I.

Oli jo soitettu toinen kerta, laiva oli lähtövalmiina. Ihmisiä tungeksi

edestakaisin rautaportaalla. Kirstuja ja matkalaukkuja kantavat

kaupunginlähetit raivasivat itselleen äänekkäin huudoin tietä. Kahden

kelmeältä pallolta näyttävän kaarilampun kirkas valo valaisi satamaan

kokoontunutta väkijoukkoa, tummia olentoja vettävaluvien sateensuojien

alla. Taustassa olevan puuryhmän rungot näyttivät pimeässä

aavemaisilta, eriskummallisesti kietoutuneilta käsivarsilta oksien

hienon lehtikudelman sulautuessa tumman, sadetta vihmovan iltataivaan

väriin. Ympärillä olivat jykevät makasiinit. Ne muistuttivat suuria,

nukkuvia eläimiä, jotka vartioivat iloiseen kaupunkiin johtavaa tietä,

kaupunkiin, jonka melu ja hälinä kuului satamaan ainoastaan kaukaisena

humuna ja tärinänä ilmassa.

Eräät ajoneuvot pyrkivät väkijoukkojen lävitse ja pysähtyivät laivan

rantaportaan eteen. Ovi avautui ja kaksi herraa, vanhempi ja nuorempi,

molemmat pitkiä ja solakoita, nousi vaunuista. Vanhempi, jonka tukka

ja parta hohtivat valkoisena lyhdyn valossa, antoi käskevällä äänellä

lyhyen määräyksen saapuneelle kantajalle, nuoremman auttaessa kahta

naista vaunuista.

Oikeastaan vain toinen — pieni, lihava, keski-ikäinen rouva — otti avun

vastaan. Nuori, vaaleaverinen, tummaan matkapukuun puettu tyttö hypähti

kevyesti ja reippaasti alas kääntäen iloiset, odotuksesta säihkyvät

silmänsä laivaa kohti, jonka monet valaistut ikkunarivit loistivat

juhlallisina pimeydessä ja sateessa.

Vanhempi nainen pysähtyi ja katsahti tutkivasti vaunuihin. "Onko

nyt kaikki mukana? Arne, älä unohda valokuvauskonettasi... Ellen on

tietenkin jättänyt sateensuojansa... Uuden silkkisuojansa, jonka hän

sai syntymäpäivänään täti Karinilta."

"Ole huoletta, äiti kulta", sanoi nuorukainen taputtaen häntä keveästi

olkapäälle, "minä järjestän kyllä kaiken, nouse Ellenin kanssa vain

kannelle. Katsokaa, että saatte hyvän paikan komentosillalla, jotta

näette ympäristön."

Tyttö pisti päättävästi kätensä äitinsä kainaloon.

"Kas niin, äiti, nyt me menemme. Älä kaikesta huolehdi. Isä ja Arne

toimittavat tavarat. Mitäs me muuten miehillä? Jotain hyötyä kai

heidänkin pitää tehdä."

"Mutta Ellen!" Vanhempi nainen katsahti tyttärensä kasvoihin kummeksuva

katse hiukan ulkonevissa sinisenharmaissa silmissään, joiden ilme oli

vielä melkein lapsellinen. Hän ei ollut milloinkaan voinut oikein

ymmärtää sitä ujostelematonta kunnioituksen puutetta, jota tyttö

osoitti isäänsä kohtaan. Itse hän oli kaksikymmentäkaksivuotisen

avioliittonsa aikana yhtä nöyrästi ihaillut miestään kuin kihlauksenkin

aikana, jolloin hän oli tuntenut olevansa valittu poikkeus naisista,

jotka eivät milloinkaan voineet kyllin panna arvoa suunnattomalle

onnelleen.

Ja kuitenkin tuntui niin omituiselta — ja hieman katkeraltakin —

että Ellen avomielisine olemuksineen ja tyttömäisellä uhmallaan

vaikutti paljon enemmän isäänsä kuin hän, hänen vaimonsa, jonka koko

elämä oli ollut yhtä rakkausuhria hänen kunniakseen. Molemmat naiset

olivat kannella nojautuneina kaidetta vasten ja katselivat maihin.

Etukumarassa, valkean harson hivellessä terveitä poskia Ellen seurasi

perheen matkakirstuja tuovia kahta kantajaa, joiden leveät hartiat

notkuivat raskaan taakan alla. Nyt tuli professori Krohn suorana ja

hienona, päällystakin kaulus pystyssä, kädet taskuissa. Kalpeat,

terävät kasvot tummine silmineen olivat ylhäiset ja itsetietoiset

kuten aina — ei niissä näkynyt merkkiäkään matkahermostumisesta,

odotuksesta tai muista sellaisista vähäpätöisistä inhimillisistä

tunteista, ajatteli Ellen hymyillen. Arnella oli valokuvauskoneensa

toisessa ja Ellenin sateensuoja toisessa kädessä. Arne oli

herttainen, hienotunteinen ja avulias, mutta mieheksi kenties liian

herkkäluonteinen.

Isää ja äitiä silmäiltyään Ellenin katse siirtyi rannalla oleviin

ihmisiin. Tuossa he seisoivat märkien sateensuojiensa alla, asultaan

ja iältään sekalainen joukko, ja toivoivat luultavasti laivan pian

lähtevän, että voisivat jälleen ryhtyä huvituksiinsa ja asioihinsa.

Tällainen pitkällinen hyvästijättö väsytti... Työläästi vaihdettiin

sanoja kapean, pikimustan vesijuovan yli, joka erotti matkustajat ja

heidän rannalla seisovat ystävänsä. Nenäliinat otettiin jo valmiiksi

esiin, jotta olisivat käsillä laivan vihdoinkin lähtiessä.

Nyt kuului kolmas soitto. Ellenin valtasi onnentunne, ja hän

ummisti hetkeksi silmänsä. Nyt alkoi tuo ihanuus: matka, seikkailu

— Jokapäiväisyys jäi kotiin sateiseen kaupunkiin, tulevaisuus toi

muassaan auringonkilotusta sinisellä merellä, säteiden tanssia

valkealla vaahdolla, uusia ihmisiä, uusia elämyksiä. Ah, kuka saattoi

tietää, miten paljon iloista ja odottamatonta hän saisi kokea yön ja

meren tuolla puolen.

Viime tingassa, juuri kun rantaporras vedettiin ylös, tuli nuori mies

juosten pieni ruskea nahkalaukku kädessään. Ellen ei voinut olla

hymyilemättä hänen innolleen... ihminen menettää ehdottomasti jonkun

verran arvokkuuttaan, kun hänellä on liian kiire... Miehen terveet

kasvot punoittivat, lakki oli työnnetty takaraivolle paljastaen vaalean

tukan, ja päällystakin liepeet lepattivat. Mutta hän ennätti kuitenkin

mukaan.

"Hohoi — varokaa —"

Porras irtautui rannasta. Koneet alkoivat jyskyttää, höyrypillin ääni

vihloi korvia, ja laiva lähti hitaasti liikkeelle mustassa, hiukan

väreilevässä vedessä sateisena kevätiltana.

Likaisenharmaat pakkahuoneet loittonivat. Ne hukkuivat öiseen

pimeyteen. Ranta alkoi loistaa ja kimmeltää. Tuolla oli Langelinjen

paviljonki, loistaen kuin tarulinna ilman ja veden synkkyydessä. Yö oli

täynnä valoja, pieniä värjyviä liekkejä, hopeanvalkeita, kellertäviä,

punaisia ja vihreitä; niitä ei näkynyt vain rannalta, vaan myös

ohikulkevista veneistä, satamasta ja linnoituksen valonheittäjästä.

Ja kaiken tämän loistavan värileikin keskitse laiva kulki varmaa

suuntaansa, hiljalleen edeten, muistuttaen tyynin ja levein

siivenlyönnein ilmaa halkovaa jättilintua.

Rouva Krohn ei ollut nähnyt hituistakaan kauniista väylästä. Paikaltaan

yläkannella hän tähysteli miestään, ja kun ei nähnyt häntä, valtasi

hänet tuskallinen levottomuus, joka niin usein viime aikoina oli häntä

vaivannut.

Professori Krohn poti ankaraa hermostusta. Se oli pakottanut hänet

ottamaan virkavapautta rasittavasta ylilääkärintoimestaan eräässä

kaupungin suurimmista sairaaloista sekä vetäytymään muutamaksi viikoksi

lepoon ja rauhaan jonnekin länsirannikolle. Hänen vaimollaan, joka

nöyrän ja uskollisen luonteensa epäitsekkyydellä eli vain miehelleen,

ei ollut hetkenkään rauhaa, ellei hän nähnyt miestään tai tiennyt,

missä hän kulloinkin oli, ja hän kärsi kaksin verroin, kun ei

uskaltanut miehelleen näyttää levottomuuttaan.

Hän päästi pienen vapisevan kätensä irti porraskaiteesta ja hiipi

märän kannen poikki, alas portaita, jotka keinuivat alkavassa

aallokossa, ruokasaliin. Hän loi silmänsä joka suunnalle huoneessa,

jossa tarjoilijat kultanappi-takeissa kattoivat pitkää pöytää. Sivulla

olevien pikkupöytien ääressä istui jo matkustavaisia. Mutta professori

Krohnia ei siellä näkynyt. Oli mahdotonta erehtyä hänen ryhdikkäästä

vartalostaan ja ylväästä valkotukkaisesta päästään.

Ennenkuin rouva Krohn sulki oven mennäkseen, hän näki uunin yläpuolella

olevasta peilistä kuvansa. Tämä näky vaikutti häneen tuskallisesti

kuten aina. Hattu oli tietenkin vinossa — hänen hattunsa eivät koskaan

pysyneet suorassa — poskipäät olivat liian punaiset, ja suun ympärillä

oli levoton, rasittunut piirre, joka niin sanomattomasti kiusasi hänen

miestään. Niin, hän tiesi sen liiankin hyvin — hän ei ollut kaunis,

hänen käytöksensä ei ollut arvokas eikä siro. Hän ei ollut missään

suhteessa sopiva kuuluisan, hienon ja monipuolisesti sivistyneen

professori Krohnin puolisoksi. Lyhyen ajan, muutamia onnellisia vuosia,

hän oli omannut hiukan sitä kukoistusta, minkä nuoruus suo useimmille

ihmisille — kuten aurinko ja toukokuun värileikki saattaa kirkastaa

köyhimmänkin maiseman. Silloin hän oli osannut lumota miehensä, nyt —

voi, nyt hänellä ei enää ollut muuta kuin rakkautensa, rakkautensa,

joka miehen silmissä ei enää ollut minkään arvoinen.

Hänen siinä seisoessaan epätietoisena käsi ovenrivassa tuli Arne

hytistä.

"Mitä etsit, äiti? Miksi et ole Ellenin luona kannella? Eikö väylä

olekaan kaunis?"

Arne oli suojelevasti kietonut nuoren, voimakkaan käsivartensa hänen

hartiainsa ympärille. Rouva Krohn koetti hymyillä pojalleen, mutta hymy

oli väritöntä ja huolestunutta, ja hänen silmänsä näkyivät harhailevan

nuorukaisen ohitse etsien toisia piirteitä — toisia kasvoja, jotka

olivat hänen koko maailmansa.

"Etkö ole nähnyt isääsi, Arne?"

"Olen, hän on mennyt hyttiin vähän lepäämään. Hän tulee kyllä ylös,

illallisen ajaksi. Älä mene sinne, luulen isän mieluimmin olevan

rauhassa."

Hänkö häiritsisi!

Hänhän tahtoi vain auttaa, lohduttaa — niin, ei edes sitäkään — vain

olla hänen läheisyydessään, huolehtia hänestä, kuten äiti lapsestaan,

joka on sairas.

"Minä tahtoisin niin mielelläni — katsoa, millaista siellä on."

"Vai niin, äiti kulta, niin, tee sitten kuten tahdot. Hytin numero on

92; pyydä siivoojatarta näyttämään tietä."

Rouva Krohn vetäytyi poikansa käsivarren alta ja nyökäytti kiitollisena

päätään hänen osoittamastaan huolenpidosta. Arne oli hänen oma

lapsensa paljoa sydämellisemmin kuin Ellen, niin hänestä tuntui. Hän

ei ymmärtänyt tervettä, reipasta tyttöään, jonka naisellisuus oli

vallan toista kuin hänen omansa. Mutta Arnen mieli oli pehmeä ja

hänen luonteensa huolestuneen epäröivä, Arnen oli yhtä vaikea kuin

hänen itsensäkin tarttua elämään kiinni. Ulkomuodoltaan hän muistutti

isäänsä. Kun rouva Krohn näki hänen pitkän, solakan vartalonsa, hänen

säännölliset, hienot, kalpeat piirteensä tumman tukan alta, oli kuin

hän olisi nähnyt edessään Ove Krohnin niiltä ajoilta, jolloin hänen

lapsuusihastuksensa muuttui nuoren tytön tietoiseksi rakkaudeksi.

Tavatessaan siivoojattaren, itsetietoisen nuoren naisen, jolla oli

vartalo tiukassa kureliivissä ja vaalea puolileninki yllä, rouva

Krohn näytti hermostuneelta ja oli hämillään, ja hänen äänensä kuului

ikäänkuin anteeksipyytävältä, kun hän kysyi miehensä hyttiä.

Näytettyään hänelle tien siivoojatar kohautti halveksivasti

olkapäitään. Tuommoinen mitätön löntys — kuinka oli mahdollista, että

hän oli naimisissa tuon kauniin, hienon herran kanssa numero 92:ssa.

Hänhän näytti valtiomieheltä.

Rouva Krohn kulki pehmeitä brysselinmattoja pitkin kapeaan käytävään,

jota reunustivat hyttien kiiltävät, valkeat seinät. Tuossa oli kai

hänen miehensä hytti.

Hän oli tullut kovin pahoilleen, kun miehensä tahtoi matkalla jakaa

hytin Arnen kanssa eikä hänen kanssaan, mutta hän ei ollut uskaltanut

panna vastaan.

Katossa riippuva sähkölamppu valaisi kirkkaasti pienen huoneen ja

molempia toistensa yläpuolelle asetettuja vuoteita sekä vastapäätä

olevaa punapäällyksistä sohvaa. Professori Krohn oli heittäytynyt

täysissä pukimissa alemmalle vuoteelle. Kun hän siinä lepäsi silmät

ummessa, kalpeat, teräväpiirteiset kasvot kirkkaasti valaistuina,

kapea, valkoinen käsi hervottomasti riippuvana, hän muistutti kuollutta.

Veri tulvahti vaimon sydämeen, hän oli tukehtua. Hän tunsi vihlaisevaa

kylmyyttä poskissaan, ja häntä alkoi pyörryttää... Hän ei uskaltanut

ajatella ajatusta loppuun... Ove, Ove... Ei, hän ei kestänyt nähdä

häntä noin, hänen täytyi puhua, riistää hänet tuosta kauheasta

kuolemantuntuisesta horroksesta — vaikkakin hän siitä suuttuisi.

Hän polvistui vuoteen ääreen, pani kätensä hänen kädelleen ja kuiskasi

levottomana: "Ove... nukutko... ethän vain ole sairas?"

Professori Krohn hätkähti, veti pois kätensä vastenmielisesti ja

kiivaasti, ikäänkuin kosketus olisi kiusannut häntä.

"En, en suinkaan. Mutta tarvitsen lepoa. Miks'et anna minun olla

rauhassa? Olinhan sanonut Arnelle, etten tahtonut tulla häirityksi."

Vaimon suuret, lapselliset silmät täyttyivät kyynelillä, suu värähti,

ja äänessä oli pidätettyä itkua, kun hän vastasi:

"Niin, mutta tiedäthän, että olen levoton puolestasi, Ove. Et ole ollut

oma itsesi viime aikoina."

Professori oli kääntynyt seinään päin.

"Älä siitä välitä", sanoi hän ynseästi. "Lääkärinä kai itse parhaiten

tiedän, miten minun on tautiani hoidettava, ja lepoa minä ennen kaikkea

tarvitsen. En halua, että hysteerinen nainen siinä ruikuttelee ja

säälii minua."

"Ove —" Rouva Krohn oli noussut ja ottanut nenäliinan sekä piteli sitä

vapisevassa kädessään tietämättä, uskaltaisiko painaa sen silmilleen,

joista kyyneleet virtasivat. "Oh, älä sano minua semmoiseksi — se sana

on niin ruma."

"Ellet voi kärsiä sitä sanaa, niin koeta sitten käyttäytyä niin,

ettei se sovi sinuun... Mutta älä nyt herran nimessä itke, Margareta.

Tiedäthän että vihaan perhekohtauksia."

"Niin, niin —" Rouva Krohnin pienet surulliset kasvot jäykistyivät

hänen koettaessaan pidättää kyyneleitään. Hän epäröi. Hänen miehensä

halusi tietenkin jäädä yksin, mutta oli niin vaikeata mennä, kun

katkeran sanan muisto kalvoi mieltä.

Professori Krohn silmäili vaimoaan. Tämä hermostutti häntä seisoessaan

siinä silmäkulmat kouristuksentapaisesti koholla ja poskipäillä

kuumetäplät. Itku rumensi häntä, hän loukkasi professori Krohnin

kauneusaistia. Ja kuitenkin oli jotain liikuttavaa hänen tavassaan

kietoa nenäliina käsiensä ympäri, jotain lapsellisen kömpelöä kuin

koulutytössä, joka on saanut nuhteita. Nuo pienet kädet olivat

kuitenkin voimakkaat ja rohkeat työskentelyssään hänen ja lasten

hyväksi. Ja hän oli tuntenut itsensä kuitenkin joskus onnelliseksi

niiden hyväilyistä.

Hänen mielensä muuttui.

"Margareta", sanoi hän muuttuneella äänellä. Ja kun vaimo epäröiden

lähestyi, onnellisen kysyvänä, hän veti hänet luokseen ja suuteli häntä

otsalle.

"Onko nyt hyvin?" kysyi hän hymyillen, ja tätä nuoruudenaikaista hymyä

vaimo ei voinut vastustaa.

Hän nyökäytti päätään sanaakaan sanomatta. Äkillinen ilo teki hänet

melkein kauniiksi.

"Mene nyt Ellenin luo ja ole viisas ja järkevä", sanoi professori

taputtaen häntä hyvästiksi olalle.

"Tulen neljänneksen kuluttua. Silloin syömme illallista."

Rouva Krohn nousi tottelevaisesti. Hän näytti rakastuneelta nuorelta

tytöltä lähtiessään hytistä.

* * * * *

Ellen Krohn oli mennyt musiikkisalonkiin yläkannelle. Hän oli

löytänyt hauskan paikan eräässä nurkassa, jossa istui selkäkenossa

resedanvihreällä samettisohvalla pienten jalkain tanakasti painuessa

pehmeään mattoon. Hänen tummansininen takkinsa oli avoinna valkean

puseron päällä, matkahuntu oli irtaantunut hatusta ja valunut vapaissa

poimuissa hänen hartioilleen. Hän istui silmät ummessa ja nautti laivan

hiljaisesta keinumisesta — hymyilevänä terveenä ja nuorena.

Tuntui hyvältä päästä pois kotoa joksikin aikaa. Kodin ilma oli viime

aikoina tuntunut niin raskaalta. Isä oli ollut hermostunut ja ärtyisä,

äiti hoiteli häntä levottomalla huolella ja sai vain pahoja sanoja

vaivojensa palkaksi. Ellen ajatteli äitiään samalla hiukan halveksien

ja syvää hellyyttä tuntien. Parempaa ja uhrautuvampaa ihmistä ei ollut

koko maailmassa. Mutta ei ollut mitään hyötyä siitä, että asetti

itsensä niin alhaiseksi, että joutui kaikkien palvelijaksi; silloin

joutui vain muiden poljettavaksi. Miehet olivat kyllin itserakkaita

muutenkin, joten heidän ei ollut hyvä saada osakseen vielä sokeata

alistuvaisuutta. Ei, uudenaikaiset naiset olivat viisaampia. He

ymmärsivät, että miehen ja vaimon tuli olla hyviä tovereita, joiden

tuli koettaa mukautua toistensa mukaan, ettei vaaka painuisi toiselle

eikä toiselle puolen. Ellen mielestään oli uudenaikainen nainen. Hän

ei ainakaan olisi miehelleen alamainen, jos milloin menisi naimisiin —

mutta hän olisi hyvä hänelle ja koettaisi tehdä hänet onnelliseksi —

jos mies sen ansaitsi.

Hän nyökäytti päätään parisen kertaa veitikkamaisesti, ja hänen hymynsä

muuttui vienoksi ja uneksivaksi. Oli varmaankin ihanaa rakastaa —

ihanaa antaa yhdelle ainoalle sydämen sisimmässä asuva hellyys ja

rikkaus kokonaan. Vielä hän ei ollut sitä kokenut — hän ei ottanut

lukuun koulutyttöaikuisia rakastumisia — mutta hän tunsi voivansa

rakastaa. Rakkaus iti hänessä ja oli kerran puhkeava yhtä varmasti kuin

pyökin lehvä kehkeytyi ruskeasta umpusta kevätauringon paisteessa.

Ellen tunsi äkkiä, ettei hän ollut yksin salongissa. Hän avasi silmänsä

ja räpytteli niitä kirkkaassa valossa. Tuossa oli se nuori herra, joka

oli astunut laivaan viime hetkessä.

Nuorukainen seisoi ovessa katsellen epäröiden ympärilleen. Hän oli

oikein hauskan näköinen. Piirteet olivat selvät ja päättäväiset. Suora

nenä, voimakas, hiukan eteenpäin kaareutuva leuka, jalo, leveä otsa,

joka antoi ilmeelle jotain valoisaa. Silmiä peittivät silmälasit, mutta

Ellen oli varma, että ne olivat siniset.

Tuossa Ellenin edessä olevalla pöydällä oli kuvalehtiä. Nuori herra

lähestyi lausuen ruotsinkielellä: "Sallitteko, neiti?" — ja asettui

jonkun matkan päähän tytöstä.

Ellen itse otti jonkun vihon ja alkoi katsella kuvia. Uneksiakseen

täytyy olla yksin, vieraan läsnäolo oli repäissyt rikki unelmien

kudoksen.

Mutta hänen oli mahdotonta pitää ajatuksiaan koossa. Tuossa oli

sulttaani Abdul Hamidin kuva — miten inhoittavan näköinen hän oli!

Naisen asema Turkissa mahtoi olla kauhea. Hän muisti äkkiä Pierre

Loti'n kuvaukset Konstantinopolista. Sitten hän käänsi lehden — Het

Loo, hollantilainen linna.

Tuossa oli muotipiirroksia... ja tässä kevätruno, jonka alla oli vallan

tuntematon nimi. Se oli varmaankin jonkun nuoren ensikertalaisen —

kuten Arnen — kirjoittama. Sillä Arne kirjoitti runoja — sen Ellen

kyllä tiesi, vaikka hän koetti ympäristöltään salata tämän pienen

heikkoutensa. Mutta hänen sisarensa oli usein löytänyt pieniä täyteen

töherrettyjä paperilappusia hänen kirjoituspöydältään tai hänen

kirjoistaan.

Ei, tämä aikakauslehti ei todellakaan ollut hauska. Ellen ojensi

kätensä ottaakseen toisen, ja koska nuori ruotsalainen herra oli saanut

juuri saman ajatuksen, koskettivat heidän kätensä toisiaan. Ellen lensi

tulipunaiseksi ja veti pois omansa.

Nuorukaisen kädet eivät olleet niin valkoiset ja kapeat kuin isän ja

Arnen, mutta tuossa lumivalkoisesta kalvosimesta pistävässä jäntevässä

ranteessa ja voimakkaassa, ruskeassa kädessä oli jotakin miellyttävää.

Koko ihmisestä huokui jotain tervettä ja raikasta, ja hänen äänensä

kaikui pehmeänä, kun hän sanoi: "Suokaa anteeksi, ehkä neiti haluaa sen

lehden?'

"En, kiitos, se on yhdentekevää —" Ellen koetti puhua luonnollisesti.

Tuo mies ei saanut luulla häntä ujoksi koulutytöksi, vaikka hän,

harmillista kyllä, olikin äsken punastunut. "Minä olen sitäpaitsi

nähnyt ne lehdet kotona."

"Neiti on kenties Kööpenhaminasta?"

"Olen", vastasi hän lyhyesti. Ei tietenkään saanut olla liian

suosiollinen.

Mutta nyt nuori ruotsalainen alkoi niin innostuneena kehua

Kööpenhaminaa, että Ellen unohti pidättyväisyytensä ja kuunteli

liikutettuna ja ylpeänä. Hän rakasti kaupunkiaan, ja hänestä oli

hauskaa kuulla vieraan ylistävän sitä. Sen aaltoileva, vilkas elämä,

sen taiteen ja tieteiden harrastus ja varsinkin sen omituinen

ulkomuoto. Häntä miellytti eniten vanha Kööpenhamina, Gammelstrandin

varrella olevat hiljaiset talot sopusointuisine väreineen. Hän piti

myöskin Slottsholmin harmaista rakennuksista ja vaskenvihreistä

katoista. Hän ihaili kanavia, joiden tyynessä pinnassa talot, laivain

mastot, köysistöt ja ruosteenkarvaiset purjeet kuvastuivat. Mutta

hän myönsi, että myöskin uudella Kööpenhaminalla oli viehätyksensä,

sen laajeneminen nummella, Frederiksbergin hauska huvilayhdyskunta

ja Österbron leveät, valoisat kadut raikkaine tuulahduksineen

salmelta. Kaikkein paras oli ehkä Langelinje linnaidylleineen, kaunis

englantilainen kirkko ja ylväs Gefion, joka ajaa muhkeita härkiään

vaaleanvihreitten puunlatvojen alla, suihkukaivon valkovaahtoisten

helmirihmojen kohotessa sinitaivasta kohden.

Kun Ellen ja nuori ruotsalainen jonkun aikaa olivat pohtineet

Kööpenhamina-aihetta, esittäytyivät he toisilleen: "Yngve Alvén,

lääketieteen ylioppilas, Upsala", oli hänen käyntikorttiinsa painettuna.

"Minä luulinkin teitä ylioppilaaksi", sanoi Ellen soluttaen korttia

sormiensa lomitse.

"Mitenkä niin?"

"Siksi, että — saattoi nähdä, että olitte sivistynyt ihminen, liian

hyvin puettu ollaksenne taiteilija ja liian vähän jäykkä ollaksenne

upseeri."

Nuorukainen nauroi.

"Siinäpä vasta määritelmä käsitteestä ylioppilas! — sallikaa nyt minun

arvata — olemme kenties tasa-arvoisia?"

Ellenin syvät silmät säihkyivät.

"Sitä toivon pian olevani! Minä nimittäin valmistaudun

ylioppilastutkintoon."

"Hyvä! Entä mitä aiotte sitten opiskella?"

"Kieliä — etupäässä englanninkieltä ja kirjallisuushistoriaa."

"Se oli viisaasti valittu. Sellainen sopii naiselle paljon paremmin

kuin lääkäriksi tai juristiksi lukeminen."

"Miksi niin?" — Ellen liekehti heti nuoruuden uhmassa. "Toivon, ettette

kuulu niihin miehiin, jotka tahtovat pysyttää naisen tavanomaisissa

kehyksissä."

"En, en tietenkään", sanoi hän hymyillen tytön innolle. "Minä vain

tahdon suojella naisia — juuri siksi, että pidän heitä niin suuressa

arvossa. Mieltäni pahoittaa, kun ajattelen heitä taistelemassa

todellisuutta vastaan sen kauhistuttavimmissa muodoissa ja katsomassa

elämän kurjuutta silmästä silmään. Toivon vain, että miehet nyt

kuten ennenkin kantaisivat raskaimmat taakat. Taistelussa ihminen

kovettuu, ja on niin surullista, kun naiset menettävät käsitystapansa

hienouden, lämpimän, osaaottavan mielenlaatunsa, joka tekee heidät niin

välttämättömiksi miehille ja lapsille."

Ellen istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena.

"Tuo kuulostaa kauniilta", sanoi hän vihdoin lempeällä, muuttuneella

äänellä. Ehkä hänelle ensi kerran elämässä johtui mieleen, että

saattaisi kuitenkin tuntua hyvältä saada nauttia voimakkaan ja hyvän

miehen hellyyttä ja suojaa.

Ovi avautui ja salonkiin tulvahti sadeilman tuoksua. Arnen solakka

vartalo näkyi oviaukossa.

"Vai niin, täällähän sinä olet, Ellen... aiomme syödä nyt. Isä ja äiti

ovat jo ruokasalissa."

Ellen nousi ja taivutti hiukkasen päätään Yngve Alvénille, joka oli

noussut antaakseen tilaa. Nuorukainen värähti mielihyvästä, kun tytön

hame hipaisi hänen polviaan.

"Kuinka merkillisesti sinun harsosi on kiinnitetty", sanoi Arne

veljellisesti arvostellen. "Solmi se hatun ympäri tai ota kokonaan

pois."

"Huntu — oh —" Ellen kohotti koneellisesti valkean hunnun matalan,

tummansinisen malkahatun yli ja solmi sen ruusukkeelle pyöreän leuan

alle. Sitten hän seisoi hetkisen epätietoisena — esitelläkö vai eikö?

— Äkkiä hän päättäväisesti lausui: "Veljeni, Arne Krohn — kandidaatti

Yngve Alvén Upsalasta."

Arne tervehti hieman jäykästi, Yngven sinisissä silmissä tuikahti ilo.

"Jos herrasväellä ei ole mitään sitä vastaan, niin minä mielelläni

seuraisin syömään illallista... täytyy vahvistaa itseään kestääkseen

niitä hankaluuksia, joita yö saattaa tuoda mukanaan."

"Niin, kapteeni sanoo, että Kattegatilla joudumme myrskyn käsiin."

Arnen vastaus oli kohtelias, mutta samalla hiukan muodollinen.

Katseessa, jonka hän loi Elleniin, oli mykkä kysymys: Minkä uuden

tuttavuuden sinä olet tehnyt?

Mutta Ellen vältti hänen silmäystään. Hän seisoi avoimessa ovessa

hymyillen pimeyteen nuorekkaan onnellista ja salaperäistä hymyä.

Sitten he kolmisin menivät ruokailusaliin.

Ellen nukkui ylemmässä sängyssä peite leukaan saakka vedettynä. Hän ei

ajatellut nukkumista. Oli niin hauskaa lojua näin — ikäänkuin suuressa

keinussa — ja kuunnella meren kehtolaulua, sen hillittyä pauhua ja

aaltojen loiskuntaa laivan kylkiä vasten. Ei ollut noussut myrskyä,

kuten kapteeni oli ennustanut — hyvä tuuli vain enensi vauhtia.

Ruokailtaessa oli käynyt ilmi, että kandidaatti Alvén aikoi samaan

kylpypaikkaan länsirannikolle kuin professori Krohnin perhe. Tai

ehkä — Ellen epäili, että hän oli tehnyt tämän päätöksen vasta sen

jälkeen kuin oli tullut tutuksi hänen kanssaan. Hvidestrand ei ollut

mikään muotikylpypaikka, ja oli tuskin luultavaa, että se oli tunnettu

Ruotsissa. Mutta jos Yngve Alvén aikoi sinne hänen takiaan, niin hän

oli narrannut vallan hävyttömän totisella naamalla! — Ellen ei voinut

olla hymyilemättä ajatellessaan sitä.

Ellen oli kokonaan menettänyt mielensä tavallisen tasapainon. Täällä

hän lepäsi täysin hereillä, hän, joka tavallisesti nukahti heti, kun

oli kallistanut päänsä tyynylle. Jos hän olisi ollut yksin hytissä,

niin häntä olisi haluttanut laulaa, hyräillä aivan hiljaa. Mutta

ei käynyt päinsä häiritä äitiä, joka nukkui alemmassa vuoteessa.

Pikku äiti parka, jonka surut ja ilot vaihtelivat isän oikullisten

mielialojen mukaan — hän tarvitsi kyllä lepoa.

Missä hän oli ennen kuullut tuon nimen — Yngve —? Hän ei tuntenut

ketään muuta sennimistä. Ehkä hän oli lukenut sen jostain vanhasta

sadusta. Sillä oli niin valoisa, raikas kaiku — se sopi niin hyvin

hänelle... Ajatuksissaan hän toisti: Yngve — Yngve — kunnes hänestä

tuntui, ikäänkuin aaltojen loiskunnassa, tuulen suhinassa, koneiden

jyskeessä olisi soinut hänen nimensä. Koko ympäristö näytti ottavan

osaa hänen sydämensä iloiseen odotukseen, yön hiljaiseen riemujuhlaan

hänen kanssaan.

Lopulta hän sentään oli nukahtanut ja nukkunut muutamia tunteja. Kun

hän heräsi, oli jo valoisa. Hän nousi istualleen ja katseli ulos

pienestä pyöreästä ikkunasta.

Meri oli hopeanhohteinen ja heikosti väreilevä kirkkaan aamulaivaan

alla, taivaanrannalla näkyi ainoastaan ruskoisten pilvihattaroiden

vyöhyke. Hehkuva punainen täplä selventyi harmahtavasta usvasta,

vähitellen suurentuen ja hälventäen pilvet; aurinko nousi kuin merestä

kasvava tulikukka. Leikkivät laineet hohtivat viininpunaisina, ja

opaalinhohteinen taivas muuttui ruusunpunaiseksi. Kaksi lintua lensi

lähellä veden pintaa, ne kaartelivat toisiaan, nousivat ja laskeutuivat

iloisesti leikkien ja muuttuivat lopulta korkeudessa kahdeksi pieneksi

mustaksi pilkuksi.

Ellen ei voinut irroittaa katsettaan kevätaamun sulosta ja päivän

sarastuksesta. Hän iloitsi harmaitten sadepilvien hajaantumisesta; aamu

lupasi kaunista päivää. Siinä mielentilassa kuin hän nyt oli, hän otti

sen hyväksi enteeksi.

Hän katseli yhä pienestä ikkunasta, kunnes aurinko sai loistoa ja

voimaa ja aamunkoiton rusotus muuttui päivän kirkkaaksi sineksi. Nyt

lepäsi aurinkojuova kultasiltana meressä. Laiva soljui ohitse, kuunari

täysin purjein. Kannella seisoi kolme miestä, ja musta villakoira istui

arvokkaana partaan äärellä mustana täplänä aurinkoa vasten. Ellen olisi

niin mielellään ottanut sen lystikkään, pörröisen pään käsiensä väliin.

Sitten hän olisi suudellut sen viisaita silmiä...

Oi, kuinka aamu oli kaunis! — Miten elämä oli ihanaa!