti, nähden lopulta
vanhan tehtaansa muuttuvan poroksi. Sai ukko täällä kokea toisenkin
kovan iskun: "pruukin frouva" lähti ainoaa tytärtään viemään etelään
oppia saamaan, sekä samalla hankkimaan "huonheijen ja vaatteijen
mallia ja kaiken maailman malleja". Mutta molemmat jäivät sille
matkalle: kuolivat koleraan Luulajassa. Täällä Köngäsen valkeassa
talossa Vanha-patruuna kuoli 1894, ja nyt elää siinä viimeisenä
ruukinpatruunana ukon poika, kohta 80-vuotias, pitkä komea herra,
Karl Sohlberg, kasvattipoikineen ja pojanpoikineen, hoidellen ruukin
vanhaa viljavaa maata, käyttäen sahaa ja myllyä, pyytäen lohta ja
myyden metsää.
Kohta kolmisatavuotias on Köngäsen viljelysseutu. Monet vaiheet
se on pitkällä korpivaelluksellaan kokenut, monet ihmiskohtalot
liittyvät sen historiaan aina Arendt Grapen ja Momma-veljesten ajoista
alkaen, ruukin monilukuisten patruunain, saarnamiesten, Värmlannin
ja Taalainmaan seppien ja sysimiesten, suomalaisten rautioiden,
rahtimiesten ja kyläseppien, jopa lappaiaistenkin, jotka kaikki
tavalla taikka toisella tulivat erämaan tehtaan kanssa tekemisiin.
Näiden kaikkien osallisuutta, työtä ja raatamista on tarvittu tätä
Grapen aloittamaa korpiraiviota pidettäessä sulilla sekä edelleen
kehitettäessä. Näiden kaikkien yhteistoimintaa on kysytty, ennenkuin
erämaan kosken äärelle nousi tämä vanhojen muistojen ja viljelysten
ympäröimä kartano, joka on kuin Lapinkorven Ekeby.