Lauhkea kesäilta oli houkutellut vanhemmat naiset puutarhaan. He
istuivat pyöreän pöydän ympärillä lehmusmajassa — rouva Selchau (Vivika
Baumerin anoppi), rouva Brein, neiti Karlsson ja professorin rouva
Krohn. Rouva Hagen, joka oli paljon nuorempi heitä, liittyi heihin
pantuaan pikku Finnin levolle.
Mamma Atkinson — hotellivieraat eivät koskaan maininneet häntä muulla
nimellä — kulki monta kertaa edestakaisin puutarhakäytävällä ja katseli
majaan, mutta näki siellä niin peloittavia katseita, ettei uskaltanut
mennä lähemmäksi.
Tuon naisparan elämä hotellissa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava.
Kaikki pysyivät hänestä loitolla. Eräänä iltana olivat muutamat
vapaamieliset herrat ja naiset pyytäneet häntä pelaamaan whistiä
kanssansa, mutta kun rouva Atkinson itsepäisesti syleksi sormiinsa
jakaessaan kortteja ja polki kanssapelaajansa jalalle joka kerta, kun
alkoi innostua, ei näitä pyyntöjä uudistettu.
Hänellä ei ollut paljoakaan iloa tyttärensä seurasta. Vaikka nuoret
tytöt yhtä päättävästi vetäytyivät syrjään hänen tyttärensä seurasta
kuin vanhemmat naiset äidin, olivat herrat sitä innokkaammat
pitämään hänelle seuraa. Neiti Atkinsonin kuljeskellessa puistossa
ja särkillä äkämystyneiden naisten aviopuolisoiden, poikien ja
veljien kanssa, sai hänen äitinsä olla yksikseen. Ja hänestä aika kai
tuntui hirvittävän pitkältä. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen
avaavan kirjaa tai tekevän käsityötä. Palvelijattaret kertoivat hänen
tuntikausia saattavan loikoilla leposohvalla ja poltella paperosseja.
Mennessään kävelemään hän säännöllisesti suuntasi kulkunsa lähimmälle
kalastuspaikalle, jossa hän sikäläisen väestön keskuudessa herätti
suunnatonta huomiota punaisella peruukillaan ja ylellisillä puvuillaan.
"Olen sentään arvellut, emmekö me käyttäydy väärin tuota ihmisparkaa
kohtaan", sanoi lempeä rouva Selchau. "Nyt hän kävelee tuolla ja tuntee
itsensä yksinäiseksi ja onnettomaksi."
"Hän? Ei hänelle juolahda mieleenkään olla onneton!" — Rouva
Brein pudisti päätään ikäänkuin haluten karistaa yltään kaikki
moraaliset epäilykset. — "Tuollaiset naiset elävät niin
perinpohjaisesti nuoruudessaan, että loppuiällään tulevat
tylsiksi ja välinpitämättömiksi. Jos hän vain saa hyvää ruokaa
ja poltella paperosseja, on hän tyytyväinen. Ja sitten hän
ryypiskelee; palvelijatar kertoi hänen vaatekaappinsa olevan täynnä
portviinipulloja."
"Hän ei kuitenkaan vahingoita ketään muuta kuin itseään", sanoi neiti
Karlsson. "Pahemmin on tyttären laita."
Kukaan ei vastannut. Rouva Krohnin kädet vapisivat niin, että puikot
kilahtelivat. Mutta hän jatkoi koneellisesti työtään katsahtamatta ylös.
Hän oli ollut avioliittonsa aikana monta kertaa mustasukkainen,
mutta ei hän milloinkaan ollut tuntenut sellaista kiduttavaa tuskaa,
sellaista vihlovaa kipua kuin nyt, milloin vain kuuli Maud Atkinsonin
nimen. Joka aamu herätessään hän tunsi mielensä yhä raskaammaksi, ja
häntä peloitti jokainen uusi päivä, joka saattoi tuoda mukanaan suuren,
musertavan surun, surun, jonka varjossa hän jo eli.
Puutarhakäytävän hiekka narskui kevyitten askelten kosketuksesta —
askelten, jotka olivat tuomassa onnettomuuden hänen elämäänsä.
Maud Atkinson siellä tuli punainen golf-nuttu valkean puvun ylle
vedettynä; tuuhea, tumma tukka pörrötti liinalakin alta. Äiti meni
häntä vastaan aikoen tarttua hänen käsivarteensa, mutta Maud ravisti
hänet luotaan kärsimättömin elein.
"Minne menet, lapsi kulta?" kysyi rouva naurettavalla ulkomaisella
murteellaan. Mitä Maud vastasi, sitä eivät naiset voineet kuulla.
Hän meni lehtimajan ohitse pää pystyssä, täysin tietoisena siitä,
että häntä katseltiin ja arvosteltiin, mutta luomatta seurueeseen
ainoatakaan silmäystä. Tultuaan veräjälle hän lausui lyhyet jäähyväiset
äidilleen ja suuntasi matkansa rantaan.
"Hän on varmaankin sopinut tapaamisesta jonkun kanssa", sanoi neiti
Karlsson hiljaa. Hän oli ainoa, joka ei ollut ymmärtänyt, että aihe
Maud Atkinson oli kielletty rouva Krohnin läsnäollessa.
Rouva Selchau kiirehti puhumaan siitä kuuluisasta pianistista, jonka
piti illalla antaa konsertti hotellissa. Ehkä jälkeenpäin olisi tanssia
— se olisi jotakin nuorille tytöille.
Kysymystä pohdittiin innokkaasti. Pikku rouva Krohn istui kuunnellen
äänten sorinaa, joka kuulosti kaukaiselta meren kohinalta. Hänestä
tuntui, kuin aallot peittäisivät hänet ja hän vaipuisi yhä syvemmälle
epätoivoonsa ja yksinäisyyteensä. Kaikki muu oli hänelle tuiki
yhdentekevää — kaikki elämän eri kysymykset, vähäpätöisimmät,
tärkeimmät... Hän oli kaiken ulkopuolella, niin kiinni omassa surussaan
ja pienen maailmansa piirissä, joka oli luhistumaisillaan hänen
päällensä.
Ja yhä hän vain kutoi — kaksi oikein, kaksi nurin, kaksi oikein, kaksi
nurin — miehelleen tulevan sukan suuta. Hänen miehensä ei tahtonut
käyttää muita sukkia kuin hänen kutomiaan, hienoimmasta ja pehmeimmästä
langasta tehtyjä... Mutta äkkiä hän tuli ajatelleeksi, ettei Ove Krohn
ehkä koskaan tulisikaan käyttämään näitä sukkia. Tämän jälkeen hän
kai ei enää saisi tehdä miehelleen näitä pikkupalveluksiaan, jotka
olivat täyttäneet hänen elämänsä onnellisella työllä. — Mihin hän nyt
käyttäisi käsiään ja aikaansa?
Lapset... Ei, he eivät tarvinneet häntä enää niinkuin Ove oli
tarvinnut. Ehkä siitä oli jo kauankin, kun Ove oli lakannut
rakastamasta häntä, mutta hän oli kuitenkin saanut vaalia häntä,
täyttää hänen jokaisen pienen toivomuksensa, ja hän oli ollut kyllin
mieletön luulemaan, ettei miehensä voisi tulla toimeen hänettä.
Kaksi oikein — kaksi nurin — kaksi oikein — kaksi nurin — sukan suu
kasvoi, mutta kenen hyväksi hän työskenteli?
Niin koneellisesti oli rouva kutonut, että kun hän lopetti, oli kuin
kone olisi seisahtunut. Hän irroitti langan sormestaan ja alkoi kääriä
kokoon mallisukkaa.
"Luulen, että menen kävelemään rannalle", sanoi hän soinnuttomasti,
melkein anteeksipyytäen. Miten vähän hän välittikin näistä vieraista
ihmisistä, niin oli kuitenkin mahdotonta erota heistä loukkaavalla
tavalla. — "Onhan mahdollista, että tapaan lapset siellä."
"Niin, teidän tyttärenne lähti äsken ulos Vivikan ja Ågotin kanssa",
vastasi rouva Brein.
Naiset katselivat rouva Krohnin jälkeen, kun hän kulki tietä pitkin
pienenä ja vähäpätöisenä lavendelinvärisessä leningissään, kuin kapea
varjo hämärän keskellä. Rouva Selchau huokasi ja veti kudotun saalinsa
paremmin olkapäilleen, ikäänkuin häntä olisi ruvennut vilustamaan.
"Raukka", hän sanoi. Eikä kukaan lisännyt siihen mitään, ei edes neiti
Karlsson.
Rouva Krohn oli hetkisen kävellyt edestakaisin rannalla, kun näki
miehensä tulevan vastaan. Ja äkillisenä vastakohtana tuskalle, joka oli
painostanut häntä päivin ja öin, hän tunsi riemun täyttävän mielensä.
Hän omisti hänet vielä, hänellä oli vielä oikeus sanoa itseään hänen
vaimokseen. Nykyisyys oli hänen, mitä tulevaisuus sitten toikaan
mukanaan.
Hän meni miestänsä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja katsoi
häneen hymyilevänä, mikä sai miehen hämmästymään. Hän ei ymmärtänyt,
kuinka hymyily saattoi olla niin valoisaa, sillä hän aavisti, että sen
takana piili tuska.
"Ove, kuinka sinä voit — näen sinua niin harvoin."
"Niin, minunhan täytyy hoitaa terveyttäni ja siksi tehdä pitkiä
kävelymatkoja", sanoi professori Krohn kevyesti. "Sinua rasittaisi
liiaksi olla mukana."
Hän ei vastannut. Molemmat tiesivät, ettei selitys ollut tosi. Rouva
Krohn ei milloinkaan väsynyt, kun käveli miehensä kanssa — ainakaan hän
ei koskaan valittanut. Mutta vaikka hän luki miehensä ajatukset, oli
hän kuitenkin kiitollinen hänen ystävällisyydestään. Kaikki muu oli
parempaa kuin kaamea todellisuus. Niin köyhäksi hän oli tullut, että
riippui kiinni heidän vanhan suhteensa varjossa, joka vielä kiinnitti
heidät toisiinsa.
Professori Krohn ajatteli kulkiessaan, mistä mahtoi johtua, että
Margareta oli niin kaunis tänä iltana. Ehkä se johtui vaaleasta
leningistä, joka teki hänet tavallista nuorekkaammaksi. Ja laskevan
auringon hohde valaisi kaunistaen hänen kasvojaan. Noita pieniä
kasvoja, jotka hän oli nähnyt niin kauan kuin jaksoi muistaa.
Ne olivat aina olleet samanlaiset. Vuosien tuomista rypyistä ja
lihasten velttoudesta huolimatta hän saattoi erottaa lapsuusajan ja
nuoruusvuosien pehmeät piirteet. Nämä kasvot olivat aina katsoneet
häneen sydämellisellä kiintymyksellä, rakkaudella, joka kaikkensa antoi
tyytyen vain siihen vähäiseen, mitä hän vastalahjaksi tahtoi antaa.
Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että tuntuisi hyvältä, jos nämä kasvot
olisivat kumartuneina hänen ylitseen kuoleman hetkellä.
"Mitä olet tehnyt itsellesi tänä iltana, Margareta", hän kysyi, "sinä
olet niin herttainen".
"Olenko!" Rouva Krohn punastui ja otti vastaan hänen sanansa kuin
köyhä, joka odottaessaan vaskikolikkoa saakin kultarahan.
"Olet, olet — sinä muistutat nuorta tyttöä, jonka kerran tunsin —
Margareta Langea."
"Oi Ove — ajatteletko koskaan sitä pientä tyttöä?"
"Useammin kuin luuletkaan." Häh taputti vaimoaan hiljaa käsivarrelle.
"Minä olin usein häijy hänelle, mutta hän ei sentään koskaan suuttunut
minulle. Hän ei koskaan kantanut vihaa minua kohtaan."
Margaretan silmät kyyneltyivät. Oli kuin taivas ja meri ja nuo rakkaat
kasvot, jotka olivat olleet hänen elämänsä onni, olisivat peittyneet
sumuun.
"Sitä hän ei nytkään tee, Ove, tapahtukoon mitä tahansa."
Tapahtukoon mitä tahansa... Se kuulosti niin nöyrältä ja
alistuvaiselta. — Pieni Margareta parka! Margareta teki hänelle
vaikeaksi riistäytyä irti ja etsiä onnea, joka antaisi hänelle voimia
elämiseen.
Professori veti hänen käsivartensa kainaloonsa, ja he menivät rannalle
päin. Muutamia kalastajavenheitä lähti yökalaan; moottorien surina
kuului selvästi tyynessä ilmassa.
Vähitellen professorin mieliala muuttui. Häntä alkoi väsyttää kävellä
täällä Margaretan kanssa samalla tavalla kuin niin monta kertaa heidän
pitkän avioliittonsa aikana. Heillä ei ollut mitään uutta toisilleen
kerrottavana, eikä Margaretan luonteessa ollut mitään yllättävää.
Yhteiselämä oli ollut yhtä yksitoikkoista kuin mereltä kuuluva koneiden
jyske. Pitkä jono auringottomia, värittömiä, harmaita arkipäiviä.
Että hän näin kauan oli tyytynyt tällaiseen elämään, johtui siitä,
että hänen luonteensa oli vanhoillinen, että hän suosi totunnaista
ja pelkäsi skandaalia. Sitäpaitsi hänen toimensa oli vienyt kaikki
hänen voimansa ja korvannut kodin tyhjyyden. Hän oli tuskin ennättänyt
ajatella itseään ennenkuin nyt, kun sairaus pakotti hänet luopumaan
työstä. Nyt hän vasta ymmärsi olleensa onnea vailla, vailla elämän
lumoavaa juhlaa. Hän tiesi myöskin ajan olevan täpärällä, että hänen
täytyi kiiruhtaa, jos mieli nauttia riemua, ennenkuin hiiviskelevät
kaameat varjot saisivat hänet ainaiseksi valtoihinsa.
Vaikka professori Krohn ei sanallakaan virkkanut vaimolleen, mimmoiset
ajatukset olivat saaneet hänessä vallan, niin tämä kuitenkin tiesi,
että hänen mielensä oli muuttunut. Ja hän tunsi nyt miehensä katselevan
häntä toisin silmin kuin äsken. Hänen mielestään hän ei enää ollut
herttainen — kaikkea vielä! Eikä hän ajatellut enää Margareta Langea,
pientä tyttöä, joka muinoin oli osannut vallata hänet omakseen. Rouva
Krohn arveli olevan parasta poistua, ennenkuin hänen käskettiin mennä.
Hän veti kätensä pois miehensä kainalosta.
"Ehkä minä käännyn tästä, Ove, ja palaan kotiin."
"Niin, tee se", vastasi mies välinpitämättömästi. "Siellä on kai vielä
naisia lehtimajassa."
"Se on minusta yhdentekevää."
Professori katsahti häneen kummastellen, hiukan paheksuvasti.
"Sinun ei pitäisi olla niin paljon yksin, Margareta. Sinulle on
vahingollista pysytellä niin paljon syrjässä. Mutta tee kuten tahdot.
Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, Ove."
Hän ojensi kätensä, mutta mies ei sitä huomannut. Hän oli kääntynyt
toisaalle ja katseli merelle ikäänkuin haluten jatkaa kävelyään.
Vaimon, käsi vaipui veltosti alas.
"Älä ole liian kauan ulkona iltakylmässä", pyysi hän hellyydellä, joka
oli aivan epäitsekästä, melkein äidillistä.
Professori vastasi vain kärsimättömällä päännyökkäyksellä.
Rouva Krohn palasi hitaasti niittyjen poikki. Hän ei huomannut
lehtimajassa vielä istuvia naisia; hän kulki kuin huumeessa, ja
tultuaan huoneeseensa ja riisuttuaan päällystakkinsa hän istuutui
ikkunan ääreen. Kalvavassa tuskassaan hän tajusi selvästi vain yhden
asian — tässä hän tahtoi istua ja odotella Ellenin paluuta.
Meren ja taivaan kultainen hohde oli sammunut, ja maisema oli
kääriytynyt sinertävään kesähämärään, kun nuo kolme nuorta neitosta
palasivat rannalta.
He kulkivat jälleen rinnatusten, mutta Ellen oli nyt keskellä. Vivika
oli kietonut kätensä hänen vyötäröilleen, ja Ågot piteli hänen kättään,
ikäänkuin he ymmärtäisivät hänen surunsa ja tahtoisivat näin sanoitta
lohduttaa häntä.
"Paljonkohan kello lienee?" tuumi Vivika. "Varmaankin on jo myöhäistä.
Täällä on niin hiljaista."
"Niin, eihän nyt tulekaan pimeä", jatkoi Ågot. "yt on valoisien öiden
aika."
Koko kotimatkan he olivat jutelleet jokapäiväisistä asioista ollakseen
huomaamatta Ellenin äänettömyyttä. Ja hän oli heille kiitollinen siitä.
Heidän ääntensä levollinen sointu vaimensi hänen levottomuuttaan, ja
hän koetti uskotella itselleen, että huhut olivat liioiteltuja, ettei
tällä kaikella ollut mitään merkitystä — — — mutta hän ei voinut uskoa
omia lohtuperusteitaan.
"Tuolla tulee joku herra", sanoi Vivika. "Kukahan se on? Luultavasti
joku hotellista."
Ellenin sydän löi raskaasti — kovasti. Hän oli heti tuntenut
pitkäkasvuisen, rotevan vartalon harmaassa puvussa, ruskettuneen,
vaalean pään ja valkolakin. — Mutta hän ei ollut yhtä onnellinen kuin
tavallisesti kohdatessaan Yngve Alvénin. Tänä iltana hänestä tuntui,
kuin hän mieluimmin olisi välttänyt häntä.
Heikko vihellys osoitti, että Ågot oli huomannut, kuka tulija oli.
"Nyt saa Ellen parempaa seuraa kuin me kaksi", sanoi hän. "On parasta,
että jätämme hänet rauhaan, Vivika."
"Ei, ei!" — Ellen pidätti heitä kouristuksentapaisesti. — "Ette saa
mennä — kuuletteko — en ensinkään välitä puhua hänen kanssaan."
"Mitäs puhetta tuo on", sanoi Ågot melkein äkäisesti. "Älä ole
olevinasi, tyttöseni. Et sinä tavallisesti ole juonikas, siksi olenkin
pitänyt sinusta. Tietysti haluat mieluummin kulkea hänen kanssaan kuin
meidän kanssamme. Älä nyt tyhjiä."
"Hiljaa", sanoi Vivika, "hän on nyt täällä."
Yngve Alvén pysähtyi tyttöjen eteen ja nosti lakkiaan.
"Neidit ovat kävelyllä — onkin ihana ilta."
"Niin, tällaisia ihania iltoja onkin harvoin." — Ågot se keksi tämän
vastauksen.
"Oletteko kävelleet kauaksikin?"
"Melkein pelastusaseman luo. Aioimme palata särkkien yli, mutta
muutimme mieltämme. Siellä on niin kaameaa, etenkin näin illalla."
Muut yhä puhuivat. Ellen ei ollut vielä virkkanut sanaakaan, ja Yngve
koetti turhaan vangita hänen katsettansa.
"Niin, se on totta, kun siellä kulkee eikä näe muuta kuin valkeita
hiekkatöyräitä — ja siellä täällä kenties jonkun elottoman, syvän
lietesilmäkkeen — tuntuu melkein siltä, kuin olisi siirtynyt johonkin
kuolleeseen kiertotähteen. Semmoiseksi olen kuvitellut kuu-maiseman.
Vai miltä teistä tuntuu, neiti Krohn?"
Ellenin pää painui, kun Yngve mainitsi hänen nimensä. Vihdoinkin hän
kohtasi hänen katseensa, mutta se oli niin kummallisen säikähtynyt
ja hämmentynyt, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt sellaista hänen
kirkkaissa silmissään, jotka tavallisesti olivat yhtä levolliset kuin
pilvetön kesätaivas.
"Niin, olette oikeassa", mutisi Ellen.
Ågot Brein puristi lujasti hänen kättään ikäänkuin haluten herättää
hänet. Sitten hän tarttui Vivikan käsivarteen.
"Tule, mennään me kaksi tätä tietä. Täti pyysi minua toimittamaan
erään asian rantakatsastajan vaimon luona. Hän haluaisi ostaa muutamia
ylimääräisiä munia häneltä — setä ei tule milloinkaan kylläiseksi. He
eivät ole vielä menneet levolle, koska näkyy valoa ikkunoista."
"Eikö ole liian myöhäistä neitien kulkea yksin?" kysyi Yngve
kohteliaasti. Mutta Ågot ei välittänyt hänen kysymyksestään, vaan
ainoastaan nyökäytti veitikkamaisesti päätään molemmille nuorille,
jotka seisoivat hämmentyneinä toistensa edessä, ja veti Vivikan
mukaansa kapealle polulle, joka vei katsastajan talolle.
Kun he olivat jääneet kahden, kääntyi Yngve Ellenin puoleen.
"Saanko saattaa teidät kotiin, neiti Krohn?"
Hän otti Ellenin käden kainaloonsa, eikä tyttö vastustellut. Mutta
hän kulki äänettömänä, ja käsi lepäsi velttona ja hervottomana Yngven
käsivarrella.
"Neiti Ellen, miten on laitanne?" kysyi Yngve lopuksi. "Ette kai ole
minulle vihoissanne?"
"Teille? — En." Ellen pudisti päätään.
"Jollekin toiselle tai toisille sitten?"
"Ei auta olla vihoissaan kenellekään", sanoi Ellen raskaasti. "Ihmiset
käyttäytyvät niinkuin voivat — niinkuin heidän mielestään on oikein."
"Luulen tietäväni, mitä te ajattelette", sanoi Yngve matalalla äänellä.
"Ettekö todellakaan ole huomannut sitä ennen kuin nyt?"
"En."
Ellen oli luullut olevan mahdotonta puhua siitä, mitä hän oli nähnyt
tänä iltana. Mutta sanat pursuivat esille hänen tahtomattaan, katkerina
ja surullisina.
"Lapsethan luulevat aina, että vanhempien elämäntarina on lopussa.
Meistä tuntuu luullakseni, kuin he eivät olisi oikeutetut elämään omaa
elämäänsä. On luonnollista, että he ovat olemassa vain meitä varten.
— Oi, mutta elämä ei olekaan niin yksinkertaista, niin luonnollista,
kuin me kuvittelemme. Mahdottominkin voi olla mahdollista. Eikä ihminen
tunne itseään eikä muita, ei voi luottaa kehenkään — ei ainoaankaan."
Hänen äänessään soiva epätoivo koski Yngveen kaksin verroin siksi,
että tyttö koetti puhua levollisesti niinkuin ihminen, joka tuntee
maailman eikä enää elä harhakuvitelmissa. Kuinka sääli, että hänen
nuori, luonnollinen sielunsa sai moisia kolauksia! Tällaisten nuorten
tyttösten suhteen tuli menetellä varovasti.
"Rakas neiti Ellen", sanoi hän puristaen tytön käden lujemmin
kainaloonsa. "Niin ette saa sanoa. Meillä ei ole oikeutta kadottaa
luottamustamme ihmisiin, vaikka yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta meidät
pettäisi. Jos vain yksi on uskollinen, niin meidän täytyy tuon yhden
takia antaa anteeksi muille. Ja ennen kaikkea itseensä täytyy luottaa,
muuten ei ole lujaa pohjaa jalkojen alla."
"Onko todellakin olemassa kestävää pohjaa tässä maailmassa? Eikö kaikki
ole heteikköä, lentohiekkaa?"
"Nyt minun täytyy torua teitä", sanoi Yngve vakavasti. "Te ette
tarkoita mitä puhutte. Vastatkaa minulle suoraan. Eikö todellakaan ole
ainoatakaan ihmistä, johon te luotatte empimättä?"
Ellen mietti:
"On kyllä", sanoi hän viimein, "äitini".
"Ettekö luota minuun?"
Ellen katsahti häneen. Jos Yngve olisi kysynyt eilen, niin hän olisi
hetkeäkään arvelematta vastannut myöntävästi. Mutta nyt oli hänen
sielussaan syntynyt epäilys, joka ulottui Yngveenkin, niin rakas kuin
hän olikin hänelle.
"Minähän tunnen teitä niin vähän", sanoi hän.
Yngvestä tuntui, kuin hänen kurkkuunsa olisi takertunut karvas
pala. Itkuako hän nieleksi? Hänen silmissään oli kostea kiilto kuin
kyynelistä. Ellenin kävi häntä sääliksi — —. Hän toivoi voivansa sulkea
hänen kasvonsa käsiinsä ja suudella hänen silmiään, jotka hänen takiaan
olivat himmentyneet. Mutta hän ei voinut lohduttaa häntä, jos mieli
olla täysin rehellinen ja totuudenmukainen. Jotain hänen sydämessään
oli särkynyt — luottamus elämään ja onneen, joka ennen oli pursunut
hänessä niin voimakkaana ja rohkeana.
"Hyvä", sanoi Yngve hetken kuluttua. Hänellä oli täysi työ saada
äänensä selkeäksi. "Ellette luota minuun, neiti Ellen, on minun
koetettava voittaa luottamuksenne — vähitellen, kunhan opitte tuntemaan
minua paremmin. Sillä ettehän aikone työntää minua luotanne? Ystävänne
saan kai olla — sanokaa?"
Ellen nojasi päänsä hetkeksi hänen olkaansa vasten. "Saatte", sanoi
hän, "olen teille siitä kiitollinen. Olkaa ystäväni — ja äitini ystävä.
Me tulemme tarvitsemaan teitä nyt lähestyvinä päivinä. Veljeni on kyllä
äärettömän kiltti ja herttainen, mutta hän ei ole — hänessä ei ole
miehekkyyttä."
Yngve ajatteli ensimmäistä iltaa, jolloin oli nähnyt Ellenin laivalla.
Silloin hän oli lumonnut hänet luontevuudellaan ja reippaudellaan — — —
Mutta nyt hän oli paljon lähempänä hänen sydäntään, nyt, kun haki hänen
luotaan turvaa pikku tytön tavoin, jota on kohdannut ensimmäinen suuri
suru.
He kulkivat äänettöminä kotiin päin. Yngvelle oli kylliksi tuntiessaan
Ellenin hennon käsivarren kainalossaan, tietäessään Ellenin uskoutuneen
hänelle hädässään. Enempää hän ei saanut pyytää — nyt.
Puutarhan veräjällä Ellen veti kätensä pois. Heidän piti erota tässä,
sillä Yngve asui eräässä hotelliin kuuluvassa lisärakennuksessa.
"Kiitos tästä illasta", sanoi Ellen hiljaa.
"Kiitos itsellenne, neiti Ellen!"
He seisoivat puutarhan korkeimman puun, lehmuksen, alla. Yngve tarttui
hänen käteensä ja taputti keveästi toisella hänen tukkaansa.
"Älkää olko pahoillanne", pyysi hän.
"En — en —"
Ellen tunsi äänensä pettävän. Sitten hän riuhtaisi itsensä äkkiä irti
ja pakeni pitkin käytävää. Portailla hän kääntyi ja nyökkäsi vakavasti
saattajalleen. Hänen pienet kasvonsa olivat hämärässä oudon kalpeat.
Ovi sulkeutui, ja Yngve meni hitaasti asuntoonsa.
* * * * *
Kun Ellen tuli huoneeseensa, joka oli yhteinen äidin kanssa, nousi
rouva Krohn paikaltaan ikkunan äärestä.
"Sinä tulet myöhään kotiin, Ellen; missä olet ollut?"
"Olin pelastusaseman luona Vivikan ja Ågotin kanssa."
Rouva Krohn käveli joitakuita kertoja edestakaisin huoneessa, pysähtyi
sitten pukupöydän ääreen ja alkoi vapisevin käsin muutella sillä olevia
pikkuesineitä.
"Etkö ole nähnyt isää?"
Ellen istui vuoteen vieressä olevalla tuolilla ja aukoi leninkinsä
nappeja. Hänen kätensä herpautuivat äkkiä, ja pusero valahti alas.
"Kyllä, näin isän", sanoi hän sammaltaen.
"Missä hän oli?" Rouva Krohn laski hajuvesipullon kiihkeästi pöydälle
ja kääntyi tyttäreensä päin.
"Särkkien luona lähellä pelastusasemaa", sanoi Ellen kohottamatta
katsettaan.
"Oliko hän yksin?"
Ellen epäröi hetkisen. Koulussa sanottiin aina, ettei hän osannut
valehdella, vaikka henki olisi ollut kysymyksessä. Arne nimitti häntä
toisinaan Pyhäksi Yksinkertaisuudeksi, kun halusi kiusoitella häntä
hänen rehellisyytensä vuoksi. Mutta nyt Ellen ymmärsi, että hänen
täytyi valehdella — äitinsä takia.
"Oli", hän vastasi.
Rouva Krohn huokasi syvään helpotuksesta. Hetkisen kuluttua hän sanoi,
äänessä iloinen sointu:
"Emmekö nyt mene levolle, tyttöseni?"
"Mennään, rakas äiti."
Ellen riisuutui hitaasti sinä iltana. Rouva Krohn oli jo vuoteessa,
kun Ellen tuli hänen luokseen pitkässä, valkeassa yöpaidassaan, vaalea
tukka keskeltä jakauksella ja palmikoituna kahteen paksuun palmikkoon,
jotka riippuivat hänen terveitten kasvojensa molemmin puolin. Hän
kumartui äitinsä puoleen ja suuteli häntä hiljaa poskelle.
"Hyvää yötä — ja nuku hyvin, äiti."
"Hyvää yötä, rakas lapsi", sanoi rouva Krohn hiukan kummastuneena.
Ellen oli tavallisesti hyvin säästäväinen hyväilyissään. Mitähän tuo
suudelma merkitsi?