saavat maksaa.
-- He ovat sen jo hengellänsä maksaneet! vastasi Maximus. Dionysius
[Pyhä Denis] mestattiin tällä kukkulalla, ja hänen kappelinsa näkyy
tuolla alhaalla rinteellä.
-- Oletko sinäkin galilealainen?
-- En, mutta rakastan oikeutta!
-- Oikeus ja sen jumalatar Astraea muutti maan päältä rautakauden
alkaessa, ja nyt hän on tähtenä taivaalla.
-- Eläinradalla, tokasi Priscus, luulenpa myös, että me kaikki elämme
eläinradoilla, eikä siellä juuri ole oikeudella tilaa!
Leiristä kuului hälinää. Julianus nousi eräälle töyrylle nähdäkseen,
mitä oli tekeillä.
Mars vuoren koko koillisrinne oli täynnä sotilaita, ja alhaalla
laaksossa näkyi telttejä ja leiritulia. Nämä tuhannet olivat kaiken
maailman kansaa. Siellä oli roomalaisia, kreikkalaisia, egyptiläisiä,
neekereitä, heprealaisia, persialaisia, afganilaisia, skytiläisiä,
germaneja, brittiläisiä, gallialaisia; mutta he olivat liikkeellä, ja
se hyörinä näytti kuin sääskien tanssilta.
-- Mikä on levottomuuden aiheena? kysyi Julianus.
Pieni Denis kappelin kello kuului soivan Angelusta, ja kristityt
olivat polvistuneet, kun taas pakanat jäivät seisomaan tai jatkoivat
toimiansa. Kristityt mielestänsä kärsivät häiriötä ja pakanat samoin.
-- Tämä uskonto, sanoi Julianus, jonka pitäisi koota kaikki, se vain
särkee. Jos kirkolliskokoukset, sen sijaan että ovat sorvailleet
uusia tunnustuksia, olisivat tahtoneet murskata kaikki muodot
ja julistaneet vapaan jumalanpalveluksen ylistyslauluineen ja
rukouksineen kaikkein korkeimmalle, silloin kaikki kansat olisivat
polvistuneet tämän nimettömän nimeen. Katsokaa nyt kristittyjä! He
ovat ylivoimaiset ja laki puolellaan, ja siksi he pakottavat pakanat
palvelemaan heidän galilealaistaan! -- En minä heitä auta! -- Kansoja
voin pitää koossa, mutta tunnustajille en voi mitään! -- Käykäämme
alas kaupunkiin; tähän en tahdo sekaantua.
Muutamia kristittyjä tribuneja lähestyi Caesaria nähtävästi aikoen
valittaa, mutta hän viittasi heitä pyörtämään takaisin, osottaen
ettei halunnut puhutella heitä.
* * * * *
Julianus oli jalkasin ja filosofiensa kanssa kulkenut Lutetiaan.
Kenraaleja, enemmän kuin muutakaan päällystöä hän ei ollut ottanut
mukaan, koska ei luottanut heihin.
Hän havaitsi tämän uuden kaupungin Caesarien Rooman pienoiskuvaksi.
Olkikattoiset majat olivat kyllä päätekijöitä; mutta olipa siellä
myös useita temppeleitä ja kappeleita, prefekturi, forum ja
amfiteatteri. Forumia eli toria ympäröivät pylväskäytävät, jonne
kauppamiehet ja vaihtajat olivat pystyttäneet puotinsa, ja sen
toisella päätysivustalla oli prefekturi, jossa myöskin aedili ja
kvestori asuivat.
Kansan huomaamatta ja tuntematta Caesar kulki prefekturiin. Eteisessä
hän näki kristillisiä symboleja. Risti, kala, hyvä paimen ja muuta
sellaista. Kristinusko oli kyllä valtiouskonto, mutta Caesarin viha
kaikkea kristillistä kohtaan oli niin suuri, että hän ei voinut
katsella kuvia; hän läksi sen takia jälleen ulos, kutsui prefektin
alas, ja käski hänen osottamaan tien joen vasemmalla rannalla olevaan
keisaripalatsiin.
Ja sinne hänet nyt majoitettiin, itselleen hän otti yksinkertaisen
munkkikammiota muistuttavan huoneen.
Kun hän Bysanzista lähdettyään oli kulkenut monia koukkuja ja kun
frankkien ja allemannien kurittaminen oli vienyt aikaa, oli kirjeitä
ehtinyt saapua. Niiden joukossa oli yksi keisariltakin, ja se saattoi
Julianusille paljon huolta.
Keisarin suhde Julianus serkkuun oli aina ollut epämääräinen,
melkeinpä vihamielinen; ja nyt saavutettujen voittojen jälkeen oli
kateus ja pelko vallannut bysanzilaisen despotin mielen. Kirjeessä
oli käsky Julianusille heti palauttamaan legionat kotiin, kun sota
oli lopussa.
Julianus älysi, miten vaarallista oli jättää vasta takaisin
valloitettu maa tyhjäksi puolustusväestä, mutta hänen
velvollisuudentuntonsa ja suorasukaisuutensa käskivät häntä
tottelemaan, ja epäröimättä hän lähetti keisarin julistuksen leiriin.
Tämä tapahtui ensimäisen päivän illalla.
* * * * *
Seuraavana aamuna oli Julianus oppineen seurueensa kanssa
lähtenyt vaellukselle. He nousivat hiljalleen Parnassos vuoren
yli ja samoilivat pohjoispuolella olevan tammimetsän läpi luopuen
raivatuilta teiltä. Tanakasti siinä filosofoitiin ja väiteltiin, ja
unohtaen ajan ja paikan seura uppoutui yhä syvemmälle metsään.
Vihdoin he olivat saapuneet avoimelle paikalle, mistä laitumella
olevat metsäkauriit pakenivat, ja sinne he asettuivat omituisiksi
muodostuneille kiville, jotka olivat piirissä. Heidän yläpuolellaan
olevissa tammissa näkyi suuria vihreitä tukkoja, toisen värisiä kuin
puitten lehdet, ja he pitivät niitä linnunpesinä.
-- Enpä ole milloinkaan nähnyt noin monta variksen pesää yhtaikaa,
sanoi Caesar.
-- Eivät ne ole variksen pesiä, korkea armo, vastasi kirjuri Eleazar,
joka palveli sihteerinä; se on pyhää misteliä, joka kasvaa tammessa
ja kosmillisten voimain yhteisvaikutuksesta muodostuu tuollaiseksi
pyöriöksi, jota pidetään maan sekä muittenkin taivaankappaleitten
muotona.
-- Onko tämä...
-- On, ja me näymme joutuneen pyhään uhrilehtoon, missä maan
alkujumalia vielä druidit palvelevat, vaikka heidän palvelemisensa on
kielletty.
-- Kielletty, huolimatta siitä että keisarin Milano-julistus säätää
uskonnon vapauden, tokasi sofisti Priscus.
Julianus ei mielellään kuullut mainittavan tätä vapautta,
kristinuskon kautta saavutettua, toisten tunnustusten
sortamisvapautta. Hän nousi, ja seura hänen kerallaan, jatkamaan
vaeltamista.
Hetken kuluttua he olivat saapuneet Suresnesiin ja sen
viinikunnaille, missä viikuna- ja persikkapuut muureja reunustivat.
Noustuaan eräälle mäen töyrylle, he näkivät koko Seine laakson
alhaalla peltoineen, puutarhoineen ja huviloineen.
-- Sehän on Kananin siunattua maata! huudahti Julianus kauniin
maiseman ihastuttamana.
Joen toisella puolen näkyi Mars vuori kohoavan temppeleineen ja
kappeleineen; ja missä vuoren seinämä oli paljasta, loisti kalkki
valkeina pilvinä, muistuttaen ääretöntä, kunnaille pystytettyä
telttien paljoutta.
Filosofit seisoivat kauan katselemassa näköalaa, kun kuului pauhu
aivan kuin lähenevän raemyrskyn pauhu. Mutta pilveäkään ei näkynyt,
ja seurue seisoi ihmeissään kuunnellen.
Pauhinan voima lisääntyi ja muuttui huudoksi, kirkunaksi ja
asemelskeeksi.
Nyt näytti Mars vuori rupeavan liikkumaan; sen kiireellä kiehui, ja
kirkkaita salamoita sinkoili sieltä. Virran kaltaisena alkoi liikkuva
ja hohtava vyöryä vuoren rinnettä alaspäin kaupungin puolta kohti.
Silloin ymmärrettiin.
-- Legionathan ne ovat kapinassa! otaksui Maximus.
-- Julistus on vaikuttanut!
-- He etsivät Caesariaan!
-- Sitten on vain palattava kotiin.
Seura läksi nyt joen rannalla olevaa tietä myöten ylöspäin,
voidakseen tarkata legionain hommia.
Yhä valtavampana syöksyi tumma virta alaspäin aseet ja kypärit
välkähdellen.
Vaeltajat kiirehtivät askeleitaan ja saapuivat palatsiin, missä
vallitsi suuri hyörinä.
Julianus oli luonnoltaan urhokas mies, mutta ajattelijan kainous
sai hänet usein araksi julkisessa esiintymisessä. Hän kulki sen
tähden kylpyhuoneen kautta sisälle ja pyrki yksinäiseen kamariinsa,
odotellen mitä nyt oli tapahtuva. Hän käveli kamarin lattialla
kovin levottomana, aivan kuin hänen kohtalonsa juuri nyt oli koko
elinajaksi ratkaistavana.
Sitten tuli se, minkä hän melkein tiesi.
Pihan puolelta kuului huuto:
-- Ave Caesar Julianus Imperator!
-- Me valitsemme Julianusin keisariksi!
-- Diademi Julianusille!
-- Kuolkoon Konstantius, murhaaja ja raukka!
Ei ollut enää epäilemistä! Legionat olivat julistaneet Julianusin
keisariksi, sillä he eivät halunneet lähteä tästä luvatusta maasta,
jonka valloittaminen oli tapahtunut heidän verensä hinnalla.
Julianus, joka ei ollut tavottanut valtaa, koska pelkäsi
vastuunalaisuutta, tahtoi vastustaa, mutta sotajoukon lähettiläät
häntä varottivat:
-- Ellet hyväksy vaalia, isketään sinut kuoliaaksi!
-- Joka ei uskalla vallita, hänet orjuutetaan! Siten oli Julianus sen
suuren valtakunnan keisari, joka ulottui Mustastamerestä Atlannin
valtamereen.
* * * * *
Sen yön, joka tätä päivää seurasi, vietti keisari mietiskellen; ja
kun hän aamulla kylvettyään näyttäytyi ystävilleen, oli hän käynyt
melkein tuntemattomaksi. Hän oli kirjaimellisesti heittänyt naamion
pois ja näytti toiset kasvonsa, uusine ilmeineen, melkeinpä uusine
piirteineen. Huolimatta suorasukaisesta luonteestaan, oli Julianusin
täytynyt, samoin kuin Konstantinin, elää alituisesti teeskennellen,
suosia ja harjoittaa tätä kristillistä oppia, jota hän ei uskonut.
Olipa hänen täytynyt tunnustaa Nikean kokouksen kolminaisuuskin ja
Kristuksen jumaluus, käydä jumalanpalveluksissa, noudattaa paastoja.
Nyt, kun valta oli jätetty hänen käsiinsä, oli hänen ensimäinen
toimenpiteensä vapautensa käyttäminen, ja olla se mikä hän oli.
Ensi työkseen hän erotti lampaat vuohista, seuloi erilleen kaikki
galilealaiset ja antoi heidän muodostaa omat legionansa sen
tekosyyn nojalla, että kristityt siten saivat paremman tilaisuuden
uskonnollisten tapojensa harjoittamiseen. Mutta samalla hän kokosi
oman personansa ympärille vain vanhan kansan pakanoita, heprealaisia,
syrialaisia, persialaisia ja skytiläisiä, kaikellaista kansaa, paitsi
kristittyjä.
Sen lisäksi hän pukeutui imperatorin loistavaan purppuraan ja
diademiin, ja leikkasi ja kultasi partansa, näyttäytyi ulkona
ainoastaan ratsain ja suuri seurue mukanaan.
Kun tämä oli tapahtunut, ryhtyi hän ottamaan vastaan kansan
kunnianosotuksia, ja siihen tarkotukseen hän päätti käyttää
teatteria. Siellä hän tahtoi esityttää Aiskylosin Prometheus
trilogian, joka silloin vielä oli täydellisenä olemassa.
Näyttelijöitä oli hänellä mukanaan, ja teatteri oli valmis. Huhu
tästä oli pian liikkeellä, ja pakanat sen riemuiten kuulivat, mutta
kristityt kävivät alakuloisiksi; alempi kansa oli kyllä odottanut
gladiatorinäytäntöjä ja eläintaisteluita, mutta olihan "ilveily" aina
tervetullut.
Päivä oli käsissä ja kaupunki juhlallisesti koristettu. Näytäntö oli
kestävä aamusta iltaan asti ilman väliaikaa aterioita varten, ja kun
kevät oli ollut kylmää ja epävakaista, kehotettiin ottamaan mukaan
_cucullus_ niminen vaate, lyhyt roomalainen huppukauluksinen viitta,
joka oli varsin tarpeellinen senkin takia, että teatterin kattona oli
avonainen taivas.
Caesar, nyttemmin Augustus, saapui teatteriin lailliseen aikaan
filosofiensa seurassa, jotka saivat paikkansa hiukan etäämpänä, sillä
Caesar istui valtion aitiossa, jonne hän odotti prefektiä, aediliä ja
kvestoria.
Häntä hiukan hämmästytti, kun ei tavannut näitä kaupungin
hallintomiehiä täällä, ja kun aedili oli näytännön päämies, ei
uskallettu alottaa, ennenkuin hän oli saapunut.
Kansa oli noussut seisaalleen Caesarin astuessa sisään, ja monet
tribunit olivat huutaneet eläköön, mutta sitten syntyi kiusallinen
hiljaisuus, jonka kuluessa keisaria tarkasteltiin kylmämielisen
uteliaasti.
Vihdoin kyllästyttyään odottamiseen, hän kutsui sihteerinsä,
heprealaisen Eleazarin ja käski hänen mennä prefekturiin tiedustamaan
syytä pois jäämiseen, mutta samalla hän antoi merkin näytännön
alkamiseen.
Näyttelijät astuivat esille, ja alttarilla he ryhtyivät ikivanhaan
uhriin, jolla murhenäytelmä alkoi. Kun nyt kaikki uskonnot olivat
luopuneet verisistä uhreista, juutalaisetkin temppelin hävittämisen
jälkeen Titusin aikana vuonna 70 j.Kr., niin tämä tavaton toiminta
herätti suurta uteliaisuutta. Legionalaisethan kyllä olivat tottuneet
näkemään verta, mutta kaupungin porvarit rouvineen kääntyivät
poispäin, kun pukki teurastettiin Dionysosille.
Miksi Julianus oli uudelleen tahtonut saattaa käytäntöön tämän tavan,
sen luultiin aiheutuvan hänen kiitettävästä pyrkimyksestään sulattaa
kaikki uskonnot yhteen etsimällä kaikkien juhlamenoista syvemmän
tarkoituksen. Uhrihan oli lahja, anti ja osotti kiitollisuutta;
mutta Maximus mystikko oli vielä saanut keisarin vakuutetuksi
siitä, että itse veressä, elämän lähteessä, oli salaisia voimia,
jotka vetivät puoleensa alempiarvoisia henkisiä mahteja. Ihmislapsi
saattoi syntyessään äitinsä veren vuotamaan, ja ympärileikkauksen
pyhä toimitus muistutti synnyttämisen veristä ja tuskallista
suoritusta. Päämiesten haudoilla teurastettiin orjia, ja vielä
Julius Caesarin aikana roomalaiset olivat uhranneet 300 vankia
eräässä erikoistilaisuudessa. Näiden ja saman kaltaisten filosofisten
aatossuuntien elähyttämänä Julianus viehättyi kulkemaan tietä, joka
oli saattava hänet turmioon.
Uhraamisen jälkeen, jota sotilaat olivat nauraneet ja naiset
itkeneet, alkoi näytelmä runoilijan omalla kielellä. Kreikkaahan
puhuivat kaikki sivistyneet Palestinasta Galliaan asti; mutta
sivistymättömät eivät sitä osanneet, ja sen takia porvarit eivät sitä
tarkkaavaisina seuranneet.
Köörin esiintyessä toista kertaa, palasi Eleazar asialtaan:
-- Näin on tapahtunut, hän viestinsä ilmoitti. Sensin piispa, Gallian
kirkon esimies, on saapunut kaupunkiin ja pitää nyt messua kirkossa.
Korkeat virkamiehet ovat siellä saapuvilla, ja pyytävät anteeksi
keisarilta; he arvelivat hänen tienneen, että kristityt eivät koskaan
käy teattereissa, ja vetosivat uskonnon vapauteen.
Caesar kävi kasvoiltaan kalpeaksi.
-- Hyvä on! Siitä he saavat maksun! Nyt, Eleazar juutalainen, sinä
saat istua viereeni puhelemaan. Näyttelijät ovat kurjia, enkä voi
sietää heidän kreikkalaista lausuntoaan.
Eleazar esteli, mutta keisarin tahto ei sitä suvainnut.
Aamupäivä kulua laahusti loppuun, ja kun trilogian ensimäinen osa
oli loppunut, näytti osa yleisöstä haluavan hiipiä tiehensä, mutta
ulko-ovet olivat lukitut, sillä ei tahdottu näytellä tyhjille
seinille eikä liioin osottaa vähäksymistä keisarille.
Mutta yleisön kyllästys lisääntyi, sillä sitä väsytti ja oli
nälkä. Juutalaisen laskeminen keisarin aitioon oli myös herättänyt
kiusallista huomiota, ei sen tähden että hän oli juutalainen, sillä
juutalaisviha syntyi paljoa myöhemmin, ristiretkien jälkeen. Ensi
vuosisatoina juutalaiset ja kristityt sekoitettiin toisiinsa, koska
uutta oppia pidettiin juutalaismaasta lähteneenä ja Mooseksen opin
jatkona. Sen tähden ei Eleazaria karsaasti katseltu, vaan pikemmin
hänen mitättömän ulkonäkönsä ja vähäpätöisen asemansa vuoksi. Se
oli uhmaa, mutta eniten kristittyjä kohtaan, sillä juutalainen oli
kuitenkin vain muukalainen ja pakana.
Kun nyt toisessa osassa Prometheus naulattiin kiinni kallioon, oli
näyttelijän täytynyt ajatella ristiinnaulittua esikuvanaan, ja
hän asettui todellakin sellaiseen asemaan kädet levällään ja pää
taipuneena rinnalle. Kansa alkoi myös käydä tarkkaavaiseksi, ja
kun he eivät ymmärtäneet kieltä eivätkä olleet koskaan tunteneet
mytologiaa, luulivat he näyteltävän Kristuksen kärsimistä. Kun
tämän esitystä ei vielä ollut tapahtunut teatterissa, herätti se
epämieluista huomiota, niin että alettiin puoliääneen keskustella.
Keisari oli kiukkuinen, mutta ei liikuttanut lihastakaan; vaan kun
tämä levollinen mies kiukustui, menetti hän kaiken ymmärryksensä. Hän
istui äänetönnä ja harkitsi suunnitelmia näitä barbaareja vastaan,
jotka olivat unohtaneet esi-isäin viisauden. Päivällisaika oli
käsissä, ja kärsimättömyys kävi yhä selvemmäksi.
Silloin alkoi taivas vetäytyä pilveen, ja muutamia lumihiutaleita
putoili alas hiljaa kuin höyhenet. Ne joilla oli viitta vetivät sen
päänsä yli. Näyttelijät katsoivat keisarin aitioon, mutta hän ei
liikahtanut, vaikka hänellä ei ollut kattoa yllään. Hän oli sotilas
eikä saanut osottaa pelkoa sellaisen vähäpätöisyyden johdosta kuin
oli tyly ilma.
Juuri nyt alkoi Prometheus ennustaa Iolle siitä pojasta, joka oli
syntyvä ja kukistava Zeusin ja vapauttava Prometheusin. Sivistyneet,
kristityt ja pakanat katselivat merkitsevästi toisiaan kun Io
lausuili:
-- Mitä sanot? Minun poikani on sinut pelastava?
Kun Prometheus vastasi:
-- Kolmas kymmenen ihmissuku-sarjan perästä, niin syntyi sorina
teatterissa.
Kymmenen ihmissukua oli suunnilleen 700 vuotta eli täsmälleen
Kristuksen syntymään asti, koska kreikkalaisten ajanlasku alkoi 763,
taruperäisen aikakauden päätyttyä, jota aikaa kertomakappale esitti.
Julianus huomasi heittäneensä puita tuleen ja antanut kristityille
tahtomattaan valtin käteen. Aiskylos oli ennustanut Kristuksen tulon
aivan vuoden tarkkaan ja että hän oli kukistava Zeusin, enempää eivät
oikeauskoiset athanasialaiset tarvinneet musertaakseen arialaiset,
jotka kielsivät hänen jumaluutensa.
Mutta lumisade lisääntyi ja muuttui tuiskuksi. Caesar istui valkeana
kuin ruumisvaatteissa, mutta ei liikahtanut, sillä hän oli raivosta
aivan suunniltaan, raivosta itseänsä ja demoneita vastaan, jotka
olivat peijanneet hänet valitsemaan tämän kappaleen, taivasta
vastaan, joka häntä pilkkasi.
Koko yleisö oli lumen peittämä ja väitteli Kristuksen jumaluudesta;
pikku väki nauroi ja riiteli.
Ainoat, jotka olivat suojassa ilman oikulta, olivat näyttelijät
telttikaton alla. Mutta märkä lumi oli raskasta, kangas painui
lengolle ja repesi.
Silloin nousi koko yleisö nauraa hohottaen; näyttelijät sätkyttelivät
itsensä esille lumen alta; ovet avattiin, ja kaikki pakenivat paitsi
Caesar filosofeineen.
* * * * *
Julianus oli heti julistamisen jälkeen lähettänyt viestin keisarille
Bysanziin ja istui nyt alallaan vastausta odottaen.
Mutta aika kului kohti talvipäivän tasausta ja vuoden vaihdetta.
Kristityt olivat silloin alkaneet viettää Kristuksen syntymää ja
tällöin lainailleet roomalaisia Saturnalimenoja, Saturnusin kunniaksi
vietetystä juhlasta. Julianus, natsarealaisten nakkaaman hansikkaan
ärsyttämänä, alkoi varustautua vastustukseen ja hyökkäykseen; ja nyt
hän tahtoi käyttää mahtiaan, palauttaa pakanuudelle, mitä sen omaa
oli, sekä osottaa kristityille, mistä he olivat ammentaneet tietonsa
korkeimmista asioista. Ja samalla hän tahtoi kristityttää pakanuuden,
jotta tämä uudelleen palautuessaan saisi kaikki puolelleen.
Vanha Jupiterin temppeli joen saarella, joka oli ollut suljettuna
pitkät ajat, havaittiin eräänä yönä avatuksi ja sisällä oli tulta.
Kuultiin vasarain kalketta ja sahan sähinää, pikkain tirskettä ja
muurilaastain sohinaa.
Tätä oli kestänyt jonkun aikaa, ja kaupungilla lörpöteltiin.
Eräänä yönä keskitalvella istui Julianus Maximusin, Priscusin ja
Eleazarin kanssa opisthodomusissa eli pappien huoneessa alttarin
takana Jupiterin temppelissä. Koko temppeli oli valaistuna, ja heti
saattoi huomata korjaustöiden tarkoituksen. Vasemman pylväsrivin
vierustalla näkyi olevan ambo eli saarnatuoli ja sen alapuolella
rippituoli; edelleen seitsenhaarainen kynttiläjalka, kastemalja,
pöytä näkyleipineen ja suitsutusalttari.
Tämä oli Julianusin yritystä liittää uusi oppi vanhaan, pakanuuden,
kristinuskon ja juutalaisuuden yhteensovittamista. Heliogobalus
oli kyllä yrittänyt samaa raa'alla tavallaan, pannessaan toimeen
syrialaisen auringon palveluksen Roomassa, mutta samalla pysyttäen
myös kaiken maailman jumalat, yksinpä Egyptinkin. Mutta kristityt
eivät halunneet liittyä mukaan eivätkä liioin juutalaiset.
Julianus ei pitänyt juutalaisista, mutta hän vihasi kristinuskoa
niin suuresti, että hän otti auttaakseen tätä uppiniskaista
kansaa Palestinassa saadakseen sen nousemaan Kristusta vastaan.
Sitä tarkoittaen hän oli käskenyt rakentaa uudelleen Jerusalemin
temppelin, ja tätä asiata hän nyt ensin tahtoi harkita filosofiensa
kanssa, Eleazarkin niihin luettuina.
-- Miltä teistä siis tuntuu? lopetti Julianus pitkän esityksensä
Hierosolymasin uudelleen rakentamisesta. Maximus puhukoon ensin.
-- Caesar Augustus, vastasi Maximus, mystikko. Jerusalem on juurineen
hävitetty maan päältä, eikä sen temppeliä voida rakentaa.
-- Ei voida? Se rakennetaan!
-- Sitä ei voida! Konstantinin äiti on kyllä rakentanut kirkon
Kristuksen haudalle, mutta temppeli ei voi enää nousta. Eikö tämän
kaupungin historia ole aina Salomon ajoilta alkaen Jerusalemin
hävityshistoriaa? Sisak, filistealaiset, arapialaiset, syrialaiset,
Joas, egyptiläiset ja kaldealaiset ovat hävittäneet sen ensiksi.
Sitten tuli Aleksander, Ptolemeus ja vihdoin Antiokus Epiphanes,
joka repi muurit alas ja asetti Jupiterin kuvan temppeliin. Mutta
huomaappas 63 vuotta ennen Kristusta valloitti Pompejus Jerusalemin.
Mitä tapahtui samana vuosilukuna Kristuksen syntymän jälkeen Rooman
valtakunnassa. Ajatteleppas! -- Niin, Pompejin, Neapelin vieressä
olevan kaupungin, saman nimisen kuin oli valloittaja, hävitti
maanjäristys vuonna 63. Se oli kuin vastinetta puheeseen, ja Herra
Zebaoth kävi sotaa Jupiter-Zeusia vastaan.
-- Kuulehan nyt, keskeytti Julianus, noita pythagoralaisia
puhekäänteitäsi en hyväksy. Jos kumpikin tapaus olisi sattunut 63
ennen Kristusta, olisin ollut melkein vakuutettu.
-- Odota vain, Caesar, niin olet oleva! Pompejusin valloitettua ja
Cassiusin ryöstettyä tämän kaupungin, Herodes suuri rakennutti sen
uudelleen, sen ja temppelin. Mutta heti sen jälkeen eli vuonna 70
jälkeen Kristuksen hävitti Titus Jerusalemin kokonaan. Vain yhdeksän
vuotta sen jälkeen alkoi Monte Somma vuori nakkaamaan tulta, jota se
ei koskaan ennen ollut tehnyt, ja silloin Pompeji (ja Herkulaneum)
perusteitaan myöten tuhoutui. Pompeji ja Herkulaneum olivat Sodoma
ja Gomorrha, ja Vespasianusilla, joka ennen Titusta oli hävittänyt
Jerusalemin, oli jumalaistuttamistemppeli Pompejissa; se kumoutui
maan pinnalta. Luuletko ehkä, että kristityt sytyttivät Vesuviusin,
samoin kuin Nero luuli, että he sytyttivät Rooman 64 vuotta jälkeen
Kristuksen?
Julianus kävi miettiväiseksi.
-- Oli siinä yhdeksän vuotta väliä... mutta omituiselta se näyttää.
-- Niin, alkoi Maximus uudelleen, mutta täsmälleen samana vuonna 70,
jolloin Titus hävitti Jerusalemin temppelin, paloi Kapitoliumi!
-- Sitten käyvätkin jumalat sotaa, ja me olemme vain sotilaita!
huudahti Julianus.
Priscus, sofisti, joka piti sanasodasta, päätti puhaltaa liekkiä, kun
se oli sammumaisillaan:
-- Mutta Kristus on sanonut, että ei pidä kiveä jäämän kiven päälle
ja että temppeli ei koskaan nouse.
-- Onko Kristus sanonut niin? No, sitten hän saa osottaa, oliko hän
jumala, sillä nyt tahdon minä rakentaa Salomonin temppelin!
Ja kääntyen Eleazarin puoleen:
-- Uskooko Eleazar ennuksiin?
-- Yhtä varmasti kuin Herra elää, yhtä varmasti kuin Abrahamin jumala
on johtanut meidät Egyptin orjuudesta ja antanut meille Kananin, yhtä
varmasti on hän täyttävä lupauksen ja lahjoittava meille takaisin
maan, kaupungin ja temppelin!
-- Tapahtukoon sinulle, niinkuin uskot! Temppeli on nouseva, ellei
ehkä kolmessa päivässä, kuten galilealainen tarkoitti.
* * * * *
Talvipäivän tasaus oli käsissä, ja Saturnalia alkoi Lutetiassa.
Pakanat olivat aina viettäneet tätä juhlaa kultaisen satuajan
muistoksi, joka oli vallinnut hyvän Saturnusin hallitessa. Silloin
oli ollut rauha maan päällä, leijona leikkinyt karitsan kanssa,
pellot antaneet sadon viljelemättä, ei oltu aseita taottu, sillä
ihmiset olivat olleet hyviä ja oikeamielisiä. Tämän kauniin juhlan,
jonka roomalaiset olivat hyljänneet, olivat kristityt ottaneet
käytäntöön, he kun Kristuksen tullessa odottivat uutta kulta-aikaa
eli tuhatvuotista valtakuntaa. Mutta nyt Julianus tahtoi palauttaa
etuoikeuden pakanoille, ja samalla osottaa natsarealaisille, mistä he
olivat saaneet uskonnolliset menonsa.