Tuuli kuljetteli suuria valkeita ja harmahtavia pilviä tummansinisellä,
lämpöä väräjävällä taivaalla heitellen varjoja aavalle, äärettömälle
maisemalle särkkien välissä. Auringon voimakkaat valot syttyivät ja
sammuivat jälleen varjoaaltojen liukuessa yli maan — niittyjen kirkkaan
vihreyden, vainioitten punaruskean nurmen ja siellä täällä ruispellon
kultaisten sarkain. Kukkia heloitti kaikkialla, ne kiipeilivät
särkkien jyrkkiä rinteitä ja kutoivat kauniita kuvioita valkeaan
hiekkapohjaan, ne pukivat niityt heleihin väreihin, mutta mieluimmin
ne seurasivat puron juoksua ja syvien rotkojen kulkua merta kohden.
Hailakanpunainen apilas muodosti kukkakiehkuran pitkin syrjiä. Siellä
kasvoi myöskin pieniä, valkeita silmäruohoja, joiden lehtisäikeet
vivahtivat vienoon sinipunervaan, kullankeltaisten voikukkien ja
hienojen hunajantuoksuisten käenkaalien ja illakkojen seassa.
Vainiot olivat täynnään valkoisia päivänkakkaroita ja sinipunaisia,
suuria kellokukkia, jotka nuokkuivat pitkissä varsissaan. Laihassa
hiekkamaassa, missä viljaa kasvoi niukalti, saivat kukat loistoa ja
väririkkautta kuin kaikkein satoisimmissa seuduissa.
Rouva Margareta Krohn kulki niittyjen halki kapeaa polkua pienelle
järvelle, joka näytti pitkulaiselta, tummansiniseltä läikältä vihreässä
ympäristössään. Hän oli puettuna syvään surupukuun, ja hänen tukkansa
oli melkein valkoinen, mutta hänen ennen niin levottomat liikkeensä
olivat muuttuneet hillityiksi, ja hänen kasvoillaan lepäsi syvä,
uneksiva rauha. Hitaasti hän kulki auringonpaahteessa kuunnellen
leivosten lirityksiä, meren kohinaa ja hyyppäin kirkunaa. Kaikki nämä
äänet soivat ihanana, juhlallisena luonnonmusiikkina, joka sopeutui
hänen ajatuksiinsa kuin vienosti heläjävien soittimien säestys.
Hän eläytyi vanhoihin muistoihinsa ja uneksi olevansa pikku tyttö,
joka poimi kukkia kodin ympärillä olevilta niityiltä, isän ja äidin
odottaessa tienkäänteessä niin kaukana, ettei hän voinut heitä erottaa.
Ja hän tunsi samanlaista iloa kuin silloin tuoksuvista puna-apilaista
ja päiväkakkaroista, hän seurasi kuten silloinkin pienten siniperhosten
leijailua kukalta kukalle ja hyttysten tanssia ilmassa. Kesä oli
muuttumaton, ja saattoi olla hetkiä, jolloin hän tuskin ymmärsi, että
hän itse oli muuttunut toiseksi, että hän kulki täällä harmaantuneena
ja kumaraisena, että elämä, oikea elämä, oli mennyt menojaan kuin
päivä, joka ei enää koskaan palaa.
Rouva Krohn oli matkustanut lastensa kanssa Hvidestrandiin kesän
alussa. Tällä paikalla oli häneen voimakas vetovoima, vaikka siihen
sisältyivätkin hänen raskaimmat muistonsa. Hän käveli niin mielellään
yksinään meren rannalla hiekkasärkkien keskellä ja pitkin istutusten
hiekkaisia käytäviä, missä voimakas otsonin ja pihkan tuoksu teki ilman
niin kevyeksi hengittää. Suurenmoinen, yksinäinen luonto tuuditti
hänen mielensä rauhaan. Täällä saattoi kulkea tuntikausia näkemättä
ainoatakaan ihmistä — linnut vain kirkuivat ja visertelivät päivät
pääksytysten, lampaat kalusivat äärimmäisten särkkien niukkaa ruohoa,
ja istutusten keskeltä hypähti silloin tällöin pelästynyt jänis
tai metsäkauris, joka kätkeytyi näreikköön. Ja rouva Krohn rakasti
ympärillään eläviä eläimiä, ne estivät häntä tuntemasta yksinäisyyden
painostusta, ja kuitenkaan ne eivät häntä häirinneet.
He eivät asuneet tänä vuonna hotellissa. Arnen ja Ellenin kanssa rouva
Krohn oli vuokrannut huoneet eräästä talonpoikaistalosta, joka oli
rakennettu rantaniittyjen keskelle lähelle merta. Tänne oli Yngve
Alvén myöhemmin saapunut. Hän ja Ellen olivat nyt kihloissa. Arne
kulki alussa aina yksinään, mutta sittenkuin Vivika Baumer oli tullut
hotelliin, kävelivät he kaksi usein yhdessä. He eivät olleet yhtä
iloinen ja loistava pari kuin Yngve ja Ellen. He luulivat varmaankin
molemmat, ettei heitä varten ollut olemassa enää mitään onnea, mutta
rouva Krohn ajatteli toisinaan, kun näki heidät yhdessä, että onni
saattoi tulla aavistamatta, odottamatta ja etsimättä kuin harvinainen
kukka, joka kasvaa kiviperäisellä maalla. Ja jos kaksi sellaista
ihmistä kuin Arne ja Vivika, kaksi niin syvällistä ja hienotunteista
luonnetta, löytäisi toisensa, niin siitä syntyisi vahva ja sydämellinen
liitto, jota ei mikään voisi murtaa.
Talon vaari, kumaraselkäinen ja valkohapsinen kahdeksankymmenvuotias
vanhus, jonka katse oli hajamielinen niinkuin usein kuuroilla,
oleskeli vainioilla paimentaen pieniä musta- ja valkotäpläisiä lehmiä.
Hänen seuranaan oli aina hänen nuorin tyttärenpoikansa, nelivuotias
kiharapää, jolla oli siniset silmät ja kellertäviä kesakoita
nenänjuuressa. Nämä kaksi olivat erottamattomat — vaari ja pikku
Sven. Monta kertaa päivässä nähtiin heidän kulkevan vainion poikki
käsikädessä; paljoa he eivät voineet puhua toistensa kanssa — vaari
ei voinut kuulla Svenin jokelluksia —, mutta he ymmärsivät toisiaan
sanoittakin, ja pikkupojun ruskea käsi pujottautui uskollisesti vaarin
suureen, kovettuneeseen kouraan. He olivat viehättävä näky, missä
heidät vain yhdessä nähtiin. Mutta kaikkein kauneinta oli nähdä heidän
auringonlaskun aikana tulevan vainion poikki lehmiensä etunenässä,
maillensa menevän auringon valaessa heihin kultaansa.
Eräässä pellon nurkkauksessa Margareta näki jotain omituista —
kokoelman kiviä, suuria ja pieniä, jotka olivat määrätyn matkan päässä
toisistaan ja nyörillä sidotut maahan pistettyihin pulikkoihin.
Hänen siinä seisoessaan ja katsellessaan niitä ihmetellen, mitä ne
mahtoivat merkitä, tuli pikku Sven hänen luokseen. Alussa poikanen oli
ollut arka kuin jänis, mutta vähitellen oli Margaretan ystävällisyys
päässyt voitolle, ja nyt poju jutteli rohkeasti hänen kanssaan leveätä
murrettaan ja kertoi hänelle halukkaasti pikku iloistaan ja suruistaan.
"Mitä nämä ovat olevinaan, Sven?" kysyi Margareta. "Miksi sinä olet
sitonut kivet kiinni?"
"Nehän ovat lehmiä ja hevosia", sanoi pikku poika, joka seisoi
kädet sinisen pumpuliesiliinansa taskuissa ja katseli mahdikkaasti
häneen. Miten tyhmiä ne pääkaupunkilaiset olivatkaan! "Ja pienet ovat
lampaita", jatkoi hän selittäen.
"Niin, tietysti. Sehän minun olisi pitänyt ymmärtää", sanoi rouva Krohn
ja taputti pikku Svenin kultaista tukkaa. "Nyt minä menen tieheni,
etten säikytä lehmiäsi ja hevosiasi."
Ja Margareta jatkoi hymyillen matkaansa. Oli kuin hitunen pikku Svenin
lapseniloa olisi tarttunut häneen, ja hän alkoi uudelleen uneksia
menneistä ajoista, jolloin itse oli ollut lapsi.
Meri, joka tuolla etäämpänä kohisee, muuttuu tyveneksi lahdeksi,
joka pistäytyi Margaretan syntymäkaupunkia ympäröivään vihantaan
seelantilaiseen maisemaan. Hiekkasärkät ovat metsiä, jotka pehmeinä
ja kaartuvina häviävät sinertävään usvaan taivaanrannalla. Hänen
äitinsä on saava ne kukat, jotka hän poimii, ja asettava ne korkeaan
kristallimaljakkoon peilin eteen kodin arkihuoneessa, ja lasista
heijastuu kukkien kirjava koreus samoinkuin vanha rakas huone
pianoineen ja kirjakaappeineen sekä keskellä lattiaa olevine pyöreine
pöytineen. Peilistä hän näkee isän ja äidin liikkeet, näkee ne vallan
selvästi. Isä hartiakkaana ja lihavana, pitkä piippu hampaissa ja
pienet silmät veitikkamaisesti yhteensiristettyinä, ja äiti, jonka
kasvot ovat niin herttaisen lempeät ja jonka sileäksi kammattua, hieman
harmaantunutta päätä koristaa pieni pitsimyssy. Oi, isä ja äiti — onko
mahdollista, että he ovat kuolleet, kun hän kuitenkin tuntee heidän
välittömän läsnäolonsa, kun hän voi nähdä heidän kasvonsa ja kuulla
heidän äänensä, niinkuin vain muutamat päivät ja tunnit, eikä monet
vuodet, heitä erottaisivat...
Pitkin aurinkoista, sievien, punakattoisten talojen lomitse vievää,
lyhyttä pikkukaupunginkatua kulkevat pojat latinakouluun. Tuolla
on eräs, joka on muita pitempi ja solakampi; hänen hienopiirteiset
kasvonsa osoittavat tietoista tahtoa kuten miehen kasvot. Mutta
puutavarakauppiaan vierashuoneen ikkunassa kukkivien lakkaviolien
takana seisova tyttönen saa kuitenkin ystävällisen tervehdyksen, mikä
saa hänet punastumaan ilosta. Hänen mielessään viriää jo rakkaus, mutta
siinä ei ole intohimoa, ei mustasukkaisuutta eikä katkeruutta, ei
mitään siitä, mikä sittemmin tuli heidän välilleen ja synkensi elämän.
Isä ja äiti saivat istua yhdessä pitkät talvi-illat, kun vanhuus oli
saapunut. Hänen täytyi jäädä yksin. Mutta hän tiesi, että näin oli
paras. Ove Krohnin olisi ollut vaikea olla pelkkänä katselijana,
kun muut elivät elämää täysin siemauksin. Hänen levoton mielensä ei
olisi voinut alistua, mikä oli välttämätöntä, jottei vanhuus tuntuisi
kärsimykseltä. Ja vaikka Ove oli vienyt mukanaan hänen elämänsä oikean
sisällyksen, ei hän tahtonut toivoa häntä takaisin. Margareta soi
hänelle sen rauhan, minkä hän oli saavuttanut, — ikuisen unen pienessä
hautausmaassa Tyrolin vuoristossa.
* * * * *
Pienen järven rannalla särkkien välissä rouva Krohn tapasi Ellenin.
Hän oli heittäytynyt matalalle, kanervikkoiselle rinteelle, kädet
niskan alla, ja katseli siniselle kesätaivaalle, missä valkohattarat
purjehtivat raikkaassa tuulessa. Lintuparvi lensi ohitse tuolla
ylhäällä, niin suurena, että nuo tuhannet mustat pilkut hetkiseksi
peittivät auringon. Heikosti suhajavin sivahduksin parvi laskeutui
järven vastakkaiselle rannalle; ja sähkölennätinlangat olivat pitkälti
pienten tummien lintujen peittäminä. Ellen loikoi siinä toivoen,
että joku säikyttäisi ne yht'aikaa lentoon, jotta hän saisi kuulla
lukemattomien pienten siipien suhahduksen.
Äkkiä hän näki äitinsä ja huusi häntä.
"Äiti — äiti, etkö näe minua? Tule tänne luokseni istumaan. Täällä on
kuin paratiisissa, kunhan vain ei olisi kärpäsiä — mutta jotain pahaa
täytyy aina kärsiä."
Ellenin vaaleat suortuvat kietoutuivat kehänä hänen pienten terveitten,
ruskettuneiden kasvojensa ympärille. Hänellä oli valkoinen puku. Hän ei
mitenkään jaksanut kantaa raskasta, mustaa leninkiä tällaisina ihanina,
kuumina kesäpäivinä, ja Yngve Alvénkin halusi mieluimmin nähdä pikku
morsiamensa vaaleissa puvuissa.
"Oletko yksin, Ellen? Missä Yngve on?"
"Hän on mennyt uimaan. Minun on määrä odottaa häntä täällä, ja sitten
olemme aikoneet mennä Rantalaan katsomaan, miten vanhukset jaksavat.
Sinähän tiedät — heidän molemmat poikansa hukkuivat."
"Kyllä, tiedän että Yngve tuntee heidät." Rouva Krohn istuutui
rinteelle tyttärensä viereen. Heidän edessään oli kapea, pitkulainen
järvi. Rantaan oli kiinnitetty pieni, valkoinen vene, ja kaislikon
harmaanruskeitten töyhtöjen seassa näkyi muutamia keltaisia kukkia.
"Yngve on kiltti, kun ajattelee niitä yksinäisiä vanhuksia", jatkoi
Margareta.
"Niin, eikö Yngve olekin herttainen?" Ellenin kasvot loistivat. Hän
kohoutui äkkiä istumaan, kiersi kätensä polvien ympärille ja muuttui
miettiväksi. — "Tiedätkö, pikku äiti, olen aina sanonut itselleni,
etten pitäisi hänestä liian paljon — minä en tahtoisi vallan kokonaan
sulautua toiseen ihmiseen. Minussa täytyisi itsessänikin olla jotakin,
johonka, ei kukaan saisi koskea, ei edes Yngvekään. Mutta nyt minä
tunnen, miten hän päivä päivältä saa yhä enemmän minusta — en voi
peittää häneltä mitään. Minä en varmaankaan tule viisaammaksi kuin sinä
olet ollut, äiti kulta, ja kuitenkin me kaksi olemme niin erilaiset."
Rouva Krohn taputti hiljaa tyttärensä kättä.
"Pikku Ellen, en luule, että koskaan voi pitää liian paljon toisesta
ihmisestä. Kunhan vain rakastaa oikealla tavalla, on kaikki hyvin.
Mutta rakkaus ei saa olla itsekästä, kuten minun on ollut —"
"Sinun? — Mutta äiti, eihän kukaan ole voinut olla epäitsekkäämpi kuin
mitä sinä aina olit suhteessasi isään?"
"Onpa kylläkin", sanoi rouva Krohn raskaasti. "Ajattelen toisinaan,
että minun olisi pitänyt vapauttaa Ove lupauksestaan. Jospa olisin
voinut kantaa sen uhrin, niin ehkä Oven elämä olisi ollut onnellisempi."
"Entä sinun sitten?"
"Se kai olisi muodostunut samanlaiseksi kuin niin monen muunkin
yksinäisen naisen. Ehkä olisin asettunut pieneen syntymäkaupunkiini ja
auttanut täti Karinia koulun pidossa."
Ellen kietoi kiivaasti käsivartensa äidin kaulaan ja hiipi
sydämellisesti hänen syliinsä.
"Ei mutta mitä sitten meistä olisi tullut, Arnesta ja minusta?
Silloinhan me emme olisi ensinkään syntyneet maailmaan! — Ja minä olen
niin onnellinen ja kiitollinen siitä, että elän. Arne tulee hänkin
vielä iloiseksi, joskin hänen on ollut vaikeata jonkun aikaa. Minähän
pidän silmällä häntä ja Vivikaa joka päivä... Ei, äitikulta, sinulla ei
ole mitään syytä moittia itseäsi. Parasta niinkuin käy, etkö itsekin
ole sitä mieltä?"
"Niin meidän täytyy ainakin koettaa uskoa", sanoi rouva Krohn hiljaa.
"Muuten olisivat elämän surut liian raskaat kantaa. — Mutta aja nyt
vakavat ajatukset pakosalle, tyttöseni, ja ole jälleen iloinen. Tuolla
tulee sulhasesi."
Yngve Alvén tuli näkyviin särkkien keskeltä, ahavoituneena ja
voimakkaana, heiluttaen pyyhinliinaa, joka oli hänen kädessään. Jo
kaukaa kohtasivat hänen ja Ellenin loistavat katseet toisensa.
Tultuaan heidän luokseen hän tervehti rouva Krohnia sillä
ystävällisellä kunnioituksella, jota hän aina oli osoittanut hänelle,
Ellenin hypähtäessä pystyyn ja tarttuessa hänen käsivarteensa.
"Miten ruskeaksi sinä olet tullut, Yngve", sanoi hän ihaillen, "ja
vahvalta kuin jättiläinen sinä näytät. Kun kerran valmistut lääkäriksi,
niin sinun täytyy lähettää kaikki potilaasi tänne Hvidestrandiin
parantumaan."
Yngve katseli häntä hymyillen.
"No sitä en sentään halua ehdottomasti luvata, vaikka olenkin innokas
Hvidestrandin ihailija. Meillä Ruotsissa on länsirannikolla paljon
ihania paikkoja, joissa sairaat voivat elvyttää voimiaan —. Mutta sinä
et tunne minun maatani vielä. Olen iloinen saadessani viedä sinut
vanhempieni luo Värmlantiin, kun me elokuussa matkustamme täältä."
"Jos vain voin jättää äidin —" Puolittain Yngven leveitten hartiain
peitosta Ellen katseli epätietoisena äitiään.
Yngve napsautti häntä leikillisesti poskelle.
"Luuleeko neiti olevansa niin korvaamaton? — Äiti voi varmaankin tyytyä
Arnen seuraan jonkun aikaa, eikö niin?"
Rouva Krohn nyökäytti lempeästi tyttärelleen.
"Vaikka Ellen on ollut minulle enemmän kuin koskaan tänä viime vuonna,
niin en tahdo olla niin itsekäs, että pidättäisin hänet luonani siitä
syystä."
"Ehkäpä saat toisen tyttären, ennenkuin minä lähden", sanoi Ellen
veitikkamaisesti.
"Hiljaa siinä, et saa huutaa muitten salaisuuksista."
Yngve pyöräytti hänet ympäri ja suuteli hänen silmiään.
"Ettekö aikoneet Rantalaan?" kysyi rouva Krohn. "Silloin on parasta,
että menette, jotta joudutte kotiin illaksi."
Nuoret pysähtyivät, Ellen hengästyneenä ja punaposkisena. Hän siveli
molemmin käsin otsalle valahtaneet vallattomat kiharat syrjään.
"Mutta silloinhan jäät taas yksin, äiti kulta", sanoi hän epäröivästi.
"Älkää siitä välittäkö. Nyt olen suorittanut iltakävelyni ja menen
mieluimmin kotiin lepäämään."
"Niin, koska äitisi ei kaipaa meitä, niin on parasta, että menemme",
sanoi Yngve.
Rouva Krohn ymmärsi heitä niin hyvin. He pitivät hänestä niin paljon,
sen hän tiesi, mutta sittenkin heistä oli hauskinta olla kahden.
He eivät tienneet suurempaa iloa kuin kulkea käsikoukussa laajojen
tasankojen poikki, missä kalalokit ja hyypät kirkuen lentelivät heidän
päittensä päällä, missä merituulet voimakkaina ja vilvoittavina heitä
hyväilivät, jäähdyttäen kuumia poskia ja hurmaten heitä raikkaudellaan
kuin nuori viini. Nuo kaksi eivät tienneet, mitä väsymys oli; he
kuljeskelivat siellä varhain ja myöhään, eikä päivä ollut kyllin pitkä
todistamaan heidän onneaan.
Margareta katsoi heidän jälkeensä, kun he olivat sanoneet jäähyväiset
ja kulkivat kapeaa polkua, joka kaartui merenrannan mukaan. He olivat
niin iloiset ja reippaat, niin vaaleaveriset ja valkopukuiset,
ikäänkuin aurinko olisi koonnut heihin säteensä.
He tulivat onnellisiksi, sen hän tiesi. Yngve oli suojaava vaimoaan
ja pitävä elämän synkät puolet hänestä loitolla niin hyvin kuin
taisi ja kantava raskaimman osan heitä kohtaavista suruista. Hän oli
hienotunteinen ja hyvä Elleniä kohtaan arkielämän pikkuseikoissakin.
Jospa Ove olisi ollut sellainen...
Mutta hän ei halunnut ajatella loppuun sitä ajatusta, joka hänessä
vastoin hänen tahtoaan oli syntynyt. Semmoisena kuin Ove oli, hän oli
häntä rakastanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ei moitteen
varjokaan saanut hänen muistoaan himmentää.
Margareta palasi hitaasti niittyjen halki kohti matalaa, valkoista
rakennusta, jonka olkikaton takaa kohosi kanervapeitteinen harju
kesäpäivän sinertävässä lämpöusvassa. Hän nyökkäsi vaarille ja pikku
Svenille, joka ahkerasti hääri kivilaumansa muuttamisessa. Voimakas
ilma oli väsyttänyt hänet, ja hän iloitsi päästessään lepäämään —
lepäämään ja uneksimaan.
Hetkistä myöhemmin hän jo lepäsi sohvallaan huoneessaan. Valkeat
uutimet peittivät ikkunain alaosan, mutta avoimien yläruutujen
läpi tunkeutui huoneeseen aurinkoa, ilmaa ja niittyjen viileää
tuoksua. Meren pauhu kuulosti tänään vain hiljaiselta, kaukaiselta
kehtolaululta, joka tuuditti ajatukset lepoon.
Margareta nukahti. Viime aikoina hän oli saanut takaisin levollisen,
turvallisen lapsuusunensa.
Hän heräsi siihen, että joku koputti ovelle, ja kuuli Arnen äänen
huutavan:
"Saanko tulla sisään, äiti?"
Unenpöpperössä hän kohottautui istumaan sohvassa. Hän oli varmaankin
nukkunut kauan; huoneessa näkyvä kajastus osoitti illan tulleen.
Avattuaan oven hän näki, ettei Arne ollut yksin. Vivika Baumer oli
hänen vieressään.
"Kas, neiti Baumer", sanoi hän. "Hyvää iltaa!"
"Ei neiti Baumer enää." — Arne kietoi käsivartensa nuoren tytön
ympärille ja vei hänet hellävaroen äitinsä luo. — "Tässä on Vivika,
minun oma Vivikani."
"Rakas rouva Krohn!" Vivika loi häneen tummat sinisilmänsä, joissa oli
melkein katuva ilme. "Minä en ota teiltä Arnea. Mutta meitähän voi olla
kaksi, jotka rakastamme häntä, eikö niin?"
Rouva Krohn sulki hänet syliinsä ja painoi suudelman hänen valkealle
otsalleen, sileäksikammatun tukan alle.
"Pikku tyttöseni! Minä en voi muuta kuin kiittää sinua siitä, että
tahdot tehdä poikani onnelliseksi. Minä tiedän, ettei hän koskaan voisi
saada parempaa vaimoa kuin mitä sinä tulet olemaan."
"Meidän laitamme oli niin kummallinen", sanoi Arne. "Me luulimme
molemmat, ettei meitä varten enää olisi olemassa onnea. Me koetimme
lohduttaa toisiamme, tahdoimme olla vain ystäviä, jotka kantoivat
taakkansa yhdessä. Mutta sitten me eräänä päivänä heräsimme ja
huomasimme vanhan surun kuolleeksi ja voimattomaksi ja tunsimme
onnea — paljon suurempaa, paljon rikkaampaa kuin olimme saattaneet
aavistaakaan."
"Miten iloinen olen puolestasi", sanoi rouva Krohn. "Te molemmat
tulette vaalimaan onneanne, sen tiedän. Te ette sitä hukkaa."
Hän ajatteli sitä edellisen kesän iltaa, jolloin oli pidellyt Arnea
sylissään ja tuntenut, miten vähällä oli ollut kadottaa hänet.
Nuoruuden suru on raju, mutta lyhytaikainen, se on ohimenevä kuin
kesäinen myrsky. Mutta Arne oli nyt vakaantunut, ja hänen valintansa
oli osunut oikeaan. Jos milloinkaan joku nainen oli miestä varten
luotu, hänen parhaiden ajatustensa, rakkaimpain ja puhtaimpain
unelmiensa kuva, niin oli Vivika luotu Arnelle.
"Minä olin niin varma siitä, etten koskaan menisi naimisiin", sanoi
Vivika. "Mutta Arnea ei voi vastustaa. Sen te kai ymmärrätte paremmin
kuin kukaan muu, rouva Krohn?"
"Niin, minä ymmärrän. Hän on isänsä näköinen", sanoi Margareta
ja katseli Oven valokuvaa, joka oli pöydällä puoliksi punaisten
kurjenpolvien peitossa.
Ulkoa kuului ovien avaamista ja sulkemista. Reippaiden askelten
kapsetta kuului viereisen huoneen lattialla, iloista naurua ja
nuorekkaita ääniä, jotka katkaisivat iltapäivän hiljaisuuden.
"Nyt ovat Yngve ja Ellen palanneet kotiin", sanoi Arne iloisesti.
"Tuntuu aina siltä, kuin myrsky pauhaisi koko talossa. Mitä luulet
heidän sanovan tästä — Vivikasta ja minusta?"
"No, mikään yllätys se ei heille ole." — Rouva Krohn hymyili
hienotunteisesti. "He ovat jo kauan valmistaneet minua tätä uutista
kuulemaan. Muistakaa, että he itse ovat nuoria ja rakastuneita. Siksi
he näkevät kaiken niin selvästi."
"Missä te olette — missä te olette — me tiedämme sen jo!" kuului
Ellenin raikas ääni huutavan eteisessä, ja silmänräpäystä myöhemmin
olivat hän ja Yngve huoneessa, ja kihlautuneille sateli iloisia
onnentoivotuksia.
Margareta istui sohvassa ja katseli nuoria. Hänen ajatuksensa
siirtyivät erääseen päivään monta, monta vuotta sitten, erääseen
kesäpäivään, jolloin hän oli kulkenut Karin Bangin kanssa rantakujaa
myöten siellä kotona ja tavannut Oven, joka tuli toveriensa kanssa.
Elämä uusiutuu... Kunpa se käsittelisi lempeästi lasten onnea...
* * * * *
Ellen oli koristanut illallispöydän kukilla. Valkeita metsäruusuja hän
oli asettanut lautasten ympärille, mutta punaisia Vivikan ja Arnen
paikoille. Kun äänet raikuivat iloisimpina pöydän ääressä ja rouva
Krohnkin nauroi nuorten lystikkäille päähänpistoille, huudahti Arne
äkkiä:
"Aurinko — aurinko!"
He nousivat kaikki, syöden, nauraen, lautasliinat käsissä, ja juoksivat
puutarhaan katsomaan auringonlaskua.
Täällä heidän oli tapana istua joka ilta. "Auringonlaskun seuduksi" oli
Arne ristinyt tämän maiseman. Tuskin missään näki avarampaa taivasta
kuin täällä, missä se kaareutui suurten niittyjen ja rannattoman meren
yli. Tämä taivas oli kuin jättiläistaulu, johon aurinko ja pilvet
maalasivat mitä ihanimpia maisemia, aina uusia, tuhansin vivahduksin
vaihtelevia, tuhansin värein välkkyviä.
Iltaan mennessä oli tuuli vallan tyyntynyt. Valkeat pilvenhattarat,
jotka olivat tehneet päivän niin kauniiksi, viipyivät vielä idän
taivaalla vaaleanpunertavina, muistuttaen valkeita vuorenhuippuja
auringonlaskussa. Lännessä, missä taivas oli hohtava kuin hyvin taottu
kultalevy, näkyi kapea, sinipunerva pilvijuova avaruudessa. Aurinko
oli juuri vaipumaisillaan mereen, ja sitä peitti kevyt purppuraharso.
Ja sinipunerva pilvi vaihteli mitä eriskummaisimmissa muodoissa. Se
loi maisemia vuorineen ja metsineen, mahtavine jokineen ja kapeine,
viheriään vivahtavine järvineen, se kasvoi lopulta meren yli uivaksi
kaupungiksi, missä pyöristetyt kupolit ja soreat tornit kohosivat kohti
kultalakea.
Puutarhassa ei enää naurettu ja hulluteltu. Kaikki seisoivat
äänettöminä ja katselivat aurinkoa, jonka äärimmäinen reuna enää näkyi
meren yläpuolella.
"Auringonlaskussa on jotain juhlallista", sanoi Arne lopuksi. "On kuin
sanoisi jäähyväiset hyvälle ystävälle."
"Yö muistuttaa meitä kuolemasta", sanoi rouva Krohn, "se saa meidät
ajattelemaan niitä, jotka ovat menneet pois".
Hän seisoi lastensa keskellä, pienenä ja kumarana mustassa
surupuvussaan. Miten paljon hän heistä pitikin, miten sydämellisesti
hän ottikin osaa heidän onneensa, niin oli hän kuitenkin yksin ja tuli
päivä päivältä olemaan vieläkin yksinäisempi. Nuoret astuivat elämään
reippain, luottavin askelin; tulevaisuus kuului heille. Mutta hänen
tiellään lepäsivät illan varjot.
"Äiti rakas —" Arne oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen
ikäänkuin tuntien hänen ajatuksensa — "tahdotko — tahdotteko kaikki
kuulla muutamia rivejä, jotka kirjoitin äskettäin eräänä päivänä:
"Jo painuu päivä, meren aallot palaa,
kun iltarusko purppuraansa valaa,
ja lännen taivas vielä heloittaa.
Niin verkkaan vaeltaen pilvet kulkee,
niin herkkään huntuun ilta seudun sulkee,
ja sielun kaipuu sadun siivet saa.
Oi, pilven kultalinnat illan taivaan,
mä astun hiljaa unten pilvilaivaan,
ja illan tuuli minut kauas vie;
Mä autuaitten maille riennän, sinne
niin kauas taivaan kaupunkeihin, minne
vain unten lapsilla on unten tie.
On kerran koittava se hetki, milloin
myös sadut raukee kuolon uneen, silloin
kun elon päivä tekee laskuaan.
Oi, iltarusko kultaa kuolon kehdon
ja avaa autuaitten levon lehdon,
kun vihdoin viihtyä mä uneen saan!"