Pimeästä pohjoisesta työntyvät suuret virrat, Kemi- ja Tornionjoki,
lukuisine lisähaaroineen, olivat laajan Lapinkorven aikaisimpia
kulkuteitä. Niitä myöten puskeutui lantalaisasutus yhä syvemmälle
lappalaisten valtakuntaan, jopa aina jokien lähteille asti, Lapin
vedenjakaja-tunturien laiteille, raivaten yksinäiseen kiveliöön pälven
sinne, toisen tänne ja kohottaen suotuisimmille paikoille kokonaisia
kyläkuntia.
Virrat opastivat korvenraivaajan kiveliöihin ja taas näyttivät hänelle
suunnan alamaihin. Virtoja myöten tapahtui kaikki kesäinen liikenne.
"Väylä" oli kiveliön miehen ainoa yhdysside muuhun maailmaan, monesti
hänen ainoa toverinsa erämaan yksinäisyydessä. Kaukaisista korpimaista
se toi viestejä, ollen aina vaeltamassa ja ohjaten matkansa etäiseen
etelään, missä maailmanrikkaat häärivät. Sen mukana metsien mieskin
aina silloin tällöin lähti veneineen taikka lauttoineen laskemaan
alas, saaden hyvän kyydin, jopa toisinaan oikein hirvittävän vauhdin
vaahtoavissa koskissa. Sillä suureen maailmaan rientävä, tunturien
hiljaisissa kirkkaissa kaltioissa syntynyt, omissa kotiseuduissaan
iloisesti haastellen hypähdellyt vedenväki kasvoi alamaissa valtavaksi
voimaksi, joka lukemattomissa koskissa ja könkäissä kiukkuisena
kuohahteli ja ärjähteli, jopa toisinaan kuin metsäläinen yltyi
mielettömään raivoonsa huutaen ja pauhaten, niin että koko erämaa sen
kuuli ja vapisi.
Tornionjoen suulle oli jo aikaisin sukeutunut tärkeä liikepaikka
sekä sitten pieni kaupunkikin, jossa etelä ja pohjanpuoli kävivät
tavaroitaan vaihtamassa. Sinne jokivarsien asukaskin suuntasi matkansa.
Aina äärimmäisistä pälvistä Könkämäenolta, Maunusta, Naimakasta,
Iitosta, Mukkavuomasta, saatettiin lähteä laskemaan Torniota kohden
neljin-, viisinkymmenin penikulmin vuolasta virtaa alaskäsin ja taas
sauvomaan takaisin monisataiset kosket. Samoin Ounaan varren metsäkansa
laski jokeansa ja suurta Kemiä pitkin Keminsuulle, josta merta myöten
ohjasi Tornioon. Mutta Ounaan latvaseutujen kylät, Peltovuoma,
Vuontisjärvi, Ounasjärven Hetta sekä Muotkajärvi saattoivat käyttää
toistakin vesitietä: muotkia veneensä poikki puolen neljänneksen
taipaleen Muotkajärvestä Sotkajärveen, siitä laskea Sotkajokea Palojoen
kautta Muonioon ja sitten suoraan alas Tornioon.
Ylimaiden metsät vaelsivat virtojen mukana alas tukkeina taikka
lankkuina suuriksi lautoiksi iskettyinä, taikka puristettiin metsien
elinvoima ruskeaksi tervaksi, työnnettiin tynnyreihin ja lautattiin
Tornioon. Samoissa lautoissa taikka pitkissä jokiveneissä joutuivat
alamaiden markkinapaikoille myöskin erämaan voit ja poronsarviliimat
sekä muut lapintavarat. Palattaessa oli vene kuormitettuna jauhoilla ja
suoloilla sekä muilla alamaan tarpeilla, joita kiveliö ei tuottanut.
Viikkoja kului pitkään Tornion retkeen. Alaskäsin kyllä mentiin
kilvaten virran kanssa, niin että rannat vilisivät ja päivä miltei
seisoi paikoillaan, mutta ylös noustessa saatiin soutaa vastaisia
vesiä, sauvoa nivoja ja koskia sekä äkäisimmissä paikoissa kiskoa
kuormaa köysissä taikka raahata rantaa myöten; päivät vain vilahtivat
ohitse, mutta rannat melkein seisoivat taikka siirtyivät käymäjalkaa
taaksekäsin. Vierähti siinä ennenkuin matka oli tehty "pio päiviä,
koura huomenia."
Talvisinkin olivat suuret jokiväylät erämaiden tienviittoina etelään.
Laskettiin useinkin vain suoraan selkäjäätä pitkin, oiustaen matalat
niementyvet ja taas työntyen tasaiselle väylälle. Kyläisillä mailla
toisinaan ajettiin pitkin rantojakin taloloita myöten ja sulien koskien
kohdalla häädyttiin niinikään maatjalkaa matkaamaan milloin toista
milloin toista rantaa sen mukaan kummalla puolen olivat paremmat maat.
Siten ajettiin Kolarista Suomen puolta Jarhoisiin, josta taas Ruotsin
rantaa Pelloon. Täältä päästettiin Suomen rantoja Turtolaan, mutta
sitten jälleen toista puolta Kattilakosken alle, Kaulirannalle, josta
tultiin yli tälle puolen ja ajettiin pitkin mataloita rantaniittyjä
Närkin kylän kautta Ylitorniolle. Alkkulasta alaspäin oli talvitie
kummallakin rannalla. Jokitörmälle noustiin helpoimmin matalaa kurua
myöten. Sellaista paikkaa sanottiin "tiensuuksi", ja jos sen lähimaille
sitten joku pystytti talonsa, sai sekin Tiensuun nimen. Niinpä on esim.
Kolarin-saarella Tiensuun talo vanhan talvitien maallenousun tienoilla,
samoin alempana Lappean lähellä.
"Kirkkotieksi" tällaista talven valtatietä sanottiin Tornion-Muonion
laaksossa. Sitä näet aikoinaan pitkä pohjan perukka kaikkein useimmin
vaelsi kirkkomatkoillaan -- oli määräpyhät, jolloin kunkin kulmakunnan
oli saavuttava Herran temppeliin. Vanhastaan käytiin Ruotsin puolen
Ylitorniolla, sitten Pajalassa, väylän takana, sen jälkeen taas Suomen
Ylitorniolla sekä myöhemmin Turtolassa ja Kolarissa. Kuuli sama tie
kyllä markkinamiestenkin metelöimistä ja näki pitkiä raitoja, jotka
jutivat milloin Köngäsen korkealle markkinakentälle, milloin Tornioon
taikka Alkkulan kirkonmäelle, milloin taas Kolarin kirkkosaarelle
markkinailoa pitämään.
Syntyi aikojen kuluessa jokien vaiheelle kesätiekin, vain semmoinen
pahainen jalkamiesten palas, joka noudattaen väylää väliin kapusi yli
vaarojen, väliin edusti portaita pitkin vuomien ja jänkien ylitse ja
kierteli asutuilla seuduilla kyläkujasia myöten talosta toiseen. Ukot
itse vain omin apuinsa ja yksissä miehin porrastivat vetelät jänkänsä,
ja näiden vanhojen äijien suoporrastuksen jäännöksiä on ylemmillä
jokivarsilla vieläkin paikoin näkyvissä. Kirkkoon ja naapureihin
taivallettiin näitä erämaan teitä, ja joskus, kerran, pari kuukaudessa,
kulki niitä jalkaposti keveine laukkuineen.
Omia porraspolkujaan sai Tornion jokivarsi polkea polvesta polveen,
poika isänsä perässä. Ei ole siitä vielä vierryt sataakaan vuotta, kun
ensimmäinen kärrytie saatiin kuusi, seitsemän penikulmaa Torniosta
ylös Ylitornion Alkkulaan, ja vasta viimeisinä vuosikymmeninä päästiin
tunturien tienoille Enontekiön kirkonkylään. Ensimmäisen tien
teosta tietävät vanhat vieläkin kertoa muisteluksia, vaikka asia on
tapahtunutkin jo "äijäfaarin aikoina". "Sant-Mikkelin" mies, Malini,
oli urakalla teettänyt tietä ja "sant-mikkeliläisiä" olivat olleet
tekomiehetkin. Rukiista puuroa olivat Mikkelin miehet pistelleet
leivän kanssa, kun ei heille taloista riittänyt lehmänantia
puuronkasteeksi. "Pakottakkoo, pojat, kakkoo puuron kanssa!" oli
muuankin isä kehoitellut poikiaan. Ja "kainulaiset kaitakasvot"
olivat kummissaan katsoneet, kun "savolainen pulloposki" oli syönyt
puuron leivän kanssa. Mutta vaikka tietä tehtiinkin puuron voimalla
ja sant-mikkeliläisellä väellä, ei siitä sittenkään tullut valmista.
Malmi-ukon urakka ei lyönytkään leiville, saati sitten puurolle: tie
tuli huonosti pohjatuksi, sillat jäivät tekemättä ja urakkamies hävisi.
Paikkakuntalaiset saivat sitten viimeistellä töitä ja rakennella
siltarumpuja. Halvarin ukko, suuri omintakeinen rahaseppä Rovaniemeltä,
teki Keroputaan sillan urakalla, ja silloin iskettiin siltapelkkoja
jokeen, niin että raskas junttakin jyskäytteli:
"Taas yksi sa'anpankko tuli!
Taas yksi sa'anpankko tuli!"
Samoin kuin Tornion jokiväylää, noudatti toinen talvinen valtatie
Kemi- ja Ounasjoen väylää, milloin ajaen pitkin jokea, milloin oiustaen
halki maiden. Niinpä laskettiin Rovaniemen Jääsköstä Kittilän Alakylän
Jääsköön Ounasjoen itäpuolta "pitkin uomanreikiä", jängältä jängälle,
niin ettei koko matkalla jouduttu kuin joku neljännes kulkemaan
kangasmaata. Aivan taloton oli tämä lähes viisipenikulmainen taival, ja
"Pitkäksiväliksi" sitä sanottiinkin. Alakylästä taas laskettiin vuomia
myöten Kaukoseen ja täältä niinikään vaaroja kierrätellen Kittilän
kirkolle.
Kemistä saatiin kesätie pitkin Kemijokivartta ylös Rovaniemelle ja
sieltä Ounasjokea seuraten Kittilän kirkonkylään, sekä viimein siitäkin
ylös pari, kolme penikulmaa Sirkkaan ja Könkääseen, missä hiekoitettu
kärrynraitio painuu ja päättyy Ounasjokeen. Ei ole siitä kulunut kuin
alun neljättäkymmentä vuotta, kun kärrypeleillä ruvettiin pääsemään
Kittilään asti. Tämän tien rakennustöistä saamme tietoja Kittilän
Alakylän kirjamiehen, "Vene-Aapon", muistiinpanoista. Kesäkuun 29
päivänä 1879 on ukko merkinnyt: "Kruunun tienteko tie auksuuni on ollu
eilen Kaukosesta maunujokeen asti hätä on pakottanu Ihmisiä huutamaan
niin halvala ettei ole markkaa nossu syltä tietä pahki mettäsä ei
jängiläkään Se on 25 pennistä liki 90 pennin välillä. Väkiä on ollu
kauhian paljon ulkopitäistäki, hätä on kova joka suunala Surkia
aika nyt." Sitten marraskuussa 1881: "Silta Maunujokeen on valmis,
sen teetti Juho Tiura Rovaniemeltä", ja taas 1884: "Pahtajoven Sillan
teko... Tiura on Siltain teettäjä koko Rovaniemi Kittilä tiellä",
sekä 1888: "Kruunun tietä kuljetaan Rovaniemessä hyvä tie", ja
tammikuussa 1889: "Soraa veetään Kruunun tiele, Väisänen päällikkö, on
oululaisiaki", ynnä lopuksi syyskuun 24 päivänä 1889: "Ruununtien Syyni
on nyt tie hyväksyttiin ja tullee Kunnalle."
Eivät kaikki erämaan asukkaat erikoisesti tietä halunneet, eivät
ainakaan aivan porttinsa viereen. Niinpä suuri Kaukosenkyläkin
"pölkäsi" mokomaa kruununsarkaa, niin että tahtoi ajattaa sen ohitse,
parin neljänneksen päähän kylästä. Sitten eivät kaiken maailman
kulkurit, karkulaiset ja tattaraiset osaisi taloihin, kun tie menisi
metsiä myöten, arvelivat kaukoslaiset. Tiemestarit eivät kuitenkaan
kuulleet kyläläisiä, vaan vetivät suuntansa Kaukosenkin kautta.
Poikki laajan monipenikulmaisen kiveliökairan, joka erottaa
Tornion-Muonionlaakson Ounasjoesta, kävi jo vanhoina aikoina
muutamia valtaväyliäkin. Sellainen oli Kittilän Sirkasta Pöntsön
ja Jierisjärven kautta kulkeva erämaantie, jota kesäisin voitiin
lyhentää vesimatkoillakin, osaksi Kulkujokea sauvomalla ja sitten
laskemalla Jierisjärveä ja -jokea alas Muonioon. Talvisin taas ajettiin
matka poroilla. Tätä "vanhaa postitietä" vaelsivat entisaikaan
Lapin virkamiehet, papit, "houvit", tuomarit ja kaikki herrat
virkamatkoillaan Sodankylästä ja Kittilästä Muonioon, matkustipa joskus
läänin maaherrakin. Kerran vuodessa, talvella joulun jälkeen, houvi
ja tuomari ajoivat Muoniosta asti kantamassa veroja sekä pitämässä
käräjiä, ja matkan varrella piti kansan olla heitä "vastustamassa",
laittaen huoneet lämpöisiksi, varaten syötäviä ja toimittaen hyvät
ajokkaat. Kittilässä oli Välitalon suuri pirtti herrojen asuntona ja
käräjätupana, ja täältä saatettiin matkamiehet Jierisjärven Rauhalaan,
johon jo muoniolaiset olivat saapuneet "vastustamaan".
Talvisilla umpiteillä piti matkaherroja saatella kymmenelläkin
valitulla porohärällä, ja sittenkin matka kävi hyvin hitaasti. Mies
hiihti edellä sivakoilla ja hiihtäjän perässä kahloi pari poroa
tyhjine ahkioineen: kolmannessa ahkiossa oli herrojen neuvoja,
sitten vasta neljännessä istui itse herra, samoin viidennessä, jonka
jälkeen taas oli neuvoja ja muuta tavaraa sekä tyhjiltään astuvia
varaporoja. Päivässä tehtiin matkaa vain viisi, kuusi neljännestä,
ja kolmipenikulmaisella Sirkan ja Rauhalan välisellä taipaleella
häädyttiin viettämään yötä. Lyötiin vain honka, mitä suurinta "pakanaa"
löydettiin, yöpuuksi, ja sen lämpöisissä loiottiin yökausi, kunnes taas
lähdettiin puhkomaan paksuja hankia.
Mutta silloin kun itse maaherra oli maata vaeltamassa, ei kelvannutkaan
porokyyti, vaan piti häntä kyyditä hevosilla. Läänin päämies vaelsi
kuin valtaherra omalla komealla "koijallaan", oma "kuskakin" pukilla
istumassa sekä saattomiehenä perässä paikkakunnan vallesmanni. Pari
hevosta valjastettiin koijan eteen, kolmas oli perässä "tiuhteimenä",
hevosten omistaja sai hypätä perälaudalle, kuski poukauttaa pukille, ja
sitten ajettiin tulista "piililaukkaa" senkoin kaviotusinasta lähti.
Perälaudalla kykkijä sai kovertaa kyntensä kiinni pysyäkseen
paikoillaan, ja nimismies koetti parhaansa mukaan painaa perässä.
Rauhalaan asti saatteli Kittilän vallesmanni maanvaaria, ja sinne taas
piti Muonion nimismiehen saapua vastaan vereksien hevosten ja miesten
kanssa.
Kaikilla taipaleilla ei kyllä maanisäntäkään päässyt näin mahtavasti
laukottamaan. Maaherra "Althaanikin", kun kerran matkusti pohjoisessa
valtakunnassaan, joutui Rovaniemen ja Kittilän Jääsköjen "Pitkää-väliä"
ajamaan aivan umpitiellä. Miehen täytyi hiihtää edellä sompasauvalla
tunnustellen tienpohjaa ja pari miestä sivakoi sivuilla hoidellen
maaherran "koijaa", ettei se kaatuisi. Täiselässä, Hämeenmetsässä,
yövyttiin taipaleelle, jolloin "kuernööri nukkui koijassaan" ja
kyytimiehet makasivat hongalla.
Maaherran käynti Lapissa olikin merkkitapaus. Ainahan niitä tuomareita,
houveja, vallesmanneja ja muita pikku herroja näki ja sai poroilla
laukkuuttaa, mutta ani harvoin heidän päämiestänsä. Hänen komeaa
koijaansa kyllä lennätettiin, vaikkapa piililaukkaakin, varsinkin kun
päästiin itse samaan matkueeseen perälaudalle kyköttämään. Oikeinpa
mielihalulla odotettiin maanvaarin tuloa. Niinpä Pekkalan äijä
Kaukosessa ryhtyi jo kesällä harjoittelemaan hevosiaan parivaljakoksi,
jotta sitten pääsisi maanäijää kyytiin. Reen eteen ukko valjasti nuoren
oriin ja ruunan, ja ajella kahnusteli edestakaisin pitkin kylänraittia,
jopa koetti totutella valjakkoaan astumaan komeasti samaa jalkaa niin
kuin kasakkain sotaratsut Torniossa. "Vasen, oikea, vasen, oikea!"
karjui äijä ajokkailleen repien ja riepoitellen suitsiperistä. Mutta
vallaton ori ei malttanut astua vanhan ruunan tahtiin, hyppi vain ja
hämmästeli toveriansa sekä viimein rietaantui ja laukkasi metsään.
Mutta Pekkalan äijä ei heittänyt, vaan hankki Hakalan vanhan tamman
ruunansa toveriksi harjoitellen niitä ja päästenkin sitten maaherran
perälaudalla ajelemaan.
Kesällä eivät herrat juuri joutaneet Lapin erämaita matkailemaan.
Kittilän--Muonion kiveliötietä kulki silloin tällöin vain yksinäinen
postimies taikka joku paikkakunnan asukas. Joskus vain joku
etäisempi matkamies samosi poikki leveän kairan, levähti Kulkukeron
takana Kotasenmaan suurella puolivälipetäjällä, "Päiväkirja-hongalla",
kikkasi siihen nimimerkkinsä ja vuosiluvun ja taas paineli edelleen.
Joutui kerran sentään tuomari "Kytenius" vaeltamaan pitkän
kesätaipaleen Kittilästä Pöntsön kautta Muonioon, pitämään välikäräjiä
"Rikinän" taloon. Ukko oli jo vanha mies, kainalosauvoilla kulkeva
äijänkäppyrä, mutta virka vaati lähtemään. Veneellä soudettiin häntä
minkä voitiin, ja maataipaleet kannettiin paareilla. Eihän vanha pieni
käpsä paljoa painanut; kun kahdeksan miestä oli vuoronperään
kantamassa, katkesi kiveliötie muutamassa päivässä, ja korkea oikeus
pääsi istumaan Rikinän isoon pirttiin.
Toinen talvinen valtatie kulki poikki kairojen Sodankylästä
Kolariin. Tämäkin oli oikea erämaiden "keino", joka halkoi synkkiä
metsiä, ojentui suurien aapojen ylitse käyden suoraan järvikylästä
toiseen. Se lähti Sodankylän kirkolta länttä kohden Vaalajärven
Pumpaseen ja taas halki salojen ja jänkien Kittilän Kelontekemälle,
sitten edelleen ohi monien vaarojen ja vaaranselkien Kaukosenkylään
Ounasjoelle. Kaukosesta ajettiin poikki maiden, poikki Lainiojoen
Kallonkylään, Kolarin rajoille, josta ojennettiin yli vedenjakajan
Kolarin Venejärvelle, sitten Vaattojärvelle ja Sieppijärvelle. Täältä
ajettiin joko suoraan länttä kohden Tornion- ja Muonionjokien
yhtymille, Pajalan kirkkomäelle ja Köngäsen vanhalle markkinakummulle,
taikka laskettiin Naamijoen juoksua Tornionjoelle sekä samaa suuntaa
alas Tornioon. Tämä tie oli mitattu ja paalutettu; joka neljänneksen
päässä oli toista metriä korkea lurikkapäinen patsas kuin mies
seisomassa ja matkanmittaa osoittamassa, ja joitakuita vanhoja
patsaita on Kelontekemän ja Kaukosen salolla vieläkin pystyssä.
Pisimmillä taipaleilla oli maja taikka kota levähdyspaikkana. Sellainen
oli Kelontekemän ja Kaukosen puolimatkassa kyhjöttävä Lylymaan
Kuolemanlaen pyöreä pirrikota, johon matkamiehet pysähtyivät ajokastaan
hengähdyttämään. Paikkakunnan talollisten oli pidettävä talvitie
ajokunnossa; jokaisen isännän piti huolehtia määrätystä osastaan. Tätä
tietä käytettiinkin ennen ahkerasti. Sitä ajettiin toisaalle Sodankylän
kirkkoon ja Kaukosen, sitten Kittilän, markkinoille, toisaalle taas
Pajalan kirkkoon ja Köngäsen markkinoille. Samoin myös Lappi juti
samaa tietä alas Tornioon, ja etelän kauppasaksat nousivat Lapin
markkinakentille. Ruijanrannan matkalaiset sitä kulkivat sekä Ivalon
kullankaivajat ajoivat Ounasjoelle asti ja siitä jatkoivat matkaansa
jokea seuraten ylös tunturimaihin.
Kesäisinkin seurattiin tämän tien suuntaa kulkien kuivia maita myöten,
kierrätellen jänkiä ja vuomia. Kittilän kirkkomiehet astelivat sitä
Sodankylään ja levähtivät Loimiojan rannalla, Kirkkojyrhämän pienellä
tievahamaralla. Matkaryypytkin siinä otettiin, ja toiset ryypyt
nakattiin Rakkumanlaella sekä Viinamaassa. Kelontekemäjärvelle päästyä
tehtiin Tilkkuanlahden pohjukkaan savu, että kyläläiset tiesivät tulla
tuomaan venettä.
Vanha tiesuunta kulki Sodankylän Vaalajärven Pumpasesta myöskin Riipi-
ja Syväjärvien kautta suurelle Unarille sekä siitä edelleen alaskäsin
Ounasjoelle Meltaukseen, jossa yhtyi Lapista tulevaan Ounasvarren
tiehen.
Tunturien takaiseen yöpuolen Lappiin vei päiväpuolen mailta useitakin
kulkuteitä. Sellainen, aina Ruijanrannalle kulkeva, vahva valtatie
meni Kittilästä Ounasjokea ja jokivartta Könkään, Tepaston ja Kyrön
kautta Enontekiön Peltovuomaan ja Vuontisjärvelle sekä sieltä edelleen
halki tunturimaiden ja lapinjänkien Norjan puolelle Koutokeinoon,
jossa muinaiseen aikaan pidettiin suuria markkinoita. Ajettiinpa
Koutokeinostakin yhä eteenpäin, ohi Ruijan mahtavien tunturijonojen,
pitkin Alattiojoen suurta kurua alas Jäämeren rannalle Alattioon eli
Possukoppaan, missä talven kuluessa pidettiin kahdetkin suurmarkkinat:
syystalvella joulukuun alussa ja kevätmarkkinat Matinpäivän aikoina.
Alattion markkinoille ajoi tätä tietä koko Peräpohja ja Lappi
Sodankylää ja Sallaa myöten, vieden lannanvoita, naudanlihaa,
poronpaistia, riekkoa ja muuta maalintua, poronnahkoja ja turkiksia
ynnä kotalappalaisille hamppulouteita, sekä tuoden jauhoja ja suoloja,
kahvia ja sokeria, turskaa, saitaa, silliä ja kaikenlaista merikalaa.
Kittilän Kyröön asti ajattivat kauppasaksat kuormiansa sekä hevosilla
että poroilla, ja täällä vaihdettiin tavarat reslareistä ahkioihin ja
lähdettiin jutamaan pororaidoissa edelleen. Seutukunnan lappalaiset,
aina Koutokeinoa myöten, tulivat Kyröön kauppamiehiä vastaan saamaan
rahtikuormia. Kaksitoistakin leiviskää nuoritettiin yhteen ahkioon --
"lain mukaan" ei yhdelle porolle saanut sälyttää sitä suurempaa kuormaa
-- ja sitten kymmenissä raidoissa lähdettiin jutamaan Ruijanmerta
kohden. Kolme kruunua maksettiin 10-12 leiviskän voipuolikosta rahtia
30 penikulman matkasta Kyröstä Alattioon, ja vielä piti vetomiehelle
antaa joka puolikolta eväiksi puoli naulaa, joskus koko naulakin
"kyrsävoita". Useimmin nähtyjä rahtimiehiä olivat koutokeinolaiset
Isosilmä-Matti, Pierras-Niila, Maaretan Mikko ja Musta-Mikko sekä
hettalaiset Iisakki ja Tuomas Näkkäläjärvi.
Toinenkin pimeille perille vetävä tie haarautui Kittilästä ja vei
tunturien ylitse Inariin sekä sieltä edelleen Jäämerelle. Vanhimman
Inarin tien sanotaan kulkeneen Ounasjoen Tepastolta, Tepastojokea
Puljun lapintalon kautta Ivalojoen latvoille ja poikki Repokairan
Repojoelle. Sitten otti "Inarin postitie" suoremman suunnan,
kulkien Kittilästä Nälkäjärven, Sotka- ja Kuivasalmen järvien ohitse
Kiistalaan, josta lähti halkomaan vanhoja peuranpyytäjien erämaita
Seurujärven kautta Pokkaan, Kitisen latvoille. Pokasta mentiin poikki
Kitisen monien latvapurojen ja vedenjakaja-tunturien "Inarinmaahan"
Mirhaminpirtille ja Ivalojoen Ivalo-Mattiin, sitten Karvaselkään,
Menesjoen latvoille, Menesjärvelle, Suolujaurille ja niin Inarin
kirkolle.
Talvisin painui tätä keinoa tunturientakainen Lappi etelän
markkinapaikoille, ja etelästä taas nousivat sitä ylös kauppiaat ja
Ruijanrannan kalamiehet, samoin kuin monet muutkin lapinkävijät. Pitkä
oli tämä erämaan matka -- Kittilästä laskettiin Pokkaan seitsemän,
kahdeksan penikulmaa, Pokasta Menesjärvelle kahdeksan ja siitä Inarin
kirkolle viisi -- ja varsinkin tunturien mailla pitkät sen talottomat
taipaleet. Sinne olikin pitkin matkaa puolentoista, parin penikulman
päähän toisistaan taikka asutuista seuduista, rakennettu majapirttejä,
"välitupia", joissa matkaavainen saattoi levätä ja lämmitellä,
yöpyäkin sekä pitää suojaa pahalla säällä. Sellainen tunturikoti oli
Mirhaminselän laiteessa sekä Karvaselässä ja Menesjoen latvoilla.
Seurujärvellä saatiin suojaa Jakolan talossa, Pokassa asusteli
Suikki-Antti, Ivalolla Ivalo-Matti ja Menesjärvellä eleli vanha
lapinäijä, Menes-Jussa, pienessä pöksässään.
Kesäisinkin kuljettiin tietä sen minkä näillä mailla oli kuljettavaa;
"takkapostikiri" tallusteli Kittilästä Inariin kerran kuukaudessa.
Tie olikin laitettu kuin Lapin paras keino: kankaalle raivattu
"nilja", tuntureille rakennettu rastit ja jängille sekä vuomille
ladottu pari-, kolmirunkoiset porrastukset. Viisi, kuusikymmentä vuotta
takaperin olivat Kiistalan Sammu, Jolan Jossa ja Rastin Pekka-raukka
olleet Pokan seutuja porrastamassa.
Vieläkin vaelletaan tätä tietä Kittilästä tunturien taakse ja sieltä
takaisin. Mutta alkumatka Kittilästä Pokkaan on suunnattu suoremmiten
Könkäästä Rautuskylän ja Hanhimaan kautta Kapsajoelle Karhulaan ja
siitä halki salon Pokkaan. Tätä polkua painelee vielä postimieskin
kerran viikossa Pokkaan asti.
Vanhoja lapinteitä on sekin viisipenikulmainen palas, joka nousee
Ylimuoniosta pitkin Siosjoen suuntaa Ounastunturin, Paljakan
ja Sammalvaaran välistä laaksoa Ounasjärvelle Hettaan. Näitä maita
jo entisinä aikoina Muonion ja Hetan noidat hyökkäilivät toistensa
kimppuun ja sitten Muonion-Tornionlaakso ajoi Alattioon. Vanhan
tiesuunnan porrastettuja jänkiä ja komeita pikku järvien välisiä
hiekkaharjuja astelee vieläkin Hetan takkaposti, ja talvisin jutaa tätä
samaa taivalta Muonio ja Kolari matkatessaan Alattion markkinoille.
Jo vanhoista ajoista kuljettuja taipaleita on myöskin Muonion- ja
Könkämäjoen suunta Kilpisjärvelle ja siitä yli tunturiselän Norjan
rannalle Skibotteniin eli "Juukeaan". Tämä tie veti entisaikaan raitoja
sekä etelästä että lännestä Rounalan ja Enontekiön muinaisille
markkinakummuille, ja sitten taas ohjasi etelän markkinamiehet Juukean
kauppakentille.
Vuolaat virrat ja suuret järvet sekä pitkät erämaan palkaat ovat
vieläkin enimmäkseen Lapinkorven kesäisiä kulkukeinoja, soutaminen ja
sauvominen sekä jalkaisin jutaminen on tunturimaan miehen matkantekoa.
Vanhaan tapaansa hän vieläkin vaeltaa ikivanhoja kulkuteitään,
pysähtyen levähtämään ja keventämään eväskonttiaan vanhoissa totutuissa
paikoissaan, polun varren välituvassa, kirkkaalla metsäkaltiolla,
"Penikulmapetäjällä", taikka "Päiväkirjahongalla", taikka vanhalla
tutulla nuotiopaikallaan, "mettäkevarissa" väylän rannalla.
Samoilla sijoilla ovat entisetkin äijät väsyneinä levähtäneet, ja
niiden viereen vieläkin vanhankansan hyvät haltiat ohjaavat erämaan
matkamiehen.