II.

Hotellin vieraat olivat nousseet ruokapöydästä ja menneet viereiseen

huoneeseen — valkoiseen huoneeseen, kuten sitä nimitettiin valkoisten

seiniensä vuoksi, jotka yhdessä korihuonekaluston ja krookuskeltaisten

uutimien kanssa antoivat huoneelle valoisan ja ilmavan leiman. Se oli

hauska huone pianoineen, kirjakaappeineen ja monine tauluineen, jotka

suurimmaksi osaksi olivat jäljennöksiä, uudenaikaisten tanskalaisten

maalarien teoksista. Molemmat ikkunat antoivat puutarhaan, jossa pitkät

rivit keltanarsisseja ja pieniä surkastuneita hyasintteja kasvoi

valkealla hiekkapohjalla ja aidan luona olevien matalakasvuisten puiden

versovat oksat kuvastuivat selvin piirtein kylmänsinistä kevättaivasta

vasten.

Tehtailija Brein, tanakka punapartainen, noin viidenkymmenen

vaiheilla oleva mies, oli asettunut tavalliselle paikalleen

yhtä pyylevän rouvansa viereen sohvalle. Tehtailija keskusteli

vilkkaasti nuoren tukkukauppias Hagenin kanssa, joka venyi

huolimattomasti matalassa keinutuolissa. Välistä hän kohottautui

maistellakseen vihreätä chartreusea, joka helmeili hänen edessään

pöydällä hiotussa liköörilasissa. Hän oli hyvin vaaleaverinen, ja

hänen englantilaistyyppiset teräväpiirteiset kasvonsa ilmaisivat

päättäväisyyttä ulkonaisesta välinpitämättömyydestä huolimatta.

Tukkukauppias Hagen oli asunut Pietarissa useita vuosia, ja herrat

vaihtoivat mielipiteitä Tanskan edellytyksistä olla kauppasuhteissa

Venäjän ja Siperian kanssa.

Rouva Hagen, joka oli syntynyt Venäjällä tanskalaisista vanhemmista,

oli luonteeseensa saanut jonkun verran kotimaansa raskasmielisyyttä,

minkä huomasi syvien, harmaitten silmien ilmeestä ja kapean,

värittömän suun piirteistä. Hän oli vetänyt poikansa Finnin luokseen

ja torui häntä siitä, että hän oli maljakosta ottanut herkullisen

näköisen leivoksen, ennenkuin oli saanut luvan siihen. Pieni

kuusivuotias kuunteli äitinsä nuhteita osoittamatta uhmaa enemmän kuin

katumustakaan. Hänen pieni auringonpolttama nenänsä, josta iho kesi,

oli rohkeasti pystyssä, ja sinisilmät vilkuilivat ikävöiden viereiseen

huoneeseen, jossa hän näki pari samanikäistä toveriaan leikkimässä

ruskea- ja valkotäpläisen lintukoiran kanssa.

Kun rouva Hagenin laihat, kapeat kädet vihdoin hellittivät Finnin

valkeasta merimiespuserosta, huoahti poika helpotuksesta ja oli jo

samassa nuorten ystäviensä luona.

Rouva Brein kallisti täyteläistä, ruumiinmukaisen mustan silkkipuseron

verhoamaa poveansa pöydän yli ja sanoi puoliääneen rouva Hagenille:

"Eikö ole surkeasti professori Krohnin laita, hän on kuulemma vallan

murtunut — tuskin oikein järjissään — ja niin äärettömän vaikeata on

tulla toimeen hänen kanssaan. Pikku rouva raukka onkin sen näköinen

kuin ei uskaltaisi puhua eikä olla vaiti. Ei voi olla surkuttelematta

häntä, vaikka —" rouva Brein kohautti olkapäitään säälivin elein — "ei

ole juuri ihme, ettei hänen miehensä ole erikoisen ihastunut häneen."

"Eipä niinkään."

Rouva Hagenin vastaus oli hajamielinen ja välinpitämätön. Hän

mietiskeli aina omaa elämäänsä, josta oli niin vaikea päästä selville,

eivätkä hänen ajatuksensa senvuoksi ennättäneet kierrellä muitten

asioissa.

Samassa rouva Krohn tuli ruokasalista. Hän seisoi hetkisen ovessa

katsellen ympärilleen levottomin ja aroin katsein, tumman punan

levitessä hänen kasvoilleen. Hänen hopeanharmaan leninkinsä kangas oli

hyvin kaunista, mutta hänen lyhyt vartalonsa ei ollut siinä minkään

näköinen, ja hänen tukkansa näytti aina huolimattomasti kammatulta,

sillä hänen hermostuneet kätensä sivelivät sitä melkein joka hetki.

"Eikö rouva Krohn haluaisi istuutua tänne?" ehdotti rouva Brein

innokkaasti, samalla siirtyen lähemmäksi miestään. "Kahvi on kaadettuna

— kunhan se ei vain olisi jo jäähtynyt."

Rouva Krohn istahti äärimmäiseen sohvannurkkaan. Hän pani kuppiinsa

rouva Breinin ojentaman sokerin ja kerman aivan koneellisesti. Mutta

hän tuskin katsahtikaan pieneen rouvaan, ja hänen kasvonsa olivat koko

ajan yhtä jännittyneet ja murheelliset kuin huoneeseen tullessa.

Paikaltaan sohvasta, hän saattoi nähdä puutarhaan, jossa professori

Krohn käveli kädet selän takana ja katse luotuna käytävän

valkohiekkaan, käveli ja käveli, lakkaamatta, etukumarassa, kivettynein

ilmein.

Oi, jospa; hän olisi voinut tietää, mitä ajatuksia hänen mielessään

nyt liikkui! — He olivat olleet yhdessä kävelemässä ennen päivällistä

istutusten luona, tuolla matalien kuusien ja tuulenpieksämäin koivujen

alla, jotka yhä turjottivat lehdettömin oksin. Hänen miehensä oli ollut

verraten hyvällä tuulella, torunut vaimoaan siitä, että hän menetti

rohkeutensa täällä kylmän, yksinäisen luonnon helmassa eikä kyennyt

tajuamaan sen kauneutta. Kerran hän oli kumartunut poimimaan muutamia

vuokkoja, jotka siellä täällä tekivät karun metsämaan valkeaksi — kuin

sulamattomat lumitäplät. Professori Krohn oli kiinnittänyt sellaisen

pienen kukan vaimonsa rintaan, ja rouva Krohn oli tuntenut itsensä niin

iloiseksi, ikäänkuin nyt ensimmäisen kerran olisi saanut lahjan häneltä.

Mutta päivällistä syötäessä professori oli tullut hiljaiseksi ja

alakuloiseksi, eikä vaimo ollut ymmärtänyt syytä siihen. Ja hän

oli vetäytynyt kylmään kuoreensa; hän oli kohottanut muurin heidän

välilleen. Kun hän oli sillä tuulella, tuntui rouva Krohnista,

kuin hän ei olisi mitään miehelleen, vähemmän kuin vieras, joka

sattumoisin osui hänen tielleen. Vieraan kanssa hänen miehensä saattoi

puhua ystävällisesti, mutta hänet hän työnsi luotaan jäätävällä

ylenkatseella, jos hän uskalsi lähestyä häntä.

Rouva Brein sanoi hänelle taas jotakin, ja hän käänsi päätään valmiina

kuuntelemaan, katseessa fyysillisen tuskan ilme.

"Huomasiko rouva Krohn uudet vieraat päivällispöydässä? — Eivätkö he

lievimmin sanoen; näyttäneet mystillisiltä? — Nuori tyttö oli kyllä

kaunis, mutta hyvin rohkean ja julkean näköinen, ja äiti muistutti

rappiolle joutunutta varietee-laulajatarta. Ette kai tunne heitä?"

Pikku rouva Krohn muisti hämärästi kahdet vieraat kasvot, jotka

molemmat olivat tuntuneet hänestä vastenmielisiltä, ja muisti äkkiä,

että Arne oli lakkaamatta tuijottanut nuoren neitosen ihmeellisiin

kullanruskeihin silmiin ja tuuheaan, tummaan tukkaan.

"Kyllä minä näin heidät", vastasi hän, "mutta minulla ei ole

aavistustakaan siitä, keitä he ovat."

Neiti Karlsson, vanhanpuoleinen kansakoulunopettajatar, joka käytti

silmälaseja ja jonka tukka oli sileäksi kammattu, lopetti samassa

sanomalehden lukemisensa ja yhtyi keskusteluun.

"Kuulin sivumennen heidän nimensä... Rouva Atkinson tyttärineen. He

ovat luultavasti ulkomaalaisia, mutta asuvat Kööpenhaminassa. Neiti

sanoi olevansa oppilaana kuninkaallisessa teatterissa..."

"Hiljaa —" sanoi rouva Brein pannen sormen varoittavasti suulleen.

Neiti Karlsson katsoi säikähtyneenä ympärilleen.

Molemmat uudet tulokkaat olivat astuneet huoneeseen. Äiti istuutui

oven suussa olevaan nojatuoliin ja kätki vahvasti maalatut kasvonsa ja

punaisen tekotukkansa sanomalehden taakse. Mutta tytär meni reippaasti

ja pää pystyssä vieraitten keskitse pianon luo ja alkoi selailla

nuottihyllyllä olevia nuotteja.

Hän näkyi aikaansaavan hiljaisuuden koko ympäristössään. Keskustelu

taukosi kaikkialla, ja ryhmät hajaantuivat vaistomaisesti. Vaikka nuori

neitonen ei kääntynyt kenenkään puoleen erikoisesti, veti hän kaikkien

huomion puoleensa.

Hän ei ensinkään sopinut tällaiseen länsijyllantilaiseen

hotellihuoneeseen, hän, ansarikukka, jonka oikea paikka oli mannermaan

suurkaupungeissa. Kun hän siinä liukui lattian poikki kissamaisen

pehmein liikkein ruumiinmukaisessa, pronssinvärisestä sametista

tehdyssä empire-leningissään, tumma tukka solmukkeissa ja kiharoissa

kaitaisten, kalpeiden kasvojen ympärillä ja ihmeelliset, ruskeat silmät

loistaen, hän oli kuin uudenaikaisen taiteilijan unelma elävöityneenä.

Ågot Brein, tehtailija Breinin veljentytär, kuiskasi uudelle

ystävättärelleen, Ellen Krohnille:

"Mitä pidät hänestä? — Minun mielestäni hän on iljettävä —"

"Niin minunkin", sanoi Ellen. Hänen katseensa kylmeni.

Kaikki naiset tarkastelivat neiti Atkinsonia vihamielisin katsein.

He ymmärsivät, että miesten mielestä hän oli viehättävä, ja siksi he

sekä pelkäsivät että halveksivat häntä. Kaikessa hiljaisuudessa he

tuomitsivat hänet rehellisten naisten piirin ulkopuolelle. Mutta silti

hän ei ollut vaaraton vastustajana ja kilpailijana.

Tukkukauppias Hagen muuttui hajamieliseksi, kysymys Tanskan

vientikaupasta ei tällä hetkellä kiinnittänyt hänen mieltään. Hän oli

puolittain kääntynyt kiikkutuolissaan, niin että saattoi nähdä neiti

Atkinsonin suoran selän ja hänen hiukan etukumarassa olevan valkean

niskansa tumman tukan alta.

Äkkiä hän nousi mennen hänen luokseen.

Rouva Hagen hätkähti, ja hänen kasvoilleen valahti tuskallinen ilme.

Mutta vain silmänräpäykseksi, sitten hän taas vajosi tavalliseen

raskasmielisyyteensä. Mitä siitä väliä — hänen miehensä ei ollut

hänelle enää mitään. Nyt hänellä oli vain pikku Finn — pikku Finn,

hänen kaikkensa.

Huoneessa oli aivan hiljaista, kaikki saattoivat kuulla noiden

kahden keskustelun. Se koski musiikkia, ja tukkukauppias pyysi neiti

Atkinsonia laulamaan. Hän esteli ensin — huone oli liian pieni — siellä

oli liian paljon ihmisiä — ja raaka meri-ilma vaikutti haitallisesti

hänen ääneensä. Mutta viimein hän heltyi Hagenin pyynnöistä, veti esiin

pianotuolin, työnsi pitsiset hihansa ylemmäksi ja istuutui.

Hänen äitinsä laski lehden helmaansa ja katseli jännittynein, ihailevin

katsein tytärtään. Lähinnä seisovat naiset vetäytyivät hieman

kauemmaksi — rouvan vaatteista kävi sietämätön patshulin lemu.

Maud Atkinson soitti. Herkän, pehmeän alkusoiton, jossa taitteiset

akordit muistuttivat harpun sointuja. Vähitellen siitä kehkeytyi

unelmoiva sävel, ja hän lauloi tummalla alttoäänellä, jossa väliäänet

sointuivat metallinkaikuisina:

"Der stiger fra Rosernes Kalke en Duft,

berusende söd som al Elskovens Fryd —

Der bæres igennem den sövntunge Luft

fra skulpende Bölger i dyssende Lyd

i Nattens fortryllende Timer.

Der bliver i Skoven saa underlig tyst,

naar Sollyset slukkes, naar Dag er forbi,

og Maanen har kastet et flimrende lyst,

forvildende Skær paa den slyngede Sti

i Nattens bedaarende Ttmer.

Nu træder de koglende Taager en Dans

med viftende Slör over Engenes Bund —

Jeg skimter to Öjnes blödt slörede Glans,

jeg kysser en Kind og en skælvende Mund

i Nattens livsalige Timer —

Seurasi sitten jälkisoitto, pehmeänä ja hiljaisena kuin kesäyön

maininki, joka laskeuu levolle rannan ruohistoon. Vielä pari hyräilevää

säveltä, viimeisten aaltojen loiske, nukahtavan tuulen viimeinen

leppoisa suhahdus. Ja Maud nousi pianon äärestä kättentaputusten

raikuessa.

* * * * *

Professori Krohn käveli puutarhassa, pyöreän nurmikon ympärillä, jossa

ensimmäinen vihreä ruoho alkoi orastaa.

Välistä hän nosti päätään katsellen aidan yli mataloita hiekkasärkkiä

ja jyrkkää harjannetta, joka niiden ääreltä kohosi kanerva- ja

kuusikkopeitteisenä. Rannikkopäällysmiehen talon takaa, jonka valkea

pääty ja mustansininen liuskakatto näkyivät mäen yli, luikerteli

polku syvän, jyrkkien, metsäisten rinteiden reunustaman kuilun halki.

Muutamia sauhunkeveitä pilvenhattaroita liiteli vaalealla taivaalla

ikäänkuin harjun lakea myöten. Lännessä näkyi meri tummansinisenä

kaistaleena laajojen vihreitten niittyjen takaa, jotka muodostivat

rajaviivan nummen ja rannan välille.

Mutta professori Krohn ei ajatellut luontoa, joka oli niin autio ja

karu, ja kuitenkin niin ihmeellisen raikas ja suurenmoinen. Hän oli

vaipunut miettimään omaa sairauttaan. Ei kukaan niin hyvin kuin hän

tiennyt, millaisin jättiläisaskelin se edistyi.

Oli kauheata tuntea, miten sielu ja ruumis menettivät joustavuutensa,

miten lihakset veltostuivat ja joka hermo tärisi pienimmästäkin

rasituksesta... Häneltä oli kenties iäksi mennyt se silmän terävyys

ja käden varmuus, jotka olivat hankkineet hänelle etevän kirurgin

nimen. Ja jos hänen täytyisi lopettaa työskentelynsä, lakata

tavoittelemasta yhä enemmän mainetta ja tuloja, niin minkä eteen hän

sitten eläisi? Hän ei ollut luotu pieniä olosuhteita varten — hän ei

voinut sietää, että joku toinen anastaisi hänen paikkansa hänen itsensä

istuessa unohdettuna, köyhänä ja kelpaamattomana jossain kolkassa

sitä kaupunkia, missä hän oli vallinnut kyvyllään, persoonallisella

viehätysvoimallaan — ja ehkä myöskin häikäilemättömällä tahdollaan. Ja

mitenkä sairaus kehittyisi? Sitä ei edes hänkään saattanut tietää. Ehkä

hän saisi elää useita vuosia murtunein voimin ja hengenlahjoin, tai

kenties kuolema tulisi piankin.

Kuolema... hän oli katsonut sitä silmiin niin lukemattomia kertoja.

Hän tunsi täydelleen suurimman osan niistä ulkonaisista muodoista,

joissa se saattoi kohdata ihmistä. Mutta itse kuolemasta hän ei

tiennyt mitään. Kun hän oli kuullut kuolevan omaisten puhuvan

jälleennäkemisestä ja iankaikkisesta elämästä, oli hän halveksien

kohauttanut olkapäitään ja kääntynyt pois. Hän ei oikeastaan ollut

jumalankieltäjä, mutta hänellä ei ollut koskaan työteliäässä elämässään

ollut aikaa ajatella näitä kysymyksiä. Nyt hän oli tullut ajatelleeksi,

että olisi ehkä ollut hyvä, jos toivo olisi elähyttänyt häntä kuoleman

hetkellä, sillä ajatus ikuisesta tuhosta — se oli kauhea.

Jos hän olisi ollut hyvin vanha, niin olisi varmaankin helpompi kuolla.

Mutta hän oli vasta viisikymmentäkaksivuotias. Hänessä oli vielä

kiihkoisa elämänhalu, ja ääretön työmäärä odotti häntä.

Vaimoaan ja lapsiaan hän ei paljoakaan ajatellut. Hän oli tavattoman

itsekäs luonne, oma itsensä oli hänelle kylliksi, ja kuoleman ajatus

oli vieroittanut häntä vielä enemmän ihmisistä. Kuolema silmiensä

edessä hän oli yksin. Kuolemassa särkyivät kaikki maalliset siteet,

kukaan ei voinut auttaa, kukaan ei voinut seurata kuolevaa.

Professori Krohnin mieleen ei ollut juolahtanut, että hän oli

pahoittanut vaimoaan lyhyillä ja niukoilla vastauksillaan, kun tämä

päivällispöydässä huolestuneena oli koettanut saada selville, mikä

häntä vaivasi. Hän piti vaimostaan samalla totunnaisella tavalla

kuin oli ollut kiintynyt vanhempiinsa, niin kauan kuin he olivat

vielä eläneet. Hän oli tottunut vaimoonsa niinkuin huoneeseen, jossa

asuu, maisemaan, jonka monena vuonna on nähnyt ympärillään. Mutta

hän kuului niihin miehiin, jotka elävät varsinaista elämäänsä koko

harrastuksellaan ja tarmollaan ulkona maailmalla ja jotka tuntevat vain

viileää kiintymystä kotonaoleviin.

Oi, jospa vain tapahtuisi jotain uutta ja odottamatonta, jotain,

joka tempaisi hänet hetki hetkellä enentyvästä tylsyydestä... Hän

oli usein nähnyt, mimmoinen vaikutus odottamattomalla onnella —

tai odottamattomalla murheella — oli ollut hermostuneen ihmisen

mielentilaan. Uutta, ulkoapäin tulevaa voimaa, joka saattoi pitää

koneiston vielä jonkun aikaa käynnissä, hän tarvitsi.

Puutarhassa alkoi tulla kylmä. Kevät oli niin ihmeellisen myöhäinen

täällä. Pajujen urvut ja pienten kastanjapuitten tahmeat nuput

kertoivat elämän pulppuamisesta rungoissa. Iltaisin muuttui ilma

koleaksi ja kylmäksi, vaikka oltiinkin jo toukokuun lopulla.

Professori meni ruokasaliin. Raollaan olevan oven kautta hän kuuli

viereisessä huoneessa olevien kesävieraiden puhelun sorinan. Häntä

ei haluttanut liittyä muiden seuraan. Hän oli ennen ollut vilkas ja

suosittu seuramies, mutta viime aikoina oli häntä alkanut vaivata turha

puhelu. Yksinäisyys oli parasta.

Ja hänen ajatuksensa alkoivat kierrellä sitä ainoata kysymystä, joka

oli hänen mielestään jonkin arvoinen. Eikö ollut mitään pelastusta

— mitään mahdollisuutta saada valtaa ruumiinsa ja sielunsa yli? —

Hän katui, ettei ollut matkustanut yksin. Hänen täytyi päästä pois

jokapäiväisestä ympäristöstään ja vaimonsa väsyttävästä rakkaudesta,

hänen huolestuneesta huolenpidostaan. Hänen täytyi tuntea itsensä

täydellisesti vapaaksi saadakseen takaisin rohkeutensa ja elämänilonsa,

jotka olivat hänen terveytensä ehtona.

Äkkiä professori Krohn pysähtyi herkeämättömässä vaelluksessaan.

Hän oli kuullut laulua viereisestä huoneesta, kauniin, tumman

naisenäänen. Tuo ääni sai hänen sydämensä sykkimään kuten ennen

hänen nuoruutensa aikoina. Kuka tässä talossa osasi laulaa noin?

Laulajatar oli varmaankin se nuori neiti, jonka hän oli tänään nähnyt

päivällispöydässä. Hän muisti hänen ihmeelliset silmänsä, kullanruskeat

ja lempeät kuin tumma kevätesikko, hänen punaisten huuliensa

uhmailevan kaarevuuden. Hän oli loistava ulkomaalainen lintu harmaiden

kotivarpusten seassa.

Hän meni arkihuoneeseen juuri kun laulu lakkasi ja Maud nousi pianon

äärestä.

Naiset istuivat jäykkinä ja arvokkaina uhraten vain muutamia

kylmän kohteliaita sanoja kiitokseksi, herrojen sitävastoin

kerääntyessä nuoren laulajattaren ympärille, joka vastaanotti heidän

suosionosoituksensa aivan luontevasti, hymyillen sovinnaiseen tapaan,

ikäänkuin seisoisi musiikkilavalla tuntemattoman yleisön edessä, josta

ei ensinkään välittänyt. Mutta kun professori Krohn raivasi itselleen

tien hänen ihailijajoukkonsa lävitse ja esittelytti itsensä hänelle,

niin hänen käytöksensä muuttui. Hän ymmärsi vaistomaisesti, että tuon

valkotukkaisen, keski-ikäisen, hienon ja etevän näköisen herrasmiehen

arvostelu merkitsi jotakin. Hän vastasi hänelle erinomaisen

kohteliaasti, ja keskustelu heidän välillään sukeutui pian niin

vilkkaaksi, että muut herrat vetäytyivät pois toinen toisensa jälkeen,

tukkukauppias Hagen rypistetyin kulmin ja yhteenpuserretuin huulin.

Professori Krohn saattoi usein osoittaa suurta häikäilemättömyyttä,

kun tahtoi päästä toivottuun tulokseen, ja muiden synkät katseet

eivät vaikuttaneet häneen vähääkään. Siitä hetkestä saakka, jolloin

hän oli päättänyt saavuttaa neiti Atkinsonin huomion, olivat toiset

huoneessaolijat hänelle vain ilmaa.

Arne oli seisonut äärimmäisenä. Hän ei ollut rohjennut tunkeutua

lähelle ja pyytää tulla esitellyksi Maudille. Mutta Maud oli

koko ajan tuntenut hänen silmiensä katseen, samojen tummien,

ihmeellisen synkkämielisten silmien, jotka olivat seuranneet häntä

päivällispöydässä. Ja puhuessaan professori Krohnin kanssa hän

huomasi, että kaunis nuori mies, joka oli häneen niin tuijottanut, oli

ihmeellisesti professorin näköinen. Ehkä he olivat isä ja poika...

Maud haki tahtomattaan noita nuoria, kalpeita kasvoja, joiden hienot

piirteet olivat jääneet hänen mieleensä. Mutta Arne oli mennyt,

ja Maud kääntyi jälleen professori Krohnin puoleen, joka saattoi

hänet kahvipöydän ääreen, hankki hänelle tuolin ja osoitti hänelle

miellyttävää kohteliaisuutta, kuten aina naiselle, jota tahtoi

viehättää. Hän esitteli hänet vaimolleen. Pikku rouva Krohn taivutti

sanaakaan sanomatta hieman päätään. Naiset vetäytyivät vähitellen

kahvipöydästä, varsinkin sen jälkeen kuin rouva Atkinson, loistaen

ilosta tyttärensä valloituksen takia, lähestyi ja ilmaisi ylpeytensä

sanatulvassa, joka oli kauheaa tanskankielen rääkkäämistä.

Mutta ei edes hänen läsnäolonsa peloittanut professori Krohnia. Hän,

joka tavallisesti asetti hienon käyttäytymisen vaatimukset hyvin

korkealle, näytti olevan vallan sokea punatukkaisen naisen vioille.

Hän syventyi yhä enemmän keskusteluunsa nuoren tytön kanssa, jonka

laulu oli tuonut hänelle hänen synkimpänä hetkenään viestin elämästä

ja onnesta. Tyttö kiinnitti hänen mieltään ei ainoastaan kauneutensa,

vaan myöskin älynsä ja tietojensa takia, joita hänellä näkyi olevan,

sekä maailmanhalveksumisellaan, joka oli niin jyrkässä ristiriidassa

hänen kukoistavan nuoruutensa kanssa. Professori Krohn oli väsynyt

yksinkertaisiin naisiin, ja häntä huvitti jutella tämän nokkelasanaisen

neitosen kanssa, joka tunsi elämää eikä kuvitellut liikoja.

Vähitellen vieraat poistuivat. Rouva Krohn oli heittänyt mieheensä

viivähtävän, surullisen katseen, jota tämä ei huomannut. Kun

palvelijatar tuli hakemaan kahvitarjotinta, oli huoneessa vain kolme

henkeä — professori Krohn ja Maud innokkaasti juttelemassa ja rouva

Atkinson tyytyväisin ilmein kuuntelemassa, ikäänkuin hän itse olisikin

valloituksen tehnyt.