joutuivat sitten orjuuteen Egyptissä, mutta Moses ja Josua johtivat
heidät Kananin maahan, missä olimme mahtavia omien kuninkaittemme,
Davidin ja Salomonin hallitessa.
-- En tunne!
-- Mutta kaksisataa vuotta sitten hävitti babylonialainen
Nebukadnezar kaupunkimme Hierosolyman, ja kansamme vietiin vankeuteen
Babyloniaan. Kun sitten persialaiskuningas valloitti Babylonian
valtakunnan, jouduimme Persian vallan alle, ja me olemme huokailleet
teidän Salamispäivänne Xerxesin jälkeläisten vallan alaisuudessa,
jota Xerxestä me kutsumme nimellä Ahaschverus.
-- Teidän vihollisenne, meidän vihollisemme; siis vieras ystävä,
miten tulit tänne?
-- Kun assyrialaiset ensi kerran aikoivat viedä meidät vankeuteen,
pakenivat ne jotka voivat, ja he suuntasivat kulkunsa Rhodosiin,
Kretalle, kreikkalaisiin saariin, mutta niistä, jotka jo oli viety
pois, lähetettiin osa pohjoiseen, Mediaan. Minun esi-isäni tulivat
tänne Mediasta, ja minä olen vastatullut.
-- Se mitä sanot on minulle vain hämärätä puhetta, mutta olen kuullut
kansaanne ylistettävän uskolliseksi valtion jumalille.
-- Jumalille! On olemassa vain yksi, se Ainoa ja Tosi, joka on luonut
taivaan ja maan ja antanut kansallemme lupauksen.
-- Minkä lupauksen?
-- Että meidän sukukuntamme saavat maan periä!
-- Herkules vieköön! Mutta alku ei ole lupaava!
-- Se on meidän uskomme ja se meitä on ylläpitänyt erämaata
vaeltaessamme ja vankeudessa.
-- Tahdotko todistaa näitä jumalanpilkkaajia vastaan?
-- En, Kleon, sillä te olette epäjumalan palvelijoita, mutta Sokrates
ja hänen ystävänsä eivät usko teidän epäjumaliinne, ja se luetaan
heille vanhurskaudeksi. Niin, Sokrates näytti minusta pikemmin
palvelevan Ijankaikkista, Näkymätöntä, jonka nimeä ei saa mainita.
Sentähden en todista häntä vastaan.
-- Oletko sillä puolen? Mene sitten rauhaan, mutta ole tarkasti
varuillasi. Mene!
-- Abrahamin, Isakin ja Jakobin jumala on pitävä minusta huolen niin
kauvan kuin minä ja minun huoneeni pidämme hänen käskynsä.
Kleon oli nähnyt ystävänsä ja ammattiveljensä Anytosin
pylväskäytävässä, ja siksi hän päästi taipumattoman heprealaisen,
joka nopeasti kiirehti pois Öljytorin sykomori-käytävään, minne hän
hävisi.
Anytos, nahkuri ja valtiomies, tuli näkyville lukien ääneensä
kirjoitettua puhetta, jonka hän aikoi pitää:
-- "Athena vai Sparta; siinä koko riitakysymys..."
Kleon lähestyi uteliaana ja keskeytti:
-- Mitä luet, Anytos?
-- Puhetta.
-- Sen kuulin! Athena vai Sparta. Kansanvalta vai harvainvalta!
Kansa, se raskain, raatava, tuottava, se on alimpana, pohjalla kuten
kulta. Tyhjäntoimittajat, kuhnurit, rikkaat, ylhäiset, keveimmät
kohoavat pinnalle kuin lastu tai korkki. Athena, se on kansanvalta,
on aina ollut, on aina oleva. Sparta, se on pässinvalta!
-- Harvainvalta, tarkoitat? Kleon!
-- En, pässinvalta! Sentähden, Anytos, on Athenaa huonosti hallittu,
kun Perikles, se rikas mies, joka ylpeilee kuninkaallisilla
esi-isillään, on päässyt valtaan! Kuinka voisi hän tuntea tämän
kansan lailla, kun hän ei milloinkaan ole ollut siellä alhaalla?
Kuinka voisi hän sitä nähdä oikeassa valossa ylhäältäpäin? Hän
istuu Parthenonin päätykatolla ja näkee athenalaiset muurahaisina,
vaikka he ovat jalopeuroja, joilta kynnet ovat leikatut ja hampaat
kiskotut ulos. Me, Anytos, siellä alhaalla syntyneet, nahkuriparkin
ja koirasonnan ääressä kasvaneet, me ymmärrämme hikoilevia veljiämme,
me tunnemme heidät hajusta niin sanoaksemme. Mutta kukin kaltaistansa
etsii; sentakia on Spartaa alkanut vetää Athenaan päin, Periklestä
ja hänen kantajoukkoansa kohti. Perikles imee Spartan itseensä ja me
menehdymme...
Anytos, itse puhuja, ei pitänyt toisten huulilta tulevasta
kaunopuheisuudesta, sentakia katkasi hän äkkiä:
-- Perikles on sairas.
-- Onko hän sairas?
-- On, hänellä on kuume ruumiissaan.
-- Onko niin? Ehkäpä rutto?
-- Ehkä!
Tämä Anytosin välihuomautus oli käynyt ristiin Kleonin
pitkäviiruisten ajatussuuntain kanssa, ja uusi toivo välähti:
-- Entä Periklesin jälkeen? hän sanoi.
-- Kleon, tietysti.
-- Miksi ei? Kansan mies kansan puolesta, vaan ei mitään filosofeja
eikä juttujen tekijöitä. -- Vai niin, vai on Perikles sairas. -- Vai
niin? -- Kuulehan, Anytos, kuka on Nikias?
-- Hän on muuan ylhäinen, joka uskoo orakeliin...
-- Älä koske orakeleihin; minä en kyllä itse usko niihin, mutta
valtio vaatii koossa pysyäkseen jonkinlaista varmaa yhdenmukaisuutta
kaikessa, laeissa, tavoissa ja uskonnossa. Sentakia kannatan valtion
jumalia -- lisätarpeineen.
-- Minäkin kannatan valtion jumalia -- niin kauan kuin kansa niitä
kannattaa!
Molemmat kaunopuhujat alkoivat kyllästyä toisiinsa, ja Kleon halusi
päästä yksinäisyyteen hautomaan niitä munia, joita Anytos oli hänelle
muninut; sentakia hän heittäytyi syrjään.
-- Sanoit että Nikias...
-- Minä menen kylpemään, keskeytti Anytos, muuten en saa yöllä unta.
-- Mutta Alkibiades, kuka hän on?
-- Hän on kavaltaja Ephialtes, joka on näyttävä persialaiskuninkaan
Termopylaelle.
-- Persialaiskuningas idässä, Sparta etelässä...
-- Makedonia pohjoisessa...
-- Ja lännessä se uusi Rooma!
-- Kaikilla neljällä ilmansuunnalla vihollisia. Voi Athenaa!
-- Voi Hellasta!
* * * * *
Vieraat olivat koossa Alkibiadesin luona, joka oli poistunut heti
perille tultua varsin kiitettävää tarkoitusta varten: tuomaan
huilunsoittajattaria. Kun ilta oli lämmin, oli pöytä katettu hoviin
eli pihalle, jota korintilaiset pylväskäytävät ympäröivät ja monet
pylvästen välillä riippuvat lamput valaisivat.
Kevyt illallinen oli nautittu, murattiseppeleet jaeltu ja maljat
asetettu esille.
Aspasia, ainoa naispuoli, istui kunniapaikalla Periklesin vieressä.
Hän oli tullut ensimäisenä orjainsa seuraamana, ja odotteli
malttamattomana puhetaistelun alkamista. Mutta Perikles oli synkeä ja
väsynyt; Sokrates loikoili äänetönnä selällään ja katseli ylöspäin
tahteja; Euripides pureskeli puutikkua ja oli happaman näköinen;
Fidias naposteli leipäpalloja, jotka hänen käsissään saivat eläinten
muotoja; Protagoras kuiskaili Platonin kanssa, joka pysyi taampana
nuorekkaan häveliäänä, mikä häntä kaunisti.
Mutta alinna pöydän ääressä istui luuranko, joka oli saanut
ruususeppeleen valkealle otsalleen. Heikentääkseen tämän
kutsumattoman vieraan läsnäolosta huokuvaa kamaluutta, oli Alkibiades
pistänyt sipulin sen etuhampaitten väliin ja sijoittanut sen toiseen
käteen asfodelos-liljan, jota luuranko näytti haistelevan.
Kun äänettömyys lopulta kävi painostavaksi, riistäytyi Perikles irti
velttoudestaan ja alotti keskustelun.
-- Kaikessa sovussa ja riitaa herättämättä, hän alkoi, tahdon
esittää usein uusiutuvan kysymyksen Euripidesin väitteenalaisesta
naisvihasta. Mitä sanoo Protagoras?
-- Ystävämme Euripides on ollut naimisissa kolme kertaa ja saanut
lapsia joka kerralla; ei hän siis voi olla naisvihaaja. Eikö totta,
Sokrates?
-- Euripides, vastasi Sokrates, Euripides rakastaa Aspasiaa, kuten me
kaikki, eikä siis voi olla naisvihaaja; hän rakastaa Aspasian sielun
kauneutta, eikä sentähden ole naisvihaaja. Aspasian ruumiista ei ole
paljon hyvää sanottavaa, eikä se meihin kuulu! Onko Aspasia kaunis,
Fidias?
-- Aspasia ei ole kaunis, mutta hänen sielunsa on kaunis ja hyvä;
eikö totta, Perikles?
-- Aspasia on ystävättäreni ja lastemme äiti; Aspasia on viisas,
sillä hänellä on häpeän- ja oikeuden tuntoa ja tuntemusta ja
harkintakykyä; Aspasia on ymmärtäväinen, sillä hän on ääneti, kun
viisaat miehet puhuvat. Mutta Aspasia saa viisaat miehet puhumaan
viisaasti häntä kuunnellessaan; sillä hän auttaa heitä synnyttämään
ajatuksia, ei niinkuin kätilö Sokrates, joka vain vetää sikiön
ilmoille, vaan hän antaa lihastaan heidän sieluilleen.
Protagoras tarttui puheeseen:
-- Aspasia on kuin kaikkien meidän äitimme Kybele; hän kantaa meitä
rinnoillaan.
-- Aspasia on kitaran kumo, jota vailla kielemme eivät mitenkään soi,
lisäsi Fidias.
-- Aspasia on kaikkien meidän äitimme, toisti Sokrates, mutta hän on
myös imettäjä, joka pesee vastasyntyneet ajatuksemme ja kapaloi ne
kauniisiin huntuihin; Aspasia ottaa vastaan tahraiset lapsemme ja
antaa ne takaisin puhtaina, ei anna mitään, mutta ottamalla vastaan
hän antaa antajalle antamistilaisuutta.
Euripides nappasi syrjäytyneen kysymyksen:
-- Olin syytettynä, mutta minut vapautettiin, eikö totta, Aspasia?
-- Kun olet itse itsesi vapauttanut kanteesta, olet vapautettu,
Euripides!
-- Rakas! Rakkahin kantaja, ja minä vastaan.
-- No niin, omilla sanoillasi tahdon esittää kanteen. -- Hippolitas
samannimisessä murhenäytelmässäsi sanoo eräässä paikassa:
"Sä kuinka naisen, hylkykuonan, tunkion,
Oi Zeus, voit luoda päivän valon piirihin?
Ei, ihmissuvun istuttaa kun mielit sa,
ei siinä naista suinkaan tarvis ollut ois;
sun pyhättöihis miehenpuolet tuoneet vain
ois kultaa, hopeata, vaskea ja näin
he ostaa saaneet lapsenpuolta kukin ain'
sen mukaista kuin lahja. Kotonansa ois
näin ollen naista vailla saanut rauhan mies.
Niin pian kuin kotiin tuomme ilkimyksen nyt,
niin heti tyhjentyvät varat, voimat sen.
Se osottaa, mik' kiusankalu nainen on,
ett' isä, jonk' on polvea ja juurta hän,
suo myötäjäiset, nartusta kun pääsee vain."
-- No niin, Euripides, puolusta itseäsi.
-- Jos olisin sofisti, kuten Protagoras, vastaisin: Tämän on
Hippolitas sanonut, vaan en minä. Mutta minä olen runoilija ja puhun
lasteni kautta. No niin: olen sanonut sen, olen ollut sitä mieltä,
kirjoittaessani; olen samaa mieltä vieläkin! Ja kuitenkin rakastan
melkein aina jotakuta naista, vaikka vihaan hänen sukupuoltaan.
Selittää sitä en taida, sillä en ole koskaan ollut takaperoinen kuin
Alkibiades. Voiko Sokrates selittää sen?
-- Kyllä! Sitä voi rakastaa naista ja vihata häntä samalla kertaa.
Kaikki syntyy vastakohdastaan, rakkaus vihasta, viha rakkaudesta.
Puolisossani minä rakastan hyvää äidillistä, mutta vihaan ikipahaa
hänessä; siis voin rakastaa ja vihata häntä yhtaikaa. Eikö niin,
Protagoras?
-- Nyt on Sokrates sofisti! Musta ei voi olla valkeata.
-- Nyt on Protagoras yksinkertainen. Tämä suola tässä lokerossa
on valkeata; mutta sammutapa lamput, niin se on mustaa! Suola ei
siis ole ehdotonta valkeata, vaan sen valkoisuus riippuu valosta.
Luulisinpa pikemmin, että suola on mustaa itsessään, sillä valon
puute on pimeyttä, eikä pimeys ole itsessään mitään, ei anna
itsestään mitään suolalle, joka pimeässä on enemmän omaa itseänsä,
todellista luonnettansa ja siis mustaa! -- Mutta jokin voi valossa
olla sekä mustaa että valkeata. Tämä meriankerias on mustaa
päältäpäin, mutta valkeata sisältä. Samoin voi jokin olla sekä
hyvää että pahaa. Ja siis on Euripides oikeassa sanoessaan että hän
sekä rakastaa että vihaa naista. Nyt on se, joka _ainoastaan_ vihaa
naista, naisvihaaja, mutta Euripideshan rakastaakin naista. Euripides
siis ei ole naisvihaaja. Mitä arvelee Aspasia?
-- Viisas Sokrates! Sinä tunnustat, että Euripides vihaa naista, siis
hän on kai naisvihaaja.
-- Ei, rakas lapseni, minä tunnustin, että Euripides sekä rakasti
että vihasi naista, _sekä_, huomaa se tarkoin! Minä rakastan
Alkibiadesta, mutta inhoan ja vihaan hänen luonteettomuuttaan; nyt
kysyn tässä ystäviltä: Olenko Alkibiadesin vihaaja?
-- Et millään tavalla! vastasi kuoro.
Mutta Aspasia oli saanut piston ja tahtoi pistää takaisin.
-- Sinä viisas Sokrates, miten onkaan laitasi puolisoosi nähden?
-- Viisas ei puhu mielellään vaimostaan! Protagoras iski väliin:
-- Yhtä vastenmielisesti kuin heikkoudestaan.
-- Sinäpä sen sanoit. Uhrataanhan sitä maalle, mutta
vastenmielisesti; sitoudutaan, mutta ilman iloa; siedetään, mutta
ei rakasteta; suoritetaan velvollisuudet valtiota kohtaan, mutta
raskaalla mielellä. On olemassa vain yksi Aspasia, se on Periklesin.
Suurin nainen suurimmalle miehelle. Perikles on suurin valtiossa,
kuten Euripides näyttämöllä.
Protagoras keksi etsimättä:
-- Onko Euripides suurempi kuin Aiskylos ja Sofokles?
-- Varmasti, Protagoras! Hän on meitä lähimpänä; hän sanelee _meidän_
aatoksiamme eikä esi-isiemme: hän ei matele jumalan ja sallimuksen
edessä, hän taistelee niitä vastaan; hän rakastaa ihmisiä, tuntee
heidät ja säälii heitä; hänen taiteensa on taidokkaampaa, hänen
tunteensa lämpimämpiä, hänen kasvonsa elävämpiä kuin vanhain. Mutta
nyt tahdon puhua Periklesistä!
-- Malta, Sokrates! Pnyxillä ja Agoralla, mutta ei täällä! Kyllähän
kaipaisin hyvää kehotuksen sanaa, kun vääriä syytöksiä satelee. Me
olemme tulleet tänne unohtamaan, emme muistelemaan, ja Sokrates
ilahuttaa meitä eniten käsitellessään korkeimpia asioita, joihin en
lue Athenan valtiota. No noin! Nyt tulee Alkibiades seurueineen.
Sytyttäkää enemmän valoja, pojat; ja jäätä kannuihin!
Melua kuului porttikäytävästä; koira haukkui, portinvartija huusi, ja
sisälle työntyi Alkibiades seurueineen.
Hän oli komea katseltava ympäristössään, johon paitsi tyttöjä kuului
kaksi tuntematonta miestä, jotka hän oli onkinut mukaansa jostakin
viinikapakasta.
-- Heleijaa! hän tervehti. Tässä on isäntä! Ja tässä on Aristofanes,
tuleva näyttelijä. Tässä on roomalainen Lucillus, joka on lähtenyt
maanpakoon entisenä decemvirinä. Hän oli mukana Virginiajutussa,
tiedättehän, neitsyen, joka sai miehen vasten tahtoaan. Roomalaisilla
on nimittäin neitsyeitä, meillä niitä ei ole! Eikö totta, Laïs? Tämä
on muuan niistä monista Laïseista, jotka ovat istuneet malleina
Fidiasille! -- Aspasian ei sovi panna pahakseen! Ja loput ovat
huilunsoittajattaria Piraeusista. Onko heissä rutto, sitä en tiedä.
Mitä se minuun kuuluisi? Olen kahdenkymmenen vuotias, enkä mitään
toimittanut. Miksi siis elää? Nyt saa Laïs tanssia! Heleijaa!
Euripides nousi ja viittasi hiljaisuutta:
-- Tanssi jääköön tuonnemmaksi, Periklestä ei huvita, vaan hän
näyttää vakavalta.
Syntyi keskeytys. Kuumuus oli painostava ja tukala. Ei se ollut
ukkosilmaa, mutta jotakin senkaltaista, ja kaikkien mieltä näytti
kahlehtivan jokin levottomuutta luova odotus.
Silloin putosi aivan kuin sattumalta luurangon käsivarsi alas
polvelle lyhyeen naksahtaen. Kukka joka oli ollut nenän alla, solahti
lattialle.
Kaikki hätkähtivät, Alkibiadeskin, mutta suutuksissaan itseensä tämän
heikkouden takia otti hän maljan ja astui esille:
-- Luurankoa janottaa! Minä juon sen maljan; kuka käy mukaan?
Sokrates taitaa parhaiten; hän siemasee puolikannuansa yhdellä
kipauksella silmääkään räpäyttämättä.
Sokrateshan oli tunnettu siitä, että voi juoda rajattomasti, mutta
nyt hänellä ei ollut halua:
-- Ei tänään! Viini tuntuu minusta karvaalta!
Ja kääntyen Periklesin puoleen hän kuiskasi:
-- Tänne on tullut pahoja ihmisiä! Tuo Aristofanes ei ole ystäviämme;
tunnetko hänet?
-- Aivan vähän! Mutta hän näyttää siltä kuin tahtoisi murhata meidät.
Alkibiades jatkoi yhä luurangon puhuttelua:
-- Tuollaiselta näyttää Athena tällä hetkellä! Lihan on kalvanut
Sparta ja persialaiskuningas; nahan on Kleon parkinnut, liittolaiset
ovat repineet silmät, hampaat ovat kansalaiset kiskoneet esille, nämä
kansalaiset, jotka Aristofanes tuntee ja jotka hän pian on piirtävä
nähtäville. Minun maljani, luuranko! Polla metaxy pelei, kylikos kai
keileos akru!
Nyt näkymö äkkiä vaihtui. Luuranko vaipui taaksepäin kokoon kuin
humalainen mies; lamput alkoivat keinua ketjuissaan, suolalokero
kulki pöydällä. -- Oho! Oho! huusi Alkibiades. Rallallei! Ha ha ha!
Pöytä horjuu, sohva keinuu, olenko minä humalassa vai huoneko on
humalassa?
Kaikki kauhistuivat, mutta Sokrates kehotti malttamaan:
-- Joku jumala on läsnä! Hiljaa! Maa vapisee, ja kuulen... käykö
ukkonen? Ei! Maanjäristystä tämä on!
Kaikki syöksyivät ylös, mutta Sokrates jatkoi:
-- Talttukaa! Nythän se on ohi! --
Ja kun kaikki olivat palanneet paikoilleen:
-- Olin viiden vuotias, kun Spartassa oli maanjäristys, kaksikymmentä
tuhatta ihmistä tuhoontui ja vain kuusi taloa seisoi ennallaan. Se
oli Sparta! Nyt on Athena. Niin, ystävät, jokin ääni minulle sanoo:
ennenkuin mies on ikäänsä ehtinyt, olemme hajalle hävitetyt kuin
pikkulinnut!
Taaskin haukkui koira ja huusi portinvartija. Sisälle astui muuan
kutsumaton näöltään kiihottuneena:
-- Nikias! tervehti Alkibiades. Nyt minä tulen selväksi; varovainen
Nikias käy kesteihin, mitä silloin onkaan tekeillä?
-- Suokaa anteeksi kutsumattomalle vieraalle...
-- Nikias puhukoon!
-- Perikles, alkoi vastatullut epäröiden. Ystävääsi, meidän
ystäväämme, Athenan ja Hellasin ylpeyttä, Fidiasta syytetään...
-- Ole vaiti!
-- Syytetään... mikä häpeä... siitä että... en voi sanoa sitä
itkemättä...
-- Sano!
-- Fidiasta syytetään kullan kavaltamisesta Athenan patsaasta.
Sen hiljaisuuden, joka nyt syntyi, katkasi ensin Perikles:
-- Fidias peittää kasvot viittaansa, hän häpeää Athenan puolesta...
Mutta vannokaamme kuitenkin jumalain ja manalan kautta Fidias
syyttömäksi.
-- Me vannomme! huusivat kaikki yhtenä miehenä.
-- Minä vannon myös! sanoi Nikias.
-- Athenan häpeä on se, kun vannotaan, että Fidias ei ole varastanut.
Nikias oli astunut Periklesin paikalle ja kumartaen Aspasiaa, hän
kuiskasi:
-- Perikles, poikasi Paralos on sairastunut.
-- Ruttoonko? -- Seuraa minua, Aspasia.
-- Hän ei ole minun poikani, mutta hän on sinun, siksi seuraan.
-- Talo kukistuu, ystävät eroavat, kaikki kaunis katoo, ruma pysyy.
-- Ja jumalat torkkuvat!
-- Tai ovat vaeltaneet maasta pois!
-- Jumalat ovat kuolleet! Tehkäämme uusia.
Maanjysäys sammutti lamput, ja kaikki läksivät kadulle paitsi
Sokrates ja Alkibiades.
-- Fidiasta syytetään varkaudesta! Maailma kukistukoon! sanoi
Sokrates ja vaipui tavallisuuden mukaan mielentylsyyteen, joka oli
kuin unta. Mutta Alkibiades tarttui suurimpaan kaksoismaljakkoon ja
sepitteli seuraavaa:
Näin kaikki hukkukoon nyt Pindosista Kaukasoon,
Prometheus vapaaks' saa ja tulta antaa taas
hän viluisille,
ja Zeus käy Hadesiin, vaan Pallas itsensä
hän kiimaisille myy.
Apollo pirstoo lyyryn, kenkärajaa lyö,
Ja Ares sotaorhiltansa paimeneksi käy.
Mut raunioilla maailman ihanuuden
on Alkibiades, hän yksin,
ja kaikkivallan minuuttaan
hän nauraa!
* * * * *
Rutto oli puhjennut Athenassa ja maanjäristys oli tullut lisäksi.
Kun Perikles Aspasian seurassa saapui kotia, oli hänen eronneen
puolison kanssa saamansa poika kuollut. Vallitsevan tavan mukaan
ja osotukseksi että häntä ei oltu murhattu, oli ruumis asetettu
nähtäville porttikäytävään. Pieni seetripuinen arkku, maalattu
punaseksi ja mustaksi, oli paareilla, ja siinä nähtiin vainaja
valkeissa kääreliinoissaan seppele päässä, kierretty kuolinyrtistä,
vahvasti tuoksuvasta Apiumista eli Selleristä. Ropo oli hänellä
suussa, lauttausmaksu Charonille.
Perikles lausui äänettömän rukouksen osottamatta mitään syvemmän
surun merkkiä, sillä hän oli kokenut paljon ja oppinut kärsimään.
-- Kaksi poikaa ottivat jumalat minulta. Riittäneekö se
sovitusuhriksi?
-- Mitä on sinulla ollut sovitettavaa? kysyi Aspasia.
-- Toinen saa kärsiä toisen edestä! Yksilö valtion. Perikles on
kärsinyt Athenan puolesta.
-- Suo anteeksi, että minun kyyneleeni kuivuvat nopeammin kuin sinun.
Se aatos, että meidän poikamme elää, on minulle lohdutukseksi.
-- Minulle myös, mutta vähemmän.
-- Lähdenkö, ennenkuin vaimosi tulee?
-- Sinä et saa lähteä luotani, sillä olen sairas.
-- Olet puhunut siitä kauan; onko se totta?
-- Sieluni on sairas. Kun valtio kärsii, olen sairas... Täällä tulee
vainajan äiti!
Mustapukuinen nainen ilmestyi portille; hän piti huntua salatakseen
leikattua tukkaa, seppele oli hänellä kädessä, ja häntä seurasi
soihtua kantava orja.
Hän ei huomannut heti että Aspasia oli saapuvilla, tervehti katseella
entistä puolisoaan ja laski seppeleen vainajan jaloille:
-- Tuon vain kuolinseppeleen pojalleni. Mutta rahan asemasta saa hän
mukaansa suudelman äitinsä huulilta.
Hän heittäytyi eteenpäin ja suuteli vainajaa.
-- Varo kuolemata! sanoi Perikles ja tarttui hänen käsivarteensa; hän
kuoli ruttoon.
-- Elämäni on ollut vain vitkallinen kuolema; nopea on minusta
mieluisampi.
Nyt hän havaitsi Aspasian olevan läsnä ja ojentaen itsensä suoraksi
hän sanoi levollisesti ja arvokkaasti:
-- Sano ystävättärellesi että hän lähtee.
-- Hän lähtee ja minä seuraan.
-- Aivan niin! Sillä nyt, Periklesini, on irtaantunut viimeinen side,
joka on meitä toisiimme sitonut! -- Hyvästi!
-- Hyvästi, vaimoni!
Ja kääntyen Aspasian puoleen sanoi Perikles:
-- Anna minulle kätesi, puolisoni!
-- Tässä käteni!
Sureva äiti vitkasteli.
-- Me tapaamme toisemme kerran kaikki, eikö totta; ja silloin
ystävinä, sinä, hän ja poikamme, joka on käynyt edellä valmistamaan
tilaa sydämmille, elämän ahtaitten lakien erottamille.
* * * * *
Perikles ja Sokrates kulkivat plataanikäytävässä hemicykelin
alapuolella ja keskustelivat.
-- Fidias on julistettu syyttömäksi varkauteen, mutta vangittu
valtion jumalain häpäisemisestä.
-- Vangittu? Fidias!
-- Väitetään hänen kuvanneen Athenan kilpeen minut ja itsensä.
-- Siinä on kansa, joka kaikkea suurta vihaa. Anaxagoras maanpaossa,
koska hän oli liian viisas; Aristides maanpaossa, koska hän oli liian
oikeuden mukainen, Themistokles, Pausanias... Mitä olet tehnytkään,
Perikles, kun annoit kansalle vallan?
-- Mikä oli oikein ja oikeudenmukaista! Minä kyllä kukistun omaan
miekkaani, mutta kunniallisesti. Minä vaellan ympäri ja kuolen pala
palalta kuten Athenakin. Tiesimmekö, että koristelimme patsastamme
kuolinsaattoa varten, että kudoimmekin käärinliinoja; tiesimmekö,
että hautauslauluja meidän murhenäytelmän sepittäjämme lauloivatkin?
-- Athena kuolee, no niin. Mutta miten?
-- Spartan kautta!
-- Mikä on Sparta?
-- Se on Herakles, nuija, jalopeuran vuota, raaka voima. Me
Athenalaiset olemme Theseusin poikia heraklideja vastaan, dorialaiset
jonialaisia vastaan! Athena kuolee Spartan kautta, mutta Hellas
kuolee itsemurhaan.
-- Luulenpa että jumalat ovat meidät hyljänneet.
-- Se on minunkin luuloni, mutta jumaluus elää.
-- Tuolla tulee Nikias, turmaviestin tuoja.
Nikias tuli todellakin, ja nähdessään kysymyksen kummankin kulkijan
katseessa ja silmäyksissä, vastasi hän kysymystä odottamatta:
-- Agoralta!
-- Mitä uutta Agoralta?
-- Kansankokous etsii apua makedonialaisilta.
-- Miksi ei persialaisilta? No niin, loppu on siis lähellä. Etsivätkö
he apua viholliselta? Barbareilta, makedonialaisilta, jotka väjyvät
meitä kuin jalopeura vuorella. -- Mene, Nikias, ja sano että Perikles
on kuolemaisillaan. Ja pyydä heitä valitsemaan arvokkaimman hänen
jälkeläisekseen! Ei arvottominta! Mene, Nikias, mutta mene pian!
-- Minä menen, sanoi Nikias, mutta lääkäriä hakemaan! Ja hän meni.
-- Minua ei paranna mikään lääkäri! vastasi Perikles väsyneellä
äänellä kuin puhuen sisäänpäin. Ja hän istui vanhalle paikalleen
puoliympyrässä.
Levättyään hetkisen hän teki merkin kutsuen Sokratesta lähemmäksi,
sillä hän ei tahtonut korottaa ääntänsä.
-- Sokrates, ystäväni, alkoi hän; nämä ovat kuolevan jäähyväiset.
Sinä olit viisain; mutta älä ota pahastuaksesi, älä ole _liian_
viisas; älä etsi saavuttamatonta äläkä hämmennä mieliä ongelmilla.
Älä tee yksinkertaisesta kaksinkertaista. Sinä tahdot katsella
asioita molemmin silmin; mutta hänen joka kaarella tähtää tulee
sulkea toinen silmänsä, muuten hän näkee maalin kaksinaisena. Et ole
sofisti, mutta voit helposti saada sen valon, et ole irstailija,
mutta seurustelet sellaisten kanssa; sinä vihaat kaupunkiasi ja
maatasi täydellä syyllä; mutta sinun tulee rakastaa niitä kuolemassa,
sillä se on velvollisuutesi; sinä halveksit kansaa, mutta sinun tulee
sääliä sitä. Minä en alhaisoa ihaillut, mutta annoin heille, mitä
oikeus ja oikeudenmukaisuus osotti; sentakia kuolen!