Onegesius, joka taukoamatta katseli valtiasta, hän kun näytti voivan
puhua hänelle silmillään.
Ministeri antoi merkin, ja vieraat istuivat.
Attila pysyi alallaan, sääret ristissä ja oikea käsi pöydällä. Hän ei
tervehtinyt, ei vastannut tervehdyksiin.
-- Hän ei näe meitä! Hän vain näyttäytyy! kuiskasi Orestes.
-- Kyllä hän näkee!
Onegesius sai käskyn valtiaan silmästä; nosti sauvaansa; runoilija
astui esiin, yhtä paljon harppua kuin rumpua muistuttava soittokone
käsissään. Lyötyään kieliä ja rumpukalvoa hän alkoi lausuilla. Se oli
laulua Attilan kaikista urotöistä vahvasti väritettyinä, ja se olisi
tuntunut loppumattomalta, ellei seura olisi yhtynyt loppuloilotukseen
ja säestänyt huutoja iskemällä pöytään lyhyillä miekoillaan.
Runoilija kuvaili Katalaunisten kentän tappiota kunniakkaaksi, mutta
ratkaisemattomaksi tappeluksi.
Kun vierailla nyt oli ollut aikaa katsella tätä mitättömän näköistä
sankaria yksinkertaisessa ruskeassa nahkapuvussaan, tarttui heihin
sama vastustamaton kunnioittamistunne, kuin kaikkiin, jotka olivat
hänet nähneet.
Tuossa itsetietoisessa levollisuudessa oli enemmän kuin
turhamaisuutta; se oli ilmeistä kaiken ja kaikkien halveksimista. Hän
istui yhä sivuttain vieraisiin, eikä kukaan, paitsi ministeri, saanut
häneltä silmäystäkään.
Ylistyslaulun loputtua Attila nosti maljaansa, ja juomatta kenenkään
onneksi hän maisteli siitä.
Tämä oli juominkien alkamisen merkki; ja viini helmeili kulta- ja
hopeamaljoissa, jotka oli tyhjennettävä joka kerta kun niihin
koskettiin, sillä herraa huvitti itse selvänä ollen katsella
ympäristöään juopuneena.
Hetken juopottelun jälkeen Hamilcar neekeri esiintyi hulluttelemaan.
Silloin nousi suurkuningas, käänsi ensin selkänsä seuralle, jonka
jälkeen hän laskeutui loikoilusohvalle. Mutta hänen joka liikkeestään
pilkisti majesteetti esiin; ja kun hän polvet koholla ja kädet
niskassa loikoili siinä, mietiskellen, silmät suunnattuina kattoon,
oli hän yhä valtavasti vaikuttava.
-- Mutta entä morsian ja häät? kysyi Orestes eräältä
hunnilaisvieraalta.
-- Meillä ei puhuta naisistamme, miksi heitä siis näytettäisi?
vastasi hunni.
Juontia jatkui, mutta mitään ruokaa ei näkynyt. Toisinaan koko seura
revähti laulamaan ja pöytiä takomaan. Kesken kaiken humalan ja melun
oli koko sali äkkiä täynnä savua, ja rakennus oli tulimeressä. Kaikki
syöksyivät kirkuen pystyyn ja pyrkivät pakoon, mutta ministeri iski
sauvallaan pöytään, ja seura rähähti nauramaan.
Se oli hääpilaa, ulkona oli vain sytytetty muutamia olkikuormia
tuleen.
Rauhan jälleen palattua ei Attilaa enää salissa ollut, sillä hän oli
lähtenyt sivuovesta ulos.
Ja nyt alkoivat pidot, joita kesti aamuun asti.
* * * * *
Päivän noustessa Orestes istui vielä erään avarialaisen ruhtinaan
kanssa maljan ääressä. Ei voi kuvailla, miltä sali näytti, ja
useimmat vieraat olivat ulkona tanssimassa tulien ympärillä!
-- Olivatpa nämäkin häät! sanoi Orestes. Niitä emme niinkään pian
unohda, mutta mielelläni olisin halunnut puhella tuon merkillisen
miehen kanssa; eikö se käy päinsä?
-- Ei, sanoi avarialainen, hän ei puhu tarpeettomasti. Mitäpä
hyödyttää, hän sanoo, seisoksia ja valehdella toinen toisensa
täyteen? -- Hän on viisas mies, eikä hänestä puutu hyväntahtoisuuden
eikä inhimillisyyden piirrettäkään. Hän ei siedä tarpeetonta veren
vuodatusta, ei kosta voitetulle, antaa mielellään anteeksi.
-- Onko hänellä uskontoa, pelkääkö hän kuolemaa?
-- Hän luottaa miekkaansa ja kutsumukseensa, ja kuolo on vain
todellisen kotimaan veräjä. Siksi hän elää täällä alhaalla vain kuin
vieras, kuin matkustaja.
-- Aivan kuin kristitytkin siis!
-- Omituista on, että paavi Leo siellä Roomassa herätti hänessä
kunnioitusta... Mikä nyt on hätänä?
Ulkoa kuului ulvonta, joka ensin tuntui tulevan palatsista, mutta
sitten levisi kautta koko leirin ja arolle asti. Puoli miljonaa
ihmistä ulvoi ja se kuului itkulta.
Juopottelevat vieraat juoksivat ulos ja näkivät kaikkien
hunnien tanssivan riipien itseään puukolla kasvoihin ja ulvoen
käsittämättömiä sanoja.
Edeko tuli saapuville ja tempasi Orestesin mukaansa joukkojen läpi.
-- Attila on kuollut! Ylistetty olkoon Jesus Kristus!
-- Kuollut? Se oli Ildico!
-- Ei, hän istui hunnutettuna ruumiin vieressä itkien.
-- Hän se oli!
-- Niin, mutta nämä villit ovat siksi ylpeitä, etteivät usko ihmisen
voineen Attilaa surmata!
-- Mikä onni meille!
-- Nopeasti viemään viestiä Roomaan! Ensiksi saapuvan onni on taattu!
* * * * *
Orestes ja Edeko läksivät matkaan samana aamuna; eivätkä he koskaan
unohtaneet näitä häitä, joissa he olivat ensi kerran toisensa
tavanneet.
Myöhemmin he uudistivat tuttavuuden, mutta toisissa ja suuremmissa
olosuhteissa. Sillä Edekon pojasta tuli Odovaker, joka kukisti
Orestesin pojan, mikä taas ei ollut kukaan muu kuin viimeinen keisari
Romulus Augustus. Hänen nimensä oli kumma kyllä Romulus, kuten Rooman
ensimäisen kuninkaankin, ja Augustus, kuten ensimäisen keisarin. Ja
hän kuoli 6,000 kultakolikon eläkettä nauttivana Campaniassa eräässä
huvilassa, joka ennen oli kuulunut Lucullusille.