VI.

Rouva Krohn ei saanut unta. Hän tuijotti pieneen huoneeseen, jossa

kesäyön hämärä oli sulattanut kaikki ääriviivat. Vuoteen valkeat

lakanat erottautuivat pimeässä. Vaalea leninki, jonka Ellen oli

heittänyt tuolille, muuttui aavemaiseksi. Kasteiset ikkunat

alkoivat hohtaa. Kuu oli noussut. Sohvan yläpuolella, ikkunoita

vastapäätä riippuvassa peilissä näkyi kylmä heijastus, joka sai lasin

muistuttamaan jäätynyttä lammikkoa. Ja vähitellen valo aleni, niin että

ikkunaristikko kuvastui harmaanruskealla seinällä.

Ellenin levollinen hengitys sekoittui vanhan, nurkassa seisovan

bornholmilaiskellon tasaiseen tikitykseen. Meren kohina kuului hyvin

selvästi tyynessä ilmassa.

Professori Krohn asui vinttikerroksessa olevassa huoneessa, joka

sijaitsi hänen vaimonsa makuuhuoneen yläpuolella. Rouva Krohn tiesi

aina, milloin miehensä tuli kotiin iltaisin, eikä hän voinut nukkua,

ennenkuin oli kuullut oven käyvän ja erottanut levottomien askelten

kapseen ylhäältä. Vasta kun kaikki oli hiljaista ja rouva Krohn oletti

miehensä nukkuvan, alkoivat hänen omat jännittyneet hermonsa laueta

ja päästä lepoon. Hiljaisuus ja hämärä laskeutuivat kuin vilpoiset,

hyväilevät kädet hänen silmilleen, ja hän sai säännöllisesti nauttia

parin tunnin lepoa, ennenkuin aamun kajastus ja lintujen viserrys hänet

herättivät.

Näinä yön tunteina, Ellenin nukkuessa ja kaiken ollessa talossa

hiljaista, rouva Krohn lepäsi ajatellen menneitä vuosia. Koko elämä

soljui hänen editseen kuvasarjoina, valoisina ja synkkinä, ja kaiken

yllä lepäsi kaihoisa loiste, joka on ominaista menneisyydelle.

Rouva Krohn oli mielestään aina tuntenut miehensä. He olivat kasvaneet

samassa pienessä seelantilaisessa kaupungissa. Ove Krohn oli tuomarin

poika, ja hän itse oli varakkaan puutavarakauppiaan tytär. He olivat

aina tanssineet toistensa kanssa lastentanssiaisissa, ja heillä oli

ikäänkuin sovittuna tapana antaa aina toisilleen kotiljonkirusetit.

Margareta saattoi muistaa poikenneensa tästä tavasta vain yhden ainoan

kerran. Hän oli neljäntoistavuotias, ja hänen suurin kunnianhimonsa

oli kuulua täysikasvaneiden joukkoon. Piirilääkärin poika, joka

oli ylioppilas, oli liehakoinut häntä hieman, ja äkillisen uhman

vallassa Margareta antoikin hänelle rusettinsa. Mutta kosto seurasi

— Ove ei ollut näkevillään häntä enää sinä iltana, ja Margareta oli

epätoivoissaan. Tuo ylioppilas, mitäpä hänestä. Ove Krohn oli hänen

epäjumalansa silloin kuten aina muulloinkin. Jo koulupoikana oli Ovella

ollut tuo kylmä, levollinen käytös, joka sai Margaretan taipumaan hänen

tahtonsa mukaan sokeassa ihailussa. Jos he olivat epäsovussa, niin

Margaretan täytyi aina taipua, vaikka Ove olisikin ollut väärässä. Ja

ihaillessaan Ove Krohnia hän ihaili myös hänen omaisiaan. Aina kun hän

kulki torin varrella sijaitsevan harmaan kivirakennuksen ohitse, missä

tuomarin perhe asui, täyttyi hänen mielensä hartaudella, ja hän lehahti

tulipunaiseksi ilosta, kun rouva Krohn nyökkäsi hänelle heijastuspeilin

äärestä, istuessaan ikkunalla kukkivien pelargonioiden ja lakkaviolien

takana.

Tuo kookas, solakka rouva Krohn oli kaunis; hänen nenänsä oli kaareva

ja tukkansa paksu ja musta. Margareta vertaili usein surumielisenä

toisiinsa häntä ja omaa pyylevää, arkipäiväistä äitiään, joka oli niin

kiltti ja herttainen, mutta joka parhaimmalla tahdollaankaan ei voinut

tehdä hienoa ja ylimyksellistä vaikutusta. Tuomari oli pieni, jäykkä

ja laiha mies, virkavaltainen sormenpäihinsä asti. Mutta Margaretan

rakkaus loihti hänenkin kuivan ja epämiellyttävän olemuksensa ylle

kaunistavan hohteen. Hän ei käynyt usein Oven kodissa, ja kun äiti

joskus lähetti hänet sinne asialle, niin hän nousi portaita sykkivin

sydämin ja tuskin uskalsi vetää soittokellon nuorasta. Ilmakin oli

tuomarin huoneissa toisenlaista kuin muualla hänen mielestään. Siellä

oli aina niin vilpoista kesäisin ja suloisen lämmintä talvisin,

ja vastaan lehahti omituinen hieno, mieto tuoksu, joka vaikutti

kuin keveä hyväily. Huonekalut olivat jykevät ja vanhanaikaiset,

tummapäällyksiset, ja seinillä olevat taulut olivat enimmäkseen

arvokkaita vanhoja vaskipiirroksia tummissa mahonkipuitteissa.

Kotona huonekalut olivat päällystetyt tulipunaisella plyyshillä, ja

värillisten öljypainokuvien ympärillä oli leveät kultakehykset, joista

puutavarakauppias niin paljon piti. Margareta tunsi selvästi eron

omassa kodissaan vallitsevan uudenaikaisen rihkamakomeuden ja tuomarin

kodissa silmää hivelevän vanhan kulttuurin välillä. Ja nähdessään

kuvansa rouva Krohnin vierashuoneen ikkunain välissä riippuvissa

kauneissa empirepeileissä hän tunsi katkeruudella, ettei ollut

sopiva tähän ympäristöön. Hänen hehkuvat kasvonsa — tuomarin talossa

käydessään hän punastui yhtämittaa — ja lyhyt kömpelö vartalonsa eivät

ensinkään sopineet tänne. Ainoastaan tummien, solakoiden ihmisten,

joiden kasvot olivat hienopiirteiset, kuten Oven ja hänen äitinsä, tuli

oleskella tällaisissa suojissa.

Täytettyään kuusitoista vuotta Margareta alkoi muuttua. Kaikki ihmiset

kaupungissa huomasivat sen, ja hän tunsi sen itsekin hiljaisella,

onnellisella ihmettelyllä. Hänestä tuli suloinen neito. Hänen pieni

pyöreä vartalonsa kehittyi, ja hänen käytökseensä tuli viehkeyttä. Iho

muuttui hienommaksi, silmiin tuli kirkkautta ja ilmeeseen syvyyttä

— ja hänen tapansa kammata tukkansa sekä rippileninkinsä tekivät

muutoksen täydelliseksi. Hän kuuli ihmisten joskus kuiskaavan, kun hän

kulki heidän ohitseen kadulla: Margareta Langesta on tullut oikein

sievä tyttö. Ja vaistomaisesti hän kohotti päätään hymyillen kuvalleen

puodinikkunoissa.

Sitten seurasi pari onnenvuotta. Lapsuudessaan Margareta oli useinkin

ollut synkkämielinen. Nyt hän karisti päältään mietiskelyt, hän

nautti elämästä tervein mielin ja herkin sykähtelyin vastaanottaen

kaiken sen, mihin sisältyi ilonaiheita. Hänestä kaikki oli kaunista —

vuodenaikojen vaihtelevat ihanuudet, kodin viihtyisyys ja hyvinvointi,

ystävättäriensä seurassa viettämänsä hauskat hetket — ja kaiken tämän

takana oli salainen aurinko, joka kultasi olemassaolon, ajatus, joka

viipyi Ove Krohnin luona. Hänen rakkautensa ei tarvinnut paljon

virikettä elääkseen. Satunnainen tapaaminen silloin tällöin, tervehdys,

pari nopeasti vaihdettua sanaa olivat kylliksi tekemään hänet

onnelliseksi pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Oven käytös häntä kohtaan oli

muuttunut. Hän ei tosin ollut luopunut entisestä vallanhimostaan eikä

mielistellyt häntä niinkuin muut nuoret herrat, joita hän tapasi. Mutta

väliin saattoi hänen katseessaan pilkahtaa ihailua ja hänen äänensä

soida pehmeämpänä, ja siitä Margareta tiesi olevansa hänelle enemmän

kuin ennen.

Sitten tuli kesä, Oven ylioppilaaksitulokesä. Margareta käveli eräänä

päivänä ystävättärensä Karin Bangin kanssa pitkin rantaa kiertävää

puistokujaa. Miten hyvin hän muisti lehmusten kukkatuoksun, rannalla

leikkivät aurinkotäplät ja puitten välistä siintävän vuonon sinisen

hohteen!

Äkkiä hänen sydämensä alkoi tykyttää vallan haljetakseen. Karin

näki hänen karahtavan tulipunaiseksi ja alkoi kiusoitella häntä sen

johdosta... Ove näet tuli vastaan muutamien toveriensa kanssa. Tytöt

pysähtyivät ja onnittelivat vastaleivotuita ylioppilaita. Miten Oven

tummat kasvot loistivatkaan valkean lakin alla! Hän puristi Margaretan

kättä lujasti kiittäessään häntä, ja pyysi hänet sitten toiseen

valssiin "klubin" metsätanssiaisissa.

Kun he erosivat, toivoi Margareta Karinin olevan vaiti, jotta hän saisi

ajatella rauhassa — ajatella vain Ovea vaaleassa kesäpuvussa valkolakki

päässä. Hän saattoi vielä tuntea hänen sikarinsa miedon hajun, johon

sekoittui hieman rouva Krohnin vierashuoneen hienoa tuoksua... Ja äkkiä

hän jätti Karinin ja juoksi puistotietä pitkin käsivarret levällään,

ikäänkuin tahtoen syleillä koko maailmaa.

Sitten tuli tanssiaisilta. Se oli onnellisin ilta Margaretan elämässä,

onnellisempi kuin hänen hääiltansa, sillä silloin hän ei ollut enää

niin nuori ja toivorikas. Kihlausvuosien monet pettymykset olivat hänen

takanaan, hän tunsi Oven paremmin. Ei silti, että hän olisi rakastanut

Ovea vähemmin. Eipä suinkaan — hänen rakkautensa oli yhä kasvanut,

kunnes se oli täyttänyt hänen koko elämänsä... Mutta hän tiesi, että

Ove oli vaativainen, että hän saattoi olla kylmä ja kova, ja hänen

luonteensa oli alistunut ja kesyttynyt yhteiselämässä Oven kanssa,

joten hän ei koskaan enää saattanut olla sama luonnollinen tyttö, joka

kerran oli katsellut niin iloisin silmin tulevaisuuteen.

Oi — mutta metsätanssiaisissa, silloin Ove oli ollut rakastunut häneen!

Silloin hän kerrankin oli unohtanut valtiutensa ja tehnyt Margaretasta

kuningattaren siksi yhdeksi onnelliseksi yöksi. Ja he kuljeskelivat

yhdessä yksinäisiä polkuja, synkkien puiden alla, tanssipaikalta

tuikkivien valojen vilkuttaessa runkojen välillä ja musiikin soidessa

uneksivana, kaukaisena. Ilma oli leppoisan kostea, ruohot, lehdet

ja märkä maa lemusivat... Äkkiä hän oli tuntenut Oven käsivarren

hartioittensa ympärillä ja hänen poskensa omalla poskellaan. Kun hän

joskus jäljestäpäin oli tuntenut katkeruutta Ovea kohtaan, ei hänen

tarvinnut muuta kuin ajatella sitä hetkeä, ja hän antoi Ovelle kaiken

anteeksi sen onnen takia, joka silloin oli hänet täyttänyt.

Ensimmäistä huumaavaa riemua seurasi sitten kihlausajan ääretön

yksitoikkoisuus. Hän näki Oven vain kahdesti vuodessa, jouluna ja

kesäloman aikana. Muun ajan hän eli vain kirjeistä. Ajatellessaan

menneitä aikoja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut huono tytär

vanhoille rakkaille vanhemmilleen. Hän oli heidän nuorimpansa;

vanhemmat sisarukset olivat kaikki naimisissa ja jättäneet kodin. Hänen

isänsä ja äitinsä olivat olleet niin sanomattoman hyvät ja kultaiset

hänelle, ja hän oli saanut järjestää elämänsä niinkuin itse halusi.

Kaikki hänen pienet toivomuksensa täyttyivät. Hänen huoneensa oli

kaunein koko talossa. Aamuisin, ennenkuin hän vielä oli noussut —

hänelle tuotiin aina kahvi sänkyyn —, hän saattoi kuulla isänsä äänen,

kun tämä jutteli kirjeenkantajan kanssa käytävässä. Ja jos joukossa

oli kirje Ovelta, niin leikkisä ääni kuulosti kaksin verroin iloiselta

ja tyytyväiseltä, ja kirjeenkantaja sai sikarin. — Voi, mitenkä nuo

rakkaat vanhukset olivat sydämellisesti ottaneet osaa hänen kaikkiin

iloihinsa ja suruihinsa. Ehkä he olivat hiukan ylpeitäkin siitä, että

hän oli kihloissa tuomarin pojan kanssa, mutta ennen kaikkea he sentään

ajattelivat, että Ove oli se, jonka heidän Margaretansa oli valinnut.

Ja hänen takiaan he ummistivat silmänsä Oven vioilta eivätkä suvainneet

kodissaan puhuttavan ainoatakaan pahaa sanaa hänestä.

Miten Ove eleli Kööpenhaminassa, siitä ei Margareta tiennyt mitään.

Hänen ensi alussa osoittamansa hellä huomaavaisuus muuttui pian

tavanomaiseksi ylimielisyydeksi ja itsetietoisuudeksi. Hän ei

kirjoittanut erittäin säännöllisesti, ja hän oli kerta kaikkiaan

sanonut, että Margareta ei saanut odottaa häneltä mitään kaihomielisiä

kirjeitä. Mutta Margareta oli kiitollinen jokaisesta sanasta ja

säilytti kaiken, mikä tuli Ovelta, yksinpä kortitkin, joissa oli vain

lyhyt tervehdys kulmassa.

Hänen mielestään päivät ja vuodet olivat kuin muuri, joka erotti hänet

Ovesta. Kukin eletty päivä oli muurista purettu kivi; hän oli tullut

askeleen lähemmäksi päämaaliaan. Hän ajatteli vain, miten saada nämä

päivät loppumaan, ja hän unohti, että samalla kaikkosi hänen kallis,

lyhyt nuoruudenaikansa, joka ei enää koskaan ollut palaava. Nyt hänestä

tuntui, että tuon menneen odotusajan olisi pitänyt antaa hänelle paljon

enemmän, jos hän vain itse olisi tahtonut. Hän olisi voinut olla

vanhemmilleen enemmän, enemmän kaikille rakkaille ystävilleen pienessä

kotikaupungissa, ja hän olisi voinut kehittää itseään paljon enemmän,

ollakseen arvokkaampi täyttämään paikkansa Oven puolisona. Mutta

silloin hän ei sitä ymmärtänyt. Hän oli joutunut tylsyyden tilaan,

joka lamautti hänen ruumiinsa ja sielunsa. Näinä vuosina oli hän, tuo

pieni, terve Margareta Lange, muuttunut laihaksi ja kalpeaksi, ja hänen

silmissään paloi ainainen tyydyttämätön kaipaus.

Oi, miten hyvin hän muisti nuo päivät, jolloin istui ikkunan ääressä

käsitöineen, ommellen kapioihinsa lukemattomia korureikiä ja pykäliä.

Hänen edessään oli ahdas pikkukaupungin katu, vuoroin aurinkoisena,

vuoroin varjoisena, märkänä sateesta tai valkeana lumesta, mutta

aina yhtä uneliaan hiljaisena; vain joskus häiritsi hiljaisuutta,

työkärryjen raskas räminä, jostain porttikäytävästä kuuluva

koiranhaukunta tai ohikulkevien puheensorina. Hän tunsi useimmat

ohikulkijat ja toisinaan tervehti heitä — jotakuta vanhaa neitiä tahi

lapsia, jotka tulivat koulusta tai menivät ystäviensä luo. Karin Bang

kulki usein ohitse; hän keksi myötäänsä asiaa asemalle, sillä hän oli

ihastunut erääseen rautatievirkamieheen.

Talvi-illat olivat pisimmät. Margareta istui käsitöineen tai

syventyneenä jonkun kirjan lukemiseen; isä ja äiti pelasivat

bezigue-peliä. Niin pian kuin lamppu oli sytytetty, puutavarakauppias

otti korttipakan ja laski sen arkihuoneen pyöreälle pöydälle. "Emmekö

nyt käy käsiksi bezigueen, äiti", sanoi hän. Ja rouva Lange järjesti

kortit, vaikka Margareta tiesi, ettei peli häntä huvittanut, vaan että

hän pelasi ainoastaan miehensä vuoksi. He pelasivat tunnin toisensa

jälkeen, ja hiljaisuutta häiritsivät vain yksitoikkoiset huudahdukset

— "kuninkaallinen pariskunta" — "bezigue" — "kaksinkertainen bezigue".

Kun kello vihdoin löi kymmenen, kokosi isä kortit, haukotteli pari

kertaa ja sanoi hyväntahtoisella äänellään: "Ehkä sitten otamme pienen

tuutingin, ennenkuin käymme levolle, Helena?" Ja totitarjotin tuotiin

sisälle, ja naiset joivat kahvia. Kello yksitoista olivat tulet

sammutetut ja talossa oli hiljaista. Puutavarakauppias oli naputtanut

ilmapuntariin nähdäkseen, nousiko se, ja hän oli myös repäissyt lehden

seinäallakasta. Rouva Lange oli tarkastanut, että kaikki ovet olivat

kiinni ja että palvelijatar oli kotona. Sitten vanhukset nukahtivat

rauhallisesti, mutta Margareta heittelehti vuoteellaan sydän sairaana

kaihoten elämää, joka meni menojaan.

Kymmenen vuotta oli näin kulunut, kymmenen äärettömän pitkää vuotta.

Viimeinen oli raskain. Silloin oli Margaretan isää kohdannut halvaus,

ja vaikka hän näytti siitä pian toipuvan, ei hän enää tullut

entiselleen. Hän ei pystynyt enää työhön, ja päivän toisensa jälkeen

hän istui ikkunan ääressä, tähyili heijastuspeiliin ja torkkui piippua

imien. Illan tullen hän ei edes voinut pelata beziguea, hän ei voinut

koota ajatuksiaan, niin että olisi kyennyt seuraamaan pelin menoa.

Rouva Lange pani hänelle pasianssia, ja hän katseli sitä virkkoen

jonkun pienen huomautuksen; sitten pää valahti rinnalle ja hän oli

vähällä nukahtaa. Kun kirjeenkantaja toi kirjeen Ovelta, niin hän tosin

sanoi kuten tavallisesti: "Teille pitää kai olla sikari, Hansen", mutta

äänessä ei ollut enää samaa iloista sointua. Ja rouva Lange kutistui

ja kävi kumaraselkäiseksi, ja hänen kasvoihinsa ilmestyi paljon

väsymyksen ryppyjä. Margaretan täytyi auttaa häntä nyt taloudessa.

Itse hän liikkui heidän keskellään hiljaisena ja kuihtuneena

kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana, vuosien ja sairauden riistäessä tuuma

tuumalta ne kaksi, jotka olivat hänen parhaat ystävänsä.

Sitten tuli viimein hääpäivä.

Ove oli suorittanut loistavan tutkinnon ja oli päässyt alilääkäriksi

erääseen sairashuoneeseen; sitäpaitsi hänen praktiikkansa kasvoi

kasvamistaan. Häntä pidettiin erinomaisen etevänä lääkärinä ja hänestä

odotettiin paljon.

Kun Margareta vihdoin viimein saavutti elämänsä suuren päämaalin, oli

hän jo väsynyt — tie sinne oli ollut niin pitkä. Ehkä hänen olisi

pitänyt vapauttaa Ove lupauksestaan. Mutta tämä ei ollut koskaan

ilmaissut hänelle haluavansa päästä siitä, ja itsellään hänellä ei

ollut voimia luopua Ovesta.

Sen sijaan että hän tähän saakka oli elänyt elämänsä kaipauksessa ja

tyhjyydessä, hänen elämänsä muuttui nyt avioliitossa levottomaksi,

tuskalliseksi jännitykseksi, jota muutamat onnenhetket, jolloin Ove

oli hänelle hyvä, valaisivat. Jos Ove vain silitti hänen tukkaansa tai

sanoi hellän sanan, niin hän tunsi saaneensa palkan huolenpidostaan,

lohdun kaikista pettymyksistään. Ensi vuosina, jolloin heidän tulonsa

vielä olivat pienet, hän tunsi ilolla voivansa auttaa miestään

työskentelyllään kodissa, ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään. Oi,

hän oli täyttänyt paikkansa paljoa paremmin vaatimattomana pikku

tohtorinnana neljännen kerroksen huoneistossa kaukana Vesterbrolla

kuin myöhemmin rikkauden ja maineen päivinä. Hän ei osannut

kantaa kallisarvoisia pukujaan eikä seurustella emäntänä niiden

arvohenkilöiden ja kuuluisuuksien kanssa, joita hänen miehensä maine

toi heidän kotiinsa. Hän kulki yhtä kömpelönä ja vieraana omassa

kodissaan suurissa vastaanotoissa kuin pikku Margareta aikoinaan

tuomarin huoneistossa. Kuta useampia vuosia kului, sitä katkerammin

hän tunsi omat puutteellisuutensa. Hän menetti vähitellen viimeisenkin

hitusen itseluottamuksestaan.

Pienessä kodissa Vesterbrolla olivat lapset syntyneet — Arne, Ellen

ja pikku Poul, joka kuoli. Margareta oli hyvin kiintynyt lapsiinsa,

mutta äitiydentunteesta vei hänessä kuitenkin aina voiton hänen suuri

rakkautensa mieheensä. Lapset olivat toisessa sijassa, he ja hän olivat

olemassa vain Ovea varten, ja jo heidän lapsuudestaan saakka hän koetti

teroittaa sitä heidän mieliinsä. Mutta Ellenin reipas luonne ei aina

mukautunut — hän oli kyllä äärettömästi kiintynyt isäänsä, mutta ei

tahtonut sokeasti alistua — ja Arne asettui äitinsä puolelle koettaen

lapsellisella ritarillisuudella suojella häntä niitä nöyryytyksiä

vastaan, joita äiti lempeän, epäitsekkään luonteensa takia niin usein

sai kärsiä.

Ja vuodet olivat vierineet huomaamatta, toinen toisensa jälkeen, kunnes

Margareta huomasi olevansa keski-ikäinen rouva, jolla on täysikasvuisia

lapsia. Hänen vanhempansa olivat aikoja sitten kuolleet, ja kun hän

milloin käväisi kotikaupungissaan, ohjautuivat hänen askeleensa ensiksi

hautausmaalle, jossa nuo molemmat rakkaat nimet olivat kaiverrettuina

yhteiseen hautapatsaaseen. Kodin puutarhasta haudalle tuodut

vanhanaikaiset punaiset ruusut kukkivat heinäkuussa, ja seljapensaiden

valkoiset kukat putoilivat tähtinä haudan pehmeään nurmeen. Aidan luona

kasvavien puiden lomitse näkyivät vihertävät niityt, sininen ulappa ja

kaukaiset metsät, jotka olivat olleet hänen lapsuutensa unelmamaina.

Ne olivat aina peittyneet usvaan, joten näytti kuin ne olisivat olleet

niin kovin kaukana — kuten lapsuudenaika ja se elämä, joka kerran oli

ollut hänen elämänsä.

Hän ei käynyt tervehtimässä ketään muuta kaupungissa kuin Karin Bangia.

Tämä ei ollut mennyt naimisiin. Rautatievirkamies oli ottanut toisen,

ja Karin oli perustanut pienen koulun. Häneen oli tullut jotain

miesmäistä. Hän esitelmöi toisinaan naistenkokouksissa ja harrasti

politiikkaa ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Mutta kun hän oli yksin

Margaretan kanssa, saattoi tapahtua, että hänen karski luonteensa

muuttui ja hän nyyhkytti käsivarret kiedottuina vanhan ystävättärensä

kaulaan.

"Sinä olet onnellinen", sanoi hän toisinaan, "sinä sait sen, jonka

tahdoit."

"Naimisissaolo ei ole aina helppoa, usko minua", vastasi Margareta.

"Ehkä ei, mutta tyhjyydentunne — tyhjyydentunne on sentään pahinta

kaikesta."

Margareta ei vastannut. Hän ei voinut kertoa avioliittonsa

pettymyksistä kenellekään ihmiselle. Ja sitäpaitsi hän tiesi, että

Karin oli oikeassa, hän ei olisi halunnut vaihtaa osaansa hänen

kanssaan.

Nyt hänestä tuntui, että hän menneinä vuosina oli kuitenkin ollut

onnellinen. Nyt vasta oli suru hänet saavuttanut. Tämän surun rinnalla

eivät hänen elämänsä muut huolet olleet mitään. Hän ei ollut ennen

ymmärtänyt, mitä merkitsee kärsiä. Kärsiä joka ajatuksellaan, kärsiä

ruumiinsa joka hermolla. Kärsiä niin, että hänen toisinaan täytyi

painaa kätensä jyskyttäville ohimoilleen, ikäänkuin pidättääkseen

esiinpursuvaa katkeraa tuskaa, samalla kuin hänen täytyi kysyä

itseltään, oliko hän tulemassa mielipuoleksi.

Hän oli menettävä Oven... ja vielä toisen naisen takia... Mitä oli

elämä sitten muuta kuin ammottava tyhjyys, vailla järkeä ja oikeutta...

Oi, miten hyvältä tuntui, että vanhukset olivat kuolleet, ettei heidän

tarvinnut kokea tätä surua ja häpeää. Hänen omat vanhempansa olivat

viimeiseen saakka luottaneet tyttärensä onneen ja iloinneet siitä. Ja

Oven isä ja äiti — kuinka he olivatkaan ylpeilleet pojastaan, hänen

kyvystään, hänen kuuluisasta nimestään! Nyt tuo nimi tulee vedetyksi

lokaan; sitä kuiskaillaan kohta joka sopessa ja mainitaan pääkaupungin

häväistyslehdissä. Oi, Ove ei ollut oma itsensä, hän ei tiennyt mitä

hän teki — jospa joku voisi ehkäistä sen, niin kauan kuin se vielä oli

mahdollista — hänen itsensä takia, vain hänen itsensä takia. Mutta se

oli mahdotonta. Hän tunsi Oven. Hän ei koskaan ottanut vastaan neuvoja,

hän ei seurannut mitään muita lakeja kuin omaa tahtoaan.

Margareta heittelehti edestakaisin, hän käänsi tyynyään, joka poltti

hänen kuuman poskensa alla. Sitten hän kohottautui kyynärpäittensä

varaan ja katseli yöpöydällä olevaa kelloa kesäyön heikossa

valaistuksessa. Se oli kohta kaksitoista, eikä Ove ollut vielä tullut

kotiin.

Nyt narisi ulko-ovi, kuului askeleita ja ääniä. Oven ääni — hänen

sydämensä jyskytti kuuluvasti —, naisen kirkas naurahdus — ja sitten

rouva Atkinsonin imelä kotkotus:

"Tuhannen kiitosta, herra professori, että olette kunnioittanut

tytärtäni kävelemällä hänen kanssaan."

Ei siis ollut totta, mitä Ellen oli sanonut. Ove ei ollut kävellyt

yksin illalla. Ei, kuinka hän saattoi sitä luullakaan! Hänhän oli itse

nähnyt hänen ilmeestään, kuinka hän kaipasi muualle, kun he erosivat

rannalla.

Rouva Krohn heittäytyi äkkiä pitkäkseen ja kätki kasvonsa tyynyyn. Hän

ei halunnut kuulla mitä he sanoivat toisilleen. Niin halpamainen hän ei

sentään ollut, että olisi tahtonut vakoilla miestään.

Nyt Ove nousi portaita. Hän ei voinut olla kuulematta hänen

askeleitaan. Ja kesken tuskiaan hän huokasi helpotuksesta. Ove oli siis

sanonut hyvää yötä Maudille ja oli yksin, eikä Margaretan tarvinnut

ajatella noiden kahden olevan yhdessä.

Yläkerran ikkuna suljettiin. Margareta saattoi kuvitella miehensä

seisovan ikkunan ääressä katsellen hämärtyvää maisemaa ja meren

vaaleata juovaa, solakka vartalo tummana taivasta vasten, tukka

loistaen hopealta. — Oi tuota valkoista tukkaa! — Itku nousi hänen

kurkkuunsa. Jospa hän olisi kadottanut miehensä silloin, kun he

molemmat olivat nuoria, sillä nyt oli kauheata ajatella, että vieras

vaalisi häntä hänen sairautensa aikana, vieras hyväilisi hänen valkeita

hapsiaan...

Ove alkoi kävellä edestakaisin pitkin lattiaa. Margareta makasi kauan

kuunnellen loppumattomia, levottomia askeleita.

Mutta mitä tuo oli — rämisevä ääni, ikäänkuin tuoli olisi työnnetty

syrjään — tai liukunut jonkun kaatuvan raskaan esineen tieltä — ja

sitten hiljaisuus.

Tuska valtasi Margaretan. Hänen mielestään kellon hiljainen raksutus

kuulosti heikolta sydämensykinnältä, joka oli aivan taukoamaisillaan. —

Oliko Ove kaatunut tuolla ylhäällä? Mitä oli tapahtunut? — Ei, hän ei

voinut kestää tätä tietämättömyyttä, hänen täytyi mennä Oven luokse.

Olihan hän vielä hänen vaimonsa.

Margareta hypähti vuoteesta, heitti aamunutun ylleen ja pisti jalkansa

tohveleihin; hänen ruskea tukkansa, joka vielä oli paksu ja kaunis,

riippui pitkänä palmikkona pitkin selkää.

Vinttikerroksen pimeydessä hän tapaili miehensä ovelle ja koputti

hiljaa. Kukaan ei vastannut. Silloin hän avasi ja astui sisään.

Ove istui nojatuolissa pöydän ääressä. Pää retkotti taaksepäin, kädet

retkottivat velttoina yli käsinojain. Margareta näki kalpeat, jäykät

kasvot, kaksi tuijottavaa silmää, jotka ikäänkuin rukoilivat apua.

Tuokiossa hän oli miehensä vieressä.

"Ove, Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?"

Mies kohotti hieman päätään. Sinertävät huulet avautuivat ja käheä,

koriseva ääni kuiskasi:

"Vihreä lääkepullo — pesupöydällä —"

Margareta ymmärsi. Ove oli useita kertoja talven kuluessa saanut

samanlaisia sydämenkouristuskohtauksia. Hän löysi pienen lääkepullon,

otti tipat lusikkaan — hän tiesi montako tuli ottaa — ja antoi

miehelleen. Sitten hän antoi hänelle lasillisen vettä, jonka hän

halukkaasti tyhjensi. Margareta oli kumartuneena hänen ylitsensä, tyhjä

vesilasi kädessä ja seurasi hänen kasvojensa ilmettä. Jumalan kiitos,

vaara oli ohitse tällä kertaa. Silmissä kuvastunut kuolemantuska

lieveni ja huulien kalmansini katosi. Hän hengähti muutamia kertoja

syvään, painoi käden sydämelleen ja istuutui paremmin tuoliin.

"On — kiitos!"

"Tahdotko enemmän lääkettä?"

"En, pane pois lasi."

Margareta asetti lasin pöydälle ja tuli jälleen hänen luokseen.

Ove ojensi kätensä ja veti hänet lähemmäksi.

"Margareta, kuinka sinä saatoit tietää, että minä olin sairas?"

"Olin valveilla ja kuuntelin." Margareta punastui kuin rikoksesta

tavattu. "Kuuntelin askeleitasi. Ne pysähtyivät niin äkkiä, niin

käsittämättömästi — kuulin tuolin luisuvan taaksepäin, kun sinä siihen

kaaduit. Ja minua alkoi peloittaa, joten tulin tänne nähdäkseni, kuinka

laitasi oli."

Professori Krohn istui hajamielisesti taputellen vaimonsa kättä.

"Sinä pieni, uskollinen sielu!"

Hän petti vaimoaan, ja tämä tiesi sen, mutta oli sittenkin samanlainen.

Hän lepäsi valveilla odotellen miestään eikä voinut saada rauhaa,

ennenkuin oli kuullut hänen palaavan kotiin ja kaiken olevan hyvin.

Niin ei Maud koskaan tekisi. Ja kuitenkin —

Eikö ollut melkein sietämätöntä olla sellaisen uskollisuuden esineenä?

— Margaretan rakkaus painoi häntä kuin velka, jota hän ei milloinkaan

kyennyt maksamaan. Hän toivoi, ettei Margareta olisi pitänyt hänestä

niin paljon.

"Olit kiltti, kun tulit tänne, mutta nyt sinun täytyy mennä

levolle jälleen, ei minua epää mikään vaivaa. Se oli vain pieni

sydämenkouristus, jota joskus olen tuntenut."

"Niin, Ove, mutta eikö se ole vaarallista?"

"Vaarallista?" — Hän päästi vaimonsa käden ja käänsi päänsä muualle. —

"Kaikki voi olla vaarallista, jos sairaus saa epäsuotuisan käänteen,

mutta tiedäthän, että sydänvikainen voi elää kauankin. Älä nyt enää

ajattele tätä."

Oi, kuinka Ove saattoi pyytää, ettei hän ajattelisi hänen sairauttaan,

välittäisi siitä — sehän oli mahdotonta. Vaikka hänen täytyisi erotakin

hänestä, vaikka hänen täytyisi elää toisessa osassa maailmaa, niin

hän luuli tuntevansa, milloin tuska ja kivut raastoivat Ovea, ja hän

kärsisi hänen kanssaan.

Mutta nyt hänen täytyi tyytyä siihen, että oli saapunut oikealla

hetkellä ja saanut auttaa häntä. Nyt hän ei saanut väsyttää Ovea, joka

tarvitsi lepoa.

"Minä menen nyt, Ove. Kunhan saisit nukkua hyvin!"

"Saan kyllä. Hyvää yötä, Margareta?"

Joka kerta, kun he erosivat, uusiutui sama; Margareta epäröi eikä

olisi voinut jättää miestään, vaikka tämän sanat olivat lyhyet ja

kärsimättömät, ikäänkuin hän vain odottaisi pääsevänsä hänestä. Näin

oli ollut koko heidän avioliittonsa ajan.

Margareta meni hiljaa ulos.

Kun professori Krohn jäi yksin, veti hän nojatuolin avoimen

ikkunan ääreen ja istuutui siihen. Laaja, aukea maisema oli niin

äänetön ja synkkä vaalean kesäyöntaivaan alla, jonka länsirannalla

vielä heijastui kultainen hohde. Niittyjen keskellä päilyi pieni

lampi norsunluunhohteisena. Ja lakkaamattomana, rauhallisena ja

yksitoikkoisena kuului meren kohina yön halki kuin nukkuvan tasainen

hengitys.

Professori Krohnin ajatukset olivat raskaat.

Kuolema oli jälleen häntä kutsunut, selvemmin ja käskevämmin kuin

milloinkaan ennen. Kuolema oli ollut hänen vieraanaan, hän oli

tuntenut sen jäisten sormien kouristuksen sydämensä ympärillä, ja maa

kukoistuksineen oli hälvennyt hänen tuijottaessaan tyhjään huoneeseen.

Juuri tänä iltana, jolloin hän oli tuntenut itsensä niin nuoreksi

ja vapaaksi, niin voimakkaaksi katkomaan kaikki estävät siteet,

oli kohtaus tullut. Kesken huumaustaan hän oli lukenut kuoleman

salaperäisen kirjoituksen seinällä. Vielä lyhyt aika — ja kaikki on

lopussa.

Mitä ihminen eniten suree, kun elämä luisuu hänen käsistään? Sitäkö,

että elämä ei ole ollut kyllin rikasta, kyllin täyteläistä, että päivät

ovat soljuneet ohi hänen voimatta tarttua onneen kiinni? Vai onko

raskainta ajatella, ettei ole ollut kyllin hyvä niille harvoille, jotka

ovat häntä rakastaneet? Ne harvat, jotka lopulta kuitenkin ovat ihmisen

koko maailma. Häneen nähden ne ovat — Margareta ja lapset.

Eroaisiko hän Maudista, matkustaisi pois eikä enää milloinkaan näkisi

häntä? Eläisi loppuikänsä niin, ettei katumus häntä kiduttaisi?

Saavuttaisiko hän rauhan, jos voisi sen tehdä? — Levottomuus, joka oli

pannut hänen verensä kiehumaan ja kuohumaan, joka oli raadellut häntä

kuin skorpionin pistoin, kenties vaimentuisi. Ja ehkäpä kuoleman usvat

olisivat armolliset sille, joka rauhallisesti ja vastarintaa tekemättä

antautuisi niiden kylmään syleilyyn.

Ei, ei, hän ei voinut. Hänen uhmaava tahtonsa nousi taisteluun

itsensävoittamista vastaan. Elää hän tahtoi, elää, iloita ja nauttia,

vaikka aika olisikin lyhyt. Hän ei tahtonut päästää voittamaansa ihanaa

naista. Niin pitkän ajan, joka tuntui hänestä iankaikkisuudelta,

hän oli ollut velvollisuudentunteensa sitoma. Margareta oli saanut

hänen koko nuoruutensa, miehuudeniän parhaat vuodet, eikö siinä

ollut kylliksi? Ja lapset — Arne oli aina osoittanut hänelle jäykkää

uhmaa. Jo siitä saakka, kun oli pieni poika, hän oli ollut isäänsä

vastaan. Hänen silmänsä olivat katsoneet moittivasti joka kerta, kun

hän oli huomannut, että jumaloitu äiti sai kärsiä vääryyttä. Että

myöskin hänen isänsä saattoi kärsiä ollessaan sidottu naiseen, jota ei

rakastanut, sitä Arne ei koskaan voisi ymmärtää... Ellen taas — hän

oli reipas tyttö, jonka mieli oli valveutunut vastaanottamaan uuden

ajan uusia virtauksia. Ellen ei tulisi häntä tuomitsemaan, vaikka hän

riistäytyisikin elinkautisvankeudestaan.

Maud oli laulanut hänelle tänä iltana särkkien keskellä. Hän muisti,

miten hänen kaunis päänsä kohoutui sinipunervaa iltataivasta vasten —

hiukan takakenossa, huulet puoliavoimina. Hänen hieno kurkkunsa liikkui

laulaessa, rinta nousi ja laski valkean pitsipuseron alla. Hän lauloi

Lange-Müllerin serenaadia, kesäyönlaulua ihastuttavine, hyväilevine

sointuineen. Runossa oli kaksi säettä, jotka lakkaamatta soivat Ove

Krohnin korvissa:

"Der stirrer imod os fra Döden et Blik,

det kan kun besejres ved Livets Musik."

Niin, elämän musiikki, sen omasi Maud. Ja siksi Ove Krohn ei saattanut

hänestä luopua. Hänhän ei halunnut käydä kuolemaa, vaan elämää kohti.