siellä saanut niin hyvän vastaanoton, että athenalaiset olivat
pystyttäneet hänen kuvapatsaansa ja pestanneet joukkoja hänelle
Antoniusta ja niitä toisia vastaan, joiden joukossa oli sairas
Octavianus (vastainen Augustus). Horatius tungettiin sotilaaksi
ja hän johtikin todella legioonaa Philippin taistelussa, jossa
Brutus kaatui. Runoilija, joka ei ollut sotilas, pakeni ylivoimaa
ja saapui Roomaan, jossa hän amnestian, sovitusjulistuksen jälkeen
pääsi kirjuriksi kaupungin laitokseen. Samaan aikaan hän oli alkanut
runoilla, Mecaenas hänet keksi, ja hän sai palkkiokseen maatalon.
Augustus keisari ihaili häntä ja tarjosi hänelle sihteerin paikan,
mutta Horatius kieltäytyi, osaksi sen tähden, ettei hän koskaan
voinut tätä imperatoria pitää muuna kuin vallan kaappaajana,
osaksi sen tähden että hän ennen kaikkea rakasti vapautta ja
riippumattomuutta.
Nyt hän käyskenteli puutarhassaan, jonka hedelmäpuut hän itse oli
ymppäillyt. Hän poimiskeli ruusuja ja hyasintteja, sillä hän odotteli
kävijää, rakasta vierasta, vanhaa Athenan aikuista ylioppilastoveria,
Publius Virgilius Maroa, joka oli yhtä mainittava maineeltaan kuin
Horatius, vaikka ei ollutkaan "julaissut" käsin kirjoitettuna
Aeneistaan.
Viiniköynnösmajassa oli pöytä katettuna; vanhaa massialaista ja
falernilaista oli jo jäissä. Ostereita ja ankeriasta oli siinä; vohla
ja muutama viiriäinen olivat varrasta odottamassa paistinhuoneessa;
puutarhan hedelmiä oli poimittuna; kahta henkilöä varten katetulta
pöydältä puuttui vain kukkia.
Vähäinen kirjoitustaitoinen orja juoksenteli puutarhaveräjän ja
kyyhkyislakan väliä tähystämässä odotettua vierasta.
Runoilija seisoi juuri käsiään pesemässä vesiammeen ääressä
lopetettuaan kukkien poimintansa, kun joku häntä taputti olalle:
-- Virgilius! Mitä tietä olet tullut?
-- Mäkien yli Tiburista, Mecaenasin luota.
-- Tervetuloa, tulitpa mitä tietä tahansa, vaeltaja, istu, raukea,
puoliympyrääni kotiviljeltyjen olivien varjoon, sillä aikaa
paistinvarras sirisee ja hakkuuraudat käyvät! Tässä näet turpeeni,
joka on edustavinaan maailmaa...
Ensi tervehdyksistä ja kysymyksistä oli päästy, ja ystävät
olivat asettuneet pöydän ääreen. Isäntä oli kyllä epikurolainen,
eli nautinnon ihailija, mutta voidakseen nauttia, täytyy pysyä
kohtuudessa, ja ateria oli roomalaistavan mukaan arvosteltuna varsin
kodikas, itsessään yksinkertainen, mutta loistokas.
Sitten tuli maljain vuoro, ja viini herätti muistot, huolimatta siitä
että sen unhotusta suovan ominaisuuden väitetään sammuttavan niitä.
-- No, sinähän olit sodassa, sinä poika? alotti Virgilius.
-- Niin, ja häpeällisesti pötkin pakoon, kuten tiedät.
-- Olen kyllä lukenut sellaista jossain runossasi, mutta totta se ei
liene, vaan olet itseäsi panetellut.
-- Olenko? Ehkä! Ainahan sitä lörpöttelee runoillessaan.
-- Sinä runoilija, muistatko että Athenassa kysyit minulta, oliko se
vaikeata? Miten sitten johduit kirjoittelemaan?
-- Tarvitsin rahoja!
-- Nyt taas panettelet itseäsi. Jos kaikki rahaa tarvitsevat
kärkkyjät osaisivat kirjoitella, niin olisipa maailma täynnä
runoilijoita.
-- Ehkäpä ei siis ollutkaan asian laita niin! Mutta puhuppa nyt
itsestäsi! Aeneisistäsi!
Virgilius synkistyi:
-- Siitä en halua puhua.
-- Onko se valmis?
-- Liiankin valmis! Se on mennyttä, lopussa!
-- Lopussa?
-- Niin! Lukeissani sen, älysin epäonnistuneeni! -- Missä siinä
ei ollut Homerusta, siinä se ei ollut mistään kotoisin! Se oli
rangaistus siitä, että tahdoin loistaa isää kirkkaammin...
-- Oletko hävittänyt sen?
-- En vielä, mutta se on sinetöitynä, määrätty hävitettäväksi
kuoltuani.
-- Nyt sinä panettelet itseäsi, et ole vuosien masentama, Maro, et
ehkä työnkään, vaan jonkun muun.
-- Niin, jonkun muun. Se mikä tuleva on, se minut saa levottomaksi.
Horatius heilautti maljaansa ja lausuili:
Rikollista on etsiä rajaa, mi elon etehen
taivaan laittama on, Leuconoé, Kaldean viisailta
kohtaloos älä etsi, saavuttaaksesi vanhaa näin.
Täys vain maljas kun on,
sanat ne syntyä voi!
Kadehtien elo pakenee.
Nauttios nyt, huomenta epäile!
-- En voi, keskeytti Virgilius, en voi mitään upottaa maljaan,
nähdessäni isänmaani menehtyvän.
Onko Rooma koskaan ollut niin mahtava kuin nyt? Eikö meidän maamme
ole koko tiedossa oleva maailma, Egypti, Syria, Kreikka, Italia,
Espanja, Germania, Gallia, Britannia? Onko muuta saatavissa, ellen
mainitse Intiaa ja Persiaa? Ja kuitenkin elämme rauhan aikaa;
Janustemppeli on kiinni, maassa ilo vallitsee, taiteet kukoistavat
eikä kauppa ole koskaan ollut niin verratonta kuin nyt.
-- Niin, rauhaa sodan edellä! Sillä kaikki nämä kukistetut kansat
ovat heränneet ja viskelevät silmäyksiään Roomaa kohti, eivät välitä
Kreikasta, niinkuin ennen, sillä Kreikka on erämaa ja käy suureen
rauhaan. Tiedätkö, että Suua ja Mithridates ovat samonneet poikki
Hellasin murhaten, ryöväten, niin että kaikki tiede ja taide on
paennut Egyptin Aleksandriaan tai kasvavaan Bysanziin? Tiedätkö,
että tuntematonta heimoa, idästäpäin kotoisin olevat merirosvot
ovat hiljattain ryövänneet jokaisen Hellasin temppelin, niin että
tuskin siellä enää voidaan jumalanpalvelusta pitää? Orakelit ovat
käyneet mykiksi, runoilijat vaienneet kuin laululinnut ukkossäällä,
murhenäytelmiä, niitä suurien teoksia, ei enää esitetä, vaan käydään
katselemassa ilveilyjä ja gladiatorien näytäntöjä. Raunioina on
Hellas, ja Rooma on pian oleva samoin.
-- Aika on paha, sen tunnustan, mutta joka aika on ollut
rappeutunutta ja samalla uutta aikakautta valmistavaa. Syksyn korea
lehtipuku maatuu seuraavan kevään kukkaiskylvön pientareeksi, luonto,
elämä, historia uusiintuu aina kuolemassa. Siksi on kuolema minusta
vain uudistusta, vaihdosta, ja tavatessani ruumissaaton, päättelen
aina itsekseni: Voi, kuinka eläminen on hupaista!
-- Rakas Flaccus, sinä elät unelmissasi kulta-aikaa, kun taas me
toiset laahustamme vain tätä rauta-aikaa. Muistatko, kuinka Hesiodus
valittelee hänkin jo?
-- En, sen olen unohtanut, mutta sinun mieliksesi tahdon kuunnella.
-- Rautakansaa on tämä nykyinen, eikä se koskaan lepää työn
taakkaa kantaessaan, ei päivin, ei öin! Syntistä kansaa se on,
ja jumalat lähettävät sille vaivalloisia murheita, mutta kun he
iloakin lähettävät, tuottaa sekin sille onnettomuutta. Kerran
on Zeus juurineen sen hävittävä, tämän monikielisen kansan, kun
sen lapset syntyvät kulmat harmaina. Lapsemmehan syntyvät jo
vanhuksina, hampaattomina, ryppyisinä ja kaljupäisinä. Ei välitä isä
lapsestaan, ei lapsi isästään, ei vieras isännästään, ei palvelija
palvelijasta, ei veli veljestään. Milloin lapset häpäisevät ijäkkäitä
vanhempiaan, solvaavat heitä, puhuvat tylyjä sanoja, nämä nuoret
lurjukset, jotka eivät jumalaisesta kostosta mitään tiedä ja jotka
eivät ikinä palkitse harmaantuneita vanhempiaan lapsuusaikaisesta
hoidosta. Nyrkki on oikeutena, ja toinen kaupunki toista hävittää.
Ei rehellisyys ja uskollisuus valoja kohtaan saa koskaan palkkaansa,
yhtä vähän kuin hyvyys tai oikeuskaan. Voi ei, joka syntiä tekee
ja lakia rikkoo, häntä kunnioitetaan. Lurjukset pettävät jaloja
ihmisiä ja epäröimättä vannovat väärin, kateus vainoo ihmisiä,
näitä kovaonnisia, ääneltään ilettäviä, kasvoiltaan kauheita, jotka
riemuitsevat siitä pahasta ja vahingosta, jota voivat matkaan saattaa.
-- Niin, sillä tavalla sanoi Hesiodus tuhat vuotta sitten, ja voinhan
tunnustaa, että sen kaltaista se on, mutta mitäpä sille voi?
-- Niin, sellaista se on! Cicero murhattiin, ja minua himottaisi
seurata Caton esimerkkiä, hänen joka kuoloon kulki syntiä
välttääkseen. Minä painun, Flaccus, alaspäin valheeseen ja
teeskentelyyn, mutta minä en tahdo painua, tahdon kohota... Olen
ylistänyt Augustusta ja hänen poikaansa Marcellusta, mutta en
luota heihin enää, sillä he eivät ole tulevaisuus. Siksi on Aeneis
poltettava!
-- Sinä saat minut levottomaksi. Maro! -- Mutta mihin luotat?
-- Luotan sibyllaan, joka on ennustanut, että rauta-aika on loppuva
ja kulta-aika jälleen palaava...
-- Tuota olet laulanut neljännessä luvussa muistaakseni... Onko
sinussa kuumetta.
-- On luullakseni... Muistatko, et, isämme muistavat, kun Kapitolium
paloi ja sibylla-kirjat mukana. Mutta nyt on tullut uusia kirjoja
Aleksandriasta, ja niistä on luettu, että uusi ajanlasku on pian
alkava; että Rooma on hukkuva, mutta että se rakennetaan uudelleen,
ja että kulta-aika...
Tässä taukosi ennustaja.
-- Anteeksi, Flaccus, mutta olen sairas ja ratsastan kotiin,
ennenkuin Campagnanin usvat nousevat.
-- Eheu Jugaces Posthume, Posthume! Labuntur anni! Minä käyn
kanssasi, ystäväni, aasini selässä, sillä sinä olet sairas! Mutta:
Jos tahto luja, oikea sydän on,
ei älyttömäin kiihko, mi pahaan vie,
ei tyrannien uhkakatse
saa miestä horjumaan tai pelkoon!
-- -- --
Ja vaikka maailma kumoon kaatuis,
pelotta seisois hän raunioissa!
Muutamaa päivää myöhemmin Virgilius oli vainajana Neapelissa. Hänen
testamenttinsa avattiin, ja siinä todellakin havaittiin olevan
pyyntö, että hänen Aeneisinsa poltettaisiin. Mutta hänen pyyntöänsä
ei täytetty.
Jälkimaailma on eri tavalla arvostellut tätä kuolevan viimeistä
tahtoa vastaan tehtyä rikosta; toiset arvelevat että se oli
vahingoksi, toiset että se oli eduksi.
Kristinuskon tullessa Virgilius laskettiin profeettoihin; Aeneis
otettiin talteen sibylla-kirjana ja liitettiin Liturgiaan; runoilijan
haudalle tehtiin pyhiinvaelluksia, ja sittemmin hänet Dante kohotti
pyhimystäkin korkeammalle.
Leontopolis.
Muuan karavaani oli leiriytynyt vanhan egyptiläisen Heliopolisin
itäpuolella olevalle kunnaalle. Siinä oli paljon väkeä, mutta
kaikki heprealaisia, ja he olivat kameleilla ja aaseilla vaeltaneet
Palestinasta läpi erämaan, saman erämaan, jonka halki Israelin lapset
olivat samoilleet enemmän kuin tuhat vuotta sitten.
Illan hämärissä, puolikuun himmeässä valossa näkyi leiritulia
sadottain, ja niiden ääressä istui vaimoja pikku lapsineen, miesten
kantaessa vettä. Ei ollut kai milloinkaan erämaassa nähty niin
paljon pikku lapsia; ja kun heitä nyt oli laiteltava yöasuun,
kajahteli leirissä lasten kirkuna. Se oli kuin suurena lapsikamarina.
Mutta kun pesemisistä oli päästy, ja pienokaiset soviteltu äitien
rinnoille, vaikeni kirkuna toinen toisensa jälkeen, ja maa kävi aivan
äänettömäksi.
Erään sykomorin varjossa istui vaimo ja imetti lastansa, vieressä
seisoi heprealainen mies ja laitteli rehua aasilleen. Päästyään tästä
toimesta, läksi hän kunnaan laelle ja tähysteli pohjoiseen.
Muukalainen, puvusta päättäen roomalainen, kulki ohi, tarkasti vaimoa
lapsineen kuin lukua laskeakseen.
Heprealainen kävi levottomaksi, mutta salatakseen mieltään ryhtyi hän
puheisiin roomalaisen kanssa.
-- Sanohan, vaeltaja, onko tuo auringon kaupunki, tuo tuolla lännessä?
-- Sinä näet sen! vastasi roomalainen.
-- Tämä siis on Beth Semes?
-- Heliopolis, josta kreikkalaiset ja roomalaiset ovat viisautensa
ammentaneet; itse Platon on ollut täällä...
-- Näkyykö Leontopoliskin tänne?
-- Näethän temppelin harjat kahden peninkulman päässä pohjoisessa.
-- Tämä siis on Gosenin maa, jossa Abraham isämme on käynyt ja jonka
Jakob sai osakseen, sanoi heprealainen kääntyen vaimonsa puoleen,
joka vastasi vain päätään nyökäyttäen.
Sitten roomalaiselle:
-- Israel vaelsi Egyptistä Kananin maalle, mutta Babylonian vankeuden
jälkeen palasi osa jälleen tänne ja asettui asumaan. Tämän tiedät.
-- Sen tiedän osapuilleen, ja nyt ovat israelilaiset lisääntyneet
monituhantiseksi sielujoukoksi, sitä paitsi ovat he rakentaneet oman
temppelinsä, juuri tuon, jonka kaukana näet. Oletko sen tiennyt?
-- Olen tiennyt sen osapuilleen. Mutta tämä on siis Rooman maata?
-- Se on!
-- Kaikki on nyt Rooman: Syria, Kanan, Kreikan maa, Egypti...
-- Germania, Gallia, Britannia; maailma on Rooman Cumeusin sibyllan
ennustuksen mukaan.
-- No niin! Mutta maailman on vapahtava Israel Jumalan oman lupauksen
mukaan isällemme Abrahamille.
-- Sen tarinan olen myöskin kuullut, mutta tätä nykyä on Roomalla
lupaus. -- Tuletko Jerusalemista?
-- Tulen halki erämaan, kuten toiset, ja mukanani on vaimo ja lapsi.
-- Lapsi niin! Miksi laahaatte mukananne niin paljon lapsia?
Heprealainen kävi äänettömäksi; mutta kun hän arveli roomalaisen
tietävän syyn, ja tämä muuten näytti hyväntahtoiselta mieheltä,
päätti hän sanoa totuuden.
-- Niin, hän sanoi, Herodes tetrarka sai kuulla Itämaitten
viisailta miehiltä ennustuksen, että juutalaiskuningas oli syntynyt
Betlehemissä Judanmaalla. Pelastuakseen tästä luulovaarasta,
murhautti Herodes kaikki poikalapset, jotka olivat niillä tienoilla
syntyneet lähiaikoina. Aivan samoin kuin farao juuri täällä surmautti
esikoisemme, jolloin Mooses kuitenkin pelastui vapauttaakseen
kansamme Egyptin orjuudesta.
-- Kuuleppas, tuo kuningas? Kuka sen pitäisi oleman?
-- Se on Messias, se luvattu.
-- Luuletko, että se on syntynyt?
-- En voi tietää sitä!
-- Minä tiedän, että hän on syntynyt, sanoi roomalainen, hän joka on
vallitseva maailman ja laskeva kaikki kansat valtikkansa alaiseksi.
-- Kukahan se olisi?
-- Keisari, Augustus.
-- Onko hän Abrahamin siementä tai Davidin huoneesta? Ei hän ole. Ja
onko hän tullut rauhaa tuomaan, kuten Jesajas on ennustanut: "Hänen
herrautensa on suuri oleva eikä rauhalla loppua oleva"? Keisarihan ei
suinkaan ole rauhan mies.
-- Hyvästi, Israelin lapsi; nyt olet Rooman alamainen; tyydy vain
Roomasta tulevaan vapautukseen; muusta me emme mitään tiedä.
Roomalainen läksi. Heprealainen lähestyi vaimoa:
-- Maria! hän sanoi.
-- Josef! toinen vastasi. Kulje hiljaa! Lapsi nukkuu!
Karitsa.
Herodes Antipas, tetrarka, oli tullut Jerusalemiin, koska
levottomuuden enteitä oli kansan keskuudessa. Nyt hän oli majoittunut
Pilatus maaherran luokse, ja oli viipyvä siellä pääsiäisen yli
järjestääkseen kaupungin asioita. Koska hän edellisenä iltana oli
ollut sirkuksessa katselemassa gladiatorinäytäntöä sekä sen jälkeistä
irstailua, nukkui hän aamulla pitkään, niin kauan, että hänen
isäntänsä odotellessaan kohtaavansa hänet oli käynyt talon katolle
kävelemään.
Siinä nyt oli se pyhä kaupunki, siinä Moria vuori ja temppeli, Zion
ja Davidin huone. Luoteessa ja lännessä kurottautui Saronin laakso
Välimerta kohti, joka selkeässä ilmassa sinisenä viiruna näkyi viiden
peninkulman päässä. Idässä kohoutui Öljymäki puu- ja viinitarhoineen,
kasvaen oliveja, viikunoita ja terebintejä; alapuolella lirisi
Kidronin puro, jonka rannat nyt olivat kevätpuvussaan, täynnä
kukkivia ruusukerroksia, tamariskejä ja raitoja.
Maaherran mieli ei ollut levollinen, ja hän pysähtyi usein kaidepuun
luo katsoakseen alas temppelin esikartanolle, jossa väkeä liikkui
tavattoman vilkkaasti, kerääntyen ryhmiin, jotka hajaantuivat heti
jälleen kasaantuakseen vieläkin suuremmiksi.
Vihdoinkin ilmestyi tetrarka unen pöpperössä ja silmät veristävinä.
Hän tervehti lyhyesti ja istuutui heti aivan kuin vastaanottoa
varten. Mutta hänen oli vaikeata päästä puheeseen, leuka riippui
avuttomana, eikä hän tiennyt miten alottaa, sillä hän oli unohtanut
asian yöllisessä irstailussa.
Pilatus ehätti hänen avukseen:
-- Puhu, Herodes; sydämmesi on täynnä ja mielesi levoton.
-- Mitä sanoikaan veljeni?
-- Me puhuimme eilen siitä eriskummallisesta miehestä, joka kiihottaa
kansaa.
-- Aivan! -- Minähän mestautin sen Johanneksen, hänkö se kummittelee?
-- Ei, toinen se on nyt!
-- Onko niitä kaksi?
-- On, tämä on toinen.
-- Mutta heidän historiansa on sama; ennustus, joka lausuttiin ennen
heidän syntymistään, ja tarina yliluonnollisesta syntymästä, aivan
kuin mytologian Perseus ja historian filosofi Platon. Onko tapahtunut
henkilöitten vaihdos?
-- Ei, ei suinkaan.
-- Mikä hänen nimensä on? Josua, Jesse...
-- Hänen nimensä on Jesus, ja lienee viettänyt lapsuutensa Egyptin
Heliopolisissa ja Leontopolisissa...
-- Hän on loihtija tai poppamies, eikö hän voi tulla minua
huvittamaan?
-- Häntä on vaikea tavata, sillä milloin näyttäytyy hän siellä,
milloin täällä. Mutta tiedustakaamme ylimmäiseltä papilta, olen
kutsunut häntä ja hän odottaa tuolla alhaalla.
-- Mikä meteli käy temppelin esikartanolla?
-- Keisarin kuva aiotaan asettaa temppelin pyhiin huoneisiin.
-- Aivan! Armollinen keisarimme Tiberius elää kuin mielipuoli
Caprilla, saa selkäänsä veljensä pojalta Caligulalta, jos häntä voipi
veljen pojaksi sanoa, kun pojat ovat naimisissa äitiensä kanssa, ja
nyt hänestä on tuleva jumala. Haha!
-- Antiokus Epiphanes ripustutti Zeusin juutalaisten kaikkein
pyhimpään, se oli kuitenkin jumala; mutta jos he ripustavat sinne
Tiberiusin, sen naudan, niin on kapina edessämme.
-- Mitäpä sille voi? -- Kutsu pappi tänne.
Pilatus läksi alas tuomaan Kaiphasta, ylimmäistä pappia.
Herodes sulki silmänsä ja solmi kätensä rinnalleen. Kaikkia, mikä
koski virkaa, piti hän huvitustensa häiritsemisenä, ja yleensä hän
piti asiain lyhyestä menosta.
Pilatuksen palatessa Kaiphasin kanssa tetrarka heräsi torkuksistaan,
eikä tiennyt missä oli tai mistä oli kysymys.
Pilatus astui esille ja herätti esimiehensä tietoisuuteen sekä sai
hänet tarkkaamaan nykyhetkeä.
-- Temppelissä metelöidään! oli hänen ensimäinen huomionsa, sillä se
häiritsi hänen untaan. -- Vai niin, siinähän on pappi. Mikä melu on
tuolla alhaalla?
-- Galilealainen siellä on ryhtynyt väkivaltaan ja ajanut vaihtajat
ulos temppelistä.
Herodes kävi uteliaaksi.
-- Katsokaamme häntä!
-- Hän on jo poissa.
-- Sanohan meille, ylimmäinen pappi, miten on tämän miehen laita,
onko hän Messias?
-- Kuinka voisin sellaista uskoa? Erään kirvesmiehen poika rukka,
joka on päästään vialla.
-- Onko hän profeetta?
-- Hän kiihottaa kansaa, hän rikkoo lakia, on ylensyömäri ja viinin
juomari, ja hän pilkkaa jumalaa; niin, hän sanoo olevansa jumala,
korkeimman poika.
-- Onko teillä todistajia?
-- On, mutta he puhuvat ristiin.
-- Hankkikaa parempia todistajia, yhteen puhuvia todistajia. --
Mutta nyt, pappi, puhumme toisesta asiasta. Tiedät, että keisari
senaatin päätöksellä on julistettu jumalaksi ja että hänen kuvansa on
ripustettava temppeliin. Mitä arvelette?
-- Me elämme keisarimme armoilla, mutta jos se häväistys tapahtuu,
niin käymme kaikki kuolemaan, kuten makkabealaiset tekivät.
-- No käykää siis kuolemaan!
Kaiphas ajatteli hetkisen, ennenkuin vastasi:
-- Tahdon kutsua kokoon korkean raadin ja ilmoittaa keisarin tahdon.
-- Tee se, ja ennen pääsiäisjuhlaa tulee sinun saattaa tämä Galilean
mies eteeni, sillä tahdon nähdä hänet.
-- Kyllä.
-- Mene rauhassa!
Kaiphas poistui.
-- Se on kovaa kansaa tämä Israel, sanoi Pilatus jotakin sanoakseen.
-- Minäkin polveudun Israelista, vastasi Herodes jotenkin jyrkästi,
sillä olen edomealainen, Esaun heimoa, ja äitini oli samaritar, sitä
halveksittua kansaa.
Pilatus huomasi iskeneensä harhaan, ja siksi löi hän virkasauvallaan
kolme kertaa lattiaan. Suuri luukku avautui, ja ylös hinattiin pöytä,
joka oli täynnä kaikkia herkkuja, mitä vain roomalainen silloin
saattoi toivoa.
Herodesin katse kirkastui.
* * * * *
Pappien esikartanolla seisoivat Kaiphas ja Annas keskustellen.
-- Kun emme voi päästä häväistyksestä, sanoi Kaiphas, ja keisarin
kuva on ripustettava kaikkein pyhimpään, kun kansa on menehtyvä
kapinassa, on meille parempi, että saatamme Herralle uhrimme ja että
joku kuolee kansan edestä.
-- Oikein puhut, erinomainen sovitusuhri on meille välttämätön, ja
kun pääsiäinen on tulossa, niin uhratkaamme galilealainen.
-- No niin! Mutta uhrin tulee olla puhdas, onko galilealainen puhdas?
-- Puhdas kuin karitsa.
-- Ottakoon hän siis Israelin synnit kannettavikseen, jotta hänen
verensä meidät vapahtaa. Ken saattaa hänet meidän käsiimme?
Muuan hänen opetuslapsistaan, joka on tuolla ulkona.
Johannes, myöhemmin evankelistaksi sanottu, tuotiin sisälle, ja
Kaiphas alotti kuulustelun:
-- Mitä todistat opettajastasi? Onko hän noussut Mooseksen lakia
vastaan?
-- Hän on täyttänyt lain.
-- Mutta minkä uuden käskyn hän on liittänyt pyhään lakiimme?
-- Rakastakaa toisianne.
-- Onko hän sanonut olevansa juutalaisten kuningas?
-- Mestari on sanonut: Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta.
-- Onko hän yllyttänyt lapsia vanhempiansa vastaan?
-- Mestari on sanonut: Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän
kuin minua, hän ei ole minulle sovelias.
-- Onko hän sanonut, että kansalaisvelvollisuutensa saa lyödä laimin?
-- Mestari on sanonut: Etsikää _ensin_ jumalan valtakuntaa ja hänen
vanhurskauttansa.
-- Onko hän käskenyt työntekijän luopumaan toimestansa?
-- Mestari on sanonut: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette
ja olette raskautetut.
-- Onko hän sanonut, että hän on valloittava maailman?
-- Mestari on sanonut: Tässä maailmassa teitä pakotetaan, mutta olkaa
lohdutetut, minä olen maailman voittanut.
Kaiphas vain väsyi.
-- Kaikesta mitä nyt olen kuullut ja saanut tietää: tämä mies ei ole
vastannut ainoaankaan kysymykseen.
-- Mestari vastaa hengessä ja totuudessa, mutta te kyselette lihan ja
kirjaimen mukaan. Me emme ole saman hengen lapsia.
-- Minä en ymmärrä mitään!
-- Julistamaan evankeliumia köyhille on hän lähettänyt minut,
murtuneita sydämmiä parantamaan, saarnaamaan vangituille vapautta,
sokeille näköä ja sorretuille vapautusta.
-- Se mitä olet ymmärtämättömyydessäsi puhunut, nuori mies, ei voi
tuottaa sinulle eikä opettajallesi ylistystä.
-- Voi teitä, kun ihmiset teitä ylistävät, ja joka väistää pahuutta,
hänen täytyy jokaisen ryöstettävänä olla.
Kaiphas kääntyi Annasin puoleen:
-- Ei ole hän se joka meille on galilealaisen luovuttava?
-- He ovat lähettäneet toisen! -- Kuuletko, onko nimesi Ischarioth?
-- Ei, nimeni on Johannes.
-- Mene siis rauhaan, mutta lähetä luoksemme Ischarioth sijaan.
Mutta odota! Sano meille parilla sanalla mestarisi oppi elämän
tarkotuksesta?
-- Kuolema on hurskasten voitto, vastasi Johannes empimättä.
-- Eikö elämä itse...
-- Kuoleman kautta käytte te elämään!
-- Olemme kuulleet kylliksi! Mene!
Mutta Kaiphas toisti vielä itsekseen kuin olisi paremmin tahtonut
ymmärtää omia sanojaan:
-- Kuolema on hurskasten voitto.
Nyt kuului melua torilta ja raatihuoneelta. Annas ja Kaiphas nousivat
rosoiselle muurille saadakseen selvän syystä! Siellä oli leviittoja
tähystämässä.
-- Onko hänet otettu kiinni?
-- Hänet on vangittu kiihottajana, sillä hän käski opetuslapsiaan
"myymään hameensa ja ostamaan miekan, ellei heillä ollut sellaista."
[Luuk. 22: 36-38.]
-- Tavattiinko heidät ase kädessä?
-- Tavattiin heiltä kaksi miekkaa.
-- Sitten on hän jo tuomittu.
Nyt kuului huuto kohoavan raatihuoneen torilta, ensin vaikea erottaa,
sitten yhä selvempänä. Ja kansan joukko huusi: Ristiinnaulitse!
Ristiinnaulitse!
-- Eikö sitä ole sentään liian ankarana rangaistuksena pidettävä?
sanoi Kaiphas.
-- Ei, vastasi leviitta; muuan hänen opetuslapsensa Simon eli Pietari
veti miekkansa ja iski Malkus palvelijaa, niin että haavoitti hänet.
-- Mitä me sitten muuta todistusta tarvitsemme?
-- Mutta opettaja sanoi: Pistä miekkasi tuppeen, sillä jotka miekkaan
rupeavat, ne miekkaan hukkuvat!
-- Siitäpä ei viisastu! sanoi Annas ja läksi alas.
Mutta kansa huusi: Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!
Petoeläin.
Jupiter Latiarisin temppelin edustalla Roomassa kohtasi toisensa
kaksi keskiluokan miestä. He pysähtyivät kumpikin katselemaan
uutta temppeliä, joka oli erilainen kuin kaikki muut ja näytti
siltä kuin olisi se ollut maanjäristyksen kourissa. Kivijalka oli
nimittäin rakennettu katonharjan tapaan, pylväät seisoivat ylösalasin
päät maata kohti ja katto oli laitettu perusmuurin kaltaiseksi
alustaluukkuineen.
-- Täällä sitä siis taasen tavataan, heprealainen, sanoi toinen,
joka oli roomalaisen kauppiaan näköinen. Jaffassahan viimeksi näimme
toisemme?