kotonaan kaikkialla tätä nykyä; heprealaisen tapaa myös kaikkialla,
mutta hän ei ole missään kotona. Mutta sanohan minulle: kenen on tämä
temppeli?
-- Se on Petoeläimen, keisarin, Caligulan, mielipuolen, murhaajan,
sukurutsarin temppeli, jonka hän on itsellensä rakentanut. Hänen
kuvansa on tuolla sisällä, ja mielipuoli käy siellä joka päivä
itseänsä palvelemassa.
Tällöin roomalainen teki merkin otsalleen, siirtäen oikean kätensä
etusormen ensin ylhäältä alaspäin, sitten vasemmalta oikealle.
Heprealainen katseli häntä ihmeissään.
-- Etkö sinä ole roomalainen?
-- Olen, olen roomalainen kristitty.
-- Missä asut?
-- Täällä Rooman alapuolella, kallion käytävissä.
Hän osotti maassa olevaa luukkua, joka oli samallainen kuin ne jotka
johtivat lokaviemäreihin.
-- Asutko tuolla alhaalla maan sisässä?
-- Siellä asumme me kristityt, siellä olemme kuin siemen maassa
itämässä.
-- Siellähän on hautaholveja siellä alhaalla.
-- Niin, me olemme Kristuksen kanssa haudatut ja odotamme
ylösnousemusta.
-- Onko teillä temppeli siellä alhaalla?
-- Me pidämme jumalanpalvelustamme siellä, ja tänä päivänä vietämme
Jesuksen syntymää.
-- Joku tulee tuolla kujalla, sanoi heprealainen.
Roomalainen avasi maassa olevan luukun laskeutuakseen alas.
Silloin kuului maan sisästä kuorolaulua:
"Ei kaupunki vailla oo päivyttä, kuuta,
sit' autuus valaisevi jumalainen
on karitsa tää valo!"
-- Kuka on karitsa? kysyi heprealainen.
-- Jesus Kristus, maailman vapahtaja.
-- Onko mielestäsi maailma vapautettu, kun mielipuoli Caligula on...
-- Maailma on tuleva vapautetuksi, jos olemme hiljaiset toivossa.
-- Te olette siis ottaneet lupauksen Israelilta?
-- Emme, me olemme perineet lupauksen, sillä Kristus oli Israelin
Judan sukua.
-- Joku tulee!
-- Hyvästi siis! Me tapaamme aina toisemme, sillä maailma on meidän!
* * * * *
Sisällä temppelissä, jota kansa sanoi ylösalasin käännetyksi
maailmaksi, näkyi peräti pelästynyt mies hiipivän seiniä pitkin kuin
olisi arastellut näyttää selkäänsä. Hänellä oli nuorukaisen kasvot,
mutta niitä reunustamassa ei ollut hiuskarvaakaan. Hänen ylähuulensa
käpristyi vasemmalle sivulle ja paljasti pitkän torahampaan samalla
kuin oikeasta silmästä välähti punainen säde kuin myrkyllinen nuoli.
Seinää pitkin hän hiipi eteenpäin alttariholvia kohti, minne oli
asetettu kuvapatsas, tämän pelästyneen miehen jäljennös, niin tarkoin
kuvattu, että yksin vaatteetkin olivat samat.
-- Onko pappi siellä? kuiskasi mielipuoli keisari, sillä hän se oli.
Ei kuulunut vastausta.
-- Pappi! Pikku pappiseni, minua niin pelottaa, etkö tule?
Nyt astui muuan uhripappi esille ja polvistuen keisarin eteen,
rukoili hän:
-- Jupiter, optimus maximus latiaris, säikäytä vihollisesi!
-- Onko minulla sitten vihollisia? On, ja sen tähdenhän minua niin
pelottaa. Uskotko että minä olen jumala?
-- Sinä olet!
-- Anna sitten isäisen jylistä, niin pelästytän viholliseni.
Pappi iski vaskirumpua ja temppeli järähteli. Keisari nauroi, niin
että kaikki hampaat näkyivät.
-- Pappi, hän huudahti, istuen valtaistuimelle, nyt saat uhrata
minulle!
Pappi sytytti tulen vähäiselle mielipuolen edessä olevalle
alttarille, ja mielipuoli haasteli:
-- Hyvältä se tuoksuu! Nyt olen mahtavin taivaassa ja maan päällä.
Minä tuomitsen eläviä ja kuolleita; minä heitän alas Tartarosiin ja
nostan ylös Elysiumiin -- ajatteles, miten olenkin mahtava! Minä
kesytän meren aallot ja käsken myrskyn asettumaan, minä vallitsen
tähtien ratoja, minä se loin Chaosin, ja ihmissuku lojuu jalkaini
juuressa Britannin aarniometsistä lähtien aina Niilin lähteille,
jotka minä yksin olen löytänyt. Olen kohottanut henkihevoseni
Incitatusin konsuliksi, ja kansa on hänen konsuliutensa tunnustanut.
Pappi, rukoile minua! Vai unohdatko, kuka olen? Ei, minunhan pitää
itseäni rukoilla kuvassani! Cajus Caesar Caligula, minä palvelen
sinua, maailman herra, niinkuin palvelen itseäni! Jupiter Latiaris
Caligula!
Hän polvistui kuvan eteen.
-- Joku tulee! varotti pappi.
-- Tapa hänet!
-- Se on tribuuni Cassius Chaeraea!
-- Pelästytä hänet!
-- Chaeraea ei pelästy.
Tribuuni astui sisään pelottomana ilman muototemppuja.
-- Cajus Caesar, vaimosi on kuollut!
-- Sitä parempi, vastasi keisari.
-- Ainoa lapsesi on murskattu seinää vasten!
-- Voi, kuinka hauskaa! nauroi mielipuoli.
-- Ja nyt olet kuoleva!
-- Sitä en voi. Olen kuolematon.
-- Odotan sinua ulkopuolella. Täällä se älköön tapahtuko!
-- Matele ulos, muurahainen, jalkani on liian suuri sinun pienuuttasi
tavottamaan.
Nyt kuului laulua temppelin alta tai maasta, lasten ääniä kuului.
Keisari pelästyi taas ja ryömi tuolinsa alle.
Chaeraea, joka oli odottanut ovelle, kävi kärsimättömäksi.
-- Tuletko, koira, taikka lyön sinut kuoliaaksi!
Ja tämä jättiläismäinen mies hakkasi tuolin syrjään, astui
mielipuolen päälle ja korollaan polki hän mäsäksi hänen kurkkunsa,
niin että kieli tunkeutui kidasta ulos, vielä kuollessaankin sylkien
häväistyksiä.
* * * * *
Petoeläimellä oli kolme päätä; toisen nimi oli Claudius. Hän istui
pelaamassa noppaa ystävänsä Cajus Siliusin kanssa, joka oli kuulu
rikkaudestaan ja kauneudestaan.
-- Seuraa peliä, sävähti Claudius.
-- Minä seuraan! vastasi ystävä.
-- Et, sinä olet hajamielinen. Missä olit yöllä?
-- Olin Suburrassa.
-- Sinun ei ole tarvis mennä Suburraan, sinun pitää olla täällä minun
luonani. Seuraa peliä!
-- Minä seuraan; mutta mistä pelaamme.
-- Sinä pelaat hengestäsi.
-- Entä sinä, Caesar?
-- Myöskin sinun hengestäsi.
-- Entä jos sinä häviät? kysyi Silius.
-- Niin menetät sinä henkesi.
Keisari kopautti pöytään noppakotelolla. Narcissus sihteeri astui
esille.
-- Anna minulle kirjoitustamineet, Narcissus. -- Käärmeen puremaa
vastaan täytyy käyttää marjakuusen pihkaa...
-- Entä myrkkykeisoa vastaan?
-- Cicutaa? Sitä vastaan ei ole parannusta. Seuraa peliä, muuten minä
suutun.
-- Ethän sinä voi suuttua! vastasi Silius.
-- En, se on totta, en jaksa; sanoinpahan muuten vain!
Keisarin puoliso, kuuluisa Messalina, oli tullut sisälle.
-- Miksi istuu Silius täällä pelaamassa, kun hänen pitää seurata
minua teatteriin?
-- Hänen täytyy! vastasi keisari.
-- Mitäpä oikeuksia sinulla raukalla on häneen?
-- Hän on minun orjani, kaikki ovat maailman herran orjia. Sen
takia on Rooma kaikista valtioista kansanvaltaisin, sillä kaikki
kansalaiset ovat yhdenvertaiset minun ja jumalan edessä.
-- Hän on sinun orjasi, mutta hän on minun mieheni! sanoi Messalina.
-- Sinun miehesi! Minähän olen sinun kanssasi naimisissa.
-- Niin, mitäpä se tekee?
-- Menetkö sinä naimisiin pyytämättä minulta lupaa?
-- Niin, miksen?
-- Sinä olet lystikäs, Messalina, ainakin. Ja minä annan sinulle
anteeksi! -- Menkää nyt lapseni huvittelemaan. Narcissus saa pelata
kanssani.
Kun keisari jäi kahden sihteerin kanssa, muutti hän kasvonpiirteitään.
-- Mene heidän jälessään, Narcissus! sähisi hän. Ota Locusta mukaasi
ja anna heille malja. -- Sitten otan Agrippinan!
Mutta kun Silius ja keisarinna olivat päässeet oven ulkopuolelle,
kysyi Silius viattomasti:
-- Oletko itse laittanut sienet, jotka hän iltasekseen syö?
-- En ole itse niitä laittanut, mutta Locusta on sen tehnyt, ja hän
osaa asiansa hän!
* * * * *
Petoeläimen kolmannen pään nimi oli Nero. Hän oli Agrippinan
aviollinen poika, oli myrkyttänyt velipuolensa Britannicusin,
murhannut äitinsä, potkaissut kuoliaaksi vaimonsa ja vihdoin kaikkien
tavallisten juhlamenojen mukaan nainut gladiatorin. Hän väärensi
rahaa, ryösti temppeleitä. Hän teki taidematkan Kreikkaan, missä
ensin esiintyi laulajana ja toi kotia 1,800 seppelettä, sitten
ajajana; ajoi kyllä kumoon, mutta sai sittenkin palkinnon, koska
kukaan ei tohtinut häneltä sitä kieltää.
Niin syvälle olivat Rooma ja Hellas vaipuneet, ja Claudius oli enkeli
tämän hirviön rinnalla, mutta hänetpä otettiinkin jumalien joukkoon.
Keisari oli tänään palannut kotia taideretkeltä ja tavannut
pääkaupunkinsa palavana. Kun hän humalapäissään oli niin usein
raivonnut vanhanaikaista Roomaansa, sen ahtaita katuja ja
huonoja ristikkorakennuksia vastaan sekä useissa tilaisuuksissa
toivonut tulta sen kaikkiin nurkkiin, ruvettiin häntä epäilemään
murhapoltosta. Hän istui palatsissaan Esqvilinumissa, suuressa
pilarisalissa ja nautti komeasta tulipalosta.
Se oli marmorisali, harvassa huonekaluja, koska häntä pelotti laittaa
piilopaikkoja murhaajille. Mutta salin taustalla nähtiin vahvat ja
kaksin kerroin kullatut rautakalterit, joiden takaa häämötti kaksi
kellanruskeata libyalaista leijonaa. Hän sanoi niitä kissoikseen.
Veräjän pielessä seisoi kaksi orjaa, Pallas ja Aleksander,
tähystellen hallitsijansa jokaista kasvojen värettä.
-- Hän hymyilee, kuiskasi Pallas; siis on henkemme mennyttä. --
Veli, me tapaamme jälleen! Rukoile puolestani ja anna minulle rauhan
suutelo!
-- Herra on pelastava sinut kaikesta pahasta ja vapahtava sinut
taivaalliseen valtakuntaansa. Tämän ajallisen täytyy pukea päällensä
ijankaikkinen ja kuolevaisen kuolemattomuus.
Keisarin punaset kasvot, viinin ja tulihohteen punertamat, alkoivat
jännittyä, ja korvista ja silmistä näki että hän kuunteli. Kuuliko
hän ehkä, kuinka kansanjoukko kuiskaili epäilyksiään murhapolttajasta?
-- Pallas! ärähti hän. Rooma palaa!
Orja pysyi säikähdyksestä mykkänä.
-- Pallas! Oletko kuuro?
Ei vastausta.
-- Pallas, oletko mykkä? -- Ne sanovat tuolla alhaalla, että minä
olen sytyttänyt sen, mutta sitä en ole tehnyt! Lähde juoksemaan
kaduille ja levitä tietoa, että kristityt ovat sen tehneet!
-- Sitä en tahdo! vastasi orja.
Nero luuli kuulleensa väärin.
-- Etkö tiedä, että kristityt ovat noitia ja asuvat kuin rotat
alhaalla hautakäytävissä, että koko Rooma nojautuu kristittyihin!
Olen arvellut johtaa Tiberin sinne ja hukuttaa heidät taikka avata
lokaviemärien seinät ja laskea katakombit sonnan valtaan. Heidän
sibylla-kirjansa ovat julistaneet Rooman häviötä, mutta he puhuvat
Babelista Rooman asemasta! Kas, nyt tarttuu tuli Kapitoliumiin!
Pallas juokse ulos sanomaan, että kristityt ovat sen tehneet.
-- Sitä en tahdo, vastasi Pallas ääneen ja selvästi, koska se ei ole
totta.
-- Nyt kuulin oikein! karjasi keisari ja nousi. Sinä et tahdo käydä
kaupungilla; mene sitten sisälle tästä veräjästä leikkimään kissojeni
kanssa. Hän avasi ensimäisen veräjän ja työnsi Pallasin leijonan
esihäkkiin.
-- Aleksander! sanoi Pallas äänekkäästi: Katso minä olen kutsunut
sinua, sinun tulee olla luja ja vakaa!
-- Minä tiedän että vapahtajani elää, ja hän on vihdoin minut maasta
ylös herättävä!
-- Mitä kieltä te puhutte? sanoi keisari ja veti köydestä, joka avasi
toisen veräjän leijonalle.
-- Aleksander, lähde kaupungille ja levitä tietoa, että kristityt
ovat sytyttäneet Rooman palamaan.
-- En, vastasi Aleksander, sillä minä olen kristitty.
-- Mikä on kristitty?
-- Sillä niin on jumala maailmaa rakastanut että hän antoi ainoan
poikansa, niin että kenenkään joka häneen uskoo, ei pidä hukkuman,
vaan ijankaikkisen elämän saaman.
-- Etkö sinä huku? Eikö minulla ole valta sinua tuhota?
-- Sinulla ei ole mitään valtaa minun ylitseni, jota ei ole sinulle
ylhäältä annettu.
-- Hän ei pelkää kuolemaa! Lentulus! Tuo tänne tulta, minä sytytän
vaatteesi tuleen, niin katsotaanpas, etkö osaa palaa; minä sytytän
hiuksesi, partasi, kyntesi palamaan; mutta ensiksi upottakaamme sinut
öljyyn ja naftaan; pikiin ja rikkiin minä sinut upotan, niin sittenpä
saamme nähdä, voitko elää ijankaikkista elämää. Lentulus!
Lentulus syöksähti sisälle:
-- Herra, kaupungissa on kapina, pakene!
-- Minäkö pakenen! -- Tulta ensiksi!
-- Espanja on noussut kapinaan ja huutanut Galban keisariksi!
-- Galban! Ehen Jugaces Posthume... Galba! -- No niin, paetkaamme,
mutta minne?
-- Katakombin kautta, herra.
-- Ei, siellä asuvat kristityt, ja he tappavat minut.
-- He eivät tapa ketään, sanoi Aleksander.
-- Ei edes vihollisiaan?
-- He rukoilevat vihollistensa puolesta.
-- Sitten he ovat hulluja! Sitä parempi!
* * * * *
-- Kristityt olivat kokoontuneet erääseen katakombien kuoriin.
-- Kapitolium palaa, se on pakanain Sion, sanoi Aleksander.
-- Herra Sebaoth kostaa Jerusaleminsa hävittämisen!
-- Älä sano kostaa, sano rankaisee!
-- Joku tulee käytävässä!
-- Onko se joku veli?
-- Ei, hän ei polvistu ristin edessä.
-- Sitten se on joku pyöveli!
Keisari ilmestyi repaleisena, likaisena ja nenäliina otsalla.
Lähestyessään kristittyjä, joita hän valkeine viittoineen piti
kreikkalaisina, rauhoittui hän ja päätti neuvotella:
-- Oletteko kreikkalaisia?
-- Täällä ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei barbaria
eikä skytiläistä, ei palvelijaa eikä vapaata, vaan kaikki veljiä
Kristuksessa! Tervetuloa, veli!
-- Se on Petoeläin! sanoi Aleksander.
Keisari tunsi nyt karanneen orjansa, ja tuskissaan hän painui
polvilleen.
-- Älkää minua tappako! Olen köyhä kivenhakkaaja, eksyksissä.
Neuvokaa minulle vain tie ulos, oikealleko vai vasemmalle?
-- Tunnetko minua? kysyi Aleksander.
-- Aleksander! vastasi keisari.
-- Jonka tahdoit polttaa! Se olen!
-- Armoa! Älä minua tapa!
-- Nouse, Caesar! Henkesi on jumalan käsissä.
-- Saanko armon?
-- Saat itsellesi saattajan!
-- Sano vain, oikealleko vai vasemmalle, niin tulen kyllä omin voimin
toimeen sitten!
-- Käy vasemmalle!
-- Jos sinä valehtelet!
-- Sitä en voi; näetkös, siinä on erotus!
-- Miksi et valehtele? Niin minä tekisin.
-- Käy vasemmalle!
Keisari varmistui ja läksi. Mutta muutaman askeleen perästä hän
pysähtyi ja kääntyi:
-- Hyi teitä, orjat! Nyt tulen itse toimeen!
* * * * *
Olipa kauhun ukkosyö, kun Nero Sporus pojan ja muutamain orjain
seurassa saapui vapautetun rakastajattarensa Phaonin maatilalle.
Phaon ei tohtinut ottaa vastaan keisariaan, vaan neuvoi häntä
piiloutumaan savikuoppaan; mutta Caesar ei halunnut mennä maan
sisään; vaan kuullessaan vainoojain tulevan, hypähti hän erääseen
lammikkoon ja jäi seisomaan veteen. Sieltä hän kuuli ohikulkijain,
jotka häntä etsivät, kertovan, että hänet oli tuomittu ruoskien
surmattavaksi. Hiukan epäröityään työnsi hän tikarin rintaansa.
Hänen imettäjänsä Acte, joka oli ollut hänen rakastajattarensakin,
hautasi hänet puutarhakunnaalle, Monte Pinciolle. Ja Rooman
kansa rakasti häntä hänen kuoltuaan ja kantoi kauan kukkia hänen
haudalleen. Mutta kristityt pitivät häntä ilmestyskirjan petoeläimenä
ja antikristuksena.
Luopio.
Runsaasti kolmensadan vuoden kuluttua Kristuksen kuolemasta
oli maailman historia siirtänyt Tespisrattaansa Välimereltä ja
idästä. Kreikka oli käynyt suureen lepoon, Rooma oli raunioina ja
valloittajan hallussa, Jerusalem hävitetty, Aleksandria Niilideltan
varrella oli painunut vähäpätöiseksi; maailman pääkaupunki oli
Mustanmeren rannalla ja puolittain itämainen siirtola, nimeltänsä
Bysanz oli Konstantin Suuren mukaan Konstantinopel. Pakanallinen
maailma oli kesannossa, ja kristinusko valtionuskontona. Mutta
kristinuskon henki ei ollut syöpynyt keisarikuntaan; oppi sillä oli,
moninaisia oppeja, mutta hovi eli pakanatakin pahemmin, ja Bysanzin
valtaistuimelle kävi tie tavallisesti säännöllistä kulkuaan murhan
välityksellä.
Mutta samalla kuin Europa oli muuttanut Itämaille, oli uusia
valloituksia suoritettu lännessä ja pohjoisessa. Roomalaisilla oli
viisikymmentä kaupunkia Rheinin varrella, ja koko Gallia oli jo
Caesarin ajoilta alkaen ollut roomalaisten aurain kynnettävänä ja
palvellut roomalaisia jumalia roomalaisissa temppeleissä.
Kun kristinusko nyt oli vietävä Galliaan, syntyi sen tielle
vaikeuksia. Maan oman uskonnon, Druidipalveluksen, oli hiljattain
keisari Claudius kieltänyt, ja roomalainen uskonto oli määrätty
tilalle. Toinen muutos heti toisen niskaan ei ollut kansan mieleen,
ja siksi oli Gallia hajaannustilassa, josta kuitenkin uusi oli
kasvamassa.
Mutta Konstantinin hallituksen aikana alkoi toisaalta vaaroja
nousta vasta muodostuneelle Gallian maakunnalle. Germanilaisia
heimoja, frankilaisia ja allemanneja houkuttelivat lihavan maan
ihanuudet, missä vuoret viiniä vuotivat ja lakeudet keltaista vehnää
aaltoilivat. Parasta maakuntaa suojatakseen, ja ehkä toisistakin
syistä, keisari lähetti sisarensa lapsen ja lankonsa, Julianusin,
sotimaan germaneja vastaan. Julianus oli kyllä kasvatettu luostarissa
ja yliopistossa, mutta näyttää ymmärtäneen sotaa, sillä hän löi
tungeksijat ja marssi sitten Lutetia Parisiorumiin.
* * * * *
Legionat olivat samonneet ylöspäin Mons Martisia eli Martyrorumia,
kuten sitä vuorotellen kutsuttiin. Etunenässä kulki mitättömän
näköinen filosofipartainen mies Julianus, nimitetty Caesar, mutta ei
silti keisari.
Ylinnä vuoren kiireellä seisoi Marsin temppeli, mutta se oli
suljettu. Kun sotajoukko oli leiriytynyt, läksi Julianus yksin
jyrkänteelle katsomaan Lutetian kaupunkia, jota hän ei koskaan ennen
ollut nähnyt.
Saarella Seine joen kahden haaran välissä oli itse kaupunkirakenne
ynnä Jupiterin temppeli, mutta keisaripalatsi ja amfiteatteri
näkyi Parnassos vuoren rinteellä joen vasemmalla rannalla. Kolmena
vuosisatana, aina Caesarin ajoilta asti, olivat keisarit toisinaan
oleskelleet täällä, ja nyt viimeksi olivat Konstantin suuri ja
Konstantius asuneet parisilaisten Lutetiassa.
Hetken aikaa katseltuaan laaksoa ja jokea, huudahti mietiskelevä
Caesar:
-- Urbs! Tämähän on Rooma! Joki, laakso, kukkuloita, seitsemän tai
useampia, aivan kuin Roomassa. Ettekö näe, me seisomme Kapitolin
kukkulalla; toisella puolellamme on Janiculum, joka on Parnassos
vuori [Montparnasse], ja pohjoisessahan Mons Valerianus [Mont
Valérien] muodostaa meidän Vaticanusimme. Ja kaupunki saarella!
Saarihan on laivan näköinen, aivan kuin Tiberin saari, jonne obeliski
on mastoksi nostettu, niin silmiinpistävä oli samallaisuus. Caesar
oli kai liian omaperäinen tahtoakseen jäljennellä! He sanovat
Bysanzia Nova Romaksi, mutta Rooma on kuin mato; jos sen halkasee
kahdeksi palaksi, niin tulee kummastakin palasesta elävä olento. Mitä
sanot, Maximus?
-- Seitsemän kukkulan ja seitsemän kuninkaan kaupunki oli Rooma;
montako on täällä oleva, sitä ei kukaan osaa sanoa.
-- Sitäpä en ole koskaan ajatellut, vastasi Julianus, että Rooma sai
vain seitsemän kuningasta, samoin kuin kukkulaakin... merkillinen
sattuma!
Maximus, mystikko, joka ynnä sofisti Priscus aina oli Julianusin
seurassa antamassa hänelle tilaisuutta filosofoimiseen, huomautti
heti:
-- Ei ole mitään sattumia, Caesar; kaikki laskettua ja tarkotettua,
kaikki on luotu tietoisesti suunnitellen ja sovelluttaen, taivaan
laki ja maan pyöreys.
-- Tuon hän on oppinut Egyptistä, keskeytti Priscus; sillä
egyptiläisethän näkevät Niilin virran tähtikuviossa Eridanus;
huvittaisipa minua tietää, minkä kuvion alapuolella on tämä Lutetia!
-- Se on Andromedan, samoinkuin Roomakin, vastasi Maximus, mutta
Perseus vallitsee Pyhää maata, niin että Agol on Jerusalemin yllä.
-- Miksi sanot sitä kirottua maata pyhäksi? ärähti Julianus, joka ei
voinut hillitä muuten levollista mieltään niin pian kuin puhe tuli
jostakin, mikä koski kristinuskoa, jota hän vihasi.
-- Sanon sitä maata pyhäksi sen tähden että siellä on syntynyt
maailman vapahtaja. Ja tiedäthän, että hän syntyi ilman isää, kuten
Perseus! Tiedät myös, että Perseus vapahti Andromedan, samoin kuin
Jesus Kristus on vapahtava Rooman ja Lutetian.
Julianus oli ääneti, sillä uusplatonilaisena häneen vaikuttivat
samallaisuudet, joiden perspektiivi ulottui äärettömiin, ja tämä
runollinen kuva oli hänestä muuta kuin puhetaidon koru. Luostarissa
kristittyjen pappien kasvattamana hän oli aikaisin saanut käsityksen
uuden kristinuskon opeista, mutta filosofisen sivistyksensä
nojalla hän oli luullut huomanneensa, että kristinuskon siemenen
olivat kylväneet jo Sokrates ja Plato; ja kun hän sitten tutustui
uusplatonilaisiin, ei hän oikeastaan havainnut mitään muistuttamista
kristinuskon äskettäin muovailluissa opinkappaleissa. Mutta hänessä
syntyi rajaton viha näitä galilealaisia vastaan, jotka nyt tahtoivat
anastaa kaiken edellä käyneen ajan viisauden ja painaa nimensä sen
otsikkoon. He olivat hänestä varkaita! -- Hänen mielestään oli aivan
luonnollista, että Kristus oli jumalan poika: sillä panteistina
hän päätteli kaikkien ihmisten sielujen syntyneen jumalasta ja
olevan hänen osiaan. Itse hän tunnusti hiljattain hyväksytyn Nikean
uskonkappaleen, että poika oli samaa olemusta kuin isä, vaikka hän
käsitti tämän omalla tavallaan. Ihmeitä tapahtui joka päivä, ja niitä
saattoivat loihtijat näytellä. Syntiinlankeemuksen hän tunnusti,
sillä olihan Platokin selittänyt, että sielu on aineen kahleissa,
syntisen aineen, jota vastaan meidän täällä tuli taistella, ja tämän
oli Paulus vahvistanut Roomalaiskirjeissänsä sanoessaan: "Sitä hyvää,
jota haluan, en tee, mutta sitä pahaa, jota en halua, sitä minä
teen". Ja: haluni riippuu jumalani laissa sisäisen ihmisen mukaan,
mutta toisen lain näen minä jäsenissäni, joka taistelee henkeni
lakia vastaan... Minä ihmisparka, kuka on pelastava minut tästä
synnin (kuoleman) ruumiista? Se oli ajattelevan ja tuntevan ihmisen
valitusta aineen kahlehtimisesta, ihmissuvun äitelöitymistä itseensä.
Julianus, sielultaan syvästi tuntevana ja korkealle pyrkivänä,
oli kokenut tätä painostusta, ja hän oli rehellisesti taistellut
lihan himoja vastaan voitollisesti. Murhaajain ja hekumoitsijain
parissa kun oli kasvanut, Bysanzin hovin ennen kuulumattomassa
ylellisyydessä, missä hänellä aluksi oli esim. 1,000 parturia ja
1,000 kokkia, oli hän heti poistanut ylellisyyden, eli itse kuin
kristillinen askeetti, toimien oikein, ajatellen jalosti. Aineen eli
synnin kahleissa olon hän oli täysin käsittänyt, mutta pelastuksesta
Kristuksessa hän ei hituistakaan tajunnut. Kolmesataa kuusikymmentä
vuotta oli kulunut Kristuksen syntymisestä, mutta maailma oli käynyt
yhä viheliäisemmäksi. Kristittyjen, varsinkin setänsä, Konstantin
suuren, oli hän nähnyt elävän pakanoitakin pahemmin; ja nuorena
hän oli tutkiskellut uutta oppia sieluntaisteluissaan; hän oli
rukoillut Kristusta kuin jumalaa, mutta ei ollut tullut kuuloon.
Vaihtaessaan sitten uskovalle Eusebiusille, oli tämä vastannut: olkaa
kärsivälliset toivossa! Rukoilkaa yhä!
Mutta nuorukainen oli vastannut: "En voi olla kärsivällinen:" johon
Eusebius: "Pelastus on tuleva, mutta ei meidän aikanamme. Tuhannen
vuotta on kuin yksi päivä Herran Jumalan edessä! Odota viisi päivää,
niin saat nähdä." -- "En tahdo odottaa!" raivosi nuorukainen. --
"Niin sanovat kadotetutkin. Mutta näetkö kärsimättömyys on helvetin
vaivoja, ja sinä luot itse helvettisi kärsimättömyydelläsi!"
Julianusista tuli Kristuksen vihaaja oikeastaan tietämättä miksi.
Filosofit eivät sitä hänelle opettaneet, sillä he omaksuivat
kristinuskon ja filosofoivat sitä. Celsusin yksinkertainen
kristinuskon vastustaminen ei liioin ollut johtanut harhaan
Julianusin kypsää ja valistunutta ymmärrystä. Eusebius selitti
oppilaansa kristusvihan näin: "Hänellä on pakanaverta ruumiissaan,
sillä hän on illyrialaista syntyperää; hän ei kai kuulune tähän
lammashuoneeseen. Taikka on hänen ylpeytensä niin rajaton, ehkä hänen
kateutensa niin suuri, että hän ei siedä ketään yksinvaltiasta hengen
valtakunnassa. Hänhän elää itse kuin kristitty ja opettaa samaa kuin
Kristus, mutta on sittenkin Kristusvihaaja".
* * * * *
Mutta salatakseen vihaansa oli Caesar lähestynyt vähäistä kunnaalla
olevaa Mars temppeliä. Rakennus oli rappeutunut, ovet viety pois ja
pylväät säröissä.
Tultuaan sisälle hän näki hyvän, kreikkalaisen Aresmallin mukaisen
Marsin kuvapatsaan alttariholvissa; mutta nenä oli lyöty mäsäksi,
sormet poissa ja koko patsas tahrittu likaan!