-- Olen helleniläinen enkä athenalainen! Sparta on Hellasin
pääkaupunki.
-- Alkibiades on suuri! Nyt käyn päällikön luokse ja illalla
marssimme.
-- Mene, kuningas, Alkibiades seuraa! Kuningas läksi, mutta
Alkibiades ei seurannut heti, sillä naiskammion verhojen takana
seisoi kuningatar odottamassa. Kun paikka oli vapaa, syöksyi hän
sisälle.
-- Terve, Alkibiades, kuninkaani!
-- Kuningatar, kuinka kutsut palvelijaasi kuninkaaksi?
-- Siksi että Sparta on sinua kunnioittanut, siksi että olen
lahjoittanut sinulle suosioni, siksi että olet polveutunut
sankarisuvusta.
-- Kuningas Agis toinen elää.
-- Ei liian kauan! Voita ensi taistelusi, ja Agis on kuollut!
-- Nyt alkaa elo hymyillä ankarasti koetellulle, maanpakolaiselle.
Jospa tuntisit lapsuuteni suruineen, nuoruuteni kieltäymyksineen!
Viini ei ole kasvanut minua varten, naista ei ole minua varten
luotu; Bacchusta en ole tuntenut, Afrodite ei ole ollut minun
jumalattareni. Siveä Artemis ja viisas Pallas ovat minua johtaneet
yli nuoruuden viettelyksien päämäärääni kohti, joka on ollut tieto,
viisaus ja kunnia! Timia kuningatar, kun ensi kerran pääsin viereesi
vuoteellesi...
-- Hiljaa!
-- Silloin minulle selvisi, että kauneus on suurempi viisautta ja...
-- Hiljaa, joku kuuntelee!
-- Kuka kuuntelee?
-- Minä, Lysander, sotapäällikkö! vastasi terävä ääni, ja keskellä
lattiaa hän seisoi.
-- Nyt tunnen sinut, Alkibiades, ja pääsi on toisessa kainalossani,
mutta Spartan kunnia on toisessa. Pakene, ennenkuin kuristan sinut.
-- Sinä olet kuullut väärin, Lysander!
-- Pakene, osota meille se armo että pakenet! Tuolla ulkona on
viisikymmentä keihästä odottamassa päätäsi.
-- Montako sanoit? Viisikymmentä? -- Sitten pakenen, sillä enempää
kuin kolmekymmentä en jaksa lyödä. -- Kuningattareni, hyvästi.
Luulin Spartaa paremmaksikin. Tällaista ei koskaan olisi tapahtunut
Athenassa. Nyt lähden persialaiskuninkaan luo, jossa sopivaisuutta
ymmärretään paremmin ja jossa pääsen syömästä mustaa lientä!
* * * * *
Ja niinpä istui Alkibiades Persian valtionhoitajan Tissafernesin
luona. Ja Alkibiades, se suulas puhuu:
-- Niin, opettajani Protagoras opetti minulle kerran, että kaikki
syntyy vastakohdastaan, sentakia, näetkös, voi mieleeni mahtua kaikki
vastakohdat. Sparta ja Athena ovat minulle yhtä rakkaat, se on, yhtä
vihattavat, toisen valtiojumalat ja toisen hyveet.
-- Sinulla on suuri sydän, muukalainen, mahtuuko sinne Persiakin?
-- Koko maailma!
-- Mitä sitten pidät meidän pääkaupungistamme?
-- Minä rakastan kaikkia pääkaupunkeja!
-- Mutta tällä hetkellä täytyy sinun pitää enimmän meidän
pääkaupungistamme.
-- Sen teenkin!
-- Ja sinun täytyy pitää meidän liittolaisistammekin.
-- Kuka, anteeksi, on liittolainen tällä hetkellä?
-- Tänään on se Sparta.
-- Hyvä, siispä pidän Spartasta.
-- Mutta jos se huomenna on Athena?
-- Sitten pidän Athenasta huomenna.
-- Kiitos! Nyt ymmärrän että Hellas on kypsä. Jos se on niin mätää,
se vanha Kreikka, niin sitten se tuskin on valloittamisen arvoinen.
-- Protagoras opetti, että ihminen on kaiken mitta, sentakia mittaan
kaikkien asiain arvon oman itseni mukaan. Millä on arvoa minulle,
sille annan arvon.
-- Sellaista opitte te profetoiltanne! Sitten on meillä parempia;
tunnetko Zarathustraa?
-- Ollakseni teille mieliksi, toivoisin tunteneeni hänet lapsesta
pitäen.
-- Silloin olisit voinut erotuksen tehdä hyvän ja pahan välillä,
valon ja pimeyden, Ormuzdin ja Ahrimanin välillä. Ja olisit elänyt
toivossa valon lopullisesta voitosta -- ja yleissovituksesta
kärsimyksen kautta.
-- Voinhan koettaa! Onko se isokin kirja?
-- Mikä on teidän pyhien kirjojenne nimi?
-- Pyhien? Mitä ne ovat?
-- Mistä saatte uskontonne, tiedon jumalistanne?
-- Homerosin teoksista, luullakseni.
-- Ettehän usko että Zeus on kaikkein korkein, maailman herra?
-- Kyllä, sen uskon varmaan.
-- Mutta hänhän on valansa rikkoja ja miehimys.
-- Niin! Minkäpä sille voi. Tissafernes nousi:
-- Kuulehan, vieraamme, hän sanoi; me emme voi mihinkään ryhtyä
yhdessä, sillä emme palvele samoja jumalia; te sanotte meitä
barbareiksi. No niin, muukalainen ensin, mutta raakalainen sitten!
En keksi kyllin häpeällistä nimeä kansasta, joka palvelee sellaisia
jumalia. -- Nyt ovat athenalaiset yhtä haisevan mädänneitä kuin
sinäkin, sillä he ovat antaneet sinulle anteeksi. Täällä ulkona on
Athenan lähettiläs, joka kerjää sinua palaamaan. Mene Athenaan,
siellä on paikkasi!
-- Athenaan? En koskaan! En luota heihin.
-- Eivätkä he sinuun, sehän sopii! Mene Athenaan ja sano
kansalaisillesi: persialaiset eivät huoli heistä! Viiniköynnös etsii
tervettä jalavaa, mutta kaalinpäätä se väistää.
Alkibiades oli alkanut kävellä lattialla. Se merkitsi että hän oli
kahden vaiheella.
-- Onko athenalainen todella tuolla ulkona? hän kysyi.
-- Hän on polvillaan tuolla ulkona rukoillakseen Alkibiades
kavaltajalta sitä armoa, että rupeaisi heidän herrakseen. Mutta
kuulehan, olet kai kansan mies?
-- Niin, tietysti.
-- Sitten täytyy sinun vaihtaa kantaasi, sillä nyt ovat ylhäiset
vallalla Athenassa.
-- Niin, vai niin, jaha, mutta minähän olen ylhäinen, kaupungin
ylhäisin.
-- Hyrrä, hae nyörisi.
Alkibiades oli pysähtynyt.
-- Luulenpa että minun täytyy kuitenkin puhua athenalaisen kanssa!
-- Tee se! Puhu athenan kieltä hänen kanssaan. Persiaa hän ei tajua.
* * * * *
Alkibiades palasi Athenaan, kuolemantuomio peruutettiin, ja taistelun
voittaneena sotapäällikkönä sai hän juhlakulkueen Piraeusista.
Mutta suosio oli häilyvä, ja jouduttuaan epäluulon alaiseksi
kunnianhimoisista kuningaskruunun tavoittelemisaikeista, pakeni hän
jälleen, tällä kerralla persialaisen satraapin Pharnabazosin luo.
Kun hän ei voinut elää juonia punomatta, joutui hän pian satimeen,
paljastettiin ja tuomittiin surmattavaksi.
* * * * *
Alkibiades istui ystävättärensä luona keskustellen kaikessa levossa
ja mukavuudessa:
-- Luulet siis, Timandra, että Cyrus marssii veljeänsä Artaxerxestä
vastaan vallatakseen Persian valtaistuimen?
-- Olen varma siitä ja yhtä varma että hänellä on kymmenentuhatta
athenalaista Xenofonin johdossa mukanaan.
-- Tiedätkö, onko Artaxerxestä varotettu?
-- Tiedän sen!
-- Kuka lie voinut varottaa häntä?
-- Sen sinä olet tehnyt.
-- Tietääkö Cyrus sen?
-- Kyllä, hän tietää sen.
-- Kuka on minut pettänyt?
-- Minä sen olen tehnyt.
-- Sitten olen hukassa.
-- Niin, niin olet.
-- Ajatteleppas, että minun piti naisen kautta kukistuman!
-- Saatoitko muuta odottaa, Alkibiades?
-- Enpä oikeastaan! -- Enkö voi paeta?
-- Et sinä, mutta minä kyllä.
-- Näen savua, onko talossa tuli irti?
-- On, on se. Ja jousimiehiä ulkopuolella!
-- Huvinäytelmä on lopussa! Palaamme murhenäytelmään...
-- Ja ivanäytäntö alkaa.
-- Jalkoja kuumottaa, muuten on kuoleman tapana alkaa kylmästä.
-- Kaikki syntyy vastakohdastaan, Alkibiades.
-- Anna minulla suudelma!
Hän suuteli häntä, Athenan kauneinta miestä?
-- Kiitos!
-- Menehän akkunaan, niin saat nähdä jotakin!
Alkibiades kävi akkunan ääreen:
-- Nyt näen... Samassa häneen sattui jousi:
-- Nyt en taas näe mitään! Hämärtää nimittäin, ja minä kun luulin
että alkaisi valeta!
Timandra pakeni, kun ruumis alkoi palaa.
Sokrates.
Sparta oli voittanut Athenan, ja Athena oli raunioina. Kansanvalta
oli lopussa, ja oli saatu kolmekymmentä tyrannia.
Sokrates ja Euripides kulkivat murheissaan pirstoitetulla Agoralla.
Sokrates puhui:
-- Athenan muurin raunioilla! Meistä on tullut spartalaisia; emme
huolineet yhdestä tyrannista, ja saimme kolmekymmentä.
-- Minä matkustan pohjoiseen, sanoi Euripides, menen Makedoniaan,
jonne minua on kutsuttu.
-- Siinä teet oikein, kun tyrannit ovat kieltäneet murhenäytelmäsi.
-- Se on totta.
-- Ja minua he ovat kieltäneet opettamasta.
-- Ovatko he kieltäneet Sokratesin puhumasta? Eivät! Siis voi hän
opettaa, sillä hän ei voi puhua opettamatta. Mutta he lienevät
kieltäneet orakelit puhumasta, sillä he ovat tauonneet ennustamasta.
Kaikki on tauonnut. Hellas on tauonnut! Ja miksi?
-- Niin, kysyppäs! Onko Zeus synnyttänyt sen pojan, joka on hänet
kukistava ja jota Aiskylos ennusti?
-- Ken tiennee? Kansa on tuottanut itselleen uuden jumalan, jonka
nimi on Adonai eli Adonis. Hän on Itämaalta, ja hänen nimensä
merkitsee herraa. Kuka on se uusi jumala?
-- Sanokoon joka taitaa! Hän kuuluu kuolevan ja nousevan kuolleista.
Mutta he ovat saaneet uuden jumalattarenkin. Oletko kuullut
puhuttavan Kybelestä, jumalien äidistä, neitseestä, jota Roomassa
palvellaan samoinkuin Vestaa vestalipapit?
-- Sitä on niin paljon uutta, ja epäselvää se on kuin viini
käydessään. Tuolta tulee Aristofanes. Hyvästi, ystäväni, viimeisen
kerran tässä elämässä.
-- Odota! Aristofanes viittaa! Ei, katsoppas, hän itkee! Aristofanes
itkee!
Aristofanes tuli esille.
-- Euripides! hän sanoi, älä mene, ennenkuin olen puhunut.
-- Voitko puhua? vastasi Euripides.
-- Minä itken.
-- Älä eksy osastasi! Olisiko tämä kyynelten esittämistä?
-- Sääli onnettomuustoveria, Euripides; tyrannit ovat sulkeneet
teatterini.
-- Sokrates, täytyykö minun sääliä pyöveliäni?
-- Luulenpa että Nemesisin temppeli on taas avattu! vastasi Sokrates.
Aristofanes ei koskaan ennen ole ollut yksinkertainen, nyt hän on
tahallaan. -- Minä säälin sinua siis, Aristofanes, että et voi minua
enää häväistä. Annan sinulle anteeksi, mutta enpä tahdo auttaa esille
huvinäytelmiäsi. Se on liikoja pyydetty! Nyt seuraan Euripidestä
kotia!
* * * * *
Sokrates istui Aspasian luona, joka oli vanhentunut.
-- Euripides on mennyt Makedoniaan, sanoi Sokrates.
-- Vaimojensa luota.
-- Sinä olet käynyt katkeraksi.
-- Olen väsynyt raunioihin ja kaikkeen. Tyrannit murhaavat
kansalaisia.
-- Se on tyrannien tointa.
-- Saammeko pian rauhan?
-- Kerameikosilla seeteriarkussa.
-- Minä en halua kuolla, tahdon elää, mutta rauhallisesti!
-- Eläminen ei ole rauhallista.
-- Kyllä, jos on hyvä olla.
-- Sitä ei ole ikinä.
-- Ei, jos on onnettomasti nainut kuten sinä, Sokrates.
-- Vaimoni on kyllä niitä pahimpia, ellei hän olisi saanut minua
miehekseen, olisi hän murhattuna.
-- Xantippa kavaltaa sinut juoruillansa; ja kun hän ei ymmärrä, mitä
sinä sanot, esittää hän vääriä kuvia ajatuksistasi ja personastasi.
-- Sen tiedän, mutta en voi sitä auttaa.
-- Miksi sitten yhä pysyt alennuksessasi?
-- Miksi pakenisin? Ainoastaan ylivallan tieltä on oikeus paeta,
mutta Xantippa ei ole minun ylivaltani.
-- Sinut on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty luennoimasta; sen
saa hän aikaan ja Anytos.
-- Toimittakoon minulle kuoleman, niin on hän toimittanut minulle
vain vapautuksen... Aspasia, kuulen että ystävyytemme on alaspäin
menossa; sinä olet saanut uusia ystäviä, sinä olet muuttunut
toiseksi, salli minun sanoa jäähyväiseni, ennenkuin Lysikles tulee.
-- Tunnetko häntä?
-- Tunnen, ja koko kaupunki puhuu avioliitostasi.
-- Lysikles karjakauppiaan kanssa?
-- Se on sinun asiasi, en puhu siitä!
-- Mutta mielestäsi olisi Periklesin muistoa tullut paremmin
säilyttää?
-- Olisin mielelläni nähnyt Aspasian muiston paremmin säilytettynä,
mutta nähtyäni athenalaisten käyvän kukkaseppeleillä koristettuina
juhlien Athenan häviötä, nähtyäni Fidiasin...
-- Kuinka sitten on Sokrates päivänsä päättävä?
-- Ei ainakaan Aspasian lailla.
-- Jumalat tekevät meistä pilaa! Ole varuillasi, Sokrates!
* * * * *
Sokrates istui lopultakin vankilassa syytettynä nuorison
viettelemisestä ja valtion jumalain pilkkaamisesta tai kieltämisestä.
Syyttäjinä mainittiin: nuori huono runoilija Melitos, nahkuri Anytos
ja puhuja Lykon.
Sokrates piti puolustuspuheensa ja selitti aina uskoneensa jumalaan
ja omantuntonsa ääneen. Hänet tuomittiin myrkkymaljan uhriksi,
pidettiin vankeudessa, missä hän kuitenkin sai tavata vaimoansa ja
harvoja jälellä olevia ystäviään.
Nyt oli vaimo sisällä itkemässä.
-- Älä itke, sanoi Sokrates, sinun syytäsihän tässä ei ole yhtään.
-- Etkö tahdo nähdä lapsia?
-- Miksi repisin rikki heidän pikku sydämmensä tarpeettomalla
jäähyväisten otolla? Mene sinä poikain luo lohduttamaan heitä; vie
heidät huviretkelle metsään.
-- Mekö iloitsisimme, kun sinä kuolet?
-- Iloitkaa, että kärsimykseni ovat loppuneet, riemuitkaa että kuolen
kunniallisesti...
-- Eikö sinulla ole mitään viimeistä toivomusta?
-- En toivo mitään, tai kyllä, rauhaa, rauhaa teidän typereiltä
kyyneleiltänne ja huokauksiltanne ja häiritsevältä valitukseltanne.
Mene, vaimo ja ajattele, että Sokrates tahtoo nukkua, sillä hän on
väsynyt ja kärtyinen; ajattele että hän herää taas ja on sitten
täysin levännyt, nuortunut, on iloinen ja rakastettava.
-- Toivon että olisit opettanut minulle kaiken tämän ennen, minulta
sinulle ei ollut mitään opittavaa.
-- Oli, sinulta opin kärsivällisyyttä ja malttia!
-- Annatko minulle anteeksi?
-- Sitä en voi! Sillä sen olen jo tehnyt. -- Sano nyt hyvästi, aivan
kuin matkalle lähtisin. Sano: tervetuloa takaisin! aivan kuin jo pian
tulisin takaisin!
-- Hyvästi sitten, Sokrates, älä ole minulle vihainen!
-- En, olen sangen hyvä!
-- Hyvästi, puolisoni, ijäksi!
-- Ei ijäksi! Haluathan nähdä minua taas. Ole iloinen mieleltäsi ja
sano: Me tapaamme taas!
-- Me tapaamme taas!
-- No niin! -- Ja tavatessamme taas, käymme yhdessä lasten kanssa
metsien helmaan!
-- Sokrates ei ollutkaan se, joksi häntä luulin...
-- Mene, tahdon nukkua!
Ja hän meni, mutta kohtasi ovessa Platonin ja Kritonin.
-- Hetki lähestyy, ystävät! sanoi Sokrates väsyneesti, silmät
palavina.
-- Onko sinussa rauha, mestari?
-- Totta sanoakseni, olen sangen rauhallinen; iloinen en tahdo
väittää olevani, mutta omatuntoni ei minua ahdista.
-- Milloin, Sokrates, milloin... on se tapahtuva?
-- Tarkoitat, milloin... se on tapahtuva, se viimeinen?
Platon, parkani, rakkaani... kiire on... olen äsken nauttinut
uneksimisesta... olen käynyt joen yli, toiselle puolelle;
olen silmänräpäyksen nähnyt katoomattoman kauneuden ikikuvia,
joiden hämäriä varjoja vain ovat nämä näkyvät... olen nähnyt
tulevaisuutta, ihmissuvun kohtaloita; olen puhunut mahtavien kanssa,
korkeitten, puhtaitten; opin tuntemaan sen viisaan järjestyksen,
joka vallitsee suurta näennäistä epäjärjestystä; minä vapisin
kaikkeuden tutkimatonta salaisuutta, josta aavistusta tunsin; ja
käsitin tietämättömyyteni koko laajuuden. Platon, sinä olet sen
kirjoittava. Sinä olet opettava ihmislapsia kohtuullisesti halveksien
katselemaan asioita, hartaina nostamaan katseensa ylös näkymättömiin,
kunnioittamaan kauneutta, harjoittamaan hyveitä ja toivomaan
pelastusta työn teosta, velvollisuuksista ja kieltäytymisien kautta!
Hän kävi vuoteelle ja laskeusi makuulle. Platon seurasi:
-- Oletko sairas, mestari?
-- En, olen ollut, mutta nyt parannun.
-- Oletko jo...
-- Olen jo tyhjentänyt maljan!
-- Viisain lähtee luotamme!
-- Ei ole kukaan kuolevainen viisas! Mutta minä ylistän jumalia,
jotka ovat antaneet minulle hävyn ja oikeuden tunnetta.
Sitten syntyi huoneessa äänettömyys.
-- Sokrates on kuollut!
Flaccus ja Maro.
Sokratesin kuoltua oli Athenan suuruus mennyttä. Sparta oli sitten
aikansa vallassa, ja sen jälkeen seurasi Theben vuoro. Theben jälkeen
makedonialaiset syöksyivät maahan, ja nämä vallitsivat vuoteen
196, jolloin roomalaiset valtasivat sekä Makedonian että Kreikan,
Korintti hävitettiin perin pohjin, mutta Athena, joka Sullan aikana
menetti linnoituksensa, säästyi kuitenkin suurten muistojensa takia.
Nyt Caesarin aikana oli yleistä muotia se että nuoriso lähetettiin
Athenaan opiskelemaan grammatikaa, retorikaa ja filosofiaa. Mitään
uskontoakaan ei ollut, sillä kukaan ei uskonut valtion jumaliin,
vaikka uhrijuhlia vietettiin vanhasta tottumuksesta. Athena oli
vainajana, kuten koko vanha maailma, Egypti, Syria, Vähä-Asia.
Roomassa elettiin Kreikan muinaisuudella, ja kun miehistä suurin,
Cicero, käsitteli filosofista ainetta, alotti hän aina puhumalla mitä
vanhat kreikkalaiset siitä asiasta arvelivat ja siten hän lopettikin,
sillä mitään omaa mielipidettä esimerkiksi jumalain luonteesta ei
hänellä ollut.
Eräänä varhaisena kevätpäivänä Julius Caesarin viimeisinä aikoina
istui kaksi ylioppilasta lehtimajassa Lykabettosin alapuolella,
vastapäätä Kynosargesin kimnaasia. Pöydällä oli heillä viiniä,
mutta eivät he olleet kovin persoja keltaiselle Chios-viinilleen.
He istuivat ääneti, velttoina aivan kuin odotellen. Mutta kaikki
heidän ympärillään näytti myöskin olevan saman tylsyyden vallassa.
Ravintolan isäntä nukkui istuillaan, vastapäisen kimnaasin oppilaat
seisoa vetelehtivät porttikäytävässä, vaeltajat maantiellä kulkea
tassuttelivat äänettöminä eteenpäin tervehtimättä; talonpoika
pellolla istui aurallaan ja pyyhkeili hikeä otsaltaan. Ylioppilaista
vanhempi hypisteli lasiaan ja avasi vihdoin suunsa:
-- Sano jotakin!
-- Minulla ei ole mitään sanomista, sillä en tiedä mitään.
-- Oletko jo täysin oppinut?
-- Olen.
-- Minä tulin Roomasta eilen suuret toivot mielessäni että saan
oppia uutta ja kuulla kuulumattomia asioita, mutta saan kuulla vain
äänettömyyttä.
-- Rakas Maro, minä olen makaillut täällä vuosikausia ja olenpa
kuullutkin, mutta en mitään uutta. Olen kuullut, että Thales on
väittänyt jumalia ei koskaan olleen, vaan että kaikkeus on syntynyt
jostain kosteasta. Edelleen tunnen Anaximenesin opin että kaikki
on ilmasta kotoisin, Ferekydesin eetteristä perussyynä, Heraklitin
tulesta. Anaximander on opettanut minulle että maailman kaikkeus
on syntynyt jostain alkuaineesta. Lenkippos ja Demokritos antoivat
minulle opetusta tyhjästä maailmanavaruudesta, jossa on alkuruumiita
eli atoomeja. Anaxagoras on minulle uskotellut että atoomeilla,
hiukkasilla on järki. Xenofanes tahtoi saada minut vakuutetuksi
että jumala ja maailma on sama. Empedokles, koko sakista viisain,
joutui epätoivoon ymmärryksen puutteellisuuden takia ja heittäytyi
epätoivossaan pää edellä Etnan tulta suitsuavaan vuoreen.
-- Uskotko sitä?
-- En! Se on kyllä valetta niikuin kaikki muukin. -- Sitten opin
Platolta koko joukon hyviä asioita, jotka sitten Aristoteles kumosi.
Seurauksena oli, että pysähdyin viisaista viisaimman Sokratesin
pariin, joka avomielisesti selitti, kuten tiedät, ettei hän mitään
tiennyt.
-- Sehän oli sofistin oppi: ettei sitä voi mitään tietää, tuskin
sitäkään.
-- Olet oikeassa, sentakia oli hyvä Sokratesimme sofisti
tahtomattaan! Mutta onpa yksi, yksi ainoa, joka... niin, tarkoitan
Pytagorasta. Hänhän on julistellut sinne tänne, itään ja länteen,
mutta olenpa hänen filosofiastaan löytänyt ankkurin, jonka olen
laskenut pohjaan. Kyllähän minä tuulessa keikkuilen, mutta en
ajelehdi enää sinne tänne.
-- Kerrohan!
-- Niin se kuuluu näin: Tee sitä, mitä pidät jalona, vaikkapa
maanpakolaisuuden uhallakin; joukko on jalouden tuomariksi kelvoton.
Sentakia vähäksy sen kiitosta ja halveksi sen moitetta. Hoitele
uskonveljiäsi, mutta pidä muita ihmisiä kaikkea arvoa vailla olevana
laumana. Ole alituisella sotakannalla papujen kanssa (hän tarkoittaa
demokrateja)! "Odi profanum vulgus et arceo!"
-- Sinun pitäisi asua kotona Roomassa, Flaccus, missä...
-- Niin, miten siellä Roomassa nyt on laita?
-- Caesar on Caesar, on valloittanut maailman ja hänen persoonaansa
on yhdistettynä kaikki korkeimmat virat, vieläpä papillisetkin.
Tätä vastaan ei minulla ole mitään, mutta väittävät hänen pyytävän
jumalaistuttamista.
-- Miksi ei? Kaikki jumalat ovat olleet sankareita ennen, eikä
monetkaan jumalat ole olleet niin suuria kuin Caesar. Romulushan
ei ollut mikään erinomainen poika, vaikka hän sattui joutumaan
ensimäiseksi ja jonkun kaiketi täytyy ensimäinen olla. Mutta
sittenkin on hän nyt jumala, temppelit ja uhrit on hänelle.
-- Se on kyllä valetta, kuten kaikki muukin.
-- Arvattavasti.
-- Niin, olenpa kuullut toisenkin tarun Rooman perustamisesta
Aeneasin pojan Ascaniusin toimesta, hänen, joka pakeni Trojasta, ja
sille tarinalle olen päättänyt rakentaa suuren runoelmani...
-- Onko se Aeneis, josta kerrotaan?
-- On, se se on!
-- Onko se runoileminen vaikeata?
-- Ei, sitä vain seurataan hyviä esikuvia. Tähän asti on Teokril
ollut esikuvanani, mutta nyt turvaudun itse isä Homerosiin.
-- Herkules vieköön! -- No täällä voit olla rauhassa, niin kauvan
nimittäin kuin Mecaenas lähettää sinulle säännöllisesti kolikoita!
-- Sen hän tekee mutta kuinka sinä tulet toimeen?
-- Vanha isäni, vapautettu orja, hänhän se ahertelee valtion
rahastossa, minne hän koettaa hankkia minulle paikan tulevaisuudessa.
-- Eikö sinulla ole mitään harrastuksia, mitään intohimoja, mitään
kunnianpyyntiä?
-- Ei, mitäpä minä sellaisella! Nihil admirari. Se on tunnussanani.
Kun on kerran jumalia, jotka vallitsevat ihmisten ja kansojen
kohtalot, niin miksipä ryhtyisin minä peukaloimaan asioita ja
ränsistyttämään itseäni turhassa taistelussa. Ajattelehan vain
Demosthenesta, joka kolme vuosikymmentä puhui makedonialaisia
vastaan, varoittaen kansalaisiaan, jotka eivät tahtoneet häntä
kuulla. Jumalat kävivät makedonialaisten puolelle ja tuomitsivat
Hellasin turmioon. Demosthenes joutui vankilaan -- lystillistä
kyllä syytettynä samojen makedonialaisten lahjomaksi. Se oli
valetta luonnollisesti! Tämän patriootin, joka uhrautui isänmaan
pelastamiseksi, joka luuli puhuvansa jumalain puolesta, täytyi
nauttia myrkkyä ja hän kaatui taistellen jumalia vastaan! Vestigia
terrent!
Tämän keskustelun aikana oli päivä laskenut, ja nyt hämärissä
saatiin nähdä tulia sytytettävän Aeginalla, Salamissa, Phalerosin
kupeella, Piraeuissa ja lopulta Akropolisilla. Kaupungista kuuluva
äänten sorina lisääntyi, ja nousi yhtäjaksoiseksi äärettömäksi
riemukirkunaksi. Väkeä näkyi tulevan tiellä kuljettaen mukanaan
naisia, lapsia, toiset kävellen, toiset ajaen ja ratsastaen.
Kunnon Agathon, ravintolan isäntä, oli herännyt ja käynyt maantielle
saamaan selvää hälinän aiheesta.
Molemmat ylioppilaat olivat nousseet viinikellarin katolle
tähystelemään, mutta aavistellen heidän kaltaisiaan muukalaisia
vaaran uhkaavan ja yltyväin huutojen pelottamina, he laskeusivat alas
ja kätkeytyivät puserrushuoneeseen.
Vihdoin kuului Agathonin ääni:
-- Caesar on murhattu! Surma roomalaisille! Hellas vapaaksi!
Se oli uutinen.
Viinisaksan puutarha tuli täyteen väkeä, viini virtaili ja
riemuhuutojen seassa kajahteli ivasanoja sivu kulkeville
roomalaisille, joita pakeni kaupungista pohjoista kohti Makedonian
rajalle pyrkien.
Maro ja Flaccus saivat olla ankarassa pinteessä, piilossa kun olivat
viinipuristimen ammeessa, josta tirkistellen he saivat tietää koko
uutisen sivuhaaroineen päivineen.
Cassius ja Brutus murhanneet Caesarin Capitoliumissa.
-- Brutus? kuiskasi Maro: sitten ovat kai Caesarien päivät menneet
samalla tavalla kuin vanha Brutus lopetti kuninkaitten!
-- Ja Brutus pakomatkalla Hellasiin yllyttämään helleenit roomalaisia
vastaan.
-- Eläköön Brutus! huudettiin puutarhassa.
-- Sittenpä saamme mekin elää, hoksasi nokkela Flaccus. Caesar on
kuollut, ylistäkäämme Brutusta, toistaiseksi.
* * * * *
Monta vuotta oli kulunut, kun entinen atheenalainen ylioppilas,
Quintus Horatius Flaccus käyskenteli Sabinilaisvuoristossa olevan
huvilansa puutarhassa. Tämän huvilan hän oli saanut ystävältään
Macaenasilta, joka aivan vieressä itse Tiburissa istuskeli komeassa
maalaistalossa.
Horatius oli nyt sangen kuuluisa runoilija, mutta kuitenkin sama kuin
athenalainen ylioppilas. Kohtalo tai jumalat olivat leikitelleet
hänen elämällään, mutta runoilijapa oli pitänyt sitä taivahaisten
hauskana juhlana, johon hän oli satiirilla vastannut.