"Ihanaa", toistui Ellenin puoliavoimien huulien takaa.
Mutta Vivika sanoi:
"Luulen, ettette kumpikaan tunne elämää. Te ette tiedä, kuinka rikasta
tai surullista se voi olla. Sillä elämä — elämä ei ole ainoastaan
puhdas ruumiillinen ilo olemassaolosta, se ei ole myöskään huvituksia
ja ilonpitoa — eikä työtä. Minun mielestäni on ainoastaan suhteellamme
toisiin ihmisiin jotakin merkitystä."
"Mutta Ellen ja minä, olemmehan mekin muitten ihmisten kanssa
tekemisissä", sanoi Ågot innokkaasti, "miksi emme sitten tuntisi elämää
yhtä hyvin kuin sinä?"
Vivika ei heti vastannut. Hän seurasi katseellaan lokkia, joka kaarteli
välkkyvän veden yllä, kohosi ja laskeutui ja nousi niin korkealle, että
se näkyi vain mustana pilkkuna punertavia pilviä vasten. Lopulta hän
sanoi:
"Muistatteko tuon säkeen, jonka Ibsen on kirjoittanut: Ej nogen
Sjael kan alle favne, hvis ikke först han elsked en. — Ei kukaan voi
syleillä kaikkia, ellei hän ensin ole rakastanut yhtä. — Sitä minä
tarkoitan. Ihmisellä on täytynyt olla suuri tunne, ennenkuin hän voi
tajuta, miten rikas elämä on. Ja vaikka surukin saapuu, vaikka hän
menettäisi sen, johon on kiintynyt, niin ei hän koskaan enää ole niin
köyhä ja ahdasmielinen kuin ennen, niin täynnä omaa itseään kuin me
nuoret olemme. Rakkaus ja suru, joita hän löytää muissa ihmisissä, ovat
hänelle tuttuja, eikä hän enää tuomitse, vaan koettaa lohduttaa. Ja jos
hän kykenee keventämään edes hiukankin toisen kuormaa, on kuin omakin
taakka tuntuisi helpommalta. Tuntuu niin omituiselta tietää olevansa
rengas suuressa ketjussa — tietää, että vaikka teko olisi kuinka
vähäinen tahansa, niin on siitä kuitenkin hyötyä, eikä sitä saa jättää
tekemättä. Ja siten saa omakseen uuden onnen menetetyn sijaan."
"Vivika", Ellen katsoi häneen rukoilevasti ja pisti kätensä hänen
käteensä, "etkö kertoisi meille — sulhasestasi?"
Vieno puna kohosi Vivikan poskille. Hänen rintansa aaltoili valkean
puvun alla. Hänen aina matalahko äänensä muuttui kuiskaukseksi.
"Luulin teidän tietävän kaikki. — Tapasin hänet kolme vuotta sitten
eräässä kylpylaitoksessa Norjassa. Tage Selchau oli hänen nimensä.
Hän oli yhdessä äitinsä kanssa, jonka ainoa poika hän oli. Ja sitten
me aloimme pitää toisistamme, hän ja minä. Tiesin kyllä, että hän oli
heikko, mutta minä toivoin onnen voimistuttavan, ja sitä hän itsekin
luuli. — Mutta toisin kävi. Hänen äitinsä ja minä seurasimme häntä
toisesta parantolasta toiseen. Kaksi vuotta me matkustelimme, milloin
Norjassa, milloin Sveitsissä, mutta hänen tilansa yhä vain huononi.
Sitten hän kuoli — viime kesänä. Ja nyt minä olen muuttanut kodistani
Tagen äidin luo; hän ja minä pidämme yhtä elämämme loppuun saakka."
Syvä hiljaisuus seurasi Vivikan sanoja. Ellen puristi hänen kätensä
lujemmin omaansa, ja Ågot huomasi ihmeekseen kyynelien kihonneen
silmiinsä. Mutta hän pyyhkäisi ne nopeasti pois kätensä ruskealla
ulkosyrjällä ja kysyi pidätetystä liikutuksesta kovalla äänellä:
"Etkö toivo, ettet olisi koskaan häntä tavannut? Sehän toi mukanaan
vain surua sinulle."
"Mitenkä saatat noin sanoa", kuohahti Ellen. "Vivikahan on kuitenkin
saanut kokea jotain suurta. Hänen surunsa on suurempaa kuin monen
tyhjänpäiväinen ilo. — Etkö itsekin ole sitä mieltä?"
"Olen", sanoi Vivika hiljaa. Hänen kätensä hyväili Edenin rannetta
sinisen hihan alla. "Luulen melkein sinun ymmärtävän hiukan, mitä minä
tarkoitan elämällä, Eden, muuten kai sinäkin ajattelisit kuin Ågot."
Mutta Ellen ei voinut puhua siitä, mitä tämä kesä oli hänelle
opettanut, ei edes näille kahdelle, jotka olivat hänen hyviä ystäviään.
Hän kumartui äkkiä ja poimi hyvin nopeasti rantaohdakkeen, joka kohotti
teräksenharmaita piikkilehtiään sametinpehmeästä valkeasta hiekasta.
Ågot juoksi hänen luokseen, otti hänen punastuvat kasvonsa molempien
käsiensä väliin ja katseli häntä ilkamoiden silmiin.
"Ellen, Ellen, kuka on saava tämän kukkasen? Kandidaatti Alvénilleko
sinä sen poimit? — Mutta ethän tahtone antaa hänelle ohdakkeita ja
okaita — — — Jos maltat mielesi hetkisen, niin näytän sinulle, missä
täällä kasvaa metsäruusuja."
"Anna minun olla rauhassa, Ågot", sanoi Ellen puolittain nauraen ja
itkien ja polki pienellä ruskealla kengällään santaan.
"Sinä olet suuttuvinasi, kun minä teen sinulle kiusaa hänestä, mutta
tiedänhän sinun vain teeskentelevän. Sinä ihastut jo pelkästään hänen
nimensä kuulemisesta."
"Hyi, Ågot, sinä olet vallan mahdoton tänä iltana."
"Niin, olepas nyt kiltti", sanoi Vivika lempeästi. "Jos Ellen nyt elää
onnellisia hetkiä, niin älkäämme häntä kadehtiko. Minulla on ollut
omani — ja sinun aikasi tulee vielä, Ågot."
"Älä joutavia! Kukapa välittäisi tällaisesta punapäästä!"
Mutta Ågot itse nauroi lohduttomille sanoilleen, tarttui Elleniä
vyötäisistä ja tanssitti häntä mukanaan. Vivika katseli heitä lempeän
surumielisesti hymyillen kuin rakastava vanhempi sisar, joka antaa
pikkusiskojen huvitella häiritsemättä heidän iloaan.
Sitten Ågot ja Ellen palasivat ja asettivat Vivikan keskelleen; ketju
oli jälleen ehyt.
Joku ehdotti, että he palaisivat särkkien kautta kankaan poikki. Siihen
suostuttiin.
He etenivät leveätä rantatietä. Sammalikkojen ja niittyjen
ruskeanharmaat ja tummanvihreät lakeudet hämärään häipyvinä levisivät
matalia särkkiä kohden, jotka estivät taivaanrantaa näkymästä. Siellä
täällä pisti esiin pieniä järviä opaalinvärisinä vesipeileinä,
muistuttaen sametintummaan maisemaan vaipuneita suuria helmiä. Läntisen
taivaan kultapohjasta kohosi pitkähköjä purppuraisia ja loistavan
karmiinipunaisia sulkapilviä. Ne kohtasivat muita, tummansinipunervia
pilvenlonkia, jotka muodostivat merta kohden jyrkästi laskeutuvien
kaukaisten kunnaiden yli uivia kaupunkeja kupoleineen ja torneineen.
Äkkiä hypähti heidän edessään jänis, joka loikki mättäältä mättäälle
säikähtynein liikkein, pitkät korvat luimussa.
"Eikö täällä ole kaunista?" sanoi Vivika hiljaa. "Niin koskematonta ja
suurenmoista. Maailman pauhu on niin kaukana. Tuhannet pikkuseikat,
jotka häiritsevät jokapäiväistä elämäämme, eivät meitä täällä saavuta.
Tuntuu kuin voisi istua kädet sylissä ja odottaa —"
"Mitä?" kuiskasi Ellen.
"Uutta taivasta ja uutta maata, jossa löytää kadottamansa."
Ågot kääntyi ja katseli Vivikan puhdaspiirteisiä, levollisia kasvoja.
"Uskotko siihen?" hän kysyi.
"Jollen siihen uskoisi, en voisi kestää elämää."
Ågot ei sanonut enää mitään. Jos Vivika löysi uskostaan lohtua,
oli se hänelle onnellista. Itse oli Ågot pieni epäilijä, ja
kesken nuorekkainta elämän riemua hänelle saattoi tulla katkeran
toivottomuuden hetkiä, jolloin kaikki hänen edessään murtui.
"Luonnossa täällä rannalla ja särkillä on sentään jotain kaameaa",
sanoi Ellen. "Äiti on kertonut minulle erään tapahtuman, jota usein
ajattelen. Kaksi nuorukaista, jotka hän tunsi, olivat huvimatkalla
täällä. He kulkivat pitkin rantaa, toinen toisesta hiukan edellä.
Äkkiä kuulee edelläkulkija huudon, ja kun hän kääntyy, näkee hän
vain ystävänsä käsivarret ja kädet hiekan yläpuolella. Tämä huitoo
tuskallisesti — oi, eikö teistäkin tunnu, kuin näkisitte hänen kätensä?
— ja tietysti toinen heti rientää takaisin, niin pian kuin mahdollista.
Mutta liian myöhään. Kun hän ennätti sille paikalle, missä oli
nähnyt ystävänsä, oli tämä kokonaan kadonnut. Hiekka oli niellyt ja
tukehduttanut hänet."
"Eikö häntä koskaan löydetty?"
"Kyllä, mutta hän oli silloin jo kuollut."
"Huu, miten kauheaa."
Hiljaisuus hiipi heidän ympärillään. He olivat saapuneet särkkien
keskelle, missä jalat upposivat pehmeään hiekkaan ja missä ruusunpiikit
olivat repiä heidän hameensa. Ellen kulki hiukan edellä. Hän ajatteli
Yngve Alvénia. Hänen kesäinen onnensa kietoutui tämän yhden ihmisen
ympärille, jonka nimeä hän ei pari kuukautta sitten ollut edes kuullut.
Nyt puhui kaikki hänestä, särkät, meri ja hotellimuurit tiesivät
tuhansia kertomuksia Ellenistä ja Yngve Alvénista, ja vain heistä. Ja
mikä oli kaikkein parasta, hän ei tiennyt muuta mahdollisuutta olevan,
kuin että kaikki päättyisi kuten vanhoissa rehellisissä saduissa.
Hänen ajatuksensa alkoivat askarrella Vivikassa. Oli niin surullista,
että hänen oli täytynyt menettää rakastettunsa ja että hän eli kuin
nunna, joka on pyhittänyt elämänsä muistoille ja surulleen. Mutta
tulisiko todella niin käymään? Eikö Vivika voisi tulla onnelliseksi
jälleen ja mennä toisen kanssa naimisiin? Täytyi toivoa sitä hänen
itsensä takia. Mutta Ellen ajatteli, että heille toisille, Ågotille ja
hänelle, se olisi tappioksi. Vivika merkitsi heille niin paljon nyt.
Hän oli kuin korkeavartinen valkoinen lilja. Ja tuntui hyvältä, kun oli
joku, johon saattoi katsoa kuin ylempäänsä.
Äkkiä Ellen huomasi, että kaksi ihmistä oli kulkenut heidän edellään.
Hän näki heidän askeltensa jäljet hiekassa — kapea miehen jalka ja
sen vieressä jälki sirosta, suippokorkoisesta naisen kengästä. Jäljet
olivat vallan lähekkäin.
Hän seisoi korkealla kukkulalla ja katseli syvään kuiluun, kukkuloiden
väliseen umpilaaksoon. Pohjalla loisti jotain punaista kuin suuri
unikko... Se oli naisen golf-nuttu. Nainen lepäsi rentonaan niska
hiekkaan painautuneena ja kasvot kohti kultaisia iltapilviä. Mies
istui hänen vieressään, kumartuneena hänen ylitseen innokkaasti
jutellen. Ellen ei voinut heti nähdä hänen kasvojaan, mutta soreassa,
hyvinpuetussa vartalossa oli jotain, joka sai hänen sydämensä
kouristumaan. Hän muisti erinäisiä, hotellissa kuulemiaan sanoja,
naisten vihamielisiä kuiskutuksia, jotka aina vaikenivat, milloin
hän tuli lähelle. Ennen hän aina oli pudistanut aavistukset yltään
mahdottomina ja mielettöminä, mutta nyt muuttui tuska todellisuudeksi,
ja hän näki äkkiä edessään äitinsä huolestuneen kysyvät, epätoivoiset
silmät.
Niin, siellä olivat — Maud Atkinson ja hänen isänsä.
Ellen painoi molemmat kätensä rintaansa vasten. Hän haavoitti itseään
ohdakkeiden teräviin lehtiin, mutta ei sitä huomannut, ei nähnyt
veripisaraa, joka kihosi hänen kädestään. Hänen suuhunsa tuli iljettävä
maku. Miten maailma oli ruma — se maailma, joka hänestä hetki sitten
oli ollut niin kaunis ja miellyttävä, vain Vivikan surun lempeän
varjon himmentämä... Mutta suru, joka häntä nyt raastoi, surmasi
kaiken auringonvalon, pimensi elämän, sillä kehen saattoi luottaa, kun
rakkaimmat ja parhaimmat pettivät?
Oi äiti, äiti parka!
Ellen kääntyi hitaasti ja meni molempia toisia vastaan. Hänen
nuorekkaat kasvonsa olivat lumivalkeat, ja silmiin oli tullut
säikähtynyt katse, ikäänkuin ne olisivat nähneet jotain kamalaa.
"Mennään jälleen rannalle", hän sanoi käheästi. "Tulkaa — täällä ei ole
turvallista. Särkkien keskellä on vallan liian yksinäistä. Eikä tiedä,
keitä voi tavata..."