Ja nyt hän näki, että tulija todellakin oli hänen poikansa. Hän tuli
horjuen kuin ihminen, joka on vaeltanut itsensä uuvuksiin. Hänen
vaatteensa olivat läpimärät sateesta, ja kostea, tumma tukka oli
liimautunut ohimoille. Hänen silmissään oli niin epätoivoinen katse,
että äiti sulki hänet lämpimästi osaaottaen syliinsä ja puristi hänet
kovasti rintaansa vasten, ikäänkuin tahtoen suojella häntä koko
maailmaa ja ennen kaikkea sitä vaaraa vastaan, joka piili hänessä
itsessään.
"Oi poikani, kuinka levottomat me olemme olleet sinun tähtesi. Missä
olet ollut koko päivän?"
Arne oli painanut päänsä äitinsä olkaa vasten, niinkuin hänen tapansa
oli ollut lapsuudessa, kun hän uskoi äidille surunsa. Hänen kätensä
kietoutuivat äidin niskan taa. Hiljaa kuiskaten, niin että vain äidin
syvää rakkautta uhkuva sydän saattoi erottaa sanat, hän sanoi:
"Minusta tuntui aamulla, etten voisi elää kaiken sen jälkeen, mitä oli
tapahtunut. Kun menin ulos, oli aikomukseni tehdä kaikesta loppu...
Mutta koko ajan näin sinun kasvosi edessäni, äitikulta, enkä sitten
voinutkaan — en voinut."
"Jumalan kiitos, ettet voinut!"
Äidin poski painautui pojan poskea vasten. Hänen kätensä soluivat
hyväillen pitkin selkää ja hartioita. Hän ajatteli kaukaista aikaa,
jolloin Arne oli ollut hyvin sairas. Kun hän tuli paremmaksi, tuntui
hänestä, kuin hän olisi saanut pojan elämän lahjaksi.
He seisoivat yhä sylitysten ikäänkuin leväten. Suru, joka oli ollut
molemmille niin ylivoimainen, kadotti osan katkeruuttaan, siksi että
he kantoivat sen yhdessä. Ne tuhannet säikeet, jotka sitoivat heitä
elämään ja toisiinsa, punoutuivat jälleen vahvaksi siteeksi, jota
kumpikaan ei tahtonut katkoa.
Auringon äärimmäinen kultareuna hukkui tummaan mereen. Ja äkkiä tuuli
taas yltyi lennättäen pilviä mantereen yli kohti harjuja, jotka
kohottivat särmäisiä reunojaan punervansinistä taivasta kohden. Yhä
suuremmiksi muuttuivat repeytyneiden pilvien lomista esiinpistävät
siniläikät hohtaen kaikissa värivivahduksissa: sinikivenä, kultasinenä,
vihertävänä ja merensinenä. Pilvet ikäänkuin keventyivät, muuttuen
läpinäkyviksi, sauhumaisiksi hattaroiksi. Ja tuuli työskenteli
edelleen, kunnes ilma oli vallan puhdas, ääretön loistava taivas,
jolla kesätähdet pian syttyivät lähettämään valoa maisemaan, myrskyn
laantuessa ja meren hiljaisin huokauksin nukahtaessa päivän riehumisen
jälkeen yön syvään lepoon —
Kun Yngve ja Ellen myöhemmin Vivika Baumerin kanssa tulivat rannalle
— hän oli osoittanut heille niin paljon myötätuntoa, etteivät he enää
voineet pitää häntä vieraana, vaan rakkaana ystävänä — he tapasivat
rouva Krohnin ja Arnen, jotka tulivat hitaasti käsi toisen kainalossa.
Iloinen huudahdus Ellenin huulilla kuoli. He näyttivät kumpikin niin
kummallisilta, ikäänkuin palaisivat pitkältä, pitkältä matkalta eivätkä
vielä olisi sopeutuneet jokapäiväisen elämän vaatimuksiin. Ellen
ymmärsi vaistomaisesti, ettei kukaan saanut häiritä heitä, — heillä oli
kylliksi toisissaan.
Sinä iltana rouva Krohn seurasi Arnea hänen huoneeseensa, auttoi häntä
riisumisessa ja istui hänen luonaan pidellen hänen kättään, kunnes hän
oli nukkunut. Ja hän tunsi sydämensä jälleen heräävän. Niin kauan kuin
oli vielä jokukin, joka tarvitsi hänen rakkauttaan, oli elämä elämisen
arvoinen.