ja antaa minulle seppeleen. Nyt nukun. Jos ja kun herään, silloin
olen toisella puolen, ja silloin lähetän sinulle tervehdyksen, jos
jumalat sallivat. Hyvää yötä!
-- Perikles on kuollut. Kuulkaa, athenalaiset, ja itkekää kuin minä!
Kansaa virtasi paikalle, mutta he eivät itkeneet. He ihmettelivät
vain, mitä nyt oli tuleva, ja melkeinpä he iloitsivat siitä uudesta.
* * * * *
Kleon, nahkuri, seisoi puhujalavalla Pnyxillä. Tarkkaavaisimpain
kuulijain joukossa näkyi Alkibiades, Anytos ja Nikias.
Mutta Kleon puhui ja sanoi:
-- Perikles on kuollut ja Perikles on haudattu; nyt sen tiedämme!
Antakaamme hänen levätä rauhassa ansioineen ja vikoineen, sillä
vihollinen on Sphakteriossa ja me tarvitsemme sotapäällikön; sille
ei Periklesin varjo mitään voi. Täällä takana istuu kaksi kärkkyjää,
ylhäisiä herroja molemmat; toisen nimi on Nikias, siksi ettei
hän koskaan ole voittanut; toisen Alkibiades, ja hänen voittonsa
tunnetaan: malja ja tyttö. Hänen luonnettansa sitävastoin me emme
tunne, mutta te opitte sen tuntemaan, athenalaiset, kerran, ja hän on
itse näyttävä etuhampaansa. -- Täällä on ehdotettu sotapäälliköksi
sitä ja tuota ja teitä kaikkia suuria ja mahtavia, merkillistä kyllä,
mutta kaikki ylhäisiä, tietysti!
Athenan, joka on kironnut kaikki kuninkaat ja sentapaiset, on nyt
taisteltava kuninkaallista Spartaa vastaan, ja sen täytyy uskollisena
omille tavoilleen näyttäytyä sotakentällä kansan miehen johdolla,
johon te voitte luottaa. Me emme tarvitse mitään Periklestä, joka
tilailee kuvapatsaita ja rakentelee temppeleitä kunnian ja edun
vuoksi! -- Athena on saanut tarpeekseen sellaista kamaa. Mutta nyt
me tarvitsisimme miestä, joka ymmärtää sotataitoa, jolla on sydän
rinnassa ja pää hartioilla. Ketä haluatte, Athenan miehet?
Alkibiades hypähti ylös kuin nuori jalopeura ja tarttui
vitkuttelematta puheeseen:
-- Athenan miehet, minä ehdotan Kleon nahkuria, en sentakia että
hän on nahkuri, sillä sehän on vallan toista. Tosin voi sotajoukko
näyttää häränvuodalta ja Kleonia verrata veitseen, mutta Kleonilla on
toisia ominaisuuksia, jotka juuri ovat sotapäällikön. Hänen viimeinen
sotaretkensähän Periklestä ja Fidiasta vastaan päättyi Kleonin
voitoksi. Hän osotti tällöin rohkeutta, joka ei koskaan pettänyt ja
ymmärrystä, joka kävi ylitse -- kaiken inhimillisen ymmärryksen.
Hänen sotataitonsa ei kyllä ollut jalopeuran, mutta hän voitti, ja se
on pääasia. Minä ehdotan Kleonia sotaretken päälliköksi.
Nytpä tapahtui, että tämä karkea pila kuitenkin oli liian hienoa ja
että kansa käsitti sen vakavaksi. Alkibiades nautti myös jonkinlaista
arvoa sukulaisuutensa takia Periklesin kanssa, ja hänen puhettaan
kuunneltiin mieluisasti. Sentakia huusi nyt koko kansankokous
Kleonia, ja hän oli valittu.
Mutta Kleon ei ollut ikinä uneksinutkaan sotapäällikön kunniata, ja
hän oli kyllin viisas ollakseen pyrkimättä korkeammalle kuin ulottui.
Sentakia vastusti hän vaalia huutaen ja vannoen kaikkien jumalain
takia.
Mutta Alkibiades tarttui heti asiain tilaa niskaan kiinni, ja
ymmärtäen että tämä vaali merkitsi Kleonin kuolemaa, nousi hän
vapaalle puhujalavalle ja lasketteli:
-- Kleon laskee leikkiä ja Kleon kainostelee, hän ei tiedä itsekään,
minkälainen sotapäällikkö hän on, sillä hän ei ole kokeillut itseään,
mutta minä tiedän kuka hän on; minä kannatan hänen vaaliaan, minä
vaadin häntä täyttämään kansalaisvelvollisuutensa, ja haastan hänet
Areopagin eteen, jos hän väistyy syrjään, kun isänmaa on vaarassa.
-- Kleon on valittu! huusi koko kansa. Mutta Kleon vastusti yhä:
-- Minä en tunne erotusta kypärin ja kilven välillä, en voi käyttää
keihästä, en istua hevosen selässä...
Mutta Alkibiades hämäsi hänen äänensä huutaen:
-- Hän voi kaikkea: hallita valtiota ja arvostella taidetta, käydä
käräjiä ja pettää sofisteja; hän voi väitellä korkeimmista asioista
Sokratesin kanssa, hänellä on sanalla sanoen kaikki julkiset hyveet
ja kaikki salaiset paheet.
Kansa nauroi nyt, mutta Kleon istui satimessa.
-- Athenalaiset, lopetti Alkibiades kokouksen. Kansa on puhunut eikä
mitään vetoamista ole Kleon on valittu! Nyt on Sparta hukassa!
Kokous hajaantui. Mutta Kleon seisoi paikallaan Anytos ystävän
vieressä.
-- Anytos, hän sanoi, minä olen hukassa.
-- Arvattavasti! vastasi Anytos.
Mutta Alkibiades läksi pois Nikiasin viereltä.
-- Nyt on Kleon kuollut kuin koira! -- Sitten tulen minä! sanoi
Alkibiades.
* * * * *
Sokrates kulki mietiskellen kotona pihassaan, joka oli sangen
yksinkertainen ja vailla pylväskäytäviä. Hänen vaimonsa karttasi
villoja ja näytti siltä kuin olisi tukistellut jotakuta.
Viisas oli ääneti, mutta vaimo puhui, se oli hänen luontonsa.
-- Mitä teet? hän sanoi.
-- Vanhan tuttavuuden vuoksi, vastasi mies, tahdon vastata sinulle,
vaikka en ole velvollinen vastaamaan sinulle. Minä ajattelen!
-- Onko sekin miehen tehtävää?
-- Varmasti sangen miesmäistä tointa.
-- Ei ainakaan näy, mitä sinä teet.
-- Kun kuljit raskaana, ei lasta näkynyt, mutta kun se oli syntynyt,
näkyi se, ja varsinkin kuului. Siis voivat toimet, joita alussa
ei näy, sittemmin tulla näkyväisiksi, eivätkä sentähden ole
halveksittavia, kaikkien vähimmin niiden puolelta, jotka uskovat vain
näkyväistä.
-- Sellaistako te toimiskelette Aspasian luona?
-- Sellaista ja muuta.
-- Te juotte vahvasti myös?
-- Niin, se joka puhuu käy janoiseksi kurkultaan, ja janoisen täytyy
juoda.
-- Mikä siinä Aspasiassa miehiä houkuttelee?
-- Eräät ominaisuudet, jotka muodostavat yhteiselämän kukan, ne ovat
hienotunteisuus, maku ja kohtuullisuus.
-- Se oli minulle?
-- Se oli Aspasialle.
-- Onko hän kaunis?
-- Ei.
-- Niin väittää Anytos.
-- Hän ei puhu totta. -- Tapailetko sinä Anytosia, Kleonin ystävää,
minun vihollistani?
-- Hän ei ole minun viholliseni.
-- Mutta minun! Sinä pidät aina minun vihollisistani ja vihaat
ystäviäni; ne ovat huonoja merkkiä.
-- Sinun ystäväsi ovat huonoja ihmisiä.
-- Eivät, päinvastoin. Perikles oli suurin, Fidias paras, Euripides
jaloin, Platon viisain, Alkibiades nerokkain, Protagoras terävin.
-- Entä Aristofanes?
-- Hän on viholliseni, vaikka en tiedä miksi. Otaksun että olet
kuullut puhuttavan siitä ivanäytelmästä, jonka hän on minusta
kirjoittanut.
-- Anytos on kertonut siitä minulle; oletko nähnyt sen?
-- Olin katsomassa Pilviä eilen.
-- Oliko se hauska, oliko se sukkela?
-- Mitä arveli Anytos?
-- Hän sai minun nauramaan, esittäessään muutamia kohtauksia...
-- Sitten sen täytyy olla hauska, sillä muuten et olisi nauranut.
-- Etkö sinä nauranut, Sokratesini.
-- Kyllä, luonnollisesti, muutenhan olisi minua pidetty tyhmyrinä.
Tiedät että hän on kuvannut minut lurjukseksi ja narriksi, kun minä
en ole kumpikaan, niin sehän ei ollut vakavasti tarkoitettua, siis
oli pilaa.
-- Luuletko niin? Minä luulen sen olleen vakavasti tarkoitettua.
-- Ja sinä naurat vakavuutta! Itketkö sitten pilaa? Sehän on samaa
kuin olla järjiltään.
-- Tarkoitatko että minä olen mielipuoli? Kyllä, jos luulet että minä
olen lurjus.
-- Tiedäthän että Kleon on sodassa.
-- Olen sen ihmeekseni kuullut.
-- Ihmeeksesi? Luuletko siis, että hän on kelvoton sodassa?
-- En, en luule mitään hänen kelvollisuudestaan sotapäällikkönä,
sillä en ole koskaan nähnyt häntä sodassa; mutta ihmettelin hänen
vaaliaan samoinkuin häntä itseäänkin, koska se oli odottamaton.
-- Sinä siis odotat hänen tappiotaan?
-- En, odotan päätöstä nähdäkseni, voittaako hän vai häviää.
-- Sinua ilahuttaisi, jos hän häviäisi?
-- En rakasta Kleonia, mutta syntyperäisenä athenalaisena surisin
hänen tappiotaan, enkä siis iloitsisi Kleonin häviötä.
-- Sinä vihaat Kleonia, mutta et halua hänen häviötään?
-- En, Athenan takia.
-- Mutta muuten?
-- Muuten olisi Kleonin häviö valtiolle siunaukseksi, sillä hän on
tehnyt vääryyttä Periklestä, Fidiasta ja kaikkia kohtaan, jotka ovat
toimittaneet jotakin suurta.
-- Täällä tulee vieraita.
-- Se on Alkibiades!
-- Se heittiö! Ettet häpeä seurustelussasi hänen kanssaan.
-- Hän on ihminen, suuret viat, suuret ansiot, ja hän on ystäväni.
Vihollisteni kanssa seurustelen vastenmielisesti.
Alkibiades melusi todellakin portilla ja rynkäsi sisälle:
-- Heleijaa! Puolisot filosofeeraavat yhdessä; puhuvat eilispäivän
pilanäytelmästä. Aasi tuo Aristofanes! Jos tahtoo lyödä kuoliaaksi
vihollisensa, täytyy hänen osata, mutta Aristofanes pieksee pilviä.
Osata, niin! Tiedättekö että Kleon on lyöty?
-- Mikä onnettomuus! huudahti Sokrates.
-- Onko se onnettomuus, että se verikoira tulee riisutuksi?
-- Minä luulen että Alkibiades on saanut vääriä tietoja, päätteli nyt
Xantippa.
-- En, Zeus vieköön, mutta toivoisin saaneeni!
-- Hiljaa! Anytos tulee! varotti Sokrates.
-- Nahkuri numero kaksi. Onpa merkillistä, että Athenan kohtalon
luovat nahkurit.
-- Athenan kohtalo, kuka sen tuntee?
-- Minä Alkibiades olen Athenan kohtalo!
-- Sekasikiö! Varo jumalia!
-- Kleonia seuraan minä; Kleonia ei ole enää, siis olen minä!
-- Mutta nyt on Anytos -- täällä!
Anytos tuli:
-- Etsin Alkibiadesta!
-- Tässä olen!
-- Täytyykö minun valmistaa sinua...
-- Ei ollenkaan, minä tiedän...
-- Valmistaa sinua sen kunnian varalle...
-- Olenko odottanut kylliksi?
-- Että saat kulkea etunenässä...
-- Sitävarten synnyin...
-- Johtaa...
-- Minun paikkani...
-- Johtaa voittokulkuetta...
-- Mitä kulkuetta?
-- Vai niin! Sinä et tiennyt... Kleonin voittokulkuetta satamasta...
Alkibiades sipasi kädellään kasvojansa ylöspäin ja alaspäin kuin
olisi tahtonut vaihtaa naamiota, ja se oli tehty silmänräpäyksessä!
-- Niin, tietysti, tietysti niin! Tulinhan tänne ilmoittamaan --
hänen voittoansa.
-- Hän valehtelee, selitti Xantippa --.
-- Laskin leikkiä näiden puolisojen kanssa! -- Siis voittojuhla Kleon
voittajalle. -- Ajatelkaappas, sellainen onni!
-- Sokrates, pusersi nyt Anytos, etkö iloitse?
-- Iloitsen, että vihollinen on lyöty.
-- Mutta et, että Kleon on voittanut.
-- Sehän on melkein sama asia. Xantippa käytti tilaisuutta ja iski:
-- Hän ei iloitse, eikä hän luottanut Kleoniin
-- Minä tunnen teidät, lopetti nyt Anytos, tunnen teidät filosofit ja
sanaratsurit. Mutta olkaa vain varuillanne! Ja nyt Alkibiades, tule
ottamaan vastaan halveksittua Kleonia, joka on pelastanut isänmaan!
Alkibiades puristi Sokratesin kättä ja puhui hänen suuhunsa:
-- Ajattelehan, sellainen lemmon onni! --Siis: ei vielä; mutta ensi
kerralla!
Alkibiades.
Kartafilos, suutari, istui puodissaan Acharnani-portin vieressä ja
laitteli korkosaappaita Dionysos teatterille, joka vielä kerran
tahtoi koettaa murhenäytelmän uudistamista, se kun jonkun aikaa oli
ollut muodista pois Aristofanesin huvinäytelmäin takia.
Roomalainen Lucillus seistä lekotteli ikkunalaudan ääressä; ja
kun filosofia Sokratesin ja sofistien mukana oli tullut muotiin,
filosoferasivat suutari ja maanpakolainen decemviri niin hyvin kuin
taisivat.
-- Sinä roomalainen, sanoi Kartafilos, kuten minäkin muukalainen
tässä kaupungissa, miltä sinusta näyttää valtio ja hallitus?
-- On hiuskarvalleen samallaista kuin Roomassa. Koko Rooman
tähänastinen historia voidaan kuvata kahdella sanalla: Patrisit ja
plebeijit!
-- Aivan kuten täälläkin.
-- Se vain erotuksena, että Roomalla on tulevaisuus, Hellasilla
ainoastaan menneisyys.
-- Mitäpä tiedetään Rooman tulevaisuudesta?
-- Cumaen sibylla on ennustanut, että Rooma on vallitseva maan.
-- Mitä sanot, Rooma? Ei, Israel sen on tekevä, Israelilla on lupaus.
-- Sitä en rohkene kieltää, mutta Roomalla on myös lupaus.
-- Vain yksi lupaus on olemassa ja yksi jumala!
-- Ehkäpä se on sama lupaus, sama jumala! Ehkäpä Israel voittaa
Rooman kautta.
-- Messiaan, luvatun, kautta on Israel voittava.
-- Milloin sitten tulee se sinun Messiaasi?
-- Kun aika on täytetty, kun Zeus on kuollut!
-- Saadaanpa nähdä! Minä odotan, minä, sillä Zeus on muuttanut
Roomaan ja sen nimi on siellä Jupiter Capitolinus.
Aristofanes, tunnettu kurjenkaulastaan ja avosuustaan, tunkeutui
esille avonaiselle ikkunalle.
-- Onko sinulla pari matalia anturakenkiä, Kartafilos? Pari
sääryksiä; saappaita sinulla kyllä on, näemmä, mutta säärykset ovat
voittaneet.
-- Palvelukseesi, herra...
-- Me tarvitsemme niitä teatterissa, ymmärräthän!... Kas Lucillus!...
Ja valmistamattomasta nahasta, ei parkitusta.
-- Mitä meille sitten tarjottanee teatterissa?
-- Niin, nyt saa Kleon esiintyä tanssimassa, ja ajatelkaas, kun
kukaan ei uskalla esittää sitä nahkurikoiraa, täytyy minun itse astua
valjaisiin. Minä näyttelen Kleonia! Ai, ai, ai!
-- Missä on se suuri sotapäällikkö Kleon nyt sitten?
-- Uudella sotaretkellä Brasidasta vastaan. Kun nimittäin
sotapäällikkö Demosthenes voitti Sphakterian taistelun, niin anasti
Kleon kunnian ja sai voittokulkueen, ja luullen olevansa uljas soturi
hän marssi Brasidasta vastaan. Savikuppi kuitenkin kesti vain niin
kauan...
-- Kunnes särkyi! kuului väliin tuleva ääni.
Se oli Alkibiades:
-- Heleijaa! Kleon on lyöty, Kleon on paennut! Nyt on minun vuoroni!
Ylös, Pnyxille!
Ja niin hän oli poissa.
-- Pnyxille siis, ja minä saan uuden huvinäytelmän, jonka nimi on
oleva Alkibiades.
-- Olet ehkä oikeassa, vastasi Lucillus. Eipä kannata koko juttua
itkeäkään. Sentähden: naurakaamme!
* * * * *
Alkibiades seisoi taas puhujalavalla Pnyxillä. Hän oli kuin kotonaan
siellä, ja aina kansa hänelle korvansa kallisti, sillä hän ei
ollut ikävä. Kaikkien hemmottelemana vaikutti hän elähyttävästi
liijoittelevalla hävyttömyydellään.
Puhujalavan vierellä näkyi muiden mukana viisas, rikas ja ylhäinen
Nikias, joka aina oli koettanut olla välittäjänä Spartan ja Athenan
välillä, mutta epäröimisellään useimmin vahingoittanut kuin
hyödyttänyt.
Alkibiades, joka tunsi Nikiasin ja hänen politiikkansa sekä pelkäsi
hänen vastustustaan, päätti suorittaa mestarikaappauksen. Hän ei
tahtonut puhua Spartasta ja Athenasta, jota Nikias odotti, vaan
halusi tehdä kierroshyppäyksen ja puhua vallan muusta. Kansa piti
uutuuksista, ja tänään se oli saava ihan uutta.
-- Athenalaiset! hän alotti. Kleon on lyöty, lyöty kuoliaaksi, ja
minä tarjoon sentakia eittämättömän kykyni valtion käytettäväksi.
Te tunnette pikku vikani, mutta nyt saatte oppia tuntemaan minun
suuret ansioni. -- Kuulkaa, athenalaiset! Oli kerran aika, jolloin
Hellas omisti Vähän-Asian ja levitteli siipiänsä itäänpäin.
Persialaiskuningas anasti nämä uutisasutuksemme toisen toisensa
jälkeen, ja nyt hän seisoo Thraciassa. Kun me emme siis enää saa
mennä itäänpäin, täytyy meidän lähteä länttä kohti, kohti auringon
laskua. Te olette kuulleet hämärämpiä tai selvempiä puheita Rooman
valtiosta, joka kasvaa kasvamistaan. Kansalaisemme olivat varhain
ottaneet huostaansa sen osan Italian niemimaata, jonka nimi on
Tarent, ja sen kautta olemme läheisiä naapureita roomalaisten kanssa.
Ja saarista ihanin, rikas Sicilia, jäi omaksemme. Mutta vähitellenpä
roomalaiset ovat rakentaneet siirtomaamme saarroksiin ja uhkaavat
niiden itsenäisyyttä. Roomalaiset ahdistavat meitä, mutta he
ahtautuvat myös pohjoiseen Galliaa ja Germaniaa kohti, roomalaiset
ahtautuvat etelään Afrikaa kohti. Persialaiskuningas, joka ennen
on ollut vihollisemme, on melkein ystävämme, ja vaaran nimenä ei
ole enää persialaiset, vaan roomalaiset! Sentakia ja tulevaisuutta
ajatellen sanon teille, athenalaiset: Käykäämme Italiaan, käykäämme
Siciliaan; Siciliasta käsin voimme sitten kilpailla roomalaisten
kanssa Hispanian ja Herkulesin patsaitten omistuksesta. Sicilian
mukana me omistamme Egyptin lukon; Siciliasta me suojelemme
uhattua Tarentia, kun meillä on Sicilia, voimme hätätilassa jättää
hylyksi vajoavan Hellaslaivan! Maailma on suuri, miksi istuisimme
homehtumassa täällä erämaassa? Hellas on kuiviin imetty maa,
raivatkaamme uutta maata. Hellas on hylyksi purjehdittu haaksi,
rakentakaamme uusi ja tehkäämme argonautiretki uusiin Kolchisiin
noutamaan uusia kultavuotia, seuraten auringon rataa, länteen!
Athenalaiset, menkäämme Siciliaan!
Nämä uudet tienoot, joita puhuja oli avannut, miellyttivät kansaa,
joka oli väsynyt ijankaikkiseen Spartaan ja persialaiskuninkaaseen;
ja pelon kiihottamana kasvavan Rooman, naarassuden penikan tähden
tämä kevytmielinen ehdotus vastaanotettiin suostumushuudoin ja kädet
kohotettuina. Nikias pyysi puheenvuoroa ja varotti, mutta kukaan ei
kuullut. Skythialainen poliisi, joka vartioi järjestystä Pnyxillä,
ei voinut hankkia hänelle kuulijakuntaa. Ja kun Nikias havaitsi,
ettei voinut estää yritystä, tarjosi hän palveluksensa Alkibiadesin
käytettäväksi ja alkoi varustaa laivastoa.
* * * * *
Aspasia oli leskenä Periklesin jälkeen ja suri häntä nyt pitkän ajan.
Puoliympyrää ei enää ollut, mutta jälellä olevia harvoja ystäviä hän
joskus otti vastaan. Sokrates oli uskollisin. Ja nyt hän istui eräänä
iltana hänen luonaan tiilikattoisessa pikku huvilassa Kefissosin
rannalla.
-- Ei, Aspasia, saneli Sokrates; minä neuvoin luopumaan Sicilian
retkestä, Nikias neuvoi samoin, astronomi Meton neuvoi, mutta sen
täytyi tapahtua. Alkibiades oli hankkinut itselleen suotuisan
orakelivastauksen Ammonin temppelistä.
-- Uskotko orakeleihin, Sokrates?
-- Uskon ja en usko! Minulla on oma haltijani, kuten tiedät, joka
varottaa, mutta ei milloinkaan kehota; se neuvoo, mutta ei käske. No
niin tämä sisäinen ääni on sanonut minulle: Hellas ei ole maailmaa
valloittava!
-- Onko sen Rooma tekevä?
-- On, mutta toiselle!
-- Tiedäthän, että Periklesin suuri aatos oli eheä Hellas, kaikkien
valtioitten yhteisyys...
-- Se oli Periklesin toivo, mutta jumalain tahto oli toinen.
Alkibiadesin unelma Hellasin maailmanvallasta oli myös suuri, mutta
jumalain unelmat ovat suurempia.
-- Mitä luulet Kleonin kuoleman tuottavan Athenalle?
-- Ei mitään! Kleonin jälkeen tulee Anytos. Kleon on ijankaikkinen,
sillä Kleon on aatoksen nimi!
Protagoras, hiukan raukeana ja vanhettuneena, näkyi sisäpihalla.
-- Tuolla on Protagoras!
-- Sofisti! Minä en pidä hänestä, sanoi Aspasia, hän on viila,
joka järsii rikki kaiken tahdon, hänen mietteensä tuhoaa kaiken
päättäväisyyden.
-- Sinä puhut totta ja ymmärtäväisesti, Aspasia, ja toisten aikain
vallitessa olisit istunut ennustajattaren kolmijalalla ennustamassa.
Et suinkaan papittarena tiedä, mitä sanot, mutta jokin jumala sinun
kauttasi puhuu.
-- Ei, Sokrates, puhun sinun ajatuksiasi, siinä kaikki!
Protagoras astuu esille:
-- Suru Athenassa, suru Hellasissa! Voi! -- niin hän tervehti.
-- Mitä nyt, Protagoras?
-- Fidias, unohtumaton, on kuollut vankilassa.
-- Voi, sitten on hänet surmattu.
-- Kaupunki hokee niin.
-- Fidias kuollut!
-- Arvatenkin myrkystä, sanotaan, mutta sen ei tarvitse olla totta.
-- Kaikki täällä Athenassa kuolevat ennen vanhuuttaan, milloin tulee
meidän vuoromme?
-- Milloin vuoromme tulee!
-- Python käärmeen surmaajan nuolistako kaadumme? Meitähän nypitään
pois kuin sirkkusia!
-- Me, Apollon lapset, isäköhän meitä tappaisi?
-- Saturnus on palannut syömään lapsiaan.
Sokrates vaipui ajatuksiinsa ja jäi seisomaan:
-- Me olemme suututtaneet jumalat!
Lucillus, roomalainen, astui sisälle.
-- Kas roomalaista! sanoi Sokrates, tulevaisuuden ja maailman herra.
Mitä julistaa hän?
-- Tulen varottamaan Protagorasta. Hänet ajetaan maanpakoon.
-- Minut?
-- Sinut on ajettu maanpakoon.
-- Minkä ominaisuuden tähden?
-- Pilkkaaja-ominaisuuden! Olet kieltänyt valtion jumalat!
-- Ken on ilmiantaja?
-- Matelija, nöyristelijä, se näkymätön, kaikkialla läsnäoleva.
-- Kaikki on luultavaa, mikään ei ole varmaa! päätteli Protagoras.
-- Niin, se on varmaa.
-- No niin, tämän varmuuden edessä sortuu aatosrakennukseni, kuten
kaikki muukin sortuu.
-- Panta rei! Kaikki liukuu, liukuu alta pois; mikään ei kestä,
kaikki nousee, kasvaa ja kuolee.
-- Hyvästi siis, Aspasia, Sokrates, ystävät, isänmaa! Voikaa hyvin!
Protagoras läksi, viitta pään yli.
-- Kaipaako Athena Protagorasta? kysyi Aspasia.
-- Hän on opettanut athenalaiset ajattelemaan, epäilemään; ja epäilys
on viisauden alku.
-- Aristofanes on murhannut Protagorasin, ja hän on murhaava sinutkin
kerran, Sokrates.
-- Sen hän on jo tehnyt, vaimoni on siitä iloinnut, mutta minä elän.
-- Tuossa on nuori Platon, hän näyttää synkeältä. Uusia
murhaviestejä, arvaan ma.
-- Arvaat? Minä vannon! Laula surulaulu, Platon.
-- Laulut, sillä niitä on monikossa. -- Alkibiades on joutunut
syytteeseen ja kutsuttu takaisin!
-- Mitä hän on tehnyt?
-- Ennen lähtöään kumonnut kaikki Hermes patsaat Athenassa.
-- Se on liian suuri urakka yhdelle ihmiselle, siihen hän ei ole
kyennyt.
-- Kanne on selvä: valtion jumalat!
-- Ja nyt kostavat jumalat!
-- Hellasin jumalat ovat muuttaneet Roomaan.
-- Sinäpä sen sanoit!
-- Sitten seuraa numero kaksi: Athenalaiset ovat lyödyt Siciliassa,
Alkibiades paennut Spartaan, ja numero kolme: Nikias on mestattu.
-- Ostakaamme sitten itsellemme haudat Karameikosilta!
* * * * *
Nemesis-temppelin edustalla Agoralla seisoi Anytos nahkuri ja
puheli Thrasybulosin, tähän asti tuntemattoman, mutta nyt esille
sukeltautuvan patriotin kanssa.
Anytos melusi:
-- Alkibiades on Spartassa; Sparta hakee apua persialaiskuninkaalta,
meillä ei ole muuta keinoa kuin tehdä samalla tavalla.
-- Kääntyä vihollisen puoleen? Sehän on kavallusta.
-- Ei ole muuta keinoa.
-- Olipa ennen Termopyle ja Salamis!
-- Mutta nyt on Sparta, ja spartalaiset seisovat Dekeleian luona.
Lähettiläämme ovat jo purjehtineet persialaiskuningasta tavottamaan.
-- Sitten voimme nostaa Athenan patsaan alas Parthenonilta! Anytos!
Katsele minua selkään; kasvojani en tahdo näyttää, sillä niissä näkyy
häpeä kun nyt menen!
Anytos jäi yksikseen ja käveli hetkisen temppelin portin edustalla.
Sitten hän pysähtyi ja astui senjälkeen sisälle eteiseen.
Papitar, Teano nimeltään, näytti odottaneen häntä.
Anytos ryhtyi puheisiin:
-- Oletko täyttänyt neuvoston määräämän tehtävän?
-- Minkä tehtävän?
-- Sinunhan piti julistaa kirous isänmaan viholliselle,
Alkibiadesille.
-- Ei, minun tehtäväni on vain siunaamista.
-- Ovatko sitten Koston jumalattaret lakanneet oikeutta
harjoittamasta?
-- He eivät ole milloinkaan olleet lainattavana kuolevaisten kostoa
varten.
-- Eikö Alkibiades ole kavaltanut maataan?
-- Alkibiadesin maa on Hellas, ei Athena; Sparta on Hellasissa.
-- Onko jumalistakin tullut sofisteja?
-- Jumalista on tullut mykkiä.
-- Sitten voit sulkea temppelin milloin tahansa!
* * * * *
Parantumaton Alkibiades oli todellakin paennut Siciliasta vihollisen
luo Spartaan, ja istui nyt aterialla Agis-kuninkaan kanssa, sillä
Sparta oli säilyttänyt kuningasvallan, kun taas Athena jo varhain oli
siitä luopunut.
-- Ystäväni, puheli kuningas, en tahtonut, että olisit aterioinnut
julkisesti yhteisessä pöydässä, sinä kun olet tottunut Athenan
loistaviin pitoihin Aspasian luona.
-- Minäkö? Oho! Mitä yksinkertaisin ateria on aina ollut sääntönäni;
nukkua auringon keralla ja nousta auringon kanssa, et tiedäkään
kuinka ankara olen itseäni kohtaan.
-- Kun niin sanot, täytyy minun se uskoa. Huhu on siis sinua
panetellut.
-- Panetellut? Niin varmaankin! Muistathan Hermes-patsaat, joita en
ole kumonnut, mutta joista tuli minun tuhoni.
-- Onko sekin valetta?
-- Se on valetta.
-- No, sanohan minulle toinen asia, luuletko jumalain tahdon nyt
olevan, että Sparta saa voiton Athenasta?
-- Aivan varmasti, yhtä varmasti kuin hyvä on saava voiton paheesta.
Sparta on kaikkien hyveitten asunto, Athena kaikkien paheitten.
-- Sanotaan kaikkien athenalaisten kääntyneen naisista miesten
puoleen. Onko se totta?
-- On, niin syvälle he ovat vaipuneet, ja siksi heidät hävitetään
maan päältä.
-- Nyt kuulen että et ole se miksi olen sinua luullut, ja nyt annan
sotajoukon päällikkyyden käsiisi. Käymmekö nyt Athenaa vastaan?
-- Olen valmis!