olivat suljetut ja kaupunki juhlapuvussa, kun aamulla juhlakulkue
näkyi lähtevän basilikasta torille. Etunenässä kulki kuningas
Saturnus, runsauden sarvi, viljalyhteitä ja kyyhkysiä mukanaan, ja
hyveitten, Onnettaren, Rikkauden, Rauhan ja Oikeuden seuraamana.
Sitten tuli Caesariksi puettu näyttelijä, ja tämä talutti kädestä
rangaistusvankia, joka päivän kunniaksi oli vapautettu kahleistaan.
Heidän perässään seurasi herroja orjansa kainalossaan, sitten naisia
ja lapsia, jotka lyhteistä karistelivat jyviä kaduilla oleville
varpusille.
Kulkue kävi ympäri katuja ja herätti ensin mieluisaa huomiota.
Sitten käytiin temppeliin, missä Jupiter eli Zeus istui
alttariholvissa. Hänet oli veistetty niin viekkaasti, että hän
saattoi isä jumala luojan tai Mooseksen näköinen, sellaisena
kuin tätä nyt alettiin esittää. Tämän vieressä ja alapuolella
seisoi Orfeus hyvänä paimenena karitsa hartioillaan, ja reliefinä
kivijalassa näkyi hänen astumisensa Hadesiin, josta hän palasi Dike
eli Oikeus mukanaan, Eurydikes puolison nimen ivailu. Tämä oli
suorastaan kristityille.
Jumalan kuvan edessä seisoi juutalainen näkyleipäpöytä ja siinä
leipä ja viini; muistutus siitä, mitä kristityt olivat lainanneet
Eukaristiasta eli messu-uhrista. Aivan kuin sattumalta tuotiin esille
vasta syntynyt pakanalapsi ja valeltiin vedellä ammeessa. Erään
osansa harjoitelleen kysymykseen, olivatko pakanat kastetut, vastasi
toinen harjoitellut, että esi-isillä aina oli ollut tapana pestä
vasta syntyneet lapsensa.
Tämä kaikki oli Julianusin näyttämölle asettamaa ilveilyä. Nyt nousi
Maximus saarnatuoliin ja selitteli uusplatonisessa filosofisessa
luennossa kaikki kuvat, symbolit ja käytäntötavat. Hän todisti
myös, että pakanat eivät koskaan olleet palvelleet useampaa
kuin yhtä jumalaa, jonka monet ominaisuudet olivat ilmaistut
eri personoimisissa. Sitten hän oli puolustavinaan Kristuksen
jumaluutta, ihmeellistä syntymistä ja ihmetöitä. Mehän olimme kaikki
jumalaista polventoa, koska Jumala oli meidät luonut ja olimmehan
hänen lapsiaan. Kristuksen syntyminen ilman isää ei ollut mitään
ihmeellistä, koska filosofi Platokin oli ilman isää neitseestä
syntynyt. Saarnaansa hän liitti seuraavan syrjähuudahduksen:
-- Ihmetyöt! Miksi emme uskoisi ihmetöihin, kun kerran uskomme
kaikkivaltiaaseen jumalaan. Kun hän on kaikkivaltias, niin sehän
merkitsee että hän voi lakkauttaa itse laatimansa luonnon lait. Joka
ei usko ihmetöihin, hän on siis aasi!
Saarnaa kuuntelivat pakanat ja kristityt. Viimemainitut eivät
luulleet koskaan kuulleensa niin selvää näiden vaikeatajuisten oppien
todistamista; ja pakanat saivat sen käsityksen että he olivat yhtä
mieltä kristittyjen kanssa.
-- Mitä siis on meidän välillämme? huudahti Maximus, innostuneena
temppelissä vallitsevasta sovusta ja yhteistunnosta. Eikö meillä
kaikilla ole sama isä, eikö sama jumala sittenkin ole meitä luonut?
Kuinkasta siis kiistelette te, toinen toistanne vastaan? Emmekö
me tänäpäivänä ole viettäneet niiden parempain aikain muistoa,
jotka menneet ovat, mutta jotka varmasti takaisin tulevat, samoin
kuin valo nyt kääntyy takaisin palaavan auringon keralla, aikana,
jolloin sopu ja rauha maan päällä vallitsee, eikä kukaan herra ole
oleva eikä kukaan orja. Täällä ei kukaan ole juutalainen, ei kukaan
kreikkalainen eikä barbaari, vaan me kaikki veljiä ja sisaria olemme
samassa uskossa; sen tähden, rakastakaa toisianne, sovinto rakentakaa
jumalanne ja toistenne kanssa, antakaa rauhan suudelma, iloitkaa,
tulkaa täydellisiksi, olkaa yksimieliset, ja rakkauden ja rauhan
jumala on teidän kanssanne oleva.
Seurakunta oli liikutettu, ja vesissä silmin he toisiansa syleilivät,
toistensa käsiä puristivat ja poskelle toisiansa suutelivat.
Silloin yhtäkkiä syttyi valorivi alttarin ympärille; se kuului
Saturnalian juhlamenoihin ja merkitsi auringon palaamista, jonka
tavan kristityt olivat ottaneet käytäntöön Kristuksen syntymistä eli
joulujuhlaa viettäessään.
Sitten talutettiin esille kerjäläisiä, ja herrat pesivät heidän
jalkansa. Sen jälkeen asetettiin kaksitoista orjaa katettuun pöytään,
jolloin heidän isäntänsä palvelivat heitä.
Julianus, joka, kätkössä opisthodomissa, oli katsellut juhlamenoja,
riemuitsi sydämmessään; sillä tällä ikivanhalla pakanallisella
juhlalla hän oli musertanut kristityt. Tässäkin oli ihmisrakkautta ja
armeliaisuutta, ja sitä oli ollut kaikkina aikoina! Sen hän tahtoi
saada sanotuksi, käyttämättä sanoja siihen.
Lopulta tulivat lapset esille ja saivat lahjoja, osaksi vahaisia,
osaksi savesta muovailtuja nukkeja.
Kuvitelma oli täydellinen, ja kristityt olivat kuin lumotut.
-- Pakanathan ovat kristittyjä! he huudahtelivat. Miksi riidellä ja
torailla, koska olemme yksimielisiä!
Tunteet kuohuivat, ja menestys oli täydellinen. Se oli ensimäisen
päivän voitto. Ja kun kristittyjen seuraavana päivänä oli määrä
viettää joulujuhlaansa, täytyi sen tuntua vain pakanain juhlan
jäljittelyltä.
Seitsemän päivää kesti Saturnalia, ja Julianus menestyksen
huumaamana päätti nyt uudistaa tämän vanhan jumalanpalveluksen koko
hirvittävässä majesteetillisuudessaan.
Hänen filosofinsa varottivat häntä, mutta eipä hän heitä enää
kuullut; hänen täytyi saada esille hekatombinsa, sata koristettua
härkää oli teurastettava Jupiterin temppelin aukealla uhriksi
vanhoille jumalille.
-- Hän on hullu! valitteli Eleazar.
-- Jonka jumalat hukuttaa tahtovat, sen he lyövät sokeudella!
-- Nyt hän repii sen, minkä on rakentanut.
Olisi vaikeata selittää, mistä perin sivistynyt, nerokas ja kauneutta
rakastava Julianus sai sen järjettömän aatoksen, että veriset uhrit
olivat palautettavat käytäntöön. Sehän oli lahtia eli mestausta,
eikä teurastajalla, enemmän kuin pyövelilläkään ollut mitään arvoa
yhteiskunnassa. Täytyy kai uskoa, että hänen Kristusvihansa oli
tyrehdyttänyt hänen ymmärryksensä, kun hän uhripapiksi pukeutuneena
talutti esille ensimäisen härän kullattuine sarvineen ja valkeine
siteineen.
Sytytettyään suitsutuksen alttarilla hän valoi viinin maljasta härän
päähän, pisti veitsen kurkkuun ja kierti sitä.
Kauhu valtasi joukon, joka kuitenkin jäi kuin naulittuna paikalleen.
Mutta kun verta pirskoutui joka taholle ja keisari avasi värähtelevän
eläimen ruumiin tutkiakseen sen sisälmyksistä salattuja asioita,
silloin syntyi huuto ulvonnaksi paisuen, ja kaikki pakenivat.
-- Apostata! Luopio! kuului nyt ensi kerran. Se oli tappio, ja kun
vartijat laskivat eläimet valloilleen, läksivät ne pakoon pitkin
kaupungin katuja.
Keisari sai verisessä valkeassa puvussaan käydä yksin palatsiin sekä
kristittyjen että pakanain osottaessa hänelle inhoansa.
-- Katsokaa lahtaria! huudeltiin.
-- Apostata! Luopio!
-- Hullu!
Kotia päästyään Julianus oli kuin kivettynyt, mutta ennenkuin
vielä vaatteitakaan vaihtoi, hän istui pöytänsä ääreen ja
kirjoitti julistuksen kristittyjä vastaan. Siinä hän kielsi heiltä
opiskelemisen ja valtion virkojen saannin.
Se oli ensi askel.
Saman päivän illalla hän sai kirjeen: se oli Konstantius keisarilta
Bysanzista, joka ei tunnustanut hänen keisariksi julistamistaan, vaan
uhkasi sotajoukko mukanaan kohdata hänet Galliassa.
Tämä oli aivan odottamatonta, ja Julianus läksi Lutetiasta ase
kädessä kohtaamaan sukulaistaan. Marssiessaan nyt itää kohti hänestä
tuntui kuin olisi käynyt kohti kuolemaa. Mutta onni nakkasi ensin
edullisen noppaheiton. Konstantius kuoli matkalla, ja Julianus tuli
yksin keisariksi.
Tämän hän piti sen merkkinä, että jumalat olivat hänelle
suosiollisia, ja tuntien että hänellä oli tukea ylhäisissä, hän läksi
sotaretkelle.
Mutta se oli vain hänen jumalainsa viimeistä leikittelyä. Kerrotaan
hänen, ennen kuin samosi persialaisia vastaan, tahtoneen saada
selville kohtalonsa ja sitä varten leikelleen naisruumiin nähdäkseen
ennustuksen sisälmyksistä. Se voi olla perätöntä, samoin kuin eri
kertomukset hänen kohta sen jälkeen tapahtuneesta kuolemastaankin.
Mutta se on varmaa, että galilealainen voitti Zeusin, joka ei koskaan
enää noussut.
Varmaa on myöskin, kristittyjen, juutalaisten ja pakanallisten
kirjailijain varmentamaa, että Jerusalemin temppeliä ei milloinkaan
rakennettu, sillä perustusta kaivettaessa puhkesi tuli maasta
maanjäristyksen yhteydessä. Sama maanjäristys hävitti myös Delphin,
"maailman keskuksen" ja Hellasin uskonnollisen ja valtiollisen elämän
navan.
Attila.
Konstantin suuren mukana olivat Hellas, Rooma ja Palestina lakanneet
olemasta ja sivistys oli muuttanut Itämaille, sillä Konstantinopol
oli Europan pääkaupunki. Ja Itämailla hallitsivat eri nimiset
satrapit Roomaa, Espanjaa, Galliaa, Germaniaa. Näytti siltä kuin
Europan kukoistus olisi lakastunut, kuin Rooma olisi vaipunut
hautaansa, mutta se vain näytti siltä. Historia ei kulkenut eteenpäin
suorassa viivassa, vaan käytti kiertoteitä, ja siksi näytti kehitys
sotkeutuneen, käyneen eksyksiin, mutta niin ei ollut laita.
Kristinuskohan, joka nyt oli leviävä länteen, oli Itämailta kotoisin,
ja siksi oli vanha Bysanz väliasemana. Roomassa, joka oli jätetty
omille oloilleen, kun satrapit istuivat Milanossa ja Ravennassa,
alkoi uusi maailmanvalta versoa, hengellinen laadultaan, ja se
kaikessa hiljaisuudessa takoi uutta keisarikruunua ajan täyttyessä
annettavaksi arvoisimmalle. Ja perillistä oli Tacitus ennustanut,
uutta pohjoista kansaa, tervettä, rehellistä, hyväsydämmistä.
Ne olivat germaneja, jotka tuhat vuotta pitivät keisarikruunua
hallussaan, vuodesta 800 aina vuoteen 1815. Jo 400-luvun alkaessa
olivat kyllä länsigotit vallanneet Rooman, mutta vetäytyneet
takaisin. Toisia germaneja oli tulvinut Galliaan, Espanjaan,
Britanniaan, mutta kukaan ei ollut asumaan juurtunut Italiaan.
Silloin ilmestyy näkymölle vieläkin uudempi kansa, tunnettua
syntyperää vailla; ja näiden ilmestyessä tuntui kuin germaneille
annettu Kananlupaus olisi peruutettu, sillä hunnit oleilivat vihdoin
Unkarissa ja kiskoivat veroa kaikilta Europan kansoilta; muutamien
majapahojen ympäröimään puulinnaan Theiss virran varrella kokoontui
kreikkalaisia, roomalaisia, bysanzilaisia ja kaikellaisia germaneja
valtaistuimen juureen, jolla istui villi, lihamöhkäleen kaltainen.
Vuonna 453 oli tämän monivaiheisen kuninkaan määrä viettää häitään,
yksiä monista, ja hän oli käskenyt (sillä ruhtinas ei kutsu) niihin
suurmiehiä koko Europasta. Ratsain heitä tuli pohjoisesta, etelästä,
idästä ja lännestä.
Mutta lännestä tullen pitkin Tonavan rantaa, heti nykyisen Granin
kohdalla olevan polvekkeen alapuolella, ratsasti kaksi miestä
karavanin etunenässä. Useita päiviä he olivat kulkeneet tämän
vihreän joen suloisia rantoja pitkin, sen kaislojen ja leppien
huminassa, sen sorsa- ja haikaraparvia säikytellen. Nyt heidän oli
lähdettävä lehväalueen viileistä siimeksistä ja käännyttävä itäänpäin
suola-aroja kohti, jotka ulottuivat aina keltaiseen Theissiin asti.
Toinen joukon johtaja oli roomalainen, nimeltänsä Orestes, tunnettu
ja kuuluisa; toinen oli rugialainen Itämeren rannikolta ja tunnettiin
nimellä Edeko, oli ruhtinas, mutta pakosta seurasi Attilaa.
Vähän olivat nämä molemmat suurmiehet puhuneet, sillä he epäilivät
toisiansa, mutta saavuttuaan laajalle arolle, joka avautui kirkkaana
ja valoisana kuin meren pinta, he tuntuivat itsekin kirkastuvan ja
luopuvan kaikesta epäluulostaan:
-- Miksi sinä matkustat häihin? kysyi Orestes.
-- Sen tähden, etten uskalla olla poissa! vastasi Edeko.
-- Aivan kuin minäkin.
-- Entä morsian! Burgundilaisneito ei tohtinut antaa rukkasia.
-- Hän? Kyllä hän olisi tohtinut.
-- Siis rakastaa hän tätä villiä?
-- Sitä en ole sanonut.
-- Ehkä hän vihaa häntä sitten? Uusi Judith tämän Holofernesin
varalle.
-- Ken tiennee? Burgundilaiset eivät ole rakastuneita hunneihin hänen
viimeisen ryöstöretkensä jälestä Burgundiin, jolloin hän hävitti
Wormsin.
-- Käsittämätöntä joka tapauksessa, että hän on voimistunut
Katalaunisten kentän tappion jälkeen.
-- Käsittämätöntä on kaikki, mikä tätä ihmistä koskee, jos häntä
voidaan ihmiseksi sanoa.
-- Sinäpä sen sanoit! Hän kuuluu seuranneen setäänsä Ruaa, josta emme
tiedä mitään; hän on murhannut veljensä Bledan. Kaksikymmentä vuotta
on hän ollut rautaruoskana niskoillamme, mutta kun hän äskettäin oli
Rooman edustalla, pyörti hän takaisin.
-- Mutta hänen on täytynyt luvata sotilailleen, että hän kerran antaa
Roomankin heidän käsiinsä.
-- Miksi säästi hän Rooman?
-- Sitä ei tiedä! Tästä miehestä ei tiedetä mitään, ja itse hän
tuntuu olevan tiedoton omasta olemuksestaan. Hän tulee idästä päin,
hän sanoo; siinä kaikki. Kansa kertoo hunnien olevan erämaan noitien
ja haltijain synnyntää. Jos kysyy Attilalta, mitä hän tahtoo ja
kuka hän on, hän vastaa: Jumalan vitsa. Hän ei perusta valtiota, ei
rakenna kaupunkia, mutta vallitsee kaikki valtiot ja hävittää kaikki
kaupungit.
-- Palatakseni morsiameen, hänen nimensähän on Ildico, niin hänhän on
kristitty?
-- Niin, mitäpä se Attilan liikuttaa, jolla ei ole mitään uskontoa?
-- Lie kai hänellä jonkinlainen, koska hän sanoo olevansa jumalan
vitsa ja väittää löytäneensä sotajumalan miekan.
-- Mutta muodoista hän ei piittaa mitään. Hänen ensimäinen
ministerinsä on kreikkalainen ja kristitty...
-- Saanemmekohan nähdä tätä ihmeellistä miestä, joka sen sijaan että
istuisi Bysanzissa tai Roomassa, on asettunut suola-arolle asumaan.
-- Se johtunee siitä, että tämä maa on samallainen kuin hänen
lakeutensa idässä. Sama maa, samat yrtit ja linnut; hän tuntee
olevansa kotona täällä!
He vaikenivat sitä mukaa kuin aurinko nousi ja kuumuus lisääntyi.
Matalakasvuisista tamariskeista, koiruohoista, soodakasvista ei
lähtenyt mitään siimestä. Arokanat ja -leivoset olivat ainoat elävät
olennot erämaata vilkastuttamassa. Nautakarjat, vuohi- ja sikolaumat
olivat kadonneet, sillä Attilan puolimiljonainen sotajoukko oli ne
syönyt, ja hänen hevosensa olivat jyrsineet jokaisen syötävän ruohon
korren.
Päivällisaikaan karavani pysähtyi aivan äkkiä, sillä itäisellä
taivaanrannalla näkyi kaupunki tornineen ja harjoineen sinisen järven
toisella puolen.
-- Olemmeko perillä? kysyi Edeko.
-- Mahdotonta, jälellähän on 20 peninkulmaa eli kolmen päivän matka.
Mutta kaupunki sieltä näkyi, ja karavani kiirehti kulkuaan.
Puoli tuntia kuljettuaan eivät he olleet päässeet lähemmäksi
kaupunkia, vaan päinvastoin tuntui välimatka pitenneen, kaupunki
pienentyneen ja vaipuneen näköpiirin alapuolelle.
Uuden puolituntisen perästä oli kaupunki kadonnut ja samoin sininen
järvikin.
-- Loihtia he osaavat, sanoi roomalainen, mutta kyllä tämä jo kaiken
voittaa.
-- Se on fata morgana eli kangastus, selitti opas.
Karavaani pysähtyi illan suussa yön ajan levähtääkseen.
* * * * *
Maasuikaleella, jonka ohi Bodrog laskee Theissiin, oli Attilalla
vakinainen leirinsä, sillä kaupungiksi sitä ei voinut sanoa.
Palatsi oli lakeerattua puuta räikeän värinen, tavattoman suuren
teltin muotoinen, jonka tyyli arvatenkin oli kotoisin Sinasta eli
Silkkimaasta. Naistupa, joka oli rakennettu heti viereen, oli hiukan
erilainen muodoltaan, ja se oli voinut kulkeutua pohjoisesta gotien
mukana tai myös Bysanzista, sillä talo oli puisten pyöreitten kaarien
koristama.
Sisustus näytti olevan kaikilta kansoilta ja kaikista maista
varastettua; paljon kultaa ja hopeaa, silkki- ja samettipukuja;
roomalaisia huonekaluja ja kreikkalaisia astioita, gallialaisia
aseita, gotilaisia kudoksia. Se oli kuin rosvon asunto, ja sehän se
olikin. Palatsin aitauksen ulkopuolelta alkoi leiri savuttuneine
telttineen. Hevosvaihturien ja -varkaitten ryhmiä vilisi kaduilla,
ja siellä oli yhtä paljon hevosia kuin ihmisiäkin. Ulkopuolella oli
siko-, lammas-, vuohi- ja nautalaumoja laitumella, elävää muonaa
tälle äärettömälle joukolle, joka saattoi vain kuluttaa ja hävittää,
mutta sangen vähän tuottaa.
Nyt hääpäivän aamuna liikuskeli tässä leirissä tuhansia pikku
ihmisiä, vääräsäärisiä ja leveäharteisia, puettuina rotannahkoihin
ja pohkeet rääsyihin kiedottuina. Uteliaina he tirkistelivät
telteistänsä muukalaisia, jotka juhlaan kutsuttuina tulivat
ratsastaen arolta.
Ensimäisellä telttikadulla tuli perintöruhtinas, Attilan poika
Ellak, ylhäisiä vieraita vastaan; tulkin avulla hän lausui heidät
tervetulleiksi ja saattoi heidät vierastupaan.
-- Onko tämä ruhtinas? Ja ovatko nämä ihmisiä? sanoi Orestes Edekolle.
-- Hän on hevosvaihturi, ja nämä ovat rottia, vastasi Edeko.
-- Toukkia he ovat, vampyrejä, jotka ovat syntyneet unessa humalaisen
mielikuvituksessa! Hehän ovat vailla kasvoja, silmät ovat koloja ja
suu päristysreikä; nenä pääkallon ja korvat ruukkukannikkeet.
-- Todellakin! Ja näitä puolialastomia, haarniskattomia, kilvettömiä
ovat roomalaiset legionat paenneet. He ovat noitia, jotka voivat
saada itsensä koviksi.
-- Eivät nuo maailmaa valloita;
-- Eivät ainakaan tänä vuonna!
Ja niin he seurasivat Ellak ruhtinasta, joka oli kuullut ja
ymmärtänyt joka sanan, vaikka hän ei ollut osaavinaan kieltä.
* * * * *
Ylhäällä naistuvassa istui suosikki Cercas ja neuloi morsiushuntua.
Ildico, kaunis burgundilaistyttö, seisoi ikkunakorokkeella,
mietteissään ja hajamielisenä. Hän oli Wormsissa nähnyt sankarin,
jota maailma vapisi, ja oli todellakin huumaantunut tämän pienen
miehen majesteetillisesta olennosta. Häntä, vallanhimoista ja
itsepäistä, oli houkutellut se toivo, että oli saapa jakaa
valta-aseman miehen kanssa, joka sai kaikki ja kaiken taipumaan
edessään, ja siksi hän oli hyväksynyt hänen kosintansa. Mutta hänen
käsityksensä tämän vieraan kansan tavoista ja perimyslaeista ei ollut
selvä, siksi oli hän kuvitellut asemansa puolisona ja kuningattarena
aivan toisellaiseksi. Ja vasta tänä aamuna hän oli saanut
tietää, ettei hän saakaan tulla näkyville hääjuhlassa, ei päästä
valtaistuimesta osalliseksi, vaan että hänet aivan yksinkertaisesti
suljetaan naistupaan muiden vaimojen kanssa.
Cercas, suosikki, oli vahingon iloisena kertonut kilpailijalleen
kaiken tämän, ja ylpeä Ildico ajatteli paraillaan, minkä päätöksen
hänen tuli tehdä. Ystäviä hänellä ei ollut yhtään tässä palatsissa,
ja vieraitten ruhtinaitten lähestyminen oli mahdotonta.
Cercas ompeli ja lauloi samalla surumielistä, kaukana idässä olevan
kotiseudun säveltä:
Tiikeri se seuraa leijonaa
Dalai-Nor,
Dalai-Nor;
miss' on kotini tuo aromaa
Urgan, Khalgan, Kosso-gol
teräskynsi, hammas vaskea.
Siddi-Khur,
Siddi-Khur;
Jos sä joudut kynsihinsä vaan,
etpä pääse niistä milloinkaan.
Siddi-Khur!
Ildico näytti saaneen aatoksensa selville.
-- Saanko lainata neulaa, hän sanoi; tahdon ommella.
Hän sai neulan, mutta se oli liian pieni; siksi pyysi hän suuremman,
ja valitsi kaikkein suurimman. Sen hän pisti poveensa, mutta ei
ommellut.
Nyt ilmestyi ovelle olento, niin inhottavan ruma ja niin ilkeän
näköinen, että Ildico luuli sitä pahaksi hengeksi. Hän oli
pikimusta kuin kuuman Afrikan libyalainen, ja hänen päänsä oli
kasvanut suorastaan vatsasta, sillä rinta puuttui. Se oli kääpiö ja
kyssyselkä, nimeltänsä Hamilcar, Attilan hovinarri. Narri ei niinä
aikoina ollut mikään liukasjärkinen veitikka, vaan yksinkertainen
tyhmyri, joka uskoi kaikki mitä sanottiin, ja sen takia oli pilanteon
esineenä.
Hän pisti vain kirjeen Cercasin käteen ja hävisi.
Kun Cercas luki kirjettä, muuttuivat hänen kasvonsa ja hänestä tuli
toisenlainen. Raivon valtaamana hän ei ensin voinut puhua, vaan
lauloi:
Tiikeri se seuraa leijonaa...
-- Ildico, oletpa saanut ystävän! pusertui hänestä ilmoille. Sinulla
on ystävä tässä huoneessa, tässä akkunan luona, rinnoillasi!
Ja hän heittäysi burgundilaistytön rinnoille, itki ja nauroi
vuorotellen.
-- Annahan nyt minulle neulasi, iso kaunis neulasi, niin minäpä
pujotan siihen langan, ei, minä hion sen teräksessäni, ei, minä
pistän sen neulatuppuuni, ei, minä kastan sen hajupullooni,
erikoiseen pikku hajupullooni, ja sitten me yhdessä ompelemme
tiikerin suun kiinni, niin ettei se ikinä enää pure! Siddi Khur!
Siddi Khur!
-- Annahan minun lukea kirjeesi, keskeytti Ildico.
-- Sinä et osaa! Minä kerron sen sinulle! -- Hän, valtiaamme,
kosiskelee taas Valens keisarin tytärtä, Honoriaa, ja tällä kerralla
hän lupaa polttaa meidät kaikki, polttaa meidät, ja sitä hän sanoo
meidän kunnialliseksi hautaamiseksemme.
Ildico ojensi kätensä vastaukseksi.
Tänä yönä siis! Ja yksi ainoa neulan pistos vain -- maailma on oleva
valtiasta vailla.
* * * * *
Edeko ja Orestes olivat istuneet vierashuoneessa ja lepäilleet matkan
jälkeen. Päivällisaikaan, kun he aikoivat lähteä ulos, havaitsivat he
oven olevan lukossa.
-- Olemmeko vankeina? Olemmeko joutuneet sota-ansaan? kysyi
roomalainen.
-- Emmekä ole edes ruokaa saaneet, vastasi Edeko.
Silloin kuului ulkopuolelta kaksi ääntä:
-- Saamme kai kuristaa heidät, se on luullakseni yksinkertaisinta.
-- Minusta on parasta pistää talo tuleen! Se pitkä on vahva...
-- Ja he kun eivät luulleet meidän ymmärtävän heidän puhettaan.
Molemmat lukon taakse teljetyt, joiden omatunto ei ollut puhdas,
hämmästyivät ja luulivat loppunsa olevan käsissä.
Silloin aukeni luukku seinässä, ja Hamilcar narrin hirveä pää tuli
näkyviin.
-- Oletpa piru tai et, mutta vastaa muutamiin kysymyksiimme! säväytti
roomalainen.
-- Puhukaa, herrat! vastasi neekeri.
-- Olemmeko vankeja, vai miksi emme saa nähdä kuningastanne!
Ellak ruhtinaan pää näkyi nyt samassa luukussa.
-- Kuningas on nähtävissä vasta illalla pidoissa, sanoi ruhtinas
pahanenteisesti irvistäen.
-- Täytyykö meidän sitten nääntyä nälkään siihen mennessä?
-- Me sanomme sitä paastoamiseksi, ja niin teemme aina hankkiessamme
pitoihin, voidaksemme sitten syödä sitä enemmän.
-- Pääsemmekö edes ulos?
-- Ette! vastasi ruhtinas hevosvaihturin tavallaan. Maan tapoihin
pitää tyytyä!
Ja niin luukku suljettiin.
-- Luuletko, että hengissä selkiämme tästä? kysyi Edeko.
-- Kukapa tietää! Attila on petoksesta luotu. Et kai tiedä, kuinka
hän kerran kirjoitti kaksi kirjettä; toisen länsi-gotein kuninkaalle
Diterichille ja kehotti häntä liittoon roomalaisia, muka yhteistä
vihollista, vastaan; samana päivänä hän kirjoitti samallaisen
kirjeen roomalaisille tarjoten liittoa länsi-goteja vastaan. Petos
huomattiin, ja Attila joutui kiikkiin.
-- Hän näyttää olevan kuolematon, muutenhan hän kai joskus olisi
haavoittunut taistelussa, hän kun aina kulkee etunenässä.
Aina iltaan asti saivat matkatoverit olla lukkojen takana. Silloin
avattiin vihdoin ovi, ja heidät saattoi muuan juhlamenojen ohjaaja
suureen pitosaliin.
Tässä suuressa salissa oli lukemattomia penkkejä ja pöytiä,
mitä kalliimpain kudosten verhoamia ja hopeisten ja kultaisten
juoma-astiain peittämiä. Vieraat olivat koossa, mutta matkustajamme
eivät nähneet tuttuja kasvoja, ja turhaan he tähystelivät sulhasta ja
morsianta.
Kun heidät oli saatettu paikalleen, alkoi vieraiden kesken käydä
hiljainen hälinä. Puhuttiin puoliääneen ja arvailtiin, mistä
suurkuningas oli ilmestyvä!
Orestes ja Edeko tarkastelivat katseillansa seiniä ja kattoa voimatta
havaita, missä se ihme saattoi tapahtua, sillä nämä lapselliset ja
salaviekkaat ihmiset pitivät tapanaan huvittaa vierasta yllätyksillä
ja lystillisillä menoilla.
Äkkiä koko seura nousi seisoalleen. Peräseinän verho oli vedetty
syrjään, ja korokkeella istui pieni mitätön mies yksinään, pöytä
edessään ja loikoilusohva vieressään. Pöydällä oli puumalja.
Hän istui aivan liikkumattomana, silmiäänkään räpäyttämättä.