Ellen nyyhkytti nojaten käsillään sähkövalon alla olevaan pöytään.
Miks'ei hän saisi seurata mukana? Hän oli aina pitänyt niin paljon
isästään ja tahtoi niin mielellään nähdä hänet vielä kerran —. Eikö
ollut väärin, että hänet sivuutettaisiin?
Mutta hänen kai täytyi alistua isänsä tahtoon. Hän alkoi ymmärtää,
että isän päätös oli johtunut rakkaudesta häneen. Hän tahtoi säästää
häntä synkästä muistosta, joka heittäisi varjon hänen nuoruutensa yli.
Isä oli aina halunnut nähdä hänet iloisena ja huolettomana — Mutta
äkkiä hänen mieleensä juolahti, ettei hänellä ollut aikaa seistä tässä
itkemässä. Jos äiti ja Arne lähtevät matkalle jo samana iltana, parin
tunnin kuluttua, niin on siitä paljon touhua. Hänen täytyi auttaa
pakkaamisessa, ajurin tilaamisessa ja syönnin järjestämisessä...
Palvelijalle oli, tyhmästi kyllä, annettu lupa olla vapaana sinä
iltana. Ellen pyyhki päättävästi kyyneleensä ja juoksi portaita toiseen
kerrokseen, missä hän kuuli äidin menevän Arnen huoneeseen.
Illallisateria oli merkillinen ateria. Rouva Krohn ja Arne koettivat
uskotella Ellenille, että he söivät hyvällä ruokahalulla. Hän oli
järjestänyt aterian parhaansa mukaan, paistanut munia ja käristänyt
leipää teen kanssa. Mutta itse asiassa ei kumpikaan saanut syödyksi
mitään. Rouva Krohn katseli koko ajan kelloa, jonka viisarit siirtyivät
vallan liian hitaasti hänen rauhattomiin ajatuksiinsa verraten, jotka
jo olivat kaukana kotoa, matkalla miehensä luo. Ja Arne kuulosteli
jokaista kadulta kuuluvaa ääntä — eikö vaunuja ala jo kuulua — ja hän
nousi joka hetki mennäkseen ikkunan luo tähystämään. Ellen huomasi
surullisena, että maukkaat keitoksensa jäivät koskemattomiksi.
Viimeisinä viitenä minuuttina viisarit eivät todellakaan edenneet.
Kello oli pysähtynyt. Ellen oli levoton, että äitinsä huomaisi sen —
sanottiinhan, että kellon äkillinen pysähtyminen merkitsi kuolemaa.
Mutta rouva Krohn oli niin kiireissään kootessaan matkatavaransa, nyt
kun vaunut viimeinkin olivat tulleet, ettei hänellä enää ollut aikaa
katsella viisareita.
Ellen saattoi heitä asemalle. Hän pysyi rohkeana viimeiseen saakka,
katsoi, että äiti ja Arne saivat kunnolliset vaununosastot, kääri
äitinsä ympärille huiveja ja matkapeitteitä ja puhui koko ajan
iloisesti ja rohkaisevasti, niinkuin hänen mielestään ei olisi
minkäänlaista vaaraa tarjolla. Mutta kun hän palasi tyhjään kotiin,
missä pöytä vielä oli katettuna ja äidin ja Arnen lautasliinat
kokoonkäärimättöminä, niinkuin he juuri olivat ne jättäneet, valtasi
hänet yksinäisyydentunne, ja hän purskahti katkeraan itkuun äitinsä
paikalla, kasvot tuolin selustaa vasten, jossa vielä tuntui hänen
äitinsä tukan tuoksu. Ainoa, mikä häntä lohdutti, oli tietoisuus Yngven
kirjeestä. Hän etsi sen taskustaan ja luki sen moneen kertaan — ja
vähitellen kyyneleet lakkasivat valumasta, ja itkettyneistä silmistä
pilkisti esiin hymyily.
* * * * *
Rouva Krohnille oli matka kuin unta; hänen mieleensä jäi vain hämäriä,
epäselviä vaikutelmia maisemista, jotka kiitivät hänen ohitseen
tyynenä, hämäränä iltana, pienien valojen vilkuttaessa siellä täällä,
sähkölennätinpatsaiden liukuessa ohi, veturin tulenhohteisesta savusta,
vaunun tärinästä, kun he syöksyivät eteenpäin —. Siellä täällä
pysähdys, ovi aukaistiin ja junailija huusi eri asemien nimet. Toisia
matkustajia poistui, toisia tuli sijaan; rouva Krohn näki heidän
kasvonsa kuin usvan läpi. Vasta kun he joutuivat lautalle matkatakseen
Warnemündeen, hän tuli tietoiseksi ympäristöstään. Oli kuin jotain
olisi hänessä särkynyt, kun hän sanoi Tanskalle jäähyväiset, sillä
oli kuin hän olisi menettänyt tuen, joka oli ylläpitänyt häntä,
huolimatta matkan epätodellisuudesta. Tutun kielen kuulemisessa oli
jotain kotoista, samoinkuin junailijan jokapäiväisissä, ystävällisissä
kasvoissa. Nyt muuttui kaikki huimaavan oudoksi ja vieraaksi. Oli hyvä,
että Arne oli mukana, auttamassa häntä eteenpäin suuressa, vieraassa
maailmassa, jossa hän tunsi itsensä avuttomaksi kuin eksynyt lapsi.
He matkustivat yötä päivää pysähtymättä missään. Pohjois-Saksan
nummet ja mäntymetsät kiitivät heidän ohitseen; he sivuuttivat
Sachsenin ja Baijerin vuoristomaisemat vihertävine jokineen, kuohuvine
kivirotkoineen, korkeista savupiipuista tupruavine sauhuineen ja
tehtaankoneiden jyskeineen. Suurkaupunkien hyörinää seurasi suurten
tasankojen ääretön hiljaisuus. Vihdoin valkeni hetki, jolloin he
näkivät alppijonon kohoavan edessään kuin utuiset, sinertävät pilvet
taivaalla, ilma muuttui puhtaaksi ja kevyeksi hengittää, ikäänkuin
vuorenhuippujen ikuinen lumi jo olisi täyttänyt heidät kylmällä
raikkaudellaan.
Rouva Krohn ja Arne jättivät Innsbruckissa pikajunan, joka huimaavalla
vauhdilla oli kiidättänyt heidät Euroopan halki. Täältä heidän oli
määrä jatkaa sivurataa myöten siihen parantolaan, jossa professori
Krohn oleskeli.
He saapuivat lähimmälle asemalle iltapäivällä, matkustettuaan kaksi
päivää. Viimeisen osan he kulkivat vaunuissa ahtaiden tunturilaaksojen
ja laajojen havumetsien halki. Silloin tällöin he sivuuttivat
pienen kylän, jossa somat puutalot vihreine ikkunaluukkuineen ja
veistokoristeisine parvekkeineen olivat rakennetut kirkon ympärille,
jonka valkea torni ja punainen suippokatto kohosivat tiheään
rakennettujen talojen yli, kirkon, jonka seinien sisällä pienen
yhteiskunnan kaikki surulliset ja kauastähtäävät ajatukset yhtyivät
kohotakseen kohti korkeutta äärettömässä kaipuussa.
Eräässä pikkukylässä kutsuivat kellot iltarukoukseen. Margareta kätki
kasvonsa käsiinsä ja rukoili hänen puolestaan, jonka pian tuli kuolla,
— rukoili hänelle lievitystä tuskassa, rauhaa levottomalle sielulle.
Tie alkoi kohota. Se luikerteli tiheän, synkän kuusimetsän halki, missä
ei kuulunut muita ääniä kuin hevosten kavioiden kapse ja vaununpyörien
ratina. Tyynenä syysiltana riippui usva kirkkaina pisaroina kuusten
neulasissa. Alkoi hämärtää.
Vihdoin metsä loppui ja heidän edessään kohosi valkoinen rakennus.
Margareta tarttui poikansa käteen ja puristi sitä lämpimästi, itkun
pusertuessa kurkkuun. Nyt he olivat perillä — oi Jumala, kunhan vain
eivät olisi tulleet liian myöhään!
Hetkistä myöhemmin hän oli ylilääkärin huoneessa kookkaan,
harmaatukkaisen miehen edessä, jonka kasvot olivat vakavat ja
luottamusta herättävät. Arne puhui tohtorin kanssa hänen puolestaan,
itse hän ei olisi saanut sanaakaan suustaan, ja kaikki vieraskieliset
sananparret olivat häipyneet hänen muististaan. Heidän keskustelunsa
vyöryi hänen ohitseen hänen ymmärtämättä siitä sanaakaan. Hän vain
katseli poikaansa äänettömin, kysyvin katsein, ja tämä nyökäytti
hänelle lempeästi ja rauhoittavasti. Hän ymmärsi saavansa tavata Oven
elossa.
He kulkivat matoillapeitettyjä portaita, läpi äänettömien käytävien,
lääkärin opastamina. Äkkiä heidän ohitseen liukui olento, joka näytti
niin tummalta valkoista seinää vasten. Arne katsahti ylös, ja veri
syöksyi hänen sydämeensä, joka alkoi tykyttää kiivain, epätasaisin
lyönnein.
Tulija oli Maud.
Hetkisen he katsoivat toisiaan silmästä silmään, Maudin surullinen
katse oli kuin hyväily, anteeksipyyntö. Mutta hän ei osoittanut muuten
tuntevansa, ei tervehtinyt eikä pysähtynyt. Hän kulki hiljaa edelleen,
varjomaisen laihana mustassa puvussaan, portaille, jotka veivät
ulompaan suojamaan.
Hän oli matkapukimissa ja kantoi ruskeaa laukkua kädessään. Ehkä hän
matkusti pois heti.
Arne loi levottoman katseen äitiinsä, mutta tämä kulki levollisena
hänen vieressään, katse maahan luotuna. Hän ei ollut nähnyt Maudia, ja
Arne hengitti helpommin.
Professori Krohn makasi suuressa, valoisassa huoneessa, jonka ikkunat
antoivat puistoon. Hän ei ollut kuullut oven käyntiä, ja kun Margareta
astui sisään, hän näki miehensä makaavan liikkumattomana selällään,
silmät ummessa, teräväpiirteiset kasvot kattoa kohden ja toinen
laihoista käsistä velttona peitteellä. Margaretan mieleen johtui,
että näin hän oli hänet kerran ennenkin nähnyt — keväällä, hänen
maatessaan hytissään matkalla Hvidestrandiin. Tuska, joka hänet silloin
oli vallannut, oli ollut enteenä tälle hetkelle, tälle myöhäiselle
tapaamiselle, ennenkuin hän kadottaisi hänet kokonaan.
Hän polvistui sängyn ääreen ja painoi poskensa hänen kättään vasten.
Ove avasi silmänsä ja hymyili hänelle. Siinä kuvastui heikosti
nuoruusajan hymyily.
"Margareta, sinäkö se olet? — Ja Arne — hyvää päivää, poikani."
Hän ojensi toisen kätensä Arnelle. Heidän välillään vallinnut katkeruus
oli kuin poispuhallettu. Professori Krohnin ajatuksissa Arne oli
jälleen sama pieni poika, jonka hän uljaassa isyydenilossaan oli
nostanut hartioilleen. Hänen vanhin lapsensa, jonka kirkas lapsennauru
oli täyttänyt heidän ensimmäisen kotinsa pienet huoneet.
"On kuin saisin kodin tänne nähdessäni teidät taas... Kuinka on Ellenin
laita?"
"Hän voi hyvin, isä. Hän lähetti sinulle paljon terveisiä."
Margareta oli vielä polvillaan sängyn ääressä. Hänen hartiansa
vapisivat ankarista nyyhkytyksistä. Pitkä, musta matkaharso valui hänen
itkettyneille kasvoilleen. Arne kiersi molemmat käsivartensa äitinsä
värisevän vartalon ympärille ja kohotti hänet syliinsä.
"Katsohan, tässä on tuoli, äiti. Istu nyt, tarvitset lepoa matkan
jälkeen."
Professori Krohn nyökäytti sängystä pojalleen. "Oikein, Arne. Sinä
olet kiltti äidillesi, kuten aina olet ollut. No, Margareta, ota hattu
päästäsi, että saan nähdä kasvosi."
Rouva Krohn irroitti harson, siveli nenäliinalla silmiään ja otti pois
hatun. Hänen täytyi totella Ovea nyt kuten ennenkin. Hän oli jälleen
entisessä lumouksessa.
"Miten oletkaan entisesi näköinen", sanoi professori Krohn. "Sinulla on
vielä lapsenkasvosi, Margareta, vaikka niihin on tullut hieman ryppyjä
vuosien varrella — — Mutta sinähän olet tullut vallan harmaaksi!"
Hän toisti hitaasti, ihmetellen: "Sinähän olet tullut vallan harmaaksi!
— Minunko vuokseni?"
"Oi, rakas Ove, älä puhu siitä — mitä merkitystä sillä on, minkä
näköinen minä olen. — Minä olen vanha vaimo enkä ole koskaan ollut
kaunis."
"Olet, kerran, Margareta. Tuona iltana metsätanssiaisissa."
Hän oli vetänyt Margaretan käden peitteelle ja hyväili sitä hiljaa.
Margaretan poskia peitti kirkas puna.
"Niinkö", sanoi hän. "Se oli elämäni onnellisin ilta."