Merenrannalla ei ole milloinkaan niin kaunista kuin tyynenä kesäiltana
valoisien öiden aikana, jolloin taivaanranta punoittaa auringonlaskun
hohteessa ja kirkkaan meren tummansininen värisointu on vaalennut
himmeimpään helmiloistoon. Kepeitä purppuraisia pilvenhattaroita
leijailee taivaalla kuin sammuneen rovion kipinöitä, ja kaikkein
alimpana leijuu tumma usvajuova — savu kaukaisuuteen kadonneesta
höyrylaivasta. Valkeat hiekkasärkät ja valkoinen ranta saavat vaalean
ruusunpunaisen hohteen, talonpoikaiskartanon ikkunat loistavat kuin
sulatettu kulta. Melkein huomaamaton tuulahdus saa merenpinnan
väreilemään. Sitten väreilyt haihtuvat ja heimiäishohteinen meri lepää
tyynenä ja kirkkaana kuin lasi.
Kolme nuorta tyttöä laskeutui valkeata rantatöyrästä kultaisessa
auringonlaskussa. He olivat kietoneet käsivartensa toistensa
vyötäisille ja juttelivat matalin äänin.
Keskimmäinen, Vivika Baumer, oli pitkäkasvuinen ja valkopukuinen, paksu
musta tukka keskeltä jakauksella, kammattuna korvien yli, joten se
muodosti kehyksen kapeitten, madonnamaisten kasvojen ympärille. Hänen
silmäkulmansa olivat mustat ja hienokaarteiset, mutta kun hän kohotti
silmäluomensa pitkine ripsineen, oli katse sininen ja omituisen kirkas.
Hänen ihonsa oli äärettömän valkoinen ja huulensa himmeän punaiset
kuin kelmeät ruusunlehdet. Hän näytti hyvin vakavalta, ja se loi hänen
olemukseensa jotain herttaisen arvokasta, joka erotti hänet noista
toisista iloisista tytöistä.
Ågot Brein kulki Vivikan vasemmalla puolella tummanvihertävässä,
ohuessa leningissä vallattomien punertavien kiharoiden muodostaessa
sädekehän hänen päänsä ympärille. Hänen raikas suunsa nauroi joka
hetki, niin että harmaat silmät katosivat veitikkamaisiin ryppyihin
ja kaksi syvää naurukuoppaa ilmestyi hänen ruskettuneisiin, hieman
laihoihin poskiinsa. Hänestä oli vaikeata kävellä niin hitaasti,
hän oli joka hetki valmiina riistäytymään irti tanssiakseen pitkin
valkoista, sileätä rantaa, joka houkutteli kuin tanssiaissalin vahattu
lattia. Mutta ystävän käden kevyt kosketus sai hänet hillitsemään
mielensä.
Kolmas nuorista tytöistä oli Ellen Krohn. Hänen paksu, vaalea tukkansa
oli palmikoituna pään ympärillä, ja iltarusko sai sen hohtamaan
vaaleana kultana, Ågotin kiharoiden loistaessa hehkuvana kuparina.
Hänen vaaleansininen tyllileninkinsä oli avokaulainen, ja pitkät,
kapeat, tiheään rypytetyt hihat laskeutuivat hennoille ranteille.
Tuntui siltä, kuin noitten kahden toisen jyrkät vastakohdat olisivat
Ellenissä yhtyneet suloiseen sopusointuun. Hänessä oli Vivikan
rauhallista levollisuutta ja Ågotin raitista iloisuutta; hän oli täysin
terve ja onnellinen tyttö, joka eli sopusoinnussa itsensä ja koko
maailman kanssa.
He olivat jutelleet maisemasta, kylvyistä ja hotellissa asuvista
vieraista. Mutta vähitellen keskustelu hiljeni. Illan ihanuus
häivytti heidän mielistään pikkumaisuudet ja jokapäiväisyydet. Heidän
ajatuksensa siirtyivät hiljaisessa, kultahohteisessa valaistuksessa
lumottuun maahan, jossa nuoruudenunelmat elävät.