Oi, Jumalan kiitos, että hän saattoi sanoa hänen kerran olleen ilona
hänen elämässään, kuten Ove hänen! — Oli kuin nämä sanat hyväilisivät
hänen sydäntään häivyttäen katkeruuden, lahjoittaen hänelle muistojen
runsauden.
"Miten kaunista metsässä oli sinä iltana! Minä ajattelen sitä
usein maatessani täällä. Ja lastentanssiaisia pienessä klubissamme
siellä kotona. Muistatko, kun sinä annoit tohtorin pojalle
kotiljonkirusettisi? Hän oli ylioppilas ja minä vain koulupoika."
Hänen silmissään oli tuikahdus entisajan veitikkamaisuutta ja myös
entistä tyranniutta. Margareta pudisti päätään ja hymyili hänelle,
kyynelten vieriessä pitkin poskia.
"Oi Ove, se oli varmaankin ainoa kerta, jolloin ehdoin tahdoin tein
toisin, kuin tiesin sinun toivovan."
"Siksi minä sen muistankin", sanoi Ove iloisesti. "Se oli kerta liikaa."
Miten iloinen Margareta oli kuullessaan hänen puhuvan noin — aivan kuin
entisinä päivinä.
Arne oli mennyt ikkunan luo. Hän katseli puutarhaan, missä myöhäiset
asterit nyökyttivät punaisia ja sinipunervia päitään raskaitten
sadepisarain painon alla. Ylt'ympärillä kuusimetsä sulkeutui
yksivakaisena ja tiheänä, niinkuin se olisi kerännyt lokakuun-illan
koko pimeyden tuoksuvien, mustanvihreiden oksiensa sisään, jotka
leviytyivät rungosta kuin syleilevät käsivarret. Puunlatvojen
yläpuolella alkoivat tähdet tuikkia, auringonlasku lähetti kultaisia ja
rusoisia valojuovia halki harmaan ilman.
Isän ja äidin täytyi saada puhella häiritsemättä nuoruusaikojen
muistoista... Arne ajatteli kohtaustaan Maudin kanssa.
Oli kylläkin totta, että hänen sydämensä oli sykkinyt rajusti äskeisenä
jälleennäkemisen hetkenä. — Mutta se johtui yllätyksestä, tuskasta,
hänen ajatellessaan mikä vaikutus Maudin näkemisellä olisi äitiin...
Nyt hän oli täysin rauhallinen. Ja hän tunsi itsensä ihmeellisen
vapautuneeksi, ikäänkuin olisi karistanut yltään taakan, joka kauan
oli painanut hänen mieltään. Niin, hän oli nyt parantunut. Maud ei
merkinnyt hänelle enää mitään. Ja tämä ajatus toi mukanaan tietoisuuden
siitä, että hän oli nuori ja että elämällä oli häntä varten ehkä vielä
paljonkin iloja — joskus tulevaisuudessa.
Vanhempien hillityt äänet kuuluivat ikkunan luo.
"En pidä siitä, että hiuksesi ovat tulleet valkoisiksi, Margareta",
sanoi professori Krohn, "kaunis ruskea tukkasi! — Muistatko, miten
tapani oli vetää sinua pitkästä letistä, kun olit pikkutyttö? — Sinulla
oli punaruutuinen leninki — ja harmaat kangaskengät, joista olit hyvin
ylpeä. Niiden veroisia ei ollut koko kaupungissa."
"Oi Ove, että saatat kaiken tuon muistaa."
"Niin, Margareta, eikö se ole ihmeellistä. Minä en enää ajattele
ensinkään sitä, mikä on tapahtunut viime aikoina, enkä työtäni,
lääkärinä-oloani. Muistelen vain entisiä aikoja, vanhoja päiviä,
kaikkia noita lystikkäitä muistoja lapsuutemme ajoilta. Olen elänyt
uudestaan poikavuoteni näinä viime viikkoina, mutta kaikki on niin
selvää nyt, kun sinä olet luonani."
Arne ei kuullut äitinsä vastausta, se pursui esiin hillittynä itkuna.
Hetkisen kuluttua professori Krohn jatkoi muuttuneella äänellä:
"Maud on ollut täällä parantolassa. Hän tahtoi matkustaa pois, kun sai
kuulla sinun saapuvan. En tahdo tavata häntä enää — mutta, Margareta,
hän on ollut minulle kuin tytär, sen jälkeen kuin sairastuin. Olen
pitänyt huolta hänen tulevaisuudestaan — ei suinkaan sinulla ole mitään
sitä vastaan? Sinulle ja lapsille jää kuitenkin riittävästi."
"Niin, Ove, sitä en ensinkään pelkää."
Molemmat vaikenivat. Tuntui siltä, kuin Maudin nimi olisi katkaissut
heitä yhdistäneen siteen, särkenyt herkän mielialan. Arne kääntyi
samassa, ja professori Krohn huusi hänet luokseen alkaen puhua Ellenin
luvuista.
Margareta painoi päänsä tuolin kovaa selustaa vasten ja sulki silmänsä.
Lattia alkoi keinua hänen jalkainsa alla, ja hänen korvissaan soi
ja suhisi, heijastusta junan tärinästä ja melusta, kun se kiiti
taukoamattomalla matkallaan eri maiden halki. Hän oli nääntyä
väsymyksestä nyt, kun jännitys ei enää ylläpitänyt hänen voimiaan. Ja
jälleennäkemisen ilon oli Maudin nimen mainitseminen samentanut.
Professori Krohn ei puhunut enää Maudista. Arne kuuli parantolassa,
että Maud oli äitinsä kanssa matkustanut Wieniin, missä hänen oli määrä
jatkaa lauluopintojaan. Hän oli nähtävästi vapaaehtoisesti jättänyt
hänen isänsä, kun kuuli, että tämän tila oli toivoton.
Seurasi sitten joukko hiljaisia, rauhallisia päiviä, jolloin Margareta
joko yksinään tai poikansa kanssa istui Oven vuoteen ääressä.
He juttelivat tavallisesti kuten ensimmäisenä iltanakin kodista ja
vanhoista muistoista. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta ei koskaan
sanottu sanaakaan, joka viittaisi tulevaisuuteen. Margareta ei jaksanut
kestää ajatusta, että Ove olisi poissa hänen ja lasten elämästä,
että hänen aikansa laskettiin päivissä ja tunneissa. Margareta, joka
tavallisesti oli vaiti, puhui nyt melkein lakkaamatta istuessaan
miehensä luona. Häntä peloittivat joskus sattuneet vaitiolot. Ehkä
kuolemanpelko hiipi lähelle hiljaisuuden vallitessa, ja hän koetti
taistella pitääkseen sen loitolla Oven luota... Oi, jospa hän voisi
täyttää Oven mielen menneitten, valoisien päivien kuvilla, niin että ne
seuraisivat häntä kuolemaan, valaisten pimeyden Hänen mielestään se oli
hänen rakkautensa viimeinen palvelus.
Professori Krohn sai alituiseen sydänkouristus- ja
hengenahdistuskohtauksia. Mutta väliajoilla hän saattoi tuntea itsensä
täysin terveeksi. Vastoin parempaa tietoaan hän silloin uneksi
parantumisen mahdollisuuksista. Hän ei puhunut siitä kenellekään muulle
— sillä sehän oli mahdotonta — mutta kun hän makasi siinä valoisassa
huoneessaan, johon ikkunain takana oleva kuusimetsä loi vihertävää
hohdettaan, ja näki Margaretan ja Arnen rakkaitten kasvojen kumartuvan
ylitseen, niin hän ajatuksissaan uneksi voivansa mahdollisesti seurata
heitä Tanskaan ja aloittaa elämän uudelleen. —
Eräänä aamuna professori Krohn näytti hyvin virkeältä, kun hänen
vaimonsa ja poikansa tulivat hänen luokseen. Hän kohoutui istumaan
sänkyyn asetettujen tyynyjen varaan, ja hänen poskiaan peitti lievä
puna. Hän nyökäytti heille hymyillen, melkein iloisesti.
"Olen nukkunut oikein hyvin", hän sanoi, "enkä tunne juuri ensinkään
hengenahdistusta. Sydämeni lyö aivan tasaisesti, se tottelee lakeja
eikä ensinkään pyri vastahankaan."
"Niin, professori näyttääkin erikoisen terveeltä tänään", sanoi pieni
sairaanhoitajatar, joka oli tuonut teetarjottimen.
"Ja aurinko — näettekö, kuinka se paistaa! Ilma on niin lauha, että
voin maata avoimin ikkunoin tuntematta ensinkään vetoa. Menisitte
hetkiseksi kävelemään, se olisi teille terveellistä. Kukapa tietää,
vaikka saisitte minutkin kanssanne jonakuna päivänä."
"Oi, rakas Ove, jospa pääsisitkin mukaan", sanoi Margareta lempeästi.
"Alan melkein luulla, että petkutan herroja virkaveljiäni! — Eikö päivä
olekin kuin kevätpäivä, Margareta? Entä mitä sanot kukista, jotka neiti
toi tullessaan minulle."
Hän silitti hiljaa sinipunervaa kukkakimppua, joka oli peitteellä.
"Mutta nehän ovat krookuksia", huudahti Margareta hämmästyneenä.
"Siten niitä nimitettäisiin meillä kotona, mutta täällä niitä sanotaan
'syysliljoiksi', ja niitä kasvaa villeinä alppiniityillä syksyisin. —
Tässä on yksi napinreikääsi, Margareta. Nyt voit uneksia keväästä. Ja
kerro minulle sitten, kuinka kaunista metsässä on."
Oli mahdotonta vastustaa Ovea, kun hän oli sillä tuulella. Hänen
iloinen mielensä tarttui Margaretaan ja Arneen. He suostuivat
ehdotukseen ja ottivat iloiset jäähyväiset. Ovessa rouva Krohn vielä
kääntyi, ja hänen miehensä nyökäytti hänelle hymyillen. Hän näytti
melkein nuorelta huolimatta valkoisesta tukastaan maatessaan siinä
silmät hohtaen ja posket punoittaen.
Päivä olikin ihmeellisen ihana. Ilma oli sees ja sinisenhohteinen,
syksyisen kuulakka. Puiston kirjavat asterit ja daaliat loistivat
auringossa. Maa oli vielä kostea edellisten päivien sateesta, ja teillä
oli varisseita lehtiä kuin kultarahoja, joita antelias käsi oli sinne
sirotellut.
Margareta käveli äänettömänä puiston halki nojaten poikansa
käsivarteen. Monta silmäparia seurasi heitä parantolan ikkunoista,
pientä mustiinpuettua naista, jolla oli niin merkilliset, lapselliset
kasvot ja harmaa tukka, sekä solakkaa, kaunista nuorukaista, joka oli
vakava ja kalpea. He olivat saapuneet kaukaa ollakseen läsnä rakkaansa
kuolinhetkellä, mutta täällä se ei ollut mitään tavatonta.
Kun Margareta siinä käyskenteli ihmeellisen kirkkaassa ja kevyessä
ilmassa, kullankarvaisten käytävien halki, missä puut odottivat
hiljaisina, että myrsky karistaisi viimeisetkin lehdet, valtasi hänet
selittämätön tunne. Se ei ollut surua eikä iloa, se oli omituinen
juhlatunnelma, ikäänkuin hän vallan huomaamatta olisi siirtynyt ajasta
ja paikasta tuntemattomaan rauhaan. Ja hänen mielessään ei enää ollut
tilaa pelolle eikä toivolle, sillä kaikki se, mikä oli tapahtuva, oli
täytetty, ja iankaikkisuuden suuri rauha lähestyi.
Kun he palasivat puistosta parantolan eteishalliin, valtasi Margaretan
kuolemankylmyys. Syyspäivän aurinko ei kyennyt tunkeutumaan suureen,
vilpoisaan huoneeseen. Ja täällä oli niin hiljaista, että heidän
askeleensa kumahtelivat kivilattiata vasten. Omituinen odottava,
kuulostava hiljaisuus...
Hänen mielialansa muuttui äkkiä, ja hänet valtasi tuska. Jotakin oli
tapahtunut, hän tunsi sen — oli tuntenut sen koko ajan. Mutta hänen
sielunsa oli liidellyt kuin vieraassa maailmassa, missä surut ja
ilot yhtyivät toisin kuin täällä. Nyt hän jälleen värisi maallisen
voimattomuutensa painosta.
Hän kiiruhti ylös portaita, vaikka polvensa vapisivat niin, että hän
tuskin pysyi pystyssä. Käytävässä Oven huoneen kohdalla tuli ylilääkäri
heitä vastaan. Margareta oivalsi yhdellä silmäyksellä hänen kasvojensa
ilmeen — huudahti heikosti ja pysähtyi painaen kädellään sydäntään.
Professori Krohn oli kuollut muutama minuutti sitten, aivan
rauhallisesti ja hiljaa.