Vanhat hyvät tavat säilyivät kauan Lapinkorvessakin. Siellä poika
paineli samoja polkuja kuin isäkin, ja nouseva polvi sivakoi
kalmistoihin vaipuneen kansan aukomaa latua. Peräpohjan äkäiset virrat
vaikeuttivat uusien suuntien tuloa erämaihin, korpien kaltaiset
tiet ja metsäpalkaat eivät suvainneet alamaiden leveää, joutuisaa
menoa. Lapinkorven virtoja kuljettiin vain selkä köykyssä sauvoen ja
kiveliöiden keinoja taivallettiin verkalleen kontti selässä.
Mutta Peräpohjan kansan ahkera liikkuminen Lapinkorpensa pohjoisilta
ääriltä, Ruijanrannoilta asti aina alas etelään Pohjanlahden
laitamille, jopa Hämeen, Savon ja Karjalan maille saakka, toi mukanaan
uusia kummia sekä suuren maailman tietoja ja taitoja tiettömiin
erämaihinkin.
Savupirtti on jo aikoja sitten huokaissut viimeiset harmaat haikunsa.
Jo entiset äijävaarit löivät sen kotoisen kiukaan hajalle, karistivat
kiiltävänmustat karstat katosta ja nuohoivat nokiset seinät,
työnsivät räppänän tukkoon ja rakensivat uudenaikaisen uunin, joka
puski savunsa suoraan ulos. Olkilatoina ja riihiröttelöinä näkee siellä
täällä vielä muutamia menneen polven asuinpirttejä. Sellainen vanhan
väen musta pirtti on esim. Putaan talon riihenä Kittilän kirkonkylässä,
toinen olkilatona Enontekiön Peltovuoman Eirassa, kolmas Kolarinsaaren
Rautiolla heinälatona.
Muonion Kätkäsuvannon Vittikossa on vielä asuinpirttinä entinen
savutupa, jonka on rakentanut 60-70 vuotta takaperin kuollut äijävaari,
Kalle Vittikko. Yli satavuotiaassa pirtissä asuu vieläkin vanhan
Vittikon äijän tuntu, vaikka uuni jo puhalteleekin henkihaikunsa
piipun kautta ulkoilmaan. Mutta mustuneet välikattovuolet, piitat
ja pikkuorret ja pienehköt lasi-ikkunat kertovat äijän aikaisesta
elämästä. Pienehköjä vaatimattomia tupasia ovat vanhat savupirtit
olleet nykyisiin asuntoihin verraten, vain viisi, kuusi metriä
seiniltään, ikkunatkin tuskin pari, kolme korttelisia luukkureikiä,
ja ainoastaan joku isompi lasi-ikkuna perässä taikka sivuseinässä.
Ensimmäisen lasi-ikkunan paikkakunnallaan sanotaan olleen Kittilän
Kaukosenkylän Kiviniemessä: pienen ruutupahasen lautaluukun sijassa.
Mutta kylän kumma oli sekin ollut, naapuritkin olivat sitä katselleet
moitiskellen: "Jo on ylpeä mies, kun seinätkin laittaa lasista."
Viimeinen savupirtti Turtolassa oli vielä nykyisten vanhojen muistannan
aikana vanhalla ruotusotilaalla, Hurtti-ukolla, sekä toinen Latulla,
pienen mökin eläjällä, ja vielä vanhalla suutarilla, Tervahaudan
Erkillä, joka pärevalkean ääressä istui ommellen pikku pöksässään.
Karsinaseinässä oli "lautaröpällä" suljettava "lakheinen", sivuseinässä
lautaluukku ja perässä pieni lasiruutu. Kolarin Vaattojärvellä eleli
viimeksi savupirtissä muuan "Käräjä-Kreetaksi" sanottu emäntä,
Kurtakossa oli viimeinen savutupa Palomaassa, ja Ylimuoniossa haikusi
myöhäisin pirtti Ylitalossa.
Tuohikatot alusruoteineen ja peittomalkoineen olivat ennen aivan
tavallisia, ja vieläkin joskus näkee sellaisen komean entiskansan
katon suojaavan vanhaa hyvännäköistä asuinrakennustakin, vaikka
pärekatto jo onkin ottanut ylivallan. Ensimmäinen pärekatto
Turtolassa tehtiin kunnan lainamakasiiniin n. 70 vuotta takaperin.
Puukolla vain kiskottiin päreet yhteisin voimin; jokainen talo toi
määräosansa, rengitkin repivät pienen osuutensa, ja siten saatiin
suureen makasiiniin kirkon luona uudenmallinen katto. Epäillen koko
kattopuuhaa kyllä katsottiin ja arveltiin: "Ei siitä mitää tule, ei
pärheestä tule pitävää kattoa!" Mutta pitävä siitä tuli, ja sitten
ruvettiin pian rakentamaan pärekattoja muuallekin. Kittilän Alakylään
saatiin ensimmäinen pärekatto 1872. Tämän on Vene-Aapo merkinnyt
kirjoihinsa: "Tänä kevänä on Jukka niminen mies Lappajärvestä kotosin
Salvanu Rautiole Ylitalossa pirtti Rehon ja lyöny päre katon siihin
ensimmäinen täsä kyläsä." Ylimuonioon teetti 1875 ensimmäisen pärekaton
Muotkan Salkko Kolarin miesten ollessa mestareina.
Opittiinpa myöhemmin valmistamaan kattopäreitä höylälläkin. Ensimmäisen
pärehöylän Kittilän Kaukoseen laittoi Hakalan isäntä 30-40 vuotta
takaperin. Se oli pitkä, toisesta päästä seinään kiinnitetty vipu,
jota miesvoimin työnneltiin. Samanlaisia suuruksen voimalla käypiä
pärehöyliä nähdään paljon vieläkin.
Aurinko ja taivaan tähdet olivat entisen kansan ajanmittaajina.
Heitellen suurvempelettään aurinko päästeli sille päiviä jakaen ne
aamu- ja iltarupeamiin; sydänkesällä se ajoi täysinäistä valtapyöröänsä
ympäri koko Lapinkorven. Auringon juoksusta laski kansa päivänsä
juoksun. Niinpä Kieringin Kumpulan isäntä aamulla ajeli renkejään
ylös, huutaen: "Aurinko on jo Rutovaaran päällä!" ja emäntä illalla
lehmiä odotellessaan päivitteli: "Eipä lehmiä kuulu, ja aurinko on
jo Raaterovan päällä." Päivällä taas merkittiin: "Nyt on syönnin
aika, aurinko on jo mellamoolin päällä, Soasjärven kohalla." Mutta
synkimmän talven aikana päivä painui pimeään ja heitti ajankulun
kokonaan tähtien hoitoon, niinkuin ainakin pimeän yön hetkinä. Tähdet
olivat öisen erämaan asukkaan parhaita oppaita ja ajanmäärääjiä.
Kiveliön ukko oli pannut merkille, että korkealla avaruuden laella
pohjoisen napatähti seisoi tarkkana pohjoisen merkkinä ikuisesti
paikoillaan, ollen kaikkein vakaisin tähti, jonka ympäritse kiertyi
koko taivaanlaki ja kaikki mitä siinä näkyi. Ja tämä oli sellainen
napa, että jos se liikkui, niin silloin liikkui koko maailman olento,
eikä tarvita muuta kuin että tämä napa naksahtaa poikki, niin tulee
yhteinen loppu. Aurinko ja muut taivaankappaleet saattoivat kyllä
vähän notkahtaa radaltaan mitään häiriötä tuottamatta; onhan joskus
tapahtunutkin, että aurinko on nutkahtanut asemiltaan viisitoistakin
minuuttia, vaikkeivät siitä ole tietäneet muut kuin annakantekijät.
Vakaisessa pohjannavassa riippui pitkäpyrstöinen, seitsentähtinen
Otavakin, joka makasi taivaalla niinkuin ruunanraato; sen ympäri juti
pikku-otava, joka oli kuin neitsykäinen, ja samoin matalampaa pyöröä
vaeltava seulajainen, jonka ympärysvanne oli täynnä pieniä tähtiä
niinkuin seula, sekä Aaroninsauva, jossa oli kolme tähteä suorassa ja
kaksi viteessä. Iso Otava pyöritti pyrstöänsä kuin kellon viisaria
auringon mukaan, ja varsinkin syystalvesta jouluun asti se tarkalleen
näytti auringonlaskun ja kulun sekä päivänkoitteen, mutta sitten kun
"päivä tuli täythen", tuli sille kevättalvella liian hoppu meno: se
alkoi ajaa auringon edelle niinkuin kello, joka käy liian nopeasti.
Seulajaiset pysyttelivät aina vastapäätä aurinkoa, ja Aaroninsauvalla
oli lännen suunnalla varma paikkansa silloin kun päivä valkeni. Sen
mukaan lappalainenkin määräsi iltaveikinsä.
Olihan niitä paljon muitakin tähtiä, jotka kaikki jutivat määrättyä
keinoansa, Mooseksensauvat, ehdontähdet ja kointähdet ja sitten
lukematon määrä suuria ja pieniä taivaannastoja, joiden nimen
tiesivät vain tähtiherrat, maailman viisaimmat miehet. Heidän
kirjoissaan oli kaikkien tähtien nimi ja paikka, ja minuutilleen he
tiesivät taivaankappalten juoksun, eikä heitä koskaan saatu valheesta
kiinni. Olivatpa he niin tarkkoja, että jos yksikään tähti taivaalta
katosi, he tiesivät paikalla lähteä sitä etsimään. Siitä on jo yli 70
vuotta, kun Ylitornion Rahtulaan tuli viisi tähtiherraa muun toimensa
ohessa etsimään kadonnutta taivaannastaakin. Tuntureille saakka olivat
herrat saaneet taivaltaa, ja kun sieltä olivat aikansa kiikaroineet,
niin olivatkin löytäneet kadonneen tähden Ruijanmerestä ja taas
merkinneet sen kirjoihinsa.
Alkuperäisimpiä erämaan kelloja oli "päivätaulu" eli "tiimastukki",
joka vielä vanhojen nuoruuden aikana nähtiin muutamien talojen
pihamaalla, kalakentillä taikka niityillä. Sellainen puusta veistetty
pyöreä lauta niinkuin lakinpohja, oli ollut Karungin Kukkolan
kyläläisten niityillä Vojakkalan korvessa, ja siitä olivat niittymiehet
käyneet katsomassa päivänjuoksua. Samanlainen, kolmen jalan nokkaan
istutettu "puukello" oli Kukkolassa Kissalankankaalla, Kissalan Iiskon
mökin luona, Kourilehtolaisten kirkkopolun varrella. Kolmella jalalla
seisoi "kellopyörä" ennen Einarissakin Mäntylän pihamaalla. Laudassa
oli "lumerot" kuin kellotaulussa, ja keskellä pystyssä napa, jonka
kalve lankesi aina sille merkille, kuinka paljon kulloinkin oli kello.
Päivätaulua parempaa kelloa ei entisaikaan ollut monessakaan talossa.
Pidettiin vain silmällä, milloin keilotalosta alkaa aamutuli vilkkua,
ja sen mukaan tiedettiin itsekin työntää valkea uuniin ja ryhtyä päivän
toimiin. Vanhoilla emännillä oli kyllä "nousunaika tunnossa", niin
että he osasivat omia aikojaankin kavahtaa ylös ja ruveta töihinsä.
Iltapuhteen kuluminen katsottiin "karsiloovasta", joka oli päreen alla.
"Nyt on asettuma-aika, kun karsia on niin paljo karttunut", sanottiin.
Juoksengin Nallissakaan ei vielä ollut kelloa, kun 55 vuotta takaperin
taloon tuotiin miniä Kulluvaarasta.
Siitä on jo alun kahdeksattakymmentä vuotta, kun "talalaisia" kulki
kellokaupalla, viipyen Ruotsin puolen Pellossa useita päiviä.
Silloin monet paikkakuntalaiset hankkivat ensimmäisen ajanmittansa,
"taalakellon", pirttinsä seinälle. Niissä kyllä ei ollut kaappia,
"huoria". Kulluvaaran Iisakki-ukkokin osti kellon ja teki itse
"huorin", onnistuenkin siinä niin hyvin, että rupesi muillekin niitä
nikkaroimaan, ja Hetan Pekka Matarengissa piti huolen maalaamisesta.
Kukkolan Rantakallion ukkokin osti taalakellon ja meni heti naapurin
isännälle isoistellen sanomaan:
-- Osta siekin kello!
Mutta naapurin äijä arveli vain:
-- Aina mie olen tiennyt kellottakin nokkoni hajottaa.
Mutta Kourilehdossa oli jo entiseen aikaan oma kelloseppänsä, 40 vuotta
takaperin vanhana äijänä kuollut Kourilehdon ukko, "Pelimanni-Jussi",
joka oli laiska talontöitä tekemään, mutta ahkera nikkarustöihin ja
niin mainio kellomestari, että teki kukkukellonkin Kuuren taloon,
ensimmäisen koko paikkakunnalla. Teki Jussi vielä kummemman kellon
Longille Liakanjoen varrella. Siinä aina täysillä tunneilla tulla
tuiskahti pikku tyttönapero luukusta ja soittaa rimputteli niinkuin
pelimanni. Ja Laasin taloon Vojakkalassa nikarteli äijä sellaisen
kellon, joka pelasi "hopseerit ja valssit."
Kittilässä sanotaan ensimmäisen kellon olleen pastori Nordbergilla,
joka oli sen isänperintöinään tuonut Torniosta, ja kello oli oikein
"Könni-raukan" tekoja. Pastorin auksuunista huusi sen Törmäsen isäntä
Tepastolta, ja nyt on sama kello Kontioniemen talossa.
Kaukosenkylän ensimmäiset seinäkellot rupesivat naksuttamaan Vaaran
talossa, Kiviniemessä ja Hakalassa. Kyrönkylään, Pallastunturin taakse
ilmestyi ensiksi Mikkolaan pikkutauluinen ajanosoittaja. Mikkolan äijä
toi sen 50-60 vuotta takaperin Kolarin markkinoilta.
Seinäkellon perässä kulkeutui sitten taskukellokin. Tuli kerran --
siitä on noin 50-60 vuotta -- Kaukosen Lassi Pekkala kirkolta ja tiesi,
kun kirkonkuulumisia kysyttiin:
-- No ei mitää erityistä kuulu, mutta Pietin Ollilla oli plakkarikello.
Turtolan Juoksengissa nähtiin ensimmäinen taskukello Kulluvaaran
Aapolla, joka oli etelässä matkustellessaan saanut sen poveensa
naksuttamaan, näytellen sitten kotikylässään sitä suurena kummana.
Mutta Kulluvaaran vävy, yhdeksättäkymmentään käyvä Nallin Salmo-äijä
halveksii vielä nytkin koko vehettä ja puhelee:
-- En ole sitä tavaraa pitänyt päivääkään... Nyt se pitää olla
kaikilla porsaillakin.
Muinaisten ukkojen alkuperäinen tulenteko oli Lapinkorven ukoillekin
tuttu. Metsäretkillään täytyi heidän joskus, kun ei ollut tulineuvoja
mukana, tehdä tuli tyhjästä. Niin Karhulan Jossakin Kittilän Puljussa
kerran häätyi veistämään metsässä kaksi sileää tervaspalikkaa ja alkoi
niitä hivuttaa vastakkain, sahaten niin kauan, että viimein savu
tuprahti ja tulikin leimahti. "Hivutustuleksi" ja "kitkantuleksi"
vanhat ukot sellaista tulta sanoivat.
Tuluksista muuten otti vanhakansa sytyttävät kipinänsä. Niillä
iskettiin valkea pirtinuuniin, niillä viritettiin metsänuotio, niillä
ukot lipsauttivat piippunsakin savuamaan, taulaa valmistettiin koivun
taulakänsästä, tuliraudat olivat kotiseppäin takomia, ja piikiven
kappaleita saatiin Tornion kauppiailta "päällyskaupaksi". Vuoltiin
myöskin päretikkuja, kastettiin niiden nokka sulassa tulikivessä ja
niillä tarpeen tullen pistettiin tuli hiilloksesta taikka taulasta. Ja
nämä olivat kiveliön ensimmäisiä tulitikkuja.
Mutta sitten, 70-80 vuotta takaperin, ruvettiin Ruotsista tuomaan
"ihmeellisiä" raapaisutikkuja, jotka eivät kaivanneet tulitauloja eikä
hehkuvia hiiliä, ei muuta kuin housuistaan vain raapaisi, niin heti
tuiskahti tuli. Nallin Salmo-äijäkin poikakasakkana ollessaan toi
kerran jonkun "loovan" Ruotsin Pellosta Suomen Pelloon, antoipa yhden
tikun Puskan Priita-muorillekin. Muori sytytti sillä piippunsa ja
ihastui niin, että sammutti tikun heti ja pisti poveensa, jotta "saanpa
sillä tulen toisenkin kerran". Enontekiön Ylikyröön toi ensimmäiset
"ruottintikut" Kyrön Iso-Jaako kerran Muoniosta palatessaan, raapien
niillä tulta housuistaan, niin että koko kylä kummasteli, luullen
Jaakon oppineen noitakonsteja. Kaukosessa taas nähtiin ihmetikut
ensikerran Kiviniemen ukolla, joka eli niin isoisesti, että käveli
"saapaskengissäkin", varsipieksuissa, muiden astellessa vain
paulakengissä ja karvaisissa naudakkaissa. Sellaista rentoilemista
kyllä toiset paheksuivat, jopa arvelivat:
-- Saapi nähä, kuinka kauan sekin mies talossaan pysyy, kun
saapaskengissä kävelee ja housuistaan tulta raappii!
Mutta monet vanhat ukot olivat niin kiintyneet rakkaisiin
tulusneuvoihinsa, etteivät koskaan ruvenneet "persetikuilla"
housuistaan tulta raapimaan. Vanha, hieltä ja savulta tuoksahtava,
kiiltäväksi kulunut tuluskukkaro oli mieluisa toveri; sen ääni oli
lapsuudesta asti kuultua tuttua kilkutusta, sen kirkkaat kipinät
singahtelivat kuin tähdenlennot, ja sen taulantuoksu oli kuin pyhää
savua. Mutta ruotsintikut kärhähtivät aina vihaisesti ja haisivat kuin
myrkky. Ja sitten niistä vielä piti maksaa rahaa. Nallin vanha
Pekka-vaarikaan ei milloinkaan viljellyt tikkuja, tuluksillaan vain
iski piippuunsa taikka otti uunista hiilen ja puhalsi siitä valkean.
Samoin myöskin parikymmentä vuotta takaperin kuolleet Turtolan
Konttajärven Vittikon äijät, Antti ja Jussa, käyttivät tuluksia koko
ikänsä. Eivät raskineet vaarit luopua vanhoista vehkeistänsä, vaan
kovin moittivat Konttajärven äijääkin, joka rennommanluontoisena
"kalmarintikuilla" piirteli tulta piippuunsa. Jopa ukot halveksien
sanoivat:
-- Sie olet ylön rento, kun niin tuhlaat!
Rätisevä, lekuttava päretuli valaisi pimeää pirttiä, ja syksyisinä
teurastusaikoina kastettiin satamäärin talikynttilöitä, joita sitten
pitkin talvenselkää poltettiin. Mutta n. 60 vuotta takaperin rupesi
ilmestymään lamppuja kiveliönkin pirtteihin. Ensimmäisen lampun toi
Ylitornion Raanujärven sydänmaille Vanhantalon Iisko, rikas napatalon
isäntä. Koko kylä tuli katsomaan Vanhantalon ihmeellistä uutta
kynttilää, joka loisti oikein lasitorvesta ja valaisi pimeimmänkin
loukon. Kummissaan katsottiin sen kirkasta valoa ja ihmeteltiin,
"kuinka helppo oli näkö".
Nauris oli entisten savupirttien syötäviä, vaikka piti se valtaansa
vielä savuttomienkin pirttien pöydällä. Uusiin peltokarkeoihin,
juurakoiden ja risujen polttotuhkiin kylvettiin se ensiviljaksi, ja
niissä nauris kasvoikin hyvin laajaksi ja latuskaiseksi. "Syljettiin"
sitä myöskin vanhoihin lypsykaarteisiin, joita porotokka oli polkenut
ja lannoittanut, samoin myöskin viimevuotisiin kesantotarhoihin.
Syksyllä nauris viime viljana korjattiin, paikoin kymmenin tynnyrein.
Hauvikkaina nauriita syötiin sekä poronlihavellissä keitettynä, ja
kovina vuosina pantiin nauriinkaaletkin pataan höystöiksi.
"Eikä perunaa ollut olemassakaan."
Mutta sitten viime vuosisadalla peruna pyörähti Peräpohjaan ja
Lappiinkin, ajoi savupirttien aikaisen nauriin pois pöydältä ja valtasi
vähitellen sen aseman. Hitaasti se kyllä tapahtui, vaikka uusi tulokas
olikin niin sikiävää sukua, että muni juurikoloonsa kerrassaan
koko pesueen, sen sijaan että tuuheatukkainen vanha nauris-raukka
teki vain yhden ainoan kalpean mukulan. Satakunta vuotta takaperin
sanotaan Karunkiin tuodun ensimmäiset perunat. "Kruunulta panthin
se potonistutus-oppi" ja lähetettiin perunoita kappa joka taloon,
sen verran vain, että saatiin siemeneksi ja päästiin juuri makuun;
joku "pottu" vain oli Juoksengin Kulluvaarassakin voitu maistaa,
ja sitten piti koko sato säästää uudeksi siemeneksi. Turtolaa
siementeli kruunun perunoilla kuulu "Vestolan herra", joka viime
vuosisadan alkupuoliskolla asusti Turtolan kirkolla. Häneltä Kolarikin
sai uudispottunsa. Kankaan vanhan muorin isävainaa, Pääkön Jussa,
toi ensimmäisen perunakapan Sieppijärvelle, ja siitä sikeysi sitten
Sieppijärven pottusato. Kittilän Kyröön saatteli ensimmäiset perunat
Mikkolan Pekka, nykyisen Mikkolan äijän isä. Kittilässä oli niitä
kruunun toimesta jaettu ja Mikkolan äijäkin oli saanut konttiinsa pari
kappaa, antaakseen alkua toistenkin kyröläisten pottuviljelykselle.
Sodankylän Kieringin perunasato sai alkunsa, kun Ranta-Mikko 70 vuotta
takaperin toi taskussaan muutamia mukuloita Alakylän Puljulasta.
Ei ollut peruna alussa mikään mielivilja; kapoin ja kieloin sitä vain
entisaikoina viljottiin, ja puolikon jos joku pani peltoonsa, niin
toiset jo sanoivat: "Jopa sie panit paljo pottuja!" Voinhukkana ja
sianruokana monet pitivät koko mukulaa.
Mutta vähitellen levitti peruna alusmaatansa ja nousi yhä ylemmäksi
"sen mukaan kuin ihmiskarjakin hyötyi". Enontekiön takamaiden
peltovuonialainen saattaa jo kylvää neljin, viisin tynnyrein, jopa
joku porojen kanssa alituisesti erämaita kiertävä lappalainenkin on
kesäkenttäänsä Pöyrisjärvellä peittänyt muutaman pottukymmenisen ja
aidannut tämän ainoan pellonviljelystilkkunsa porokelkoilla.
Kapoin, kieloin ja puolikoin mittasi vanhakansa perunansa sekä jyvänsä,
suolansa ja kalansakin, ja mittaa monesti vieläkin entiseen tapaansa,
laskien lisäksi vielä nelikoita ja tynnyreitä. "Riihipuolikko" oli 15
kappaa, mutta suola- ja kalapuolikko vain 12; kieloon laskettiin neljä
kappaa ja nelikkoon puolikahdeksatta, mutta lestiin lyötiin 12
tynnyriä.
Vanhat pituusmitat olivat tavallisen kokoisella miehellä aina
matkassaan. Tuuman hän mittasi etusormensa "pyetten" välillä,
keskinivelellä, ja vaaksan vaaksoi peukalolla ja etusormella. Sylen
voi hän määrätä levittäen kätensä, jolloin sormien päiden väli,
"nenäsormisyltä", oli kolme kyynärää. Lyhyempiä olivat "peukalosyltä"
ja "nyrkkisyltä". "Kyynärpääsyllällä", joka oli levitettyjen
kyynäspäitten väli, määrättiin lehmänhinkalon tavallinen leveys.
"Syrjäkämmen" ja "pystykämmenkin" olivat tarpeellisia ja aina mukana
olevia mittoja. Edellinen oli kämmenen leveys, jälkimmäisessä lisäksi
kohotetun peukalon mitta. Naisillakin oli oma mittansa, etusormen
ensinivel, "tippi", jolla he mittailivat sukan- ja vanttuunkudelmansa
pituutta. Peltomaitaankin mittasivat vanhat isännät sylikepeillä. He
astella haarikoivat vain pitkin piennarta, saaden kahdella askeleella
aina "syllän". Viisisylistä peltosarkaa viisi syltä pitkälti oli
kapanmaa eli 25 "kanttisyltää", ja kielonmaa oli sata kanttisyltä,
ohratynnyrinala 800, ja ruistynnyrinala eli kuorman maa 40 syltä
"ristiinsä".
Niittyjä raivattaessa käytettiin mittana tavallisesti kielonmaata,
kuormanmaata sekä "yhen lehmän heiniä". Heinätöissä kesälaskuna
määriteltiin häkkiin eli kuormaan kuusi rukoa heiniä, ruko painaen
kuusi vanhaa leiviskää, ja lehmän talviheiniksi tarvittiin 30 rukoa.
Laskettiin häkki myöskin "olkalapoittain", joita heinämies niityllä
saattoi haravanlavan ja kättensä varassa kantaa olallaan. Kolmetoista
olkalavotta luettiin häkkiin. "Tuontihäkki", mikä talvella niityltä
ajettiin kotiin, oli kyllä pienempi kuin kesäinen "laskuhäkki."
Olkia mitattiin köydellä, jonka pituus solmusta solmuun oli kolme
syltä. Olkikupolatomuksen ympäritse tiukalle vedettynä piti solmujen
sattua vastakkain, ja siinä oli "mitta" olkia.
Matkan mittoja olivat "pelikuormat" ja neljännekset, joita oli sekä
"rapeoita" että "nättiä". Talvisella järvenselällä ja väylällä olivat
tien osoittajina ja mittoina tikat ja tikkavälit. Kahden puolen
tikoitettuna oli tikkavälin pituus 25 syltä, mutta jos vain toiselta
puolen, piti tikkain välin olla 12 1/2 syltä.
Viina oli jo savupirttien ajoilta periytynyttä vanhanväen juotavaa,
jota entisaikaan saatiin itse kotoisin keinoin keittää kuhisuttaa.
Vanhat äijät sitä enimmäkseen joivat ja matkoillaankin kuljettivat
mukanaan tinalaskussa. Viinaryyppy tarjottiin vieraallekin suun
avaukseksi ja puheenjuoksutteeksi. Viina, ruoka ja tupakka olivat
entisen talon vierastarjoilut.
Tuli sitten kahvi Tornioon, ja musta pannu lähti vaeltamaan kohti
Lapin erämaita, ei kyllä erikoisella kiireellä, mutta hitaasti vain ja
piileskellen matkamiesten eväsarkuissa ja raitoahkioissa.
Alatornion Vojakkalassa osui kahvipannu ensiksi Korven ja Peräntien
taloihin. Se tapahtui siihen aikaan kuin "sant-mikkeliläiset"
rakensivat Alkkulan maantietä. Korvella oli silloin kievarinpito, ja
"tientehettäjä" Malmi asustaessaan kievarissa perehdytti talonkin
uuteen juomaansa.
Karungin Kukkolassa Tuomaan talossa tapahtui ensimmäinen
kahvinkeitto-yritys noin 70 vuotta sitten. Tuli taloon römppäviikolla
vieraisiin kaupungissa palveleva sukulaistyttö tuoden kahvia ja sokeria
tuliaisiksi. Heti ruvettiin keittohommiin "herskapissa" palvelleen
tyttären toimiessa mestarina. Pienellä padalla paahdettiin pavut,
paperi levitettiin pöydälle ja siinä halstuopin pullolla rullattiin
ne jauhoiksi. Samalla pikku padalla keitettiin kahvikin, jota sitten
kaupungin opin käynyt tytär antoi jokaiselle tilkkasen sokerin
kanssa, kysellen: "Eikös olekkin hyvää?"
Samoihin aikoihin saatiin kahvi Kittilän Kaukoseenkin Kiviniemen
taloon, joka oli silloin kestikievarina. Sitten siirtyi majatalohoito
Hakalaan tuoden mukanaan kahvipannunkin.
Mutta Kolarin Sieppijärvelle Pääkön taloon ennätti kahvi jo 80 vuotta
takaperin. Pääkön Jussa, Ruijanrannat, Köngäsen markkinat ja kaikki
kulkenut kaupanmies, toi Torniosta vanhimman tyttärensä ristiäisiin
kahvipannun sekä kahvia ja sokeria. Kahvipannu oli kyllä vain kuin
miehennyrkki, ja kahvia oli ainoastaan naula, toinen sokeria, mutta
kahvia silti ristivieraille tarjottiin. Mutta ei maistunut uusi
musta juotava monellekaan, jopa jotkut sylkivät sen heti maahan
sanoen: "Kyllä viina on parempaa!" Eikä vieraille kahvia kovin paljoa
tyrkytettykään, naulasta riitti vielä jäämäänkin. Loput korjasi
Jussa aittaan ja kestitsi niillä taas vieraita, kun toinen lapsi oli
ristittävänä.
Turtolan Pelloon toi ensimmäiset kahvit kauppias Lindgren. Häneltä
Matinlompolon syrjäkylän Karhakka-Ollikin kerran hullaantui
ostamaan, kokeillakseen, miltä nuo maistuisivat. Kertoipa ukko sitten
naapureilleen:
-- Ostin miekin neljänneksen kumpaakin, kahvia ja sokkeria.
-- Kuinkas sie osasit ne käyttää, ku et sie ennen ole koskaan nähnyt?
toiset kysyivät.
-- Ka, miksen osannut? Mie poltin pöönät piipussa, ja akka söi
sokkerin.
Käsin, pivolla, vain entisaikaan toimitettiin jyvien puhdistaminen.
Viskaaja istui riiholäjän eli rusan vieressä kourallaan heitellen
kasasta, niin että raskaimmat "seinhäisjyvät" lensivät seinäinvieriin,
keveämmät "raihaiset" jäivät lähemmäksi, ja kepeät ruumenet putosivat
kaikkein lähimmäksi. Sitten vielä kaksikorvaisella käsipohtimella
pohdettiin jyvistä pöly pois. Ison rusan viskaamisessa vierähti kohta
päiväkausi.
Tuli sitten riihimiehen apulaiseksi viskuukone, "rusamasiini".
Sellainen hankittiin Tornion Vojakkalassa ensiksi Korven taloon 60-70
vuotta takaperin. Muuan puuseppä sen teki, ja konetta lainasivat
muutkin kyläläiset, vaikka arvelivatkin:
-- Kun tulee nöyrä vuosi, niin tuollaisella ei saa puhtaaksi, kun tulee
heikompi vilja.
Ylitornion Nuotiorannalle toi ensimmäisen viskuukoneen Ojan vaari
Hämeestä pellavaisten hakumatkaltaan. Mutta ukko pani uuden masiininsa
riiheen lukon taakse näytellen sitä kyläläisille vain "rahan eestä".
Isännät kävivät kummaa katsomassa ja saarnasivat siitä pyhäiltaisissa
istunnoissaan. Toiset sanoivat, etteivät mokomasta huoli, se kun
ryöpyttää kaikki jyvätkin ruumenten joukkoon, toiset taas väittivät,
että "hyvä se on selithän". Mutta Kulluvaaran Karisten Iisko ja
Masiini-Aapokin maksoivat rahat, katsoivat masiinia ja tekivät
itselleen samanlaiset, jopa rupesivat rakentelemaan niitä muillekin.
Kolarin ensimmäinen viskuukone saatiin Vaattojärven Alataloon n. 60
vuotta takaperin, ja koneen tekijä oli ylitorniolainen puuseppä Pekka
Karinen. Pari vuotta myöhemmin hankki Sieppijärven Hilppakin koneen,
ja kun toi emännän taloonsa, niin vei hänet ensiksi riiheen katsomaan
uutta masiiniansa, pöyryyttäen sillä paremman puutteessa ruumenia.
Kittilän Kaukosessa teki Mokon Matti ensimmäisen rusamasiinin noin
50 vuotta takaperin. Matti oli vain vaivainen kylän elatusukko,
joka kerran avojaloin asteli Ouluun valittamaan maaherralle huonoa
elatustaan, saaden maaherralta kuulla, että "pitää Matille antaa
enemmän elatusta". Pitkällä etelänmatkallaan sai Kaukosen mies muiden
kummien ohella -- Oulun kirkossa ukko kuuli uruilla soitettavan, ja
sitä sitten useasti matki möristen, piipittäen ja luiluttaen, että
semmoista jumalatointa jongaa Oulun kirkossa pidettiin, kun ihmiset
yrittivät veisata --- nähdä rusamasiininkin ja kotiin päästyään
teki samanmallisen kojeen. Puusta ukko vain nikarteli kaikki vehkeet,
veistellen koivusta rattaatkin, ja sitten masiinia selässään kantaen
kulki riihestä toiseen jyviä puhdistamassa, saaden maksua kapan
rusalta.
Kärrypelit kulkeutuivat ylimaihin vasta maantien matkassa. Tulipa
viimein polkupyöräkin, joka oli jo niin hirveä koje, että muuan
Kaukosen muori nähdessään ensi kerran sillä ajettavan kauhistuneena
kiljaisi: "Herra Jesus, piru viepi miestä!"
Mutta ennen maantietä sentään ruvettiin jo kotipihasilla ja pelloilla
ajelemaan puukärryillä. Kaukosen Kiviniemessä ja Hakalassa, jotka
varakkaimpina olivat aina kylänsä edelläkävijöinä -- m.m. ranka- ja
lankkusahojenkin omistajina -- nähtiin ensimmäiset lantakärrytkin jo
50-60 vuotta takaperin, puuakseliset, puupyöräiset lannanajovehkeet.
Mutta oikeat kärryt, Kittilän esikoiset, nähtiin pastori Nordbergilla,
joka oli tuonut ne etelästä. Kirkonkylillä ukko niillä vain saattoi
ajella, mutta ei etemmäksi, sillä ei ollut tietä etelään ei pohjoiseen.
Pastorin huutokaupassa 1870 joutuivat kärryt Vaatto-äijälle, Kolarin
Vaattojärvelle ja sieltä Könkääseen.
Ompelukonekin osui viimein Lapinkorpeen, vaikkei sellaisesta ihmeestä
vielä moni ollut kuullut puhuttavankaan. Kaukosen mieskin tuli kerran
etelästä koneella ommelluissa takeissa, ja sitä kaikki kummastelivat:
-- Siinäpä vasta mestari on ollut, kun näin hiinisti on ommellut.
-- Se onkin masiinilla ommeltu! selitti takinomistaja.
-- Masiinilla! Voiko rusamasiinilla ommellakin? kyläläiset taas
ihmettelivät.
-- On niitä parempiakin masiinia! ylpeili mies.
Sellaisen "paremman masiinin" hankki ensiksi, noin 40 vuotta takaperin,
Kittilän kirkonkylän kraatari Mikko Vettainen. Ja koko Kittilä kulki
kummastellen katsomassa, kun kraatari ei enää kyköttänytkään pöydällä
jalat ristissä kuin lappalainen, vaan istui jakkaralla masiininsa
ääressä polkea veivaten ja herrana käännellen ompelustaan, jota
masiini hyrräten hakata nokitti kuin tihulainen. Kraatarinkin arvo
nousi siitä, niin että hän alkoi taksoittaa työtänsä sen mukaan, minkä
tukkimies hevosineen ansaitsi päivässä, eli markka-kymmeneen, kun se
ennen oli ollut vain neljä, viisi markkaa.
Uudenaikaisia olivat jo ne vaatteet ja parseelit, joita masiinilla
ommeltiin. Entisen kansan käsin ommellut puvut olivat silloin jo
kadonneet, ja vain kaikkein vanhimmat muorit ja vaarit niitä enää
muistavat.
Pellavarohtimista nuoruaiseksi kudottu "prostinapaita" oli alimmaisena
arkipaitana sekä miehillä että naisilla, pyhänä taas hienompi
liinapaita. Pellavaloiminen, villakuteinen hame oli musta- taikka
tummanruskeapohjainen, punaisine, sinisine ja viheriäisine
pitkin-raitoineen. Röijy oli tummavärinen, usein raitainenkin, vyöllä
"hoikemuksesta" kohdasta kiinnitetty. Päässä oli varakkailla naisilla,
lukkarin muoreilla ja tyttärillä sekä muilla rikkailla sininen
tykkilakki "fluureineen" ja leveine silkkisolmuineen, jaloissa
raitaiset sukat sekä mustat ruojuskengät. Housuja eivät naiset
tarvinneet, "jopa olisivat nauranhet suunsa halki, jos joku olisi
housuja pitänyt. Sanottiin kyllä, että herrasfröökynöillä oli
housukki... Mutta mieki olin lopulla seittemääkymmentä kun ensimmäiset
housuni sain." Paksu "toppihame, joka oli tehty kuin täkki", oli
alushameena talvella. Vielä oli naisilla komea "silkkifluurinen"
punainen hartiohuivi, "lonksaali", jonka rikkaat kiinnittivät
kultasormuksella "lean alle", vieläpä muutamilla oli suolivyössä toinen
korea huivi. Emännän sormessa oli leveäkantainen "kraveerattu"
hopeasormus, ja kotoisissa oloissa riippui hänen vyössään komea
messinkinen vyölliskoukku monine avaimineen. Talvella käytettiin
päällä vielä "kohtua", turkkia, jonka päällinen isoisilla oli
"ruottinverkaa, hyvää jos hyvää", sisus oravannahkaa sekä kaulus
"hiiniä vesielävännahkaa tai siperinnahkaa... ja se vesielävännahka
olikin tyyristä". Krinuliinejäkin oli noin 60 vuotta takaperin
nähty kaupungin mamseleilla, olipa oltu näkemässä, kun kerran
"Toornion fröökynöitä" oli viety Haaparannalle "paaleihin":
heinähäkkiin oli täytynyt fröökynät sovittaa jaloilleen seisomaan,
kun eivät pystyneet istumaan ajurin rekeen. Jotkut ylpeimmät Tornion
laakson tyttäretkin, samoin kuin Kittilän ja Muonion parhaimmukset
panettivat krinuliinivanteita alushameeseensa. Niin oli Kittilässä
"Ranken frouvalla", Jussilan Maria-Johannalla ja Sirkankylän Kaijalla
sekä muilla semmoisilla "höökäreillä" komeat pönkkähameet. Vanha,
80-vuotias Palon Mari-mummukin Kukkolassa sanoi parissakymmenissä
ollessaan komeilleensa kolmen vanteen hameessa, mutta oli muutamilla
ollut kahdeksankin vannetta. Semmoinen hame oli kuin puupirri,
alimmainen pyörökin oli jo kuin pyykkisaavin vanne. Ovesta kun
sellaisissa hameissa yritti, niin "aina länkkyä jäi jälkhen". Mutta
surullisen lopun sai Kittilän krinuliinikoreilu. Muuanna talvi-iltana
punotti taivas ja lumi ja koko maailma aivan verisenä. Kittilä
kauhistui ja yhteistä loppua odotellen riisti pois ja repi synnilliset
koreutensa, Jussilan Maria-Johannakin poltti krinuliinivanteisen
hameensa.
Miehet häärivät kesällä hurstihousuissa ja röijyissä. Talvella taas
oli "kankhasta" housut, joiden etumuksessa oli pelti, mikä avattuna
"putosi polvhin asti, niin että koko hoito näkyi". Pystykauluksinen
röijy oli valkeaa villakangasta, ja sen rintaa koristi rivi kirkkaita
messinkinappeja. Ulkona liikuttaessa oli päällä miltei nilkkoihin
ulottuva, villavyöllä vyötetty vitivalkea sarkakauhtana, umpitakki,
"ja se merkithin, että oli vireä vaimo, kun miehellä oli kauhean valkea
takki". Takkinsa "poovessa" säilyttivät miehet lappalaisten tapaan
tuluksia sekä muitakin "kaluja". Metsämiehilläkin oli eräretkeltä
tullessaan povi lintuja täynnä. Pitkillä matkoilla pantiin umpitakin
päälle vielä turkit, ja sidottiin kaulan, rinnan ja vyötäisten
ympäritse 8-9 kyynärää pitkä leveä villavyö. Päässä pidettiin kesällä
omien räätälien tekemää "lippilakkia", talvella taas koiran- taikka
lampaannahkaista reuhkaa. Jaloissa oli karvaiset "nauvakkaat" taikka
poronnahkaiset kallokkaat, joissa lyhytvartisten sukkien, "kuopien",
lisäksi käytettiin täytteinä heiniä.
Mutta rikkailla isännillä ja valiomiehillä oli juhlatilaisuuksissa
päällään "rokki", joka oli sinisestä verasta tehty, puolimäärään
polvia ulottuva, leveäkauluksinen, messinkinappinen herrasparseeli.
Nivusten kautta se otti ihoon kiinni, mutta helmoista oli niin alava
ja leveäpoimuinen, että siitä saattoi hyvinkin sivaltaa pari
lakkivaatetta, "eikä tiennyt mithän, että oli otettu". Takahelmoissa
oli rokin "salaplakkari", josta tavallisesti "pikkuisen joku valkea
nuska näkyi", kun isäntä pyörähteli. Valiomiesten parseeleja olivat
myöskin korkeat "tröttöhatut" sekä samettiperäiset karvalakit, joissa
oli "niin hiini karva, että jos minnekäpäin pyyhkäsi, niin se jäi sinne
päin nojaillen".
Itse kehräsi ja kutoi naisväki kaikki vaatteensa ja kankaansa. Siinä
hommassa menivät talven pitkät päretulilla valaistut pimeät sekä
keväiset päivät, ja sai siinä hääriä
"totinen Toimelan emäntä
ja viisi vireää piikaa".
Talvella kehrättiin, keväällä maaliskuussa ruvettiin kutomaan, ja
sitten jo ennen kesätöitä piti joutua kaikki valmiiksi.
Kotona toimitettiin värjääminenkin, ja värjäysaineet olivat
miltei kaikki kotimetsistä kerättyjä. Mustaan käytettiin "mustien
kaltioitten" mutaa, "maamustaa", lepänparkkia ja pyörätahon ihviä,
harmajaa saatiin jauhopuolan eli hietapuolan varvuilla, punaista
värjättiin koivunkänsillä, "ja piti siihen olla vähän myrkkyäkin", ja
keltaiseksi painettiin koivun pihkalehdillä, lupoilla ja kelloilla sekä
viheriäiseksi koivun pihkalehdillä, sinikivellä ja "saltsyyrällä".
Sinistä värjättiin myöskin ikivanhaan kansan tapaan: hapatettiin
kiukaalla astiassa sinikiveä ja ihmisen "virstaa" ja siinä päiväkausin
liotettiin ja hämmennettiin värjättäviä lankoja taikka villoja, "ja
se haisi kuin väripytty". Kaikkia metsävärejä piti keittää vedessä ja
panna väripataan hiukan suolaakin ja sitten "kultioida", että väri
paremmin tarttui kiinni.
Sarat, "kankhat", vanutettiin kotona. Muutamissa taloissa oli
vartavastiset lovikylkiset vanutuspuut, mutta toiset toimittivat
vanuttamisen potkimalla. Pari päiväkautta saivat poikaset maata
selällään penkillä pöydän ja seinän välissä jalat vastakkain, potkien
sarkakääröä, toinen alta, toinen päältä, niin että se myötäänsä
pyöriä kihnutti tullen yhä tiuhemmaksi.
Ei osannut entisten pirttien kansa kirjoitustaitoa, hyvä kun sai
painetusta sanasta selvän siksi, että läpäisi rippikoulunsa ja
lukukinkereillä tuli toimeen pappinsa kanssa. Pienimmätkin paperit,
velkakirjat ja palvelijain "päästöseelit" piti kirjoituttaa papilla
taikka muulla pitäjän virkamiehellä ja ottaa ne vastaan useinkin
ruotsinkielisinä ymmärtämättä sisällöstä muuta kuin kömpelön
puumerkkinsä.
Oli siellä täällä sentään joku oppinut "kriivarikin", jonka luokse
ukot saattoivat astella asioineen, tarvitsematta aina mennä
virkaherroja häiritsemään. Sellainen oli Turtolan "Vestolan herra",
Nils Ekström, joka kyllä jo kuului virkaherroihin, sellainen myöskin
Pellon "Länkke", Suomen sodan aikainen, "Sant-Mikkelistä" lähtenyt
kersantti Herman Lemke, joka rauhan jälkeen oli jäänyt Ruotsin
puolelle ja sieltä kulkeutunut Pelloon. Vanha kersantti oli "hyvä
kriivari", osaten kirjoittaa "ruottinkielenkin", ja ruotsiksi hän
kaikki kirjoittikin, päästöseelitkin päästeli samalla kielellä.
Kolarilaisten kynämiehenä oli Pellikan Olli, joka saattoi toimittaa
"värteerinkejäkin", sekä Kristiina Ulriika Torneus, "Tupa-muori", joka
alhaalta Tornionjoelta oli joutunut Lanton Heikin emännäksi. Hänkin
osasi lukea ja kirjoittaa "ruottinkielen" ja kykeni suomentelemaan
ukkojen maakauppakirjoja sekä muita papereita, jopa niitä
kirjoittamaankin. Velkakirjan kyhäsi Tupa-muori esim. tällä tavalla:
"Minä alle kirjoitettu olen Lainaxi ottanut Johan Matin Pojalta
KihlanKin Koste Yden Summan suuren 60 Ricsiä Welka Rahasa ilman
Räntyä Jaakon Päivän asti mutta jos Silloin ei maxo tapahtu niin
Lankea sille Rahale Lailinen Ränty sexi kun se maxetan Kolarisa
15 Päivä Joulu Kuusa 1845.