Arne Krohn loikoi kallioiden välissä suojatussa rotkossa kanervien
ja katajien keskellä. Tummasta vihannuudesta kohosi kullankeltaisia
rantamaitteita, sinikelloja ja horsmia ja siellä täällä kukkivia
orjanruusuja kuin valkeita perhosia, jotka liitelivät edestakaisin
okaisilla oksilla. Korkealla hänen päänsä päällä kirkkaansinisellä
taivaalla näkyi puolikuu valkeana ja läpinäkyvänä, kuten irrallinen
pilvenhattara. Toiselta puolelta rotko oli matalampi jättäen näköalan
vapaaksi kaukaisille hiekkasärkille, joiden suipot huiput kohosivat
kohti korkeutta terävin piirtein. Rinteen päivänpaisteisella puolella
kimalsi hiekka huikaisevan valkeana, varjossa sillä oli sinertävä,
lämmin loiste. Kaukaiset kukkulat olivat unelmien maita, joille
ajatus saattoi lähteä seikkailuretkelle aavistaen tuhansia ihania
mahdollisuuksia piilevän äärimmäisen usvaseinän takana.
Arne lepäsi rentonaan kanervikolla käsivarret niskan alla ja katseli
sinitaivaalle. Miten leivoset ilakoivat — hän saattoi nähdä yhden
niistä pienenä mustana pilkkuna päänsä päällä. Silloin tällöin katkaisi
hiljaisuuden jonkun vesilinnun vihlova kirkuna ja kankaalta kuului käen
kukuntaa. Oli ihanaa lepäillä täällä ja hengittää keuhkojen täydeltä
terveyttä ja elämäniloa. Viime viikkoina, jolloin kesä oli puhjennut
täyteen kukoistukseensa, Hvidestrand oli muuttunut ihastuttavaksi
paikaksi. Jokapäiväiset pikkusurut unohtuivat, ja sielussa ja ruumiissa
virisi puolittain itsetiedoton olemassaolon riemullisuus, sama ilo,
joka sai lintuset ilakoimaan aamusta iltaan lyhyen kesän jokaisena
päivänä.
Aurinko ja ilma olivat ruskettaneet Arnen hienot kasvot, ja hänen
tummissa silmissään, joissa ennen oli ollut synkkämielinen ja
mietiskelevä katse, oli nyt haaveilevaa onnenodotusta. Kotona
Kööpenhaminassa oli ollut niin paljon sellaista, mikä oli häntä
kiusannut, — hänen koko elämänsä oli ollut hiljaista taistelua isän
kovuutta vastaan, murheellisen, syrjäytetyn, hellästi rakastetun
äitiparan hiljaista puolustamista. Mutta nyt hänen ajatuksensa
askartelivat muualla. Tässä raikkaassa luonnossa näinä ihanina
kesäpäivinä hänen ilossaan oli uutta tunnetta, joka hitaasti versoi,
vahvistuen päivä päivältä, kuten taimet hänen ympärillään kehkeytyivät
kesäauringon lämmössä. Viime vuosina hän oli katsellut kaikkia naisia
hävyn ja ihailun sekaisin tuntein. Hän saattoi ihastua valkeaan
niskaan, posken pehmeään pyöreyteen, hän saattoi kauan uneksia
kauniista tytönkasvoista, jotka oli sattumalta nähnyt ihmisvilinässä,
teatterissa tai konsertissa, tytönkasvoista, jotka taas kohta katosivat
ihmisvilinään ja joita hän ei sen koommin nähnyt. Mutta kaikki tämä oli
ollut vain haaveilua, hänen heräävän rakkaudenkaipuunsa aikaansaamaa.
Hän ymmärsi vasta nyt, mitä oli rakastaa naista niin, että hänen
äänensä sointukin sai sydämen värähtämään, että hänen lausumansa
ystävällinen sana teki koko päivän valoisaksi. Ja hän tiesi, miten
voimakkaaksi sellainen tunne saattoi tehdä miehen: antaa hänelle
rohkeutta kohdata elämää sellaisenaan ja taistella siinä todellisessa
toivossa, ettei taistele vain oman itsensä takia.
Arne kääntyi kyljelleen ja katseli vihreällä mäenrinteellä huojuvia
korsia, jotka kohottivat päänsä korkeammalle rehevää ruohikkoa. Aivan
hänen vieressään oli ruusupensas, ja hän nautti sen kellanvalkeiden
kukkien tuoksusta. Pari muurahaista kulki oksaa pitkin — miten kiire
niillä oli. Nyt putosi toinen niistä sametinpehmeälle ruusunlehdelle ja
kiiruhti kukan kultaiseen kupuun. Arne taittoi ruohon ja hätyytti sen
sieltä. Leivoset livertelivät lakkaamatta. Eivätkö ne lainkaan väsyneet?
Varjo lankesi rinteelle, hame sihahti katajikossa. Arne katsahti ylös.
Maud Atkinson seisoi särkän harjalla valkopukuisena ja solakkana
sinitaivasta vasten ja hymyili hänelle puolittain rohkaisevasti,
puolittain ivallisesti. Hänen tumma, vierassointuinen äänensä kuului
Arnen yläpuolelta.
"Loiotteko täällä uneksien, herra runoilija?"
Kun toiset joskus sanoivat Arnea runoilijaksi, niin hän piti sitä ivana
ja loukkauksena. Mutta Maud sai sanoa mitä tahtoi — ja nuorukainen oli
eräänä iltana rohkaissutkin itsensä ja lukenut hänelle muutamia pikku
runojaan.
"Neiti Maud —" hän nousi kovasti punastuen.
"Älkää mitenkään antako minun häiritä itseänne — siellä oli teidän
varmaankin hyvin mukava. Onko teillä mitään sitä vastaan, että minä
tulen luoksenne?"
"Oi, jospa tahtoisitte..."
Maud kokosi hameensa helmat toiseen käteensä paljastaen siten kauniit
jalkansa, joiden verhona oli läpinäkyvät sukat ja valkeat kengät.
Varovasti empien hän alkoi laskeutua rinnettä.
"Ei suinkaan täällä vain ole kyykäärmeitä?"
"En ole nähnyt yhtään. Mutta täällä on leivosia kosolta, jotka laulavat
meille, ja orjanruusuja keskellä kanervikkoa. Minusta tämä on ihana
paikka."
"Niin, tosiaan, täällä ei ole hullumpaa."
He heittäytyivät kanervikkoon toistensa viereen. Arne tunsi itsensä
niin onnelliseksi Maudin läheisyydessä, ettei tahtonut häiritä
hiljaisuutta. Hän saattoi vain tuijottaa tyttöön, vain iloita hänen
kauneudestaan. Raitis, vapaa elämä meren rannalla oli jo lyönyt
leimansa Maudiin. Hänen kasvonsa, jotka olivat ensi päivinä olleet niin
lumivalkoiset, olivat ruskettuneet, ja tuuli sai vapaasti puhaltaa
hänen tummat suortuvansa otsalle ja poskille. Hän oli pannut syrjään
kallisarvoiset pukunsa ja verhoutunut yksinkertaisiin, vaaleihin
kesäleninkeihin, kuten muutkin tytöt kylpylässä. Hän oli ikäänkuin
vapautunut liiasta hienoudesta ja liittynyt lujemmin luontoon ja omaan
itseensä.
"Tuntuu niin kummalliselta olla tällaisessa erämaassa", sanoi hän
vihdoin. "En luule loikoneeni kanervakankaalla sitten kuin Skotlannissa
lapsena."
"Skotlannissa on kai kaunista?" kysyi Arne. Hän tunsi tehneensä
jotenkin nolon kysymyksen, mutta kaikki keskusteluaineet kaikkosivat
hänen ollessaan Maudin seurassa.
"Suurenmoisen kaunista. Skotlannissa vietin onnellisimmat vuoteni.
Isäni eli silloin vielä. Olisittepa tuntenut hänet. Oi, hän oli
gentlemanni, taiteilija — vallan toisenlainen kuin äiti."
Hänen äänensä muuttui tylyksi ja teräväksi, kun hän mainitsi äitinsä,
ja Arne katsoi tahtomattaan toisaalle puolittain häveten hänen
puolestaan.
Hetkisen kuluttua Maud jatkoi, ikäänkuin tahtoen avata hänelle
sydämensä:
"Isä oli pianisti ja olisi varmaan luonut itselleen suuren
tulevaisuuden, ellei olisi ollut niin tyhmän rehellinen ja mennyt
naimisiin äidin kanssa. Äiti veti häntä alas kaikin tavoin. Isä
alkoi juoda — ja hän, joka oli antanut konsertteja Euroopan
suurkaupungeissa, päätti päivänsä kolmannen luokan orkesterin johtajana
kööpenhaminalaisessa varieteessa."
Puhuessaan Maud oli repäissyt muutamia ruohonkorsia, jotka hän enempää
ajattelematta sitoi renkaaksi. Sen hän nyt heitti luotaan ja kääntyi
Arnen puoleen ilkkuvasti hymyillen.
"Teidän mielestänne se kai ei ollut erityisen hauska elämänjuoksu?"
"Ei, se oli hyvin surullinen", sammalsi Arne hämmentyneenä, "mutta te,
neiti Maud, te tulette pääsemään pitkälle laulajattarena. Te olette
perinyt isänne musikaaliset lahjat ja olette tekevä hänen nimensä
kuuluisaksi."
Maud pudisti hiljaa päätään.
"Voi, kuinka vähän te tunnette maailmaa, kandidaatti Krohn. Niinkuin
lahjat veisivät ihmistä eteenpäin tässä elämässä! Ei, rahaa siihen
tarvitaan, suosijoita ja vaikutusvaltaisia suhteita — eikä minulla ole
mitään tästä kaikesta."
Arne tunsi suurta sääliä häntä kohtaan. Hän ymmärsi, mimmoinen ero
täytyi olla Maudin ja hyvissä, rikkaissa kodeissa kasvaneiden tyttöjen
välillä. Maud oli saanut tuntea elämän varjopuolia jo pienestä pitäen,
ja hänen lapsenmielensä oli tullut kylmäksi, maailmaa halveksivaksi.
Oliko siis niin ihmeteltävää, ettei hän ollut tullut samanlaiseksi
kuin toiset, nuo onnelliset? Ja kuitenkin he tuomitsivat häntä — Arne
rakasti häntä kaksin verroin siksi, että hän kauneudestaan huolimatta
oli seurapiiristä poissyösty — halveksittu. Kuinka Arne toivoikaan
voivansa suojella häntä, vetää hänet onnen auringon paisteeseen, jotta
hänessä piilevä hyvä pääsisi versomaan. Kunpa hän ei olisi ollut niin
nuori... sillä nyt hänen sanoillaan ja lupauksillaan ei ollut mitään
merkitystä, hänen rakkautensa oli tehoton.
Maudin mieliala vaihtui. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa ruumiillisesta
hyvinvoinnista. Hän painoi niskansa ruohikkoon, ja hänen punaiset
huulensa avautuivat syvään henkäykseen.
"Oh, millainen tuoksu", hän huudahti. "Tunnetteko — havua, suopursua,
ajuruohoa, metsäruusua ja ennen kaikkea suolaista, ihanaa meri-ilmaa?
Eikö pidäkin olla kiitollinen merta kohtaan. Se antaa meille ihanan
väsymyksen, joka sitten vaihtuu voimaan. Miten täällä voikaan nukkua!
Nukkuminen on sulaa nautintoa!"
"Niin minäkin ajattelen joka ilta", sanoi Arne. "Koetan aina pitkittää
sitä tilaa, jossa olen juuri uneen vaipumaisillani, mutta kuitenkin
vielä tajuissani."
Maud katsahti häneen uneksivasti puoliavoimien silmäluomiensa alta.
"Meillä on varmaankin usein samanlaiset ajatukset", sanoi hän.
Arne lehahti polttavan kuumaksi. Mitä Maud tarkoitti — mitä merkitsi
hänen silmiensä ilme? — Saattoiko olla mahdollista, että Maud välitti
hänestä...
Arne tarttui hänen käteensä.
"Jos te, neiti Maud, ajattelisitte eräästä asiasta kuten minä, niin
olisin onnellisin ihminen maan päällä."
Maudin kasvot värähtivät. Hänen katseensa muuttui hyvin murheelliseksi,
kun hän hiljaa veti kätensä Arnen kädestä.
"Te olette lapsi", hän sanoi lempeästi. "Lapsille ei suututa, mutta
heitä täytyy opettaa olemaan järkeviä."
"Te sanotte minua lapseksi! — Silloin ette välitä minusta vähääkään —
te ivaatte kai minua, kun olen rohjennut pitää teistä."
Arne heittäytyi kiivaasti kyljelleen ja kätki kasvonsa kanervikkoon.
Käsi, jonka Maud oli päästänyt, puristui tuskasta, niin että suonet
näkyivät sinisinä ja selvinä ruskettuneen ihon läpi.
Miten kaunis hän oli siinä maatessaan — sorea, suora selkä vaaleassa
kesätakissa, kihara tumma tukka ja niska, joka oli niin päivettynyt
urheilupaidan alaskäännetyn kauluksen yläpuolella... Maud piti enemmän
Arne Krohnista kuin kenestäkään muusta miehestä, jonka tunsi, mutta
mitä apua siitä oli? Olisi hyvin kevytmielistä hänen kiintyä vallan
nuoreen mieheen, joka vasta muutamien vuosien kuluttua saattaisi
tarjota hänelle jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman. — Hän hymyili
omituisen katkerasti ja halveksivasti muistellessaan äitinsä usein
uusiutuvaa neuvoa: ei saa mielistellä poikaa, kun haluaa isää.
Ei, hänen kaltaisensa köyhän tytön, seikkailijattaren, jolla ei ollut
muuta omaisuutta kuin kauneutensa, tuli ajatella rehellistä rakkautta
vain ylellisyytenä. Hänen täytyi ajatella tulevaisuuttaan — ja että
voisi kostaa sille kunnioitusta nauttivalle yhteiskunnalle, joka
katseli häntä halveksien, menemällä naimisiin erään sen etevimmän
miehen kanssa, riistettyään hänet vaimolta ja lapsilta, välittämättä
vanhasta moraalista, sovinnaisista tavoista.
Mutta hänen tuli sääli Arne Krohnia.
Hän lausui lempeästi hänen nimensä, ja Arne kääntyi hitaasti, melkein
vastahakoisesti, häntä kohden.
"Arne, annan teille hyvän neuvon", hän jatkoi. "Älkää pitäkö minusta
niin paljon, minä en sitä ansaitse."
"Neiti Maud, kuinka voitte noin sanoa?"
"Voin, sillä tunnen itse itseni parhaiten", vastasi hän surullisesti.
Heti tämän jälkeen hän nousi.
"Lähtekäämme täältä. Täällä on melkein liian kuuma — ja sitäpaitsi on
parasta katkaista keskustelumme."
He kulkivat äänettöminä hiekkaista tietä, joka luikerteli kankaalla
matalien särkkien keskitse. Puhelinpatsaiden muodostaman suoran linjan
takaa näkyi meren tummansininen juova ja valkea vaahtoreunus rannassa.
Kauempana, missä tie kääntyi rannalle, oli talonpoikaistalo mataline,
valoisine rakennuksineen, joita peitti sammaltunut katto, ja niiden
lähellä kanervoittunut mylly, joka erottui mustana aaveena taivasta
vasten. Kankaan sametinruskeuden ja niittyjen kirkkaanvihreän lakeuden
välissä leveni loistavan kellervä, pitkulainen juova — pelto, täynnänsä
kukkivaa peltokaalia. Siellä täällä märehti muutamia valkeita ja mustia
lehmiä, ja joitakuita lampaita kurkisti uteliaina mäentörmällä.
Professori Krohn tuli heitä vastaan lähellä taloa. Hänen pitkä
vartalonsa näytti solakalta ja nuorekkaalta vaaleanharmaassa
kesäpuvussa. Hän käveli kevyesti ja notkeasti heilutellen keppiään,
mutta nähdessään Maudin ja Arnen hän pysähtyi äkkiä. Hänen tummat
silmänsä harmahtavien kulmakarvojen alla välähtivät vihaisesti. Hän
nosti hattuaan ja tervehti ivallisen kohteliaasti.
"Neiti Atkinson — ja minun herra poikani!".
Arne hämmentyi. Voimatta selvittää itselleen syytä hän tunsi, ettei
isänsä pitänyt siitä, että hän oli yhdessä Maudin kanssa. Hän punastui
hiusmartoon saakka valkean ylioppilaslakin alle, puristi hermostuneena
kädessään olevaa kanervanoksaa, niin että kukat musertuivat hänen
sormissaan.
Maud tervehti menettämättä mielenmalttiaan.
Hän oli vain hiukan kalpeampi kuin tavallisesti.
"Sinunhan ei sitäpaitsi pitäisi olla täällä, Arne", sanoi professori
kylmästi. "Sinä olit sopinut sisaresi kanssa kävelyretkestä. Hän
odottaa sinua."
"Se on totta; olin sen vallan unohtanut", sammalsi Arne.
Professori Krohn katseli ivallisesti poikaansa. Kuinka tuo poika
olikaan äitinsä kaltainen! Päättämätön, pehmeä ja helposti
johdettavissa — hänen toisinaan osoittamansa itsepäisyyskin oli vain
heikkoutta.
"Ei saa unohtaa lupauksiaan", jatkoi professori yhtä terävällä äänellä.
"Kiiruhda nyt hotelliin äläkä anna Ellenin odottaa kauempaa kuin on
välttämätöntä."
Arnessa heräsi äkillinen mielenkuohu. Miksi hänen isänsä saisi
kohdella häntä kuin koulupoikaa, nöyryyttää häntä Maudin edessä? —
Koko lapsuutensa hän oli saanut kärsiä isänsä tyranniutta, oli jo aika
seurata omaa tahtoaan, tuntea olevansa mies.
"No, eipä sillä niin kiirettä ole", sanoi hän huolettomasti. "Ellenillä
on kyllä muitakin kävelytovereita."
Professorin keppi kolahti kovasti kiveen.
"Kysymys ei ole siitä. Jos olet sopinut hänen kanssaan, niin sinä
menet. Kuuletko, Arne?"
Nuo molemmat tummat silmäparit, jotka olivat niin toistensa näköiset,
kohtasivat toisensa katkeroituneessa katseessa. Arne seisoi isänsä
edessä uhmaavasti alaspainunein päin, yhteenpuristetuin huulin,
vastaamatta ja tottelematta.
Samassa Maud ojensi kätensä ja kosketti hänen käsivarttaan.
"Menkää, Arne", hän kuiskasi. "Minä pyydän teitä."
Professori Krohnin katkeruus yltyi. Milloin nuo olivat tulleet noin
tuttavallisiksi... Mitä merkitsi kummankin nuoren kasvoille valahtanut
myötätunnon ja ymmärtämyksen ilme...
Arne ei enää vastustanut. Katsahtamatta isäänsä, mutta syvään kumartaen
Maudille hän otti jäähyväiset ja kääntyi hotelliin vievälle polulle.
Kun hän oli poistunut, kääntyi professori neiti Atkinsonin puoleen.
"En tiedä, voinko korvata poikani seuran", hän sanoi ivallisella
äänellä. "Nuoret sopivat kaiketi parhaiten toisilleen."
Maud veti ohuen, valkoisen, keltaisilla ruusuilla kirjaillun
silkkihuivin lujemmin hartioittensa ympärille.
"Oh", sanoi hän surullisesti, "tiedättekö, professori, minä en tunne
itseäni nuoreksi. Olenkin monta vuotta vanhempi poikaanne. Minä pidän
hänestä paljon. Hän on rakastettava nuori mies."
Tässä Arnen nuoruuden tunnustamisessa oli jotain ylemmyyttä, joka sai
professorin hyvälle tuulelle. Maud kai piti hänen poikaansa nulikkana,
jonka kanssa saattoi viettää vapaan hetken. Olihan luonnollista,
ettei Arne voinut olla mitään Maudin kaltaiselle lahjakkaalle ja
kehittyneelle naiselle, maailmannaiselle.
He jatkoivat matkaansa niittyjen halki, missä kirjava kukkanauha
osoitti puron uomaa merta kohden ja missä lokit ja sirriäiset
kirkuen lentelivät heidän yläpuolellaan. Leveätä, vihertävää,
sähkölennätinpylväiden molemmin puolin reunustamaa tietä he saapuivat
rannalle, missä pelastusvenheet olivat ja tarpeen vaatiessa laskettiin
vesille, missä ylimpänä oli leveä kivivyö siellä täällä kasvavine
ohdakkeineen ja mataloine pajuineen, ulommaisen reunan levittyessä
valkeana ja kovana kirkkaansinistä merta vasten.
"Ah, kun saisi matkustaa, matkustaa", huudahti Maud seuraten
katseillaan hitaasti loittonevan höyrylaivan savua. "Se on parasta,
mitä tiedän. Koko lapsuuteni ja aikaisimman nuoruuteni olen kierrellyt
kaikissa Euroopan pääkaupungeissa. Mutta isä eli silloin vielä. Nyt
saamme, äiti ja minä, koreasti pysyä vieraassa maassa, jonne kohtalo on
meidät viskannut.'
"Saatte matkustaa milloin tahdotte, neiti Maud", sanoi professori Krohn
matalalla äänellä.
Maud ei ollut ymmärtävinään hänen viittaustaan. Päätöksen teolla
ei ollut kiirettä. Hän ei ollut rakastunut tuohon valkotukkaiseen
professoriin, joka ikänsä puolesta olisi voinut olla hänen isänsä.
Tosin hänen asemansa professorinrouva Krohnina olisi hyvin edullinen,
eikä hänen äitinsä enää puhunutkaan muusta. Mutta siihen liittyi
paljon sellaista, mikä vaikutti Maudiin tuskallisesti. Arne oli
hänelle rakkaampi kuin hän tahtoi edes itselleen tunnustaa. Hän tunsi
myös jonkinlaista sääliä lempeätä, alistuvaista vaimoa kohtaan, joka
luultavasti kuolisi surusta, jos miehensä hänet hylkäisi...
Hän alkoi puhua merestä, valaistuksesta, ja professori, joka ymmärsi,
ettei Maud vielä halunnut tehdä päätöstä, ei myöskään tahtonut pakottaa
häntä siihen. Häntä itseäänkin hirvitti välien rikkuminen, avioero,
skandaali. Mutta kuitenkaan hän ei tahtonut luopua tästä myöhäisestä
intohimosta, joka oli hänet vallannut tuoden uutta toivoa, uutta
terveyttä hetkenä, jolloin kuoleman kuvittelu oli jo vallannut kaikki
hänen ajatuksensa. Ja että Maud halusi tulla hänen vaimokseen, sen hän
oli jo antanut selvästi huomata.
Professori ihaili häntä siksi, että hän huolimatta epäiltävästä
syntyperästään ja vaillinaisesta kasvatuksestaan kuitenkin oli
täydellinen hieno nainen, joka vaati kunnioitusta. Jos hän naisi
Maudin, niin tämä ei koskaan käyttäytyisi sopimattomasti niissä
piireissä, joissa hän tulisi liikkumaan. Mahdoton anoppi olisi tietysti
pidettävä loitolla, mutta Maudista hän saisi vain kunniaa.
Professori yhtyi tytön kevyeen keskusteluun ja puheli iloisesti ja
luontevasti hänen kanssaan mitä jokapäiväisimmistä asioista. Häntä
huvitti huomatessaan, millä nuorekkaalla vilkkaudella hän saattoi
siirtyä toisesta aineesta toiseen. Tänään hän ei vähääkään tuntenut
ikänsä ja sairautensa painoa. Ja hän tarkasti salaisella ilolla omaa
varjoansa valkealla hiekalla Maudin vieressä. Se oli niin komearyhtinen
ja hieno; se liikkui niin reippaasti ja varmasti — kukaan ei olisi
voinut luulla sitä vanhan miehen varjoksi.
"Katsokaa", huudahti Maud äkkiä ja kääntyi sille suunnalle, missä
hotellin valkoinen rakennus kohosi tummien kanervarinteiden yli.
"Nuoret kokoontuvat!"
Professori kääntyi. Nuorten herrojen ja neitosten parvi oli
kerääntynyt kuistin eteen innokkaasti keskustellen ja viittoillen eri
suunnille, ikäänkuin eivät olisi olleet yksimielisiä siitä, minkä tien
valitsisivat. Siellä olivat Arne ja Ellen Krohn, kandidaatti Yngve
Alvén sekä neidit Ågot Brein ja Vivika Baumer.
"Oli varmaan puhetta huvimatkasta töyrylle tänään", sanoi professori.
"Eikö teidän pitänyt lähteä mukaan, neiti Atkinson?"
"Minun — ei; kun on neitosia mukana, ei minua koskaan pyydetä", sanoi
Maud katkerasti. "Kaikki nuoret tytöt katsovat minuun halveksien.
Heistä minä varmaankin kuulun alempaan luokkaan kuin he."
"Sanokaa mieluummin, että he ovat mustasukkaisia teille."
"Niin — ehkä sitäkin."
Näytti siltä, kuin nuoret olisivat sopineet tiestä. He tulivat kävellen
rantatietä, Yngve Alvén ja Ellen etumaisina, sitten Arne ja molemmat
toiset tytöt.
"Miten hauskoilta vaaleat puvut näyttävätkään ilmaa ja merta vasten",
sanoi Maud lempeämmällä äänellä. "Teidän tyttärenne kävelee aina
kandidaatti Alvénin kanssa. Ettekö luule, professori, että heistä tulee
pari?"
Professori Krohn kohautti olkapäitään.
"Sitä on vaikea tietää", sanoi hän kuivasti. Ollessaan Maudin
kanssa hän ei mielellään kuullut puhuttavan siitä, että hänellä oli
täysi-ikäinen tytär.
Miksi hän olikaan sitonut itsensä niin aikaisin? Miksi hän olikaan
kiintynyt tuohon pieneen maalaistyttöön, joka ei voinut kiehtoa hänen
tunteitaan enemmän kuin hänen älyäänkään? Margaretahan oli vain hänen
taloudenhoitajattarensa — niin, ja hänen lastensa äiti — — —
Hänen mieleensä muistui äkkiä retki, jonka hän oli Margaretan kanssa
tehnyt Tisvildeen, kun he olivat kihloissa. He olivat kulkeneet
valkohiekkaisella rannalla, sinisen meren äärellä, kuten hän ja Maud
nyt. Hän ei ollut koskaan ollut rakastunut vaimoonsa niinkuin nyt
Maudiin, mutta hän oli pitänyt hänestä toisella tavalla, tyynellä
ja leppoisella kiintymyksellä. Margareta punoutui hänen parhaimpiin
muistoihinsa. — — — Kävi vaikeaksi erota vaimosta ja lemmikkilapsesta,
reippaasta pikku Ellenistä, jonka hän äsken ajatuksissaan oli kieltänyt.
"Professori on muuttunut kovin hiljaiseksi", sanoi Maud äkkiä.
"Olenko —." Ponnistaen tahtonsa hän jatkoi: "Suokaa anteeksi, neiti
Atkinson. Me vanhemmat saamme niin usein raskaita ajatuksia. Mutta
nyt se on ohitse, ja minä koetan tuntea itseni yhtä nuoreksi kuin te.
Menemmekö tätä tietä?"
Hän tarjosi Maudille käsivartensa ja vei hänet uudelleen särkkien
keskelle, pois rannalta, missä hänen lapsensa kulkivat nuorten
ystäväinsä kanssa.