Kun hotellivieraat eräänä aamuna kokoontuivat aamiaiselle, levisi
kummallinen huhu heidän keskuudessaan. Sitä kuiskailtiin nurkissa,
kukaan ei uskaltanut lausua sanoja ääneen eikä edes oikein uskoa niitä.
Kysyttiin kahvia kaatavalta tarjoilijattarelta, ja siten sai hiipivä
huhu täyden vahvistuksen. Professori Krohn oli matkustanut pois myöhään
edellisenä iltana neiti Atkinsonin ja hänen äitinsä kanssa.
Naisten kasvoille valahti äkillinen kalpeus. Muutamat rouvat
hengittivät helpommin. Maud Atkinson oli ollut heidän salaisen
mustasukkaisuutensa aiheuttaja. Mutta kaikkien mielet valtasi sääli
rouva Krohnia ja hänen lapsiaan kohtaan. Pieni, sävyisä, vaatimaton
professorinrouva oli saanut monta ystävää, huolimatta siitä, että hän
oli umpimielinen ja hiljainen. Ja uutisen esiinloihtiman äkillisen
mielenliikutuksen aikana vain harvat itsekkäät sielut tunsivat
jonkinlaista vahingoniloa.
Miehet näyttivät yhtyvän vaimojensa ja tyttäriensä suuttumukseen.
Mutta jäätyään yksin huoneeseen he alkoivat huomautella, että
professori Krohnia oli onni potkaissut vietävästi. Ja sitäpaitsi, kun
miehellä oli niin kuihtunut ja ikävä vaimo, niin asia todellakin oli
anteeksiannettava.
Yngve Alvén ei ollut koskenut lautasella olevaan ruokaansa. Hänen
kaikki ajatuksensa olivat Ellenin luona. Mitenkä hän kestäisi tämän,
tyttö parka! Hänhän oli ollut niin kiintynyt isäänsä, ihaillut häntä ja
pitänyt häntä esikuvana. Kunhan hän ei vaiti kadottaisi luottamustansa
elämään ja ihmisiin ja paaduttaisi mieltään niin, ettei hänen
rakkautensa löytäisi tietä hänen sydämeensä...
Aamiaisen jälkeen Yngve otti lakkinsa ja lähti ulos. Hänen täytyi saada
olla yksin, kuljeksia itsensä väsyksiin saadakseen takaisin mielensä
tasapainon.
Ulos tultuaan hän huomasi, että kaikki oli niin omituisen hiljaista.
Raskaat, harmaat pilvet riippuivat matalalla, painostavina maan
ja meren yllä. Yön ja aamun kestänyt rankkasade oli tauonnut, ja
puutarhan märistä pensaista ja käytävien lätäkköisestä hiekasta
levisi kostea tuoksu. Leivoset eivät liverrelleet tänään; niityltä,
jossa suopursut ja ajuruohot lemusivat, kuului vain vihlova hyypän
kirkuna. Hiljaisuutta häiritsi kumea, uhkaava ääni, kaukainen kohina
ja kiehuminen, ja kun Yngve käänsi katseensa merelle, hän huomasi
valkoisten hyrskyjen tanssivan kirkkaanvihreätä vettä pitkin. Vaikka
ilma tuntuikin tyyneltä, oli meri raivoissaan.
Oli tulossa myrsky. Se kiehui jo pohjalla, läheten joka hetki.
Kalalokit lentelivät parvittain maalle, rajusti kirkuen ja siipiään
räpytellen. Rannan korkeassa ruohikossa alkoi näkyä ensimmäisten
rajujen tuulenpuuskien aaltoilu.
Yngve lähti kävelemään rannalle. Oli kuin tyrskyjen mahtava kohina,
joka yhä vain yltyi, olisi täyttänyt tyynen, tukahduttavan ilman
tuskalla. Yngve lämpeni ja väsyi. Joka hetki hänen täytyi pysähtyä
hengittämään ja pyyhkimään hikeä otsaltaan.
Hän ei tiennyt, uskaltaisiko tavata Elleniä. Ainakaan ei heti. Hyljätyn
vaimon ja lasten täytyi kai saada kantaa ensimmäinen surunsa yksin.
Hänellä ei ollut oikeutta vielä lukeutua perheeseen. Hän oli vain
vieras, jonka osanotto ehkä saattaisi näyttää tunkeilevalta.
Täällä rannalla hän oli tavannut Ellenin eräänä iltana joku aika
sitten. Hän muisti, miten hiljaisena ja kalpeana tyttö kulki
ystävättäriensä mukana. Silmät, jotka eivät halunneet kohdata hänen
katsettaan, käsi, joka vapisi hänen käsivarrellaan, ja koko hänen
muuttunut olentonsa ilmaisivat, kuinka raskaasti suru oli häneen
koskenut. Juuri hänessä epäilys oli juurtunut niin syvälle siksi,
että hänen luottamuksensa oli niin täydellinen ja kokonainen. Yngve
tiesi, että olisi saattanut voittaa hänet, ellei tämä onnettomuus
olisi tullut heitä erottamaan. Ellen oli tullut niin iloisena ja
riemuiten häntä vastaan ilman minkäänlaista väärää häveliäisyyttä,
ja he olivat viettäneet niin ihania päiviä yhdessä. Vaikk'ei sitovaa
sanaa oltu lausuttu, olivat he kumpikin kuitenkin tunteneet kuuluvansa
toisilleen. Mutta nyt Ellen oli nähnyt, kuinka vähän ihmisten lupaukset
merkitsivät, eikä elämä kuvastunut hänelle enää yhtä kirkkaana
ja valoisana. Se oli täynnään aavistamattomia vaaroja, katkeria
pettymyksiä. Ehkä hänen mielestään naisen oli parempi paaduttaa
sydämensä rakkautta vastaan kuin kärsiä, niinkuin hänen äitinsä kärsi
tänään.
Yngve oli saapunut rannalle. Aallot vyöryivät mahtavina,
mustansinisinä, lasinvihreinä, valkoharjaisina, ilman uhkaava harmaus
taustana. Suuri osa rannasta oli kuin poispyyhkäisty, ja Yngven täytyi
joka hetki väistellä maalle syöksyviä hyökyaaltoja. Siellä, missä ranta
muodosti korkeihin, jyrkkiin riuttoihin päättyvän kannaksen, näkyi vain
sadeusvaa. Ei saattanut nähdä mitään, meri ja taivas ikäänkuin yhtyivät.
Hän oli juuri kompastumaisillaan johonkin tielle sattuneeseen
esineeseen, airoon, jonka laineet olivat heittäneet rannalle. Mikä
olikaan sen veneen kohtalo, johon tämä airo oli kuulunut? Tällainen
myrsky toi paljon onnettomuuksia mukanaan.
Merellä vinkui ja vonkui... Kohina, joka voitti hyrskyjen pauhun,
kuului pitkäveteisenä, valittavana, ikäänkuin ilma olisi ollut täynnä
tuskanhuutoja. Myrsky läheni.
Yngve seisoi hetkisen hiljaa, katse merelle tähdättynä, ja hengitti
syvään. Hän halusi vetää keuhkoihinsa raitista, vilvoittavaa
tuulta. Oli vapauttavaa taistella rajuilmaa vastaan; odotuksen
synnyttämä levottomuus muuttui varmuudeksi. Ja hän tunsi rohkeutensa
palaavan. Niin, hän menee Ellenin luo, koettaa lohduttaa häntä hänen
onnettomuudessaan, seistä ystävänä hänen rinnallaan pyytämättä muuta
kuin oikeutta kantaa surun taakkaa yhdessä hänen kanssaan.
Hän kääntyi ja palasi hotelliin taistellen tuulta vastaan, lakki
korville vedettynä, takinkaulus pystyssä. Myrsky oli pyyhkäissyt pois
maasta huokuneen lemun, muuttanut ilman puhtaaksi ja kylmäksi. Yngveä
melkein paleli ohuessa takissa.
Hotelliin päästyään hän koputti rouva Krohnin ovelle. Ensin ei kukaan
vastannut, mutta kun hän koputti toistamiseen, avasi Ellen oven.
Tytön silmät olivat itkusta punaiset ja turvonneet, ja poskilla
paloivat kuumetäplät. Ulkonaisesti hän oli kuitenkin levollinen.
Hänen silmiinsä oli tullut kylmä katse, ja huulet olivat lujasti
yhteenpuserretut, ikäänkuin hän olisi päättänyt yksinään kantaa surunsa
ja pitää loitolla vierasten osanoton ja uteliaisuuden.
Mutta Yngve ei antanut hänen kylmän käytöksensä peloittaa itseään. Hän
sulki hänen molemmat kätensä omiinsa ja veti hänet luokseen, ja hänen
lämmin katseensa ja käden lempeä, hellä puristus voittivat Ellenin
vastarinnan. Nyyhkyttäen hän painoi päänsä hänen olkaansa vasten.
Kesken surua hänet valtasi onnenvarmuus. Yngve oli yksi niistä, jotka
kykenivät olemaan uskollisia, ja kunhan he vain pitivät yhtä, saattoi
kaiken kestää. Hänen sylissään oli niin turvallista — siinäkin hän
saattoi tuntea surua, mutta ei katkeruutta eikä epäilystä. Yngve ei
koskaan pettäisi häntä, sen hän tunsi.
"Ellen — rakas pikku Ellen —"
"Tulkaa", sanoi Ellen äkkiä ja veti hänet mukaansa. Hän pelkäsi
käytävässä olevan kuuntelevia korvia.
"En tiedä mitä tehdä äidille", kuiskasi hän, kun he tulivat sisään.
"Hän on istunut noin siitä saakka, kun sai kirjeen aamulla."
Rouva Krohn istui tuolilla ikkunan luona, kädet velttoina sylissä,
jäykkänä ja liikkumattomana, huomaamatta mitä ympärillään tapahtui.
Myrskyisen päivän levoton kajastus valaisi hänen kasvojaan, jotka
yhtäkkiä olivat muuttuneet ilmeettömiksi ja ryppyisiksi niinkuin vanhan
naisen.
"Äiti ei tahdo liikkua, ei syödä, tuskin puhua kanssani", jatkoi
Ellen, "eikä hän osaa edes itkeä. Olen niin levoton hänestä. Hän ei
varmaankaan ole huomannut, että te olette täällä."
Ellen meni äitinsä luo ja kumartui hänen puoleensa, käsi selkänojan
ympärillä. Yngve lähestyi epäröiden.
"Rakas äiti, tässä on hyvä ystäväni, herra Alvén. Hän haluaa niin
mielellään auttaa meitä, minkä vain voi."
Rouva Krohn kohotti tylsät, ilmeettömät silmänsä. Yngve tarttui hänen
käteensä, joka jäi velttona hänen puristukseensa.
"Rakas rouva Krohn, olisin niin iloinen voidessani auttaa teitä edes
vähän tai olla pienenä tukena."
"Kiitos", vastasi rouva Krohn hiljaa vetäen kätensä pois alkaen
huojuttaa yläruumistaan kuin ihminen, jolla on kovat tuskat. "Mutta
me emme voi tehdä mitään", jatkoi hän kohta ja käänsi katseensa
myrskynpieksämään maisemaan, joka oli niin synkkä kiitävien pilvien
alla.
"Voimme kylläkin", sanoi Ellen. "Nyt meidän täytyy lähteä pois täältä.
Herra Alvén voi auttaa meitä laskun järjestämisessä, hankkia meille
vaunut ja kaikkea tuollaista, niin meidän ei itse tarvitse puhua
isännän kanssa. Sitä kai sinä kuitenkin tahtoisit välttää, äiti? Ja
Arne — niin, en tiedä, missä hän on. En ole lainkaan nähnyt häntä
tänään."
Rouva Krohn oli kääntänyt päätään, kun kuuli Arnen nimeä mainittavan.
Mielenkiinnon kipinä välähti hänen silmissään. Mutta hetkistä myöhemmin
hänen ajatuksensa kulkivat jo taas entisiä latujaan. Hän ojensi kätensä
ja alkoi etsiä ikkunalaudalta.
"Mikä on, äiti, etsitkö jotain."
"Kirje — isäsi kirje."
"Voi rakas pikku äiti, älä lue sitä nyt taas. Älä ajattele sitä, jos
suinkin voit olla sitä tekemättä. Sen näkeminen tuottaa sinulle vain
kärsimystä."
Mutta rouva Krohn hoki: "Kirje — kirje —" ja hänen kätensä hapuilivat
tyhjää ikkunalautaa, joka loisti niin kylmän valkoisena synkkää
maisemaa vasten.
"Antakaa hänelle kirje", kuiskasi Yngve.
Ellen avasi piironginlaatikon ja otti sieltä avatun kirjeen, mutta
rouva Krohn ei lukenut sitä.
"Äiti parka", sanoi Ellen. Hän oli vetänyt Yngven mukanaan huoneen
pitkällä seinällä olevan sohvan luo soikean peilin alle, jossa nummen
raskaat ääriviivat kuvastuivat. "Ettekö luule hänen voivan menettää
järkensä?"
"En, en — älkää sitä pelätkö", sanoi Yngve rauhoittaen. "Tämä on
vain käänne, joka menee ohitse, ja saatte nähdä, että äitinne tulee
entiselleen."
"Ei entiselleen", vastasi Ellen hiljaa, "ei, entiselleen hän ei koskaan
tule. Te ette saata aavistaakaan, kuinka kiintynyt äiti oli isään. Minä
olen usein ajatellut, että niin paljon ei koskaan saisi pitää toisesta
ihmisestä. Siinä menettää jotakin omasta persoonallisuudestaan. Enkä
luule sen olevan oikein."
"Ettekö voi ajatella — ajatella, että rakastaisitte jotakuta, Ellen?"
Ellen kääntyi hänen puoleensa huulilla valoisa hymy, joka hetkeksi sai
hänen surulliset kasvonsa loistamaan.
"Kyllä, voisin", sanoi hän laskien kätensä Yngven käteen. "Mutta en
samalla tavalla kuin äiti. En voisi antaa itseäni niin kokonaan, ettei
minusta olisi enää itsestäni mitään jäljellä."
Yngven sydän sykki ilosta, ja hän puristi pienen käden lujasti omaansa.
"Sitä teidän ei pidäkään tehdä", sanoi hän. "Ei rahtuakaan omasta
itsestänne saa mennä hukkaan. Siihen te olette vallan liian
kallisarvoinen."
"Mutta ei ole aika puhua siitä nyt", aloitti Ellen muuttuneella
äänellä. "Meidän täytyy ajatella äitiä. Tehän aiotte lääkäriksi —
ettekö voi sanoa, mitä minun tulee tehdä saadakseni hänet tuosta
mielentilasta?"
Yngve Alvén hillitsi itsensä päättävästi ja piilotti itsekkään
onnentunteensa sydämensä syvimpään sopukkaan, — kerranhan se kuitenkin
saisi vapaasti leimuta. Hän saattoi nyt kyllä odottaa tietäessään
Ellenin pitävän hänestä.
"Jos vain voisimme suunnata rouva Krohnin ajatukset toisiin uomiin,
olisi hyvä", sanoi hän. "Eikö veljellänne ole mitään vaikutusvaltaa
äitiinsä?"
"On, luulen olevan; äiti on aina pitänyt eniten Arnesta. Hän ei ole
tahtonut tehdä eroa meidän välillämme, mutta minä olen kuitenkin
huomannut, että hän on ollut enemmän kiintynyt Arneen kuin minuun. — On
kummallista, ettei Arne ole ensinkään käynyt äidin luona."
"Ehkä menen katsomaan, onko veljenne huoneessaan?"
"Menkää, kiitoksia, menkää... Minä en oikein uskalla jättää äitiä
tänään."
Yngve hyväili Ellenin kättä vielä kerran ja nousi sitten lähteäkseen.
Arne Krohn ei ollut huoneessaan. Palvelustyttö sanoi hänen menneen ulos
aikaisin aamulla ennen aamiaista.
Hetkisen Yngve viipyi katsellen ympärilleen pienessä huoneessa, jossa
Arnen tavarat olivat huiskin haiskin ilman minkäänlaista järjestystä,
mikä on niin tavallista nuorilla miehillä. Ikkunan edessä olevalla
keltaiseksi maalatulla pöydällä oli piippuja ja tupakkamasseja kaikessa
sovussa kaulusten, kalvosinten ja kaulaliinain kanssa; avatussa
kirjassa oli kuihtunut ruusu kirjanmerkkinä erään runon kohdalla.
Se oli rakkausruno — ja Yngve muisti nyt, että Maud Atkinson oli
muutamia päiviä sitten leikkiä laskien pistänyt ruusun Arnen
napinreikään.
Aavistus muuttui todeksi. Arne parka, kaksin verroin oli isku sattunut
häneen! Hänhän oli itse rakastanut Maudia.
Ja epätoivo oli syössyt hänet matkaan; ajattelematta äitiä ja sisarta
hän oli paennut saadakseen olla yksin, painautuakseen piiloon kuin
sairas eläin vaanivien katseiden alta. Sitä oli helppo ymmärtää.
Professori Krohnin lasten tuskassa oli häpeää.
Mutta minne hän oli voinut joutua? Kuljeskeliko hän rannalla myrskyssä
ja rajuilmassa — nyt alkoi sataa kuin saavista kaataen, ja meren
ja maan ääriviivat häipyivät rankkasateessa. Sillä eihän hän ollut
voinut — Yngve ajatteli kauhulla Arnen katseen pohjalla piilevää
synkkämielistä ilmettä. Arnen luonne oli hempeä, hänellä ei ollut
paljon voimia surua kantamaan. Ja tällaisena päivänä olisi niin helppo
hävitä, antaa aaltojen kuljettaa itsensä pois —. Ihmisruumiilla ei
ollut minkäänlaista merkitystä noissa rajuissa tyrskyissä. Kenenkään
ei tarvinnut ajatella itsemurhaa, saattoi olettaa onnettomuuden
tapahtuneen. Hänhän olisi esimerkiksi voinut olla uimassa ja siten
joutua liian kauaksi.
Yngve meni Ellenille ilmoittamaan, ettei Arne ollut huoneessaan,
ja sanoi lähtevänsä rannalta hakemaan häntä. Ellen kiitti häntä
levollisesti, vielä hän ei ollut rauhaton Arnen puolesta, hänellähän
oli niin usein tapana kuljeksia rannalla yksinään.
Ellen oli vetänyt esiin matkakirstun ja järjesti siihen äitinsä
vaatteita. Hän ei voinut olla toimettomana, jos mieli pysyä rohkeana.
Sitäpaitsi hänestä oli luonnollista, että he matkustavat kotiin
niin pian kuin mahdollista, kunhan hän vain saisi äitinsä heräämään
tylsyydentilasta, joka nyt teki mahdottomaksi päättää mitään.
"Kunhan vain pääsisimme kotiin", sanoi Ellen. Hänen käsissään oli hänen
vaaleansininen leninkinsä, ja hän laski sen varovaisesti kirstuun.
"Kööpenhamina on niin suuri, siellä katoamme vilinään. Meillä ei
kuitenkaan ole enää mitään iloa Hvidestrandissa."
Vaikka hän puristi silmänsä kiinni ja uljaasti koetti taistella
vastaan, ei hän kuitenkaan voinut estää paria kyyneltä putoamasta
vaaleansiniselle leningille, joka oli niin monena hauskana päivänä
rannalla somistanut häntä. Hänestä tuntui, kuin siitä vielä olisi
tuoksunut meren suolaisuus, päivänpaahtama multa ja kukkasten mesi.
Nyt hän menettäisi kaiken. Häntä odottivat Kööpenhaminan tukahduttavat
kadut ja kodin ahtaat huoneet. Tuo kaikki olisi niin kuollutta nyt, kun
isä oli poissa.
"Enkö milloinkaan enää saa nähdä teitä tuossa leningissä?" kysyi Yngve
surullisena. Hänenkin mielestään osa kesästä katosi kirstuun kuin
avoimeen hautaan.
Ellen pyyhkäisi tukan otsalta ja katseli häneen heikosti hymyillen,
kyyneltensä keskeltä.
"Kenties, kenties — ensi vuonna", hän sanoi.
Näihin sanoihin "ensi vuonna" sisältyi hänen ja Yngven yhteinen toivo.
Heidän onnensa saattoi elää talven yli kuin kukka, joka versoo lumen
alla, kunnes uusi kesä valoisampine päivineen saa sen puhkeamaan
auringossa.
Kun Yngve toisen kerran oli menossa rannalle, hän tapasi hotellin
eteisessä Vivika Baumerin. Hän oli pannut sadetakin hartioilleen ja
vetänyt myssyn päähänsä, niin että hänen hienot, kapeat kasvonsa olivat
vallan tumman kankaan kehystäminä.
"Aiotteko ulos tällaisessa ilmassa, neiti Baumer!" kysyi Yngve
ihmeissään.
"Aion, en voinut olla sisällä koko päivää." Hän laski kätensä Yngven
käsivarrelle. Tummansininen sadetakki valui hiukan syrjään, niin että
saattoi nähdä hänen valkean villapuseronsa ja kapean käden, jota
koristi leveä kultasormus — hänen kihlattunsa sormus —. "Kandidaatti
Alvén, oletteko puhunut Ellenin kanssa?" jatkoi hän. "Millä mielellä
hän on?"
"Neiti Krohn on levollinen ja maltillinen", sanoi Yngve. "Mutta rouva
parka on vallan murtunut, kivettynyt surusta. Olen myöskin hieman
levoton Arne Krohnista — kukaan ei ole nähnyt häntä sitten aamun."
"Mitä te sanotte?" Vivikan käsi vapisi, hänen siniset, tummien ripsien
reunustamat silmänsä olivat ammollaan. "Ei suinkaan hänelle vain ole
tapahtunut mitään onnettomuutta?"
Yngve tuskin tiesi, mistä johtui, että hän uskoi salaisen pelkonsa
tälle nuorelle tytölle, jota hän tunsi niin vähän. Ehkäpä se johtui
siitä, että Vivika tunsi niin viihdyttävää, lämmintä myötätuntoa muiden
ihmisten suruja kohtaan.
"Minulla on erikoinen syy pelkooni", sanoi Yngve. "Luulen että Arne
Krohn itse oli lämpimästi kiintynyt Maud Atkinsoniin."
"Luuletteko? Vivika oli tullut hyvin kalpeaksi. Ihmisparat", jatkoi
hän hiljaa. "Ja mitä aiotte nyt tehdä, herra Alvén?"
"Olen ajatellut kulkea rantaa pitkin hakemassa häntä. Neiti Baumer,
koska te joka tapauksessa olette matkalla ulos, niin ettekö tahtoisi
auttaa minua? Jospa te kulkisitte päinvastaiseen suuntaan, niin ehkäpä
jompikumpi meistä löytäisi hänet."
"Tietysti minä sen teen", sanoi Vivika innokkaasti.
Hän avasi portin. Sade ja tuuli löivät häntä vastaan, niin että hän
vaistomaisesti peräytyi askeleen.
"Ilma on varmaankin vielä liian raju teille, neiti Baumer", sanoi
Yngve. "Ehkä on parasta teidän jäädä kotiin."
"Ei, minä en sula. Tulkaa, älkäämme hukatko aikaa."
He kulkivat yhdessä niittyjen poikki vievää tietä. Vivika taivutti
solakan vartalonsa kumaraan, musta tukka ryöstäytyi irti myssyn alta ja
liehui hänen silmillään. Huolimatta levottomuudestaan Yngve ei voinut
olla huomaamatta vieressään kulkevaa neitosta. Miten rohkeasti tämä
taistelikaan myrskyä vastaan, vaikka oli niin hento ja pieni. Hän ei
näyttänyt tuntevan levottomuutta, ei väsymystä, kun oli kysymys muiden
palvelemisesta. Vivika Baumerissa oli jotakin, joka toi mieleen nuoren
nunnan, pyhimyksen. Tuollaiselta mahtoi Thüringenin Elisabet näyttää,
kun hän avasi korinsa, missä hänen köyhille aikomansa antimet olivat
muuttuneet ruusuiksi.
He eivät voineet puhua toistensa kanssa. Myrsky pauhasi ylivoimaisena.
Muutaman turhan yrityksen jälkeen he vaikenivat kumpikin, ja rannalle
saavuttuaan he erosivat toisilleen nyökäyttäen, mennen kumpikin omalle
suunnalleen.
Yngve kulki kulkemistaan, melkein huumaantuneena tuulen ja
tyrskyjen pauhusta sekä ilmanpaineesta, joka salpasi häneltä
hengen. Näköala maalle päin oli täällä rantapenkereen estämä. Vain
sähkölennätinpylväiden huiput näkyivät mustina juovina taivasta vasten.
Aallot ajelivat toisiaan pilvenkorkuisina, vihertävävaahtoisina,
huuhdellen rannan ja särkyen pirstoiksi. Suuria vaahtosiekaleita jäi
märille kiville.
Kuljettuaan jonkun matkaa Yngve huomasi miehenjalan jäljet ja aivan
vieressä koirankäpälien syvennykset. Hänen mielensä täyttyi riemulla.
Arne oli varmaan kulkenut tästä. Scott, hotellikoira, oli hänen hyvä
ystävänsä ja seurasi häntä usein pitkillä kävelyillä.
Jäljet näkyivät noin neljänneksen kilometriä pitkin rantaa. Sitten
ne kääntyivät sisämaahan päin, ja Yngven toiveet heikkenivät. Jäljet
katoaisivat pian niittyjen ruohossa ja nummen korkeassa kanervassa,
eikä hän siis kauempaa voisi näitä viittoja myöten kulkea. Hän poikkesi
rannalta ja alkoi kulkea siihen suuntaan, mihin arveli Arnen kulkeneen.
Tässä oli tie, joka oikeastaan erottui vain syvien pyöränjälkien
takia. Kauempana se muodostui oikeaksi ajotieksi. Sen molemmin
puolin oli viljeltyjä maita, missä kasvoi huononpuoleisesti ruohoa
kullankarvaisten maksaruoho- ja vaaleanpunaisten ajuruoholäikkien
välissä. Jonkun matkan päässä oli yhteensulloutunut lauma lampaita.
Etäämpänä näkyi erään talonpoikaistalon tumma olkikatto. Matalat,
pitkät, valkeaksi rapatut huonerivit viheriään vivahtavine ikkunoineen
katsoivat merelle päin, ja takana niiden suojana oli pitkä rivi
hietakinoksia. Talon luona ei kasvanut ainoatakaan puuta, ja
perunamaapahanen teki kasvitarhan virkaa. Yngve muisti äkkiä olleensa
täällä ennen; hän tunsi talon ja muisti siinä asuvien ihmisten
historian, jonka hän oli kuullut kerrottavan kalastusasemalla. Nyt
siinä asui vain kaksi vanhusta yksinään, mies ja vaimo. Heillä oli
ollut monta lasta, jotka kaikki olivat kuolleet kasvavina ollessaan,
paitsi kahta, kahta reipasta nuorta poikaa, jotka olivat kalastajia,
kuten isänsäkin. Eräänä myrsky-yönä he hukkuivat merellä. Toinen
oli kaksikymmentäkaksivuotias, toinen kaksikymmenvuotias. Vanhempi
oli kihloissa ja aikoi pian viettää häänsä. Vanhukset olivat kuin
lamaannuksissa saadessaan sanoman poikiensa kuolemasta. Kesti kauan,
ennenkuin he saattoivat uskoa sitä. Sitten vanha isä meni ulos kuin
unissakävijä, valjasti hevosen ja ajoi itse rantaan, jonne poikien
ruumiit olivat ajautuneet. Hän meni tuomaan kotiin poikansa.
Kaikkea tätä Yngve ajatteli kulkiessaan perunapellon läpi taloon vievää
tietä. Ovi ei ollut lukossa. Hän astui suoraan eteiseen, missä vanha,
takkuinen, epämääräistä rotua oleva koira ilmaisi paheksumisensa ja
ihmettelynsä vieraan näkemisestä lyhyin, kähein haukahduksin, mikä
päättyi muutamiin tyytymättömiin murahduksiin. Yngve rauhoitti koiraa
silittämällä sen päätä ja puolisokeita silmiä, minkä jälkeen koira
salli hänen, astua tupaan.
Matala huone oli vallan hämärä. Yngve erotti epäselvästi yhdellä
seinällä korkean sängyn punapilkkuisine verhoineen, nurkassa olevan
bornholmilais-kellon ja ikkunain välissä laskulaudalla varustetun
pöydän, jonka ääressä vanhukset istuivat. Mies istui pöydän päässä
tupruttaen pitkää piippuaan; ryppyisissä, ahavoituneissa kasvoissa oli
syvä, miettivä ilme, tuuheitten kulmakarvojen alta näkyvä katse oli
sammunut, ja harmaanvalkoiset hapset riippuivat pitkinä suortuvina
kaulalle pienen mustan lakin alta. Yllään hänellä oli raitainen
villapaita; hihat näkyivät tummansinisen sarkaliivin alta. Jaloissa
hänellä oli puukengät. Vaimo oli pieni ja hento, ja hänen kasvonsa
olivat terävät, mutta kalpeat, päätä verhosi musta liina. Paikaltaan
ikkunoiden välistä hän ensiksi näki vieraan ja nykäisi kyynärpäällään
miestään, joka nousi äkkiä ja tokaisi ihmetellen: "Kas vaan, kukahan
hän on."
Yngve astui lähemmäksi ja koetti selittää vanhuksille, että hän haki
erästä nuorta miestä, joka oli ollut poissa hotellista koko päivän. He
eivät häntä ymmärtäneet, ja Yngven täytyi toistaa sanansa monta kertaa
mahdollisimman selvästi ja tanskankielisin kääntein, ennenkuin he
ymmärsivät mitä hän tarkoitti. Vanha vaimo osoitti höperöä ihmettelyä
sen johdosta, että ruotsalainen oli eksynyt heidän seudulleen. Vasta
kun Yngve oli kertonut iästään, yhteiskunnallisesta asemastaan ja
syntymäpaikastaan, hän sai tietää, ettei kukaan vieras ollut kulkenut
siitä ohi tänään, mutta että koira oli haukkunut muutamia tunteja
sitten, niin että varmaankin oli joku ollut särkkien keskellä.
"Oi Herra Jumala, minne hän on voinut joutua", sanoi vaimo huojuttaen
päätään edestakaisin ja kietoen käsivartensa kudottuun villahuiviin
ikäänkuin viluissaan. "Tänään on vasta Herran ilma — Herran ilma — jos
joku joutuu veteen, niin hän voi sinne jäädä."
"Niin, eikä hän olisi ensimmäinen, jonka meri on ottanut", sanoi mies,
ja hänen harmaa päänsä painui syvemmälle piipun yli, joka oli sammunut.
"Ei, eipä ensimmäinen."
Ja vanhusten lohduttomat sanat kaikuivat yhä Yngven korvissa, kun
hän jatkoi etsimistään yksinäisten särkkien keskellä, nummella ja
suossa, missä syvät silmäkkeet alituiseen pakottivat hänet kulkemaan
kiertoteitä päästäkseen eteenpäin.
Täällä ei näkynyt jälkeäkään, eikä hän kohdannut ketään. Hänen
ympärillään oli synkkä, autio, sadevihmaan peittynyt luonto, jota
rajumyrsky oli runnellut, luonto, joka Yngvenkin rohkeaan ja
toivorikkaaseen mieleen toi ajatuksen ihmiskyvyn heikkoudesta, kohtalon
järkkymättömyydestä.
Vihdoin hänen täytyi luopua tuloksettomasta hakemisestaan ja mennä
kotiin. Vivika oli tullut ennen häntä, eikä hänkään ollut saanut
minkäänlaisia tietoja Arnesta. Yngven oli vaikea viedä tällaista sanaa
Ellenille, kaksin verroin vaikeaa, koska hän näki tytön silmistä, että
tämä oli alkanut epäillä pahinta.
Kun Yngve kertoi nähneensä koiran jälkiä hiekassa niiden rinnalla,
joita hän luuli Arnen jäljiksi, huudahti Ellen valittaen:
"Scott on tullut takaisin tunti sitten — yksin..."
Ja he katselivat toisiaan uskaltamatta kumpikaan sanoiksi pukea
pelkoaan.
Loppuosa päivästä kului tuskassa ja toivottomassa odotuksessa. Ja
vähitellen rouva Krohn alkoi ymmärtää, että häntä odotti uusi suru.
Hän ei ollut vielä kadottanut kaikkea. Hän saattoi tulla siis vieläkin
köyhemmäksi kuin miksi tämä päivä oli jo tehnyt hänet.
Hitaasti hän heräsi tuskallisesta horroksestaan tietoisuuteen siitä,
että elämällä oli hänelle vielä arvoa siksi, että vielä löytyi joku,
josta hän piti ja jonka takia hän oli levoton. Ja illan tullen, kun
Ellen hetkiseksi oli mennyt Vivika Baumerin luo, rouva Krohn kääri
huivin hartioilleen ja meni ulos etsimään poikaansa.
Sade oli tauonnut, mutta myrsky vonkui kietoen hänen hameensa säärien
ympärille. Tiellä oli suuria vesilätäköitä, ja niityillä oli sadevesi
kokoontunut pieniksi lammikoiksi, joiden pinta väreili tuulessa. Hyypät
lentelivät hänen yllään valittavasti kirkuen. Margaretasta tuntui
niiden herkeämätön levottomuus olevan osa hänen sieluaan raatelevasta
tuskasta. Taivaanrannalla olivat pilvet hajaantuneet; iltataivaan
kirkas juova lepäsi kultaisena reunuksena sinipunervan meren äärellä.
Äkkiä pilkisti aurinko esiin, ja hän sulki vaistomaisesti silmänsä,
sillä niin nopea oli vaihdos harmaanraskaan myrskypäivän hämärästä
hehkuvaan, palavaan iltavalaistukseen, joka sai valkean rannan
veripunaisena hohtamaan.
Oi, aurinko, joka nyt laski... eikö se vienyt mukanaan kaikkea sitä,
mikä elämässä oli ollut hänelle rakkainta? — Parasta kai olisi hänelle,
jos hän pääsisi näkemästä uuden päivän nousua — jos se päivä, joka
nyt sammui, olisi hänen viimeisensä. Hänen mielensä oli niin täynnä
katkeruutta, joka myrkytti kaiken. Nykyisyyden, tulevaisuuden ja
menneisyyden valoisimmat muistot. Ove oli ollut osallisena hänen
parhaimmista tunteistaan aina siitä saakka, kun hän oli pieni tyttönen,
joka leikki lapsuutensa puutarhassa. Hän ei ollut koskaan voinut
kuvitella elämää ilman Ovea. Ja häntä pyörrytti ajatellessaan edessä
olevia äärettömän tyhjyyden pitkiä vuosia.
Kenties hän lisäksi ei ollut menettänyt ainoastaan Ovea, vaan
myöskin poikansa, vanhimman lapsensa, joka oli heidän ensimmäisen
rakkautensa pantti. Arnella oli isänsä kasvot, mutta äitinsä sielu —
hänen rakkaalla pojallaan, joka aina oli suojellut häntä miehekkäällä
hellyydellä. Oi, hän ei varmaankaan ollut pitänyt heistä kylliksi —
Arnesta ja pikku Ellenistä —, hän oli syrjäyttänyt heidät Oven tähden,
niinkuin kerran menneisyydessä oli unohtanut vanhempansa sen tunteen
rinnalla, joka niin täydellisesti oli hänet vallannut.
Hän oli rakastanut väärin, rakkaudella, jonka sisimpänä vaikuttimena
oli itsekkyys. Rangaistaisiinko häntä nyt sillä, että hän menettäisi
Arnenkin?
Margareta Krohn teki tiliä itsensä kanssa. Hän otti vastaan surun —
hän ei työntänyt sitä enää luotaan onnettomuutena, jota ei jaksanut
kantaa. Hänen rakkautensa Oveen oli kuin suuri puu, joka oli peittänyt
varjoonsa kaikki muut tunteet hänen sydämessään. Nyt ne saivat puhjeta
ja kehkeytyä voimakkaina ja elämänhaluisina, nuo pienet, laiminlyödyt
rakkaudenidut, jotka ennen olivat kuihtuneet hoidon puutteessa. Hänestä
tulisi parempi ihminen, parempi äiti lapsille, jos hän vain saisi pitää
heidät...
Hän oli kulkenut tuijottaen hiekkaan, omiin ajatuksiinsa vaipuneena.
Kohottaessaan päänsä hän näki kirkkaassa auringonvalossa, joka huikaisi
häntä, miehen tummat ääriviivat lähestyvän itseään, nuoren miehen,
jonka vartalo oli raskaasti etukumarassa... Margareta uskalsi tuskin
uskoa silmiään. Oi taivaan Jumala, oliko mahdollista, että hänen
rukouksensa niin pian saisi vastauksen? —