Professorinrouva Krohn ja hänen lapsensa olivat jälleen
Kööpenhaminassa. He olivat muuttaneet pienempään huoneistoon
Frederiksbergin huvilayhdyskuntaan ja elivät hyvin vaatimattomasti.
Arne oli maannut sairaana ankarassa hermokuumeessa ja toipui hyvin
hitaasti. Rouva Krohnin aika kului poikansa hoitamisessa. Ellen luki
ankarasti tutkintoaan varten. Kun hänellä vain oli aikaa, hän koetti
parhaansa mukaan kohottaa tunnelmaa kodissa. Salainen onnen tunne
auttoi häntä kestämään raskaat päivät toivehikkaana ja rohkeana. Yngve
Alvénin ajatteleminen sekä häneltä saadut kirjeet olivat aurinkona
hänen kulkiessaan synkkinä syyspäivinä koulun ja kodin väliä sateessa
ja loassa ja palatessaan kodin hiljaisiin huoneisiin, äidin ja Arnen
matalasointuiseen, surulliseen keskusteluun, joka synkän sävelen tavoin
vaimensi elämänilon. Mutta Ellen odotti kärsivällisesti; hän uneksi
"ensi vuodesta", Yngven tapaamisesta Hvidestrandissa, ja rakkaudestaan
voimaa saaden hän sälytti omansa ja toisten taakat nuorille, vahvoille
hartioilleen ja kantoi ne hymyillen ja reippaasti.
Rouva Krohn koetti kaikin voimin täyttää tekemänsä lupauksen:
elää lastensa hyväksi. Mutta haava hänen sydämessään ei ottanut
parantuakseen, hän ei voinut olla ajattelematta miestään. Hän tiesi
hänen olevan matkoilla ulkomailla, Itävallassa, Etelä-Saksassa ja
Sveitsissä. Hän siirtyi toisesta parantolasta toiseen saamatta apua
sydänvialleen. Hän kirjoitti usein heidän yhteiselle asianajajalleen,
joka oli ollut heidän ystävänsä, ja Margareta sai silloin tällöin lukea
kirjeet. Hän ei uskaltanut kysyä, oliko Maud Oven kanssa; hänen nimeään
ei kertaakaan mainittu niissä kirjeissä, jotka varatuomari salli
hänen lukea. Avioeron alkuvalmistukset olivat suoritetut. Margareta
ei vastustellut eikä asettanut minkäänlaisia vaatimuksia. Hän tyytyi
kaikin puolin niihin ehtoihin, jotka hänen miehensä heidän asiamiehensä
kautta asetti.
Mutta nyt ei ollut pitkään aikaan tullut tietoja professori Krohnilta.
Ja tuska ja jännitys täyttivät yhä raskaampina Margaretan mielen, hänen
turhaan odottaessaan synkän, auringottoman päivän toisensa jälkeen.
Sumu levitti kostean, harmaan huntunsa huvilapuutarhan pensaitten yli,
ja kellastuneet lehdet varisivat hitaasti tien lokaan jääden sinne
jalkojen tallattaviksi, — kukin lehti oli kuin menneitten kesäpäivien
kuollut ilo. Kun eteiskelloa soitettiin, hän hätkähti ajatellen siellä
olevan kirjeen Ovelta tai sanan varatuomarilta. Mutta siellä oli
vain välinpitämättömiä ihmisiä, jotka askartelivat jokapäiväisissä
toimissaan — sanomalehtimummo, lähetti jostakin puodista, Ellenin
tai Arnen tovereita. Silloin Margareta huokasi, ja synkät ajatukset
alkoivat kulkea entisiä latujaan päätyen alati vaanivaan tuskaan —
väristen uuden toivon elähyttäminä ovikellon soidessa.
Eräänä yönä uneksi hän olevansa entisessä kodissaan. Hän kulki kaikkien
huoneitten läpi ja tuli viimein miehensä työhuoneeseen. Kun hän
avasi oven, hän näki — ja unissaan hän ihmetteli sitä — Oven istuvan
kirjoituspöytänsä ääressä harmaassa arkitakissaan. Ove oli selin, ja
ikkunasta tuleva valaistus lankesi hänen valkeille hiuksilleen. Äkkiä
hän kääntyi ja nyökäytti hiljaa hänelle. Miten hyvin Margareta tunsi
tuoni tavan kääntyä! — Hän näki selvästi pöydän mahonkilevyllä lepäävän
kapean käden ja nimettömässä kimmeltävän vihkisormuksen. — "Niin, nyt
olen palannut kotiin, Margareta", sanoi Ove.
Siinä kaikki, mutta kun hän sitten heräsi, oli hänen päänaluksensa
märkänä kyynelistä, ja hänestä tuntui, kuin hän todellakin olisi nähnyt
miehensä ja puhellut hänen kanssaan. Vanha rakkaus ja vanha suru saivat
hänet uudelleen valtoihinsa entisellä voimallaan.
Koko päivän hän makasi odotellen suuremmalla jännityksellä kuin
tavallisesti. Hän oli varma siitä, että miehensä ajatteli häntä, että
hän tavalla tai toisella oli lähettänyt hänelle sanan unessa.
Hän istui hämärän tullen yksinään arkihuoneessa. Huvilatien lyhdyt
olivat sytytetyt; valo lankesi leveänä juovana matolle ja säihkyi
seinillä olevien taulujen puitteissa. Päivä oli ollut tyyni ja
sadeusvainen. Iltahämärä hävitti puutarhan pensaitten ääriviivat. Tien
toisella puolella olevia taloja tuskin saattoi erottaa. Kaikki oli niin
hiljaista, että rouva Krohn kuuli ruokasalin kellon tikityksen ja Arnen
askeleet, kun hän kulki edestakaisin huoneessaan yläkerrassa.
Silloin katkaisi hiljaisuuden kiivas kellonsoitto. Rouva Krohn
hätkähti. Hän muisti nähneensä vilahduksen kirjeenkantajan punaisesta
takista lyhdyn luona. Kirje — odotettu — oliko se todellakin tullut?
Hän nousi nopeasti ja meni eteiseen. Vapisevin käsin hän työnsi syrjään
salvan. Ellen siellä seisoi.
Rouva Krohn ei tahtonut oikein uskoa pettymystään tällä kertaa. Hän oli
niin elävästi tuntenut, että Ove oli lähettänyt hänelle sanan.
Mutta tulija oli todellakin vain Ellen, joka saapui tunniltaan kirjat
kainalossa, sateenvarjo vettä valuen.
Rouva Krohnin koettaessa mukautua ajatukseen, että oli tälläkin
kertaa erehtynyt, tuli Ellen eteiseen, jätti kirjat tuolille ja pani
sateenvarjon telineeseen. Sitten hän äkkiä veti esiin jotain valkoista
sadetakkinsa syvästä taskusta.
"Tapasin kirjeenkantajan ulkopuolella, ja hän antoi minulle kaksi
kirjettä", sanoi hän. "Oi äiti, sytytä tuli, jotta näemme, keneltä ne
ovat."
Kun sähkövalo syttyi, huudahti Ellen ilosta. Päällimmäisessä kirjeessä
oli ruotsinmaalainen postimerkki, ja hän repäisi kuoren nopeasti auki
huomaamatta äitiään, joka seisoi siinä ojennetuin, vapisevin käsin.
"Mutta toinen kirje, toinen...?"
"Niin, se on varmaankin sinulle, näemmä."
Vasta annettuaan kirjeen Ellen huomasi, että osoite oli kirjoitettu
hänen isänsä käsialalla. Ja hän hillitsi itsensä kesken lausetta omassa
kirjeessään, hän unohti Yngven rakkautta uhkuvat sanat katsellessaan
äitinsä kasvoja. Tämä oli tullut kalmankalpeaksi, suu värisi, ikäänkuin
hän olisi purskahtamaisillaan itkuun. Mutta sitten hän kohotti
katseensa, ja kyynelten läpi hohti uusi valo. Katseessa ei ollut
iloa, vaan jotakin, joka on enemmän kuin ilo. Hän näytti ihmiseltä,
joka kadotettuaan uskonsa on sen jälleen löytänyt, ihmiseltä, jota on
syvästi loukattu, mutta jolle hyvityksen hetki on koittanut.
Vihdoin hän käänsi kirjeen kokoon ja sanoi äänellä, joka vain hiukan
vapisi:
"Ellen, isäsi on hyvin sairas. Hän pyytää minua tulemaan luokseen."
"Mutta äiti!" — Ellen tuijotti häneen ymmärtämättä mitään. — "Mitä sinä
sanot? — Onko isä sairas — missä hän on? Ja milloin matkustat?"
"Niin pian kuin mahdollista — mieluimmin jo tänä iltana. Voit itse
lukea kirjeen."
Rouva Krohn puhui levollisesti. Hänen täytyi olla vahva, kun Ove häntä
kutsui. Viimeisen kerran — sen Ove oli tiennyt. Eikä hänen tarvinnut
odottaa turhaan. Hän matkustaa yötä päivää, kunnes saapuu hänen
luokseen, eikä jätä häntä, ennenkuin — ennenkuin —
Ellenin kädessä oli isän kirje. Kirjaimet olivat sulautuneet hänen
kyyneleisissä silmissään pieniksi, ajatuksettomiksi, mustiksi
pilkuiksi. Tämä kaikki tuli niin odottamatta —. Hän värisi
mielenliikutuksesta, ja häntä paleli märässä sadetakissa. Äiti oli
mennyt, ja Ellen oli yksinään eteisessä, joka hänestä tuntui nyt niin
kolkolta ja — kylmältä.
Kesti ennenkuin hän saattoi tajuta kirjeen sisällyksen. Se oli
kirjoitettu eräästä tyrolilaisesta parantolasta. Professori Krohnin
käsi oli vapissut, niin että kirjoitusta oli vaikea lukea. Hän oli
varmaan kovin sairas. Näissä muutamissa lyhyissä lauseissa hän kutsui
vaimoaan luokseen kuolevan tavoin kaivaten sitä, mikä oli ollut hänelle
rakkainta maailmassa...
"Rakas Margaretani!
Koska olen hyvin sairas, ja täkäläiset lääkärit arvelevat minun
elävän vain muutamia viikkoja enää, näkisin mielelläni, että tulisit
luokseni, niin pian kuin voit. Ota Arne mukaasi, niin sinulla on joku,
joka järjestää puolestasi matkan. Ellenille lähetän sydämellisimmät
terveiseni. Hänen ei pidä keskeyttää lukujaan minun tähteni, ja
sitäpaitsi kuolevan ihmisen näkeminen ei ole terveellistä hänen
ikäiselleen tytölle. — Rakas Margareta, minä olen menetellyt kovin
väärin sinua kohtaan, mutta toivon kuitenkin, että tahdot antaa
minulle anteeksi lapsuutemme ja vanhan rakkautemme tähden. Kaipaan
kotia, sinua ja lapsia. Minun on helpompi kuolla, kun sinä olet
luonani.