Evankelisen suunnan ero herännäisyydestä.
Oli tammikuun 7 p. 1844. Joukko Lounais-Suomen heränneitä pappeja
oli kokoontunut Suoniemelle viettämään seurakunnan kappalaisen _F.
H. Velleniuksen_ virkaanasettajaisia. Puhuttiin evankeliumista ennen
kuulumattomalla rohkeudella. Kristus, niin sanottiin, on ottanut
pois ja hävittänyt koko maailman synnin, niin ettei koko maailmassa,
jos se vain uskoisi häneen, olisi ainoatakaan syntiä. Todistukseksi
vedettiin yhteydestään temmatulta lauseita Lutherin postillasta ja
raamatusta. Mieliala oli vapaa, kiihtyen ennenpitkää vallattomaksi
iloksi. Hedberg itse ei ollut saapuvilla tässä tilaisuudessa, eikä
häntä siis voi suoranaisesti syyttää siitä lihallisesta riemusta,
johon useimmat Velleniuksen vieraat antautuivat. Päinvastoin täytyy
otaksua, että hänen läsnäolonsa olisi painanut alas ja estänyt
senkaltaiset uskonpurkaukset. Mutta toiselta puolen ei hän kuitenkaan
niin ankarasti arvostellut ystäväinsä käytöstä, kuin odottaa
sopisi. Hedbergin oma kertomus kysymyksessä olevasta tilaisuudesta
näet kuuluu: "Kaikki, jotka tämän (siellä julistetun evankeliumin)
uskoivat, virkistyivät ja tulivat iloisiksi ja autuaiksi. Mutta
niille, jotka vielä epäuskossa väittivät vastaan, toistettiin
evankeliumin oppi yksityisesti ja heille kaupittiin koko armo ja
autuus ilmaiseksi, niin että epäuskon kahleet monelta särkyivät,
saatanan valtakunta hävitettiin ja riemu, ilo, autuus levisi miltei
yli koko joukon. Tuossa suuressa ilossa unohti seura itsensä,
alkaen mellastaa lauluilla ja soittokoneilla, jolloin ei montakaan
hengellistä virttä laulettu, vaan kaikellaisia muita lauluja,
kuitenkaan ei siveyttä loukkaavia. Tässä on kuitenkin huomattava,
etteivät kaikki läsnäolevat _uskoneet_, vaan että moniaita löytyi,
jotka pahenivatkin tuosta iloisesta seuraelämästä, jossa totiakin
juotiin, kuitenkaan ei niin paljoa, että kukaan olisi ollut päissään.
Uskallettiinpa silloin tällöin tanssiakin joku pieni, iloinen
polska." [Akiander VII, 353-354; Wennerström s. 126.]
Pari päivää myöhemmin lähti tuo iloinen seurue Tampereelle.
Oltiin koolla henkikirjuri _Y. E. Bonsdorffin_ luona, joka oli
mitä kiivaimpia uuden suunnan miehiä. Sinne saapui myöskin J. F.
Bergh, joka harjoitettuaan jonkun aikaa opintoja ennen mainitussa
Peskan talossa Ruovedellä, oli matkalla Helsinkiin teologian
kanditaattitutkintoa suorittamaan. [Kert. (1896) Jos. Grönberg;
Sukukirja.] Syntyi väittelyjä hänen ja ylioppilas _K. Dahlbergin_
välillä. Mutta muut suuren uskon sankarit kohtelivat Berghiä
niin ylimielisesti ja kerrassaan loukkaavasti, että tämä poistui
seurasta, kehoittaen Dahlbergia jatkamaan keskustelua J. Grönbergin
kodissa. [Kert. (1896) tuomiorovasti K. Dahlberg.] Niin tehtiinkin.
Dahlberg vaati Berghiä "uskomaan", julistaen vastustajansa puheet
suruttomuuden vaarasta, Jumalan armon toivomisesta ja ikävöimisestä,
etsivän uskon kilvoittelemista y.m. epäuskoksi, lain saarnan
tarpeettomaksi y.m. Kysymykseensä, pysyisikö Dahlberg uskossaan, jos
Hedberg uudestaan liittyisi Paavo Ruotsalaiseen, sai Bergh jyrkästi
myöntävän vastauksen, niinkuin siihenkin tiedusteluunsa, aikoisivatko
hän ja hänen hengenheimolaisensa muodostaa "uutta lahkoa Suomen
yksimielisessä kristillisyydessä". Lopuksi arvosteli Dahlberg, jonka
tietämättömyys ja kokemattomuus uskonnollisissa asioissa väittelyn
kestäessä hyvinkin selvästi tuli näkyviin, Berghin kantaa seuraavin
sanoin: "Jos tuota uskoa säilytät etkä Jumalan sanaa usko, niin olet
perkeleestä ja menet helvettiin. Sillä joka ei usko, se kadotetaan,
ja Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." [Akiander VII, 357-358.]
Ei ole kummallista, että nuo Hedbergin nuoret ystävät, jotka
yllämainituissa tilaisuuksissa niin rohkeasti julistivat "vapaan
evankeliumin" uskoa, olivat vihoissaan varsinkin J. I. Berghille.
Moni heistä oli kuullut hänen vakavia, jyrkän herännäisyyden opin
pohjalla liikkuvia puheitaan heränneitten ylioppilasten seuroissa
Helsingissä, tunsivat hänen lujan luonteensa ja tiesivät, että hän
viimeisenä kaikista taipuisi heidän puolelleen. Samaa ajatteli
hänestä oman tuttavuutensa nojalla Hedbergkin, jolle sitäpaitsi K.
K. von Essen pari kuukautta aikasemmin oli kirjallisesti ilmoittanut
Berghin olleen "epäuskon pulassa Peskan talossa". [Akiander VII,
s. 329.] Eikä erehtynyt hän siinäkään epäluulossaan, että Bergh
ensi tilassa ilmoittaisi Malmbergille, Durchmanille y.m. Pohjanmaan
heränneille papeille, miten uuden suunnan miehet olivat esiintyneet
Suoniemellä ja Tampereella. Silminnähtävästi pelkäsi hän, että
vanhat ystävänsä miehissä asettuisivat häntä vastaan. Mutta vielä
hän miltei varmuudella toivoi Ruotsalaiselta saavansa hyväksyvää
tunnustusta kannalleen. Sentähden oli hän jo marraskuussa 1843
Paavolle kirjoittamassaan kirjeessä selvittänyt kantansa, ja
sentähden päätti hän nytkin pyytää häntä asiaa arvostelemaan.
Ennenkuin jatkamme kertomusta, on syytä silmäillä tuota Hedbergin
vasta mainitsemaamme kirjettä "Savon kuuluisalle profeetalle",
jolla nimellä Paavoa Lounais-Suomen heränneitten piireissä vielä
nytkin usein nimitettiin. Tarkkaavainen lukija ei saata olla
huomaamatta, että varsinkin kirjeen alkuosa niihin määrin noudattaa
Ruotsalaisen oppia ja puhetapaa, ettei kukaan siitä voi löytää
mitään, jonka nojalla voisi otaksua minkäänlaista erimielisyyttä
heidän välillään. Aivan toisin kirjoitti hän varmaan jo siihen aikaan
uusille ystävilleen. Emme syytä Hedbergiä kaksikielisyydestä, sillä
semmoista väitettä vastustaa miehen tunnettu rehellisyys. Ehkä on
oikein selitys se, että jonkunlainen arkuus Paavoon nähden oli häntä
vaatinut mitä huolellisimmin sanoja punnitsemaan sekä välttämään
vanhasta totutusta tavasta poikkeavia lausetapoja. Mutta merkille
on pantava, että Ruotsalainen tämän kirjeen johdosta työläästi voi
muuhun johtopäätökseen tulla, kuin että Hedbergin kanta oli sama,
kuin ennenkin. Tämä koskee suureksi osaksi myöskin kirjeen loppuosaa,
missä kirjoittaja lausuu: "Tätä oppia olen minä myös ystävilleni
teroittanut, ja monet Etelä-Suomen heränneistä papeista ovatkin
vähin ruvenneet sitä salattua asiaa käsittämään ja koettelemuksessa
harjoittamaan. Siinä valossa ovat he myös nähneet entisen,
järjellisen kristillisyytensä ahkeroimisen turhaksi ja mitättömäksi,
jossa ennen ovat joko kovempaa katumuksen tuskaa tahi parempaa
elämän parannusta ja pyhyyttä takaa ajaneet ulkona Kristuksesta.
Nyt sitävastoin ovat he ruvenneet opettelemaan kaikenlaisessa
kelvottomuudessa ja joka-aikaisessa puutteessa Kristuksen armollisten
kasvoin eteen astumaan ja ovat siten monta kertaa sydämen ilolla
Jumalan laupeuden tunnonkin käsittäneet. Kuitenkin, koska me kaikki
vielä olemme aivan alkavaisia tässä asiassa, ja järki, epäusko ja
saatana myös alinomaa pyytävät meitä tältä yksinkertaiselta tieltä
ahdistaa pois ja salaisella tavalla eksyttää, niin minä sekä omasta
että kaikkien veljieni puolesta pyydän teitä antamaan minulle
kirjallisen vastauksen näistä asioista ja siinä selvästi sanomaan,
onko tämä oikein vai lieneekö väärin." [Akiander VII, s. 347.]
Palajamme kertomukseen. Saadakseen, niinkuin hän toivoi, Paavo
Ruotsalaiselta kannatusta johtamansa evankelisen suunnan opille,
kehoitti Hedberg Dahlbergia heti lähtemään Nilsiään, siellä
tiedustelemaan tuon yleisesti tunnustetun oppi-isän mielipidettä
sekä hänelle selvittämään Lounais-Suomen heränneitten uskoa. Hänen
tulisi niinikään laatia tarkka pöytäkirja Paavon luona syntyvistä
keskusteluista. Täydellä syyllä täytyy kummastella, että Hedberg
uskoi näin tärkeän tehtävän miehelle, joka vasta oli täyttänyt 22
vuotta eikä siis mitenkään ollut voinut itselleen hankkia siihen
vaadittavia tietoja ja kokemusta. Että Dahlberg, joka nuoruuden koko
innolla oli ryhtynyt uskonnollisia asioita pohtimaan ja ehdottomasti
luotti hengelliseen isäänsä, heti oli valmis kehoitusta noudattamaan,
on sitävastoin aivan luonnollista. Hengenheimolaisensa merikapteeni
_B. V. Birkstedtin_ seurassa lähti hän Nilsiään, minne saapuivat
tammikuun 27 p:nä illalla. Paavo, joka oli matkoilla, tuli kotia
vasta aamupuoleen yötä. Vieraat herätettiin, ja heille tarjottiin
kahvia. Tapansa mukaan kohteli Paavo heitä hyvin ystävällisesti.
Mutta samalla hän heitä vähintäkään säästämättä vaati heitä juurta
jaksain kantaansa selvittämään. Tässä tutkinnossa he eivät mitenkään
tahtoneet tulla toimeen. Seuraavat Dahlbergin matkakertomuksesta
lainatut sanat osoittavat, miten ahtaalle he joutuivat: "Keskustelun
jälkeen piti meidän panna levolle, väsyneinä pitkästä matkasta kun
olimme, mutta siitä ei mitään tullut. Perkele oli saanut meidät
kynsiinsä varhain aamulla, ennenkuin olimme ehtineet varustautua
Jumalan sanalla. Taitavasti käyttäen tilaisuutta hyväkseen, tahtoi
hän saada meistä ratkaisevan voiton, jonka tähden hän heti heitti
meidät epäuskon lokaan, tapansa mukaan tehden Jumalan sanan
epäiltäväksi. Mitä varmimmalla tavalla selitti hän uskon tien aivan
kurjaksi, niin kehnoksi opiksi, että rehellinen ihminen tuskin
tahtoisi taluttaa pukkinsa sitä tietä kulkemaan. Jota enemmän me
toivoimme levollista unta ruumiimme virkistämiseksi ja epäuskon sekä
toivottomuuden masentamien sielunvoimiemme tyynnyttämiseksi, sitä
enemmän tahtoi kaikki rauha, lepo ja uni paeta; kurjuus, tuska,
joita ei voi kuvatakaan, repivät haavoitettua sydäntä, hävittäen
sitä metsävalkean tavoin hirveällä raivolla, niin että kernaammin
olisi avoimin silmin suoraa päätä syöksynyt helvettiin, kuin näin
olla paistumassa Jumalan vihan tulen edessä." Miten katkeralla
ivalla Dahlberg kertomuksessaan koettaakin kuvata sitä tilaa, johon
Paavon opetukset olivat heidät saattaneet, ja kuinka pilkallisesti
hän puhuukin aamupäivällä Syvärin saarella pidetyistä seuroista,
tunnustaa hän ruvenneensa huomaamaan "suuria puutteita ja halkeamia"
hengenheimolaistensa uskossa, "etenkin mikäli asia koski uskon
anastamista omin voimin." Tähän tunnustukseen lisää hän: "Mietimme
jo keinoja, miten saisimme eksyneet veljemme peruuttamaan uskonsa".
Vasta illalla suuttuivat he heikkouteensa, ja hetken keskenään
neuvoteltuaan sekä rohkaistuaan mielensä, tulivat he siihen
johtopäätökseen, että Paavon oppi olikin väärä. -- Monessa paikoin
ilmaisee kysymyksessä oleva matkakertomus, miten vähän Dahlberg oli
perehtynyt heränneitten uskonnolliseen katsantotapaan samoinkuin
heidän elämäänsä yleensä. Vielä vanhoilla päivillään kummasteli hän
esim. Paavon hänelle ja Birkstedtille osoittamaa ystävällisyyttä,
ihmetellen että ukko vielä heidän keskustelunsakin jälkeen lähti
heitä saattamaan omalla hevosellaan sekä "maksutta kyytitsi
heitä viisi pitkää virstaa." [Akiander VII, s. 359 -- 362 sekä
tuomiorovasti K. Dahlbergin suullinen kertomus v. 1896.]
Mitä siihen pöytäkirjaan tulee, jonka Dahlberg Hedbergin
kehoituksesta kirjoitti Nilsiässä pidetystä keskustelusta, niin
ei kukaan, joka tahtoo muodostaa itselleen puolueetonta käsitystä
siinä kerrotusta uskonopillisesta väittelystä, voi siihen ilman
muuta luottaa. Toistamme mitä jo olemme sanoneet: Dahlberg ei
paraallakaan tahdollaan pystynyt antamaan täysin pätevää selvitystä
Paavon lausumista ajatuksista. Sitäpaitsi kirjoitti hän pöytäkirjansa
keskustelujen väliaikoina sekä jälestäpäinkin [Kert. 1896
tuomiorovasti K. Dahlberg.] eikä siis tarkkaan voinut muistaakaan
ukon sanoja, ei ainakaan niitä, joita hän ei käsittänyt. Siksi tärkeä
on kuitenkin kysymyksessä oleva asiakirja, että on syytä siitä etsiä
vastausta ainakin muutamiin kysymyksiin.
Niinkuin tiedämme, koski Dahlbergin keskustelu Ruotsalaisen
kanssa uskon olemusta ja sen suhdetta Jumalan sanaan. Hedbergin
opettamana väitti ensinmainittu, että ihminen kysymättä lupaa
omaltatunnoltaan ja sydämeltään, sai luottaa siihen, että Jumala
Kristuksen tähden on hänelle laupias, jos sanan lupauksiin
turvautuen uskossa omistaa Herran armon. Paavon pitkä, kilvoitusten
helteessä saavuttama vakaumus oli, että Aatamin langennut lapsi
on hyvinkin altis kiertämään katumuksen tuskaa ja itseensä
sovittamaan Jumalan armolupaukset varsinkin silloin, kun Pyhä henki
nuhtelee häntä synnistä, joka ehkä vielä aivan murtumattomanakin
piileilee sydämessä. Sitä tarkoittivat hänen huomautuksensa
"uskon ryöstämisestä", "sanan päälle korskaamisesta" y.m. Tuo
armonlupauksiin turvautuminen heti, joka tilassa ja alituisesti, oli
hänestä omatekoisen, ei Herran antaman uskon tuntomerkki. Paikallaan
oli myöskin Paavon huomautus siitä, että se, joka itseltään vaatii
uskoa, asettuu lain ikeen alle eikä suinkaan evankeliumin turviin.
Yhtä asiallinen kuin syvä oli niinikään varoitus: "Älä antau
perkeleen kanssa kamppailemaan". Dahlberg oli näet kertonut, miten
hänen tapansa oli sotia vihollista vastaan, kun tämä tahtoi häneltä
riistää uskon varmuuden. Hyvin yleisesti puhuivat Lounais-Suomen
evankeliset heränneet samaan tapaan, usein miltei uhmaillen ja
pilkaten perkelettä puhutellen. Eräässä tilaisuudessa lausui Paavo
Ruotsalainen [Kert. V. L. Helander.]: "Eeva lankesi sentähden, että
hän antautui keskusteluun käärmeen kanssa. Saatana on yhtä kavala
vieläkin. Älä ole ylpeä, vaan pakene." Tätä hänen Dahlbergille
lausumansa sanansa tarkoittavat. Hänen uskonkäsitteessänsä ei ollut
varmuus päätunnusmerkkinä, vaan nöyryys.
Kernaasti myönnämme, että Ruotsalainen ylimalkaan ja epäilemättä
tässäkin tilaisuudessa ei niin usein, kuin syytä olisi ollut,
teroittanut Jumalan sanan merkitystä ihmiselle ja miten
tärkeää siihen uskominen on. Mutta jos hän seurapuheissaan ja
keskusteluissaan useimmiten käsittelikin uskonnon subjektivista
puolta, niin ei ole kukaan silti oikeutettu väittämään, etteivät
Jumalan sana ja lupaukset olleet hänelle kalliit ja hänen ainoana,
ehdottomasti luotettavana turvanaan. Mutta asian valaisemiseksi
mainittakoon myöskin, että hän yhtä ehdottomasti uskoi Jumalan
uhkaukset ja tuomiot horjumattoman varmoiksi. Dahlberg puhui
yksinomaan evankeliumin armolupauksista. Tässäkin astuu eteemme
eroavaisuus, jota historia ei saa syrjäyttää, arvostellessaan
kysymyksessä olevaa väittelyä.
Dahlbergin sanoihin: "minä aion papiksi ja pyytäisin saada neuvoa,
kuinka suruttomille tulee saarnata", vastasi Paavo: "Jumalattoman
tuomio on selvä. Jos joku tuntee, tietää ja omassatunnossa on
vakuutettu, ettei hän autuaaksi tule, niin heittäköön siinä tilassa
autuuden toivon ja tehköön parannuksen. Heränneelle pitää sinun
sanoa, ettei hän saa pitää itseään minäkään eikä myös sentähden
epäillä, vaan että hänen tulee tarttua armolupauksiin ja ikävöidä
Kristusta auttajakseen, kunnes Pyhän hengen todistus lukitsee ja
vakuuttaa Kristuksen vanhurskauden kuuluvan hänellekin". Eivät
nämäkään sanat epäuskoa puolusta, ja vielä vähemmin niihin liittyvä
jatko: "missä tilassa hyvänsä tulee tarttua armolupauksiin ja
itseänsä tuomitsematta pitää Kristusta auttajanansa ja tielle
saattajanansa". Pöytäkirjassa löytyvä huomautus, että nämä sanat
muka kieltäisivät vanhurskauttamisen objektivisen totuuden, ei ole
paikallaan. Kristuksen vanhurskaus, niin tarkoitti Paavo, on ainoa
turvamme, mutta "vastoin omantunnon tuomitsevaa todistusta älköön
kukaan sitä omistako". Eikä Paavo näillä sanoilla sitäkään kieltänyt,
että katuva syntinen on Jumalan edessä vanhurskautettu, jo ennenkuin
hän itse on kokenut syntien anteeksiantamuksen rauhaa. Hän vain
tarkoitti, että Jumala yksin määrää, minkä osan ihminen kulloinkin
hänen armostaan saa. Juuri näihin kohtiin kohdistuu eroitus
Ruotsalaisen ja Hedbergin opin välillä. [Akiander VII, s. 363-370.]
Niinkuin Hedberg oli pelännyt, ilmoitti J. I. Bergh heti Pohjanmaan
heränneille papeille hänen hengenheimolaistensa esiintymisestä
Suonenjoella ja Tampereella. Helsinkiin tultuaan, kertoi hän
sikäläisille ystävilleen näistä herännäisyyden vaiheissa ennen
kuulumattomista tapahtumista. Ei sovi kummastella, ettei hän
kertomuksissaan säästänyt noita rohkeita uskonsankareita. Selvä on
niinikään, että Hedberg lähimmässä tulevaisuudessa saisi vastaanottaa
ankaria nuhteita siitä, mitä oli tapahtunut. Olihan asia tavattoman
tärkeä, ja heränneitten tapana oli suoraan sanoa ystävilleenkin
ajatuksensa. Ensimmäisenä esiintyi Lauri Stenbäck, joka kesällä 1843
ilolla oli omistanut Hedbergin evankelisen opin, mutta sittemmin
tullut huomaamaan, että hän sitä tehdessään oli "unohtanut sydämensä
turmeluksen." Hän kirjoitti viimemainitulle (5/2 1844) ystävällisen
kirjeen, jossa hän kertoo, miten Jumala jälleen oli johdattanut hänet
"uskoaan ja kristillisyyttään puolustamasta" "hengen köyhyyteen".
Mitä hän ajatteli uuden suunnan miehistä, näkyy seuraavista sanoista:
"Kirjoitan tästä kaikesta laveammin, kuin ensin aioin, koska
tiedän, että monen muun luulotteleman uskon laita on ollut samoin,
kuin minun. Täytyy olla täysin sokea, jollei huomaa, että he esim.
Tampereella kerrassaan ovat karanneet pois Jumalan hengen koulusta
ja nyt erinomaisella röyhkeydellä ja sokeudella ylpeilevät löyhästä,
omatekoisesta uskosta, joka on tosi uskon irvikuva, tavalla, joka
selvään näyttää, ettei heissä ole heränneen omantunnon jälkiäkään
jälellä, ja jota perkele kaikkina aikoina on käyttänyt ja käyttää
eksyttämään heränneitä ihmisiä ja pelottamaan heitä pois kaikesta
tosi uskosta. Ja kuitenkin vetoavat he kaikki sinun auktoriteettiisi
ja kuuluvat yhdestä suusta vakuuttavan, että he ovat saaneet valonsa
sinun kauttasi. Mitä tulee tästä ajatella ja sanoa?" -- Pari päivää
myöhemmin kirjoitti E. M. Rosengrenkin: "Hyvästi muistan kyllä,
että minä usein haluttomana syntisenä ilman muuta olen tietänyt
itseni Kristuksen kautta olevan Jumalan lapsen, mutta tuossa seisoo
verisillä kirjaimilla kirjoitettuna: _sinä olet pettynyt_. Voi,
veljeni, minä olen surkeassa tilassa. Paavo-ukon sanat ja tuomiot
ovat minulle kuin Herra Jumalan sanat."
Samaan aikaan sai Hedberg ystävällisen, mutta mitä vakavimman
kirjeen E. Svahnilta. Silminnähtävästi perustuivat J. I. Berghin
Pohjanmaalle toimittamat tiedot Lounais-Suomen heränneitten pappien
esiintymisestä Suonenjoella ainakin osaksi liioiteltuihinkin
kertomuksiin, ja varmaankin olivat sieltä saapuneet muut sanomat
kasvaneet matkalla, koska tämä kirje niin räikein sanoin kuvaa heidän
käytöstään kysymyksessä olevassa tilaisuudessa. Svahn kirjoittaa:
"Siellä olivat he bachanallisella tavalla juoneet (uskossa heikommat
4-5, voimallisemmat 8-9 lasia hyvää totia), pelanneet, tanssineet,
laulaneet juoma- ja huorilauluja ja tämän ohessa mitä hävyttömimmin
kerskanneet uskostansa. Arndtia, Rambachia, Nohrborgia oli soimattu
suurimmiksi perkeleen apostoleiksi, kuin maa milloinkaan on
kantanut". Nämä sanat selittävät osaltaan sitä kauheaa katkeruutta,
millä alkanutta riitaa tästä lähtien käytiin. Syytöksiä ja ankaroita
tuomioita singotetaan puolelta, niinkuin toiselta. Ennenpitkää
epäillään jokaista vastustajan sanaa ja selitetään väärin hänen
tarkoituksensa. On seulomisen aika. "Viskin on Herran kädessä, hän
perkaa riihtänsä".
Jota katkerammaksi taistelu kiihtyy, sitä suurempaa tunnustusta
ansaitsevat ne henkilöt, jotka kaiken ankaruuden uhallakin ainakin
koettavat puhutella toisin ajattelevia ystävyydellä. Tämän henkinen
on yllämainittu Svahnin kirje Hedbergille. Koska se samalla sisältää
tärkeitä näkökohtia taistelun arvostelemiseksi, lainaamme siitä
otteen: "Joku uskonsankareista oli sanonut kaikkien pohjalaisten
näihin asti leikkineen sokkoleikkiä Kristuksen kanssa; he tietäkööt,
että pohjalaiset kernaammin kuulevat sanottavan, että he leikkivät
tätä leikkiä elävän Kristuksen kanssa, koettaen sisällisellä
etsimisellä löytää hänet, kuin että he avoimin silmin hyväillen
leikkivät, kuollut, luuloteltu puukristus sylissään. He olivat
hyljänneet kaiken Kristuksen etsimisen elävällä ikävöimisellä ja
nimittäneet tuota mitä suurimmaksi saatanan parannukseksi; heti
omistamaan he vaativat, tapahtui tuo sitten katumattomuudessa omin
voimin ryöstämällä taikka oli se Jumalan lahja. -- -- -- Voi,
rakas veli, sillä lailla sai siis perkele tahrata sen kirkkaan
evankeliumin valon, joka oli syttymäisillään rakkaassa Suomessamme!
Tämän vihollisen aikaansaaman häiriön seuraukset ovat arvaamattoman
suuret. -- Rakas veli ja ystävä, en voi muuta uskoa, kuin että
sinä, jollet itsetietoisesti, niin tietämättäsi, olet sieluna
tässä saatanan sotkussa. Asianlaita on minun käsitykseni mukaan
seuraava. Ennenkuin sinä viime kerran tulit Etelä-Suomeen, olivat
miehet heränneillä tai puoliheränneillä omillatunnoilla työssä,
koettaen omalla taistelullaan, Jumalan sanan käyttämisellä,
suuremman synninsurun etsimisellä, paremmalla parannuksella,
perisynnin perinpohjaisella hävittämisellä, ulkonaisella ja
sisällisellä itsensäkieltämisellä y.m. tehdä itsensä soveliaiksi
vastaanottamaan Jumalan armon Kristuksen kautta. -- -- -- Sinä
säälit näitten haavoitettujen sielujen surkeaa tilaa. Sydämesi
hyvässä tarkoituksessa aloit saarnata uskomaasi evankeliumia
vanhurskauttamisesta yksin Jumalan pojan kautta, mutta tuossa
vauhdissasi unohdit tarkata itseäsi ja johtamiasi sieluja; hukkasit
alituisesti valvovan omantuntosi, ja siitä johtui löyhä lihan
evankeliumi, joka maistui niin hyvältä kaikille, jotka tahtoivat
Aataminsa rauhassa säilyttää. Se Kristus, joka ainoastaan ristin
alla, kärsimyksissä ja lihan ristiinnaulitsemisessa syntyy ja kasvaa,
muuttuu maalatuksi puukristukseksi, jonka milloin hyvänsä löysällä
tiedolla saattaa itselleen temmata siinä luulossa, että samalla
itselleen autuudenkin anastaa. Omantunnon nuhteet ja kolkutukset
sydänten ovella, joilla rakkaudesta rikas Jumala muistaa häiritä
lankeavienkin rauhaa, hyljättiin kiusauksina, joita vastaan lujasti
tulisi uskossa taistella. Siten langettiin toisesta äärimmäisyydestä,
jossa taistellen omatekoisen parannuksen taistelua koetettiin
voittaa autuus, vastakkaiseen äärimmäisyyteen, joka tunnetaan kaiken
parannuksen hylkäämisestä, kaiken rukouksen ja valvomisen, kaiken
itsensäkieltämisen, kaiken taistelun (paitsi sitä, jota käydään
omantunnon nuhteita vastaan), kaiken autuudenasiaa koskevan työn
kieltämisestä pyhän perkeleen sikiönä, eikä huomattu, että silloin
jo oltiin pahan perkeleen kynsissä. Hinc illae lacrimae". [Tästä
johtuvat kyyneleet s.o. onnettomuus.]
Hedberg vastasi, kiittäen Svahnin "hyvää tarkoittavasta ja
veljellisestä kirjoituksesta". Mutta ei hän sanallakaan myönnä
missään erehtyneensä. Saman todistuksen antaa hän myöskin
johtamansa joukon uskosta, lausuen: "Herra on käsittämättömästä
laupeudestansa totisesti antanut monelle meistä näillä seuduin
asuville selvän ymmärryksen ja elävän kokemuksen uskon salaisuudesta
Kristuksessa Jesuksessa". Jyrkästi hän niinikään luo luotaan
kaikki syytökset löyhästä uskosta, puhuen ivaten "Antikristuksen
ristinkoulusta", johon heitä olisi neuvottu. Melkein sivumennen
vain hän tunnustaa "muutamien Velleniuksen virkaanasettajaisissa
eksyneen väärinkäyttämään evankeliumin vapautta", syyttäen "vihan ja
katkeruuden täyttämää kertojaa" "liioitelluista kertomuksista" ja
luvaten tekevänsä voitavansa varoituksilla ja nuhteilla estääksensä
"evankeliumin tosi valoa" joutumasta pahaan huutoon. "Kumpiko
osoittaa Jumalalle suuremman kunnian", kysyy Hedberg, "sekö, joka
ainoastaan puree ja kuluttaa itseänsä epäuskossa katselemalla
syntejänsä Jumalan vihan alaisena, vai sekö, joka uskoo evankeliumin
sanan, että kaikki syntimme, sekä tunnetut että tuntemattomat, jo
aikoja sitten ovat heitetyt meren syvyyteen ja että Jumala nyt on
sovitettu armollinen isämme Kristuksessa Jesuksessa?" -- Ja E. M.
Rosengrenin yllämainittuun kirjeeseen vastasi hän: "Nouse, usko ja
elä jälleen, veljeni! Sillä Kristus on rakas ystäväsi, jos taivas ja
maa sortuisivatkin". [Akiander VII, siv. 373-385.]
Hellemmin kuin kukaan muu kirjoitti O. H. Helander. Hänen kirjeensä,
joka on päivätty helmik. 12 p:nä, kuuluu: "Voi, veljeni, mitä
sanoisinkaan? Tosiaankin omituisten tunteitten valtaamana nyt
ryhdyn sinulle kirjoittamaan. Et voi itsellesi kuvata, mitä Berghin
Tampereelta kirjoittaman kirjeen vastaanottaminen vaikutti meissä,
ystävissäsi! Se koski minuun niin, että olisin itkenyt ja huutanut,
jos olisin voinut. Pari päivää myöhemmin kävin Lapualla, missä
tapasin Malmbergin ja Durchmanin. Siellä jatkui meidän kesken
keskustelu tästä asiasta, ja Malmberg kertoi, että hän, saatuansa
Berghin kirjeen, purskahti äänekkääseen itkuun, vaikka huoneessa
oli naisia. Kipeimmin koski meihin kaikkiin se, että rakas Fredrik
Gabriel Hedbergimme oli asian sieluna ja sydämenä ja innokkaasti
levitti hurmahenkisyyttä tavottelevaa -- lihallisesti vapaata uskoa.
Malmberg pyysi minua tervehtimään sinua, lausuen: sano Hedbergille:
kävin Lapualla ja tapasin Malmbergin vesissä silmin ajattelemassa,
mihin Suomen kristillisyys nyt oli kääntynyt. Muita suurisuisia
kerskaajia en pelännyt, sillä ajattelin; heiltä asia kyllä jää
sikseen; mutta kun Hedberg tietoineen ja kokemuksineen on asettunut
johtajaksi, niin tuo vaikuttaa, ellei hän palaja, että puolue on
valmis, ja tämän on Herra kuitenkin näihin asti saanut estetyksi. --
Sekä Malmberg että Durchman hyväksyivät minun tekemäni muistutuksen,
että sinä itse _tietämättäsi_ olet ollut tämän onnettomuuden syynä.
Voi, jos niin olisi!"
Hedbergin vastaus tähän kirjeeseen ei tee miellyttävää vaikutusta.
Se pukeutuu alusta loppuun ivan muotoon. "Jos tahdot välttää
kerettiläisen tuomiota ja synagogasta poissulkemista", kirjoittaa
hän, "niin varo, rakas veli, ettet milloinkaan maailmassa usko
Jesukseen Kristukseen todellisena vanhurskautenasi, pyhityksenäsi
ja lunastuksenasi. Sillä semmoinen usko on kerettiläisyyttä ja
luopumista tuosta vanhasta, hyvästä vakavuudesta. Harjoittele
sen sijaan ahkerasti itsekieltämystä, synninsurua, Jumalan vihan
alla olemista (jota sanotaan oikeaksi kristilliseksi ristiksi ja
kärsimykseksi) ja ennen kaikkia harjoittele itseäsi epäuskossa
ja järjen kristillisyydessä, niin useimmat heränneet kiittävät
sinua vakavaksi ja perusteelliseksi opettajaksi, joka ei saarnaa
kerettiläistä evankeliumia." [Akiander VII, s. 387-391.]
Enemmän kuin ehkä kenenkään muun sanoihin luotti Hedberg Laguksen
hengelliseen valoon ja kokemukseen. Viimeiseen asti oli hän myös
toivonut, ettei tämä asettuisi häntä vastaan. Sitä suurempi oli
hänen hämmästyksensä ja surunsa, kun hän sai tietää, mitä tuo hänen
"oppi-isänsä evankeliumissa" hänestä ajatteli. Lagus kirjoitti:
"Rakas, rehellinen ystävä! Tahtoisin tänään heittää koko veljellisen
ystävyyteni syliisi, vakuuttaakseni sinulle, kuinka hellästi,
vilpittömästi ja sydämellisesti ajattelen sinua ja teitä kaikkia
sekä kuinka syvästi minuun koskevat ne luultavasti paljonkin
liioitellut kertomukset etelän papistosta, jotka täällä liikkuvat.
Mitä sitten? Te kuulutte saaneen semmoisen uskonvalkeuden, että
sen valossa teette tekoja, joissa evankelinen vapaus yltyy lihan
vapaudeksi. Onko tämä totta, vai onko se, niinkuin pikemmin uskoa
tahdon, valetta? Kuulutteko jo riemuitsevaan ettekä enään köyhään,
taistelevaan seurakuntaan, jonka tuskan, kärsimysten ja suuren
vaivan kautta, joka päivä kasvavassa hengen köyhyydessä, täytyy
Jumalan valtakuntaan mennä sisälle? Onko perkele todellakin heittänyt
sinutkin tuohon joukkoon? Onko armollinen Jumala monta vuotta antanut
sinun kärsiä murheen terveellisessä pätsissä, laskeaksensa sinut
sitten irti kaikista siteistä ja tehdäksensä sinusta vihdoin väärän
apostolin? Rakas veljeni, minä kauhistun tätä kirjoittaessani.
Kuuluuko Kristuksen terveelliseen armonjärjestykseen semmoisen uskon
versominen sielussa, joka vapauttaa ihmisen tuosta terveellisestä,
Jumalan mielen mukaisesta, jokapäiväiseen parannukseen johtavasta
surusta. Vastaa minulle, tahtooko Kristus sankarin uskon vai
lapsellisen pelvon kautta alituisessa taistelussa ja valvomisessa
johdattaa heikkoja, pahoja lapsiraukkojaan ijankaikkiseen
valtakuntaansa? Ovathan hätä, risti, kärsimykset ainoat
välikappaleet, jotka ajavat kristittyä Kristuksen läheisyyteen.
Lentohengen usko tekee meidät perkeleen kaltaisiksi. Kaiken tämän
olet selvästi jo aikoja sitten käsittänyt, tietänyt, uskonut ja tätä
olet opettanut; onko vieläkin niin? Vai onko perkele karkoittanut
sinutkin oikealta tieltä, jota niin suurella vaivalla ja tuskalla
olet etsinyt ja halunnut. Jos perkeleen löysä lentohenki on sinut
pettänyt, niin on koko raamattu sinua vastaan, ja sinä taistelet
kaikkien pyhien kokemusta ja esimerkkiä vastaan, joista raamattu
on täynnä; ja silloin on Herra sinut surmaava suunsa hengellä,
jollet tahdo tehdä parannusta ja nähdä, kenen siivillä lentelet. Se
valkeus, joka näyttää meille Kristuksen niin, että hengen köyhyys
hukkuu, on aivan varmaan saatanasta. Jos todellakin kuulut tuohon
eksytettyyn joukkoon (sitä en vielä voi uskoa), niin on perkele
valinnut sen valon, minkä olet saanut, välikappaleeksi valtakuntansa
hyödyttämiseksi ja surmatakseen väärän valosi puolipäivänloistossa
monta, monta. Suuri olisi iloni, jos kaikki tämä sinuun nähden
olisi valetta ja juttua, enkä mitenkään tahtoisi, että perkeleen
pahennus, jonka täytyy tulla, lähtisi sinusta, joka olet kasvanut
samasta juuresta kuin minä, ja yhdessä minun kanssani olet kärsinyt
surkeudet. Joudu vastaamaan kirjeeseeni, sillä minä kärsin paljon
hätää, kunnes saan sinulta tietää, miten asianlaita on. Totinen
valkeus Jesus Kristus johdattakoon meitä kaikkeen totuuteen tämän
kurjuutemme aikana ja polkekoon pikaisesti saatanan jalkojemme alle!"
Hedbergin vastaus, joka on päivätty maaliskuun 1 p:nä, on pitkä ja
asiallinen. Se puhuu ystävyyden, surun, mutta samalla jyrkän ja
hyvinkin itsetietoisen varmuuden kieltä. Alkuosa kuuluu: "Rakkain
ystäväni ja veljeni! Lakkaa jo, veljeni, lakkaa singottamasta tulisia
pannaanjulistamistuomioitasi, jotka, jollen tietäisi, keneen minä
uskon, olisivat minulta voineet riistää hengen ja järjen, juuri
sentähden että ne odottamatta tulivat sinulta, ystävältä rakkaimmalta
ja opettajaltani evankeliumissa! En toki ole mikään saatana enkä
myöskään saatanan pettämä. Kristuksen evankeliumi on minut pettänyt
ja niin, etten tästälähtien aio keneltäkään ihmiseltä maan päällä
kerjätä lupaa uskoa häneen, vielä vähemmin antaa minkään ihmisen,
pyhimyksen tahi enkelin auktoriteetin pelottaen estää minua nyt
jo vastaanottamasta häntä, Kristusta todelliseksi vapahtajakseni,
vanhurskaudekseni, pyhityksekseni ja lunastuksekseni. Niin hullu olen
kuitenkin näihin asti ollut, etten kuitenkaan, vaikka evankeliumin
valo jo aikoja sitten monesti on minulle välkkynyt, ole voinut
siihen luottaa paitsi silloin, kun isät ovat sen hyväksyneet ja aina
uudelleen vahvistaneet. Nyt on tämä kurja lapsenleikki loppunut,
ainaiseksi loppunut! Sillä. Herra Jumala on minulta temmannut pois
kaikki nämä rakkaat tukeet, joihin jumaloiden luotin, ja antanut
pasuunan äänellä koko maassa julistaa minulle kerettiläistuomion, ei
sokean suruttoman maailman puolelta, jonka tuomioita jo aikoja sitten
olen oppinut hymyillen halveksimaan, vaan Jumalan kansan puolelta,
vieläpä juuri niiden puolelta, joita pidetään pylväinä, niin että
sydän on särkyä ja ydin luissani kuivua".
"Ja kuitenkin väitetään eksytykseni riippuvan juuri ristittömästä
uskosta. Tulkoon sitten kuka hyvänsä, jota tuo vain haluttaa,
minun kanssani ristiä vaihtamaan; totisesta minä en vetäydy pois.
Nyt vasta tiedän, ainakin osaksi, mitä Kristuksen pilkka on, ja
ymmärrän jossain määrin nuo vaikeat sanat: 'he ajavat teidät ulos
synagogista', jotka varmaankin tarkoittavat jotakin aivan toista,
kuin jumalattoman maailman hylkäämistuomioita. En tahdo kuitenkaan
kauan surra. _Miksi murehdit sieluni, ja olet niin levoton minussa?
Turvaa Jumalaan, sillä minä vielä nytkin häntä kiitän, että hän on
minun kasvoini apu ja minun Jumalani._ Tuolla majesteetin oikealla
puolella taivaassa istuu mies, jonka nimi on Immanuel, minun Herrani
ja Jumalani, lunastajani, ijankaikkinen ylimmäispappini, uskollinen
puolustajani, kuninkaani ja paimeneni, Jesukseni, sieluni ylkä,
ijankaikkisesti muuttumaton ystäväni ja veljeni. Hyljätköön minut se,
joka hyljätä tahtoo, tuomitkoon, joka tuomita tahtoo! Jesus Kristus
on kuitenkin ja on ijankaikkisesti oleva kallioni, sen varmaan
tiedän. Amen."
Vedoten Laguksen aikaisemmin hänelle kirjoittamiin kirjeisiin ja
niiden "puhtaaseen, väärentämättömään evankeliumiin", koettaa
Hedberg näyttää, ettei heidän oppinsa välillä muka mitään eroitusta
ollut. Ei myönnä hän niissäkään tilaisuuksissa, joihin Lagus
kirjeessään oli viitannut -- hänen virkaanvihkijäisissään, Raumalla,
Turun markkinoilla, Tampereella -- evankelisen suunnan edustajain
erehtyneen, ainakaan ei pääasiassa. Väittelystä Tampereella hän
kirjoittaa: "Siitä kirjoitetun pöytäkirjan olen lukenut. Bergh
taisteli, niinkuin usein ennenkin, epäuskon ja järkikristillisyyden
puolesta, muut uskon ja evankeliumin puolesta, eivät kuitenkaan
viisaudella. Selvästi käsittäen, että hän puolusti väärää oppia ja
sitäpaitsi oli täynnä vihaa ja katkeruutta evankeliumia vastaan,
nimittivät he häntä avonaisesti saatanan apostoliksi." Täydellä
syyllä, täytyy kummastella, että Hedberg perustaa arvostelunsa
Paavo Ruotsalaisen kannasta Dahlbergin Nilsiässä kirjoittamaan
pöytäkirjaan, josta hän kirjeeseensä lainaa pitkän otteen. Tämän
johdosta hän kysyy: "Ovatko Jumalan sanat ja lupaukset sentähden
tulleet kelvottomiksi uskoa tukemaan, että villihenget käsittävät
ja käyttävät niitä väärin? Pitääkö Jumalan sanaa syrjäyttäen ja
omaa taistelua taistellen, suu auki katsoa taivaaseen päin, henkeä
odottaen? Minä kysyn, mikä on hurmahenkisyyttä, jollei tämä?" --
Suoniemen tapahtumaa sanoo Hedberg katkerasti surreensa, haikein
sydämin aavistaen mitä kertomukset siitä tulisivat vaikuttamaan.
"Mutta", kysyy hän, "onko Kristuksen evankeliumi silti syntiä
tehnyt?" Pääasia on, ettei Hedberg myönnä missään erehtyneensä sekä
että hän lämpimästi puolustaa evankelista suuntaa. Selvästikin olivat
hänen ja Laguksen välit jo nyt kerrassaan rikkoutuneet. [Akiander
VII, s. 398-408.]
Vasta toukokuussa sai Hedberg vastauksen Paavo Ruotsalaiselle
kirjoittamaansa kirjeeseen. Tämä vastaus, joka on päivätty jo helmik.
20 p:nä, on aivan lyhyt eikä puutu riitakysymykseen. Tämän yhteydessä
huomautamme vieläkin, ettei Paavo Hedbergin kirjeestä ollut voinut
huomata viimemainitun uskonnollisessa katsantotavassa tapahtunutta
muutosta. Sen sijaan oli hän Suonenjoella, missä hän huhtikuussa
kävi Bergh-veljesten isän K. F. Berghin hautajaispidoissa, sinne
J. I. Berghiltä saapuneiden kirjeiden kautta saanut tietää, millä
kannalla asiat olivat. Jo Kuopion talvimarkkinoilla v. 1844 oli
kuitenkin kuultu hänen sanovan Hedbergistä: "nyt se meni" sekä
nimittävän häntä Lusiferiksi. Tietysti sai Hedberg kuulla tämän.
Ehkä hän siitäkin syystä alkoi yhä ankarammin arvostella Paavon
oppia. Pitäen Dahlbergin pöytäkirjaa ja kertomuksia ehdottomasti
pätevinä todistuskappaleina, lausuu hän eräässä muutamille
Lounais-Suomen papeille kirjoittamassaan kirjeessä: "Kuka on niin
sokea, ettei hän huomaisi Paavo Ruotsalaisen opin hulluutta ja
nurjuutta? Mikä on eksytystä ja hurmahenkisyyttä, jollei juuri
tämä? Mikä on Kristuksen palottelemista, jollei se, että häntä
pidetään ainoastaan tielle taluttajana, mutta ei vanhurskauttajana,
ennenkuin sydämmessä on koittanut valkeus, joka sanoo: nyt on Kristus
myöskin vanhurskautesi?" [Akiander VII, s. 418; Sukukirja.] Mutta
ei Paavokaan puolestaan säästänyt Hedbergiä. Suonenjoelta kirjoitti
hän huhtik. 10 p:nä viimemainitulle kirjeen, jonka sisältöä pilaavat
mitä ankarimmat herjaukset ja nimitykset. Paavon puolustukseksi tulee
kuitenkin muistaa, ettei hän itse osannut kirjoittaa, vaan muiden
kautta toimitti ajatuksensa paperille. Ja ennen kaikkea on tarkoin
huomattava, ettei Paavo ollut mikään teologi, jonka uskonnolliset
ajatukset olisivat noudattaneet dogmaattisesti tarkkaan määrättyjen
käsitteiden kaavaa. Juuri tästä syystä hänen sanojaan niin monesti
väärin tulkittiin.
Helsingissä taisteli J.I. Bergh niin voimallisesti uuden suunnan
henkeä vastaan, että, käyttääksemme Hedbergin ystävän ylioppilas _V.
Roslinin_ sanoja, "ei kukaan enää uskaltanut uskoa evankeliumia." [V.
Roslinin kirjeet K. Heikelille 15/4 1844, 19/2 1844 ja 5/4 1844.]
Niin kireiksi kävivät välit heränneitten ja evankelisen suunnan
tänne saapuneiden välillä, että Bergh oli pakotettu ehdottamaan,
etteivät he enää uskonnollisista asioista keskenään puhuisi. Mutta
sitä rohkeammiksi ja asiastaan varmemmiksi kehittyivät miltei
kaikki Lounais-Suomen heränneet papit. Jos he joskus, kuullessaan
Pohjanmaalta ja Savosta sekä Helsingistä tulleita tuomioita,
hämmästyivät ja alkoivat epäillä kantansa kestävyyttä, rohkaisi
Hedberg heidän uskoaan, kunnes se heistä jälleen oli ainoa oikea
ja autuaaksi tekevä usko. Näin ollen täytyi taistelun kiihtyä yhä
kiivaammaksi.
Vastenmielistä on seurata taistelun loppuvaiheita. Jaloimmatkin
henkilöt eksyivät vihaan, joka ei enää aina ole kiivautta
Jumalan kunnian puolesta, vaan hyvinkin ilmeistä lihallisuutta.
Todistuksena on esim. Jonas Laguksen toinen kirje Hedbergille. Siinä
on rakkauttakin ja hellyyttä, stiili on loistavaa, ajatusjuoksu
täsmällistä, mutta kristityn puhetta se ei ole. Kirje on päivätty
huhtikuun 2 p:nä. Se kuuluu: "Kuinka sankarit ovat kaatuneet
sodassa. Jonathan on surmattu kukkuloillasi. Minä suren suuresti
sinun tähtesi, veljeni Jonathan. Sinä olit minulle rakas: sinun
rakkautesi oli minulle kalliimpi, kuin naisen rakkaus. Kuinka ovat
sankarit kaatuneet ja aseet hukkaan joutuneet! (2 Sam. k. 1: 25
-- 27). -- Profeetat, Kristus, apostolit, Luther ja useat muut
valmistivat oivallisen lääkkeen sairaille, haavoitetuille sieluille,
kehoittaen heitä sitä nauttimaan virkistyksekseen kurjuudessa ja
kärsimyksissä, niin kauan kuin he ulkona vaeltavat. Uudelleen
synnin suruttomuuteen langennut Hedberg murtautui, houriossa
sisään, päihtyi sen nauttimisesta, ja lääke muuttui hänen kädessään
saatanalliseksi puustavi-viisaudeksi, jota hän tiedottomassa
tunteittensa liikutuksessa oksenti ja tyrkytti terveille kuin
päärlyjä sioille. 'Saarnatkaa evankeliumia kaikille luontokappaleille
= vakuuttakaa kaikille katumattomille, että heillä on Jumalan armo,
ja estäkää Aatamin lapsia elämästä jokapäiväisessä parannuksessa' --
niin selittää ja kääntää saatana raamattua. -- Eikö hyvää siementä
kylvetty, mistä siis tämä rikkaruoho? Siitä että Herra Jumala
tahtoi koetella Suomen kristillisyyttä ja antoi väärän hengen (1
Kun. k. 22: 22) mennä velttoon Hedbergiin, joka väkisin heitti pois
lapsellisen pelvon, kyllästynyt kun hän oli kestävään, Jumalan
mielen mukaiseen suruun, jota hänen olisi tullut elämän ja autuuden
menettämisen uhalla säilyttää, sairaana Kristukselta etsien apua
-- tuo ei kelvannut hänelle. Siten syntyi se väärä uskonvalo, joka
nyt myrkyttää hänen hengellisen elämänsä juurta. Hedberg ennustaa
nyt voittoa Israelin kuninkaalle (1 Kun. k. 22), häntä uskotaan
ja kuoleman hävitykset kohtaavat Kristuksen laumaa, sillä Hedberg
ottaa kai vielä tulta taivaasta lumotaksensa itseänsä ja omiansa.
(Ilm. k. 13: 13). Tätä toimitettaessa, täytyy Michan vankilassa
nauttia murheen leipää ja vettä. Hedberg lähettää petollisen veljen
Paavo Ruotsalaisen luo ja saa sentähden palkakseen yhä suuremman
sokeuden ja hulluuden, niin ettei hän itse eikä hänen veljensä enää
voi löytää ovea. Nyt lisääntyy väärä valo tuon onnettoman miehen
sielussa (voi, kuinka ovat sankarit kaatuneet ja aseet hukkaan
joutuneet!), hän sanoo nyt _löytäneensä totuuden_: hän on rikas,
hän on rikastunut eikä mitään tarvitse. Ei tarvitse hän enää ketään
ihmistä välikappaleena Jumalan kädessä (huomatkaa kaikki nuo suuret
suomukset, jotka peittävät hänen silmänsä!). Raamattu kyllä sanoo:
voi, yksinäistä, jos hän lankeaa, y.m., mutta sitä ei tuo onneton,
eksynyt ihminen enää minään pidä. Väärä luulousko paisuu hänen
vatsassaan, ja hän puhaltaa myrkyllisen, ylpeän, saatanallisen
henkensä maan neljään kulmaan. Voi sitä, joka uskaltaa hänelle
sanoa, että hän on aivan sokea ja perkeleellisellä tavalla suruton,
ja kehottaa häntä näkemään alastomuutensa ja voitelemaan silmänsä
voiteella, jotta hän näkisi! Ylpeänä hän istuu luulouskonsa linnassa,
surmaa Kristuksen laumaa ja lumoaa helvetillisellä hengellisyydellään
ne joiden edestä Jesus Kristus on kärsinyt kuoleman. Pois kaikki
inhimillinen auktoriteetti! Hänen ei enää tarvitse maata Herran
edessä, rukoillen että hän herättäisi uskon hänen hulluissa
aivoissaan. Ei, hän on oman uskonsa alottaja, ja korjailee sitä itse,
jos jotakin siitä puuttuu. Hän vetoaa, Paavaliin, Lutheriin y.m.,
mutta hän on jo menettänyt sen valon (hengen köyhyyden), jolla voisi
käsittää näiden oikean tarkoituksen. Heidän sanoistaan on perkele
tehnyt kulkusia, joilla hän kilistelee Hedbergin korvissa. -- No
niin! täytä kauhea tehtäväsi: raivoa, ole Jumalan vitsana -- kyllä
tuli sinut saavuttaa. Jos tahdot langeta polvillesi elävän Jumalan
eteen, malttaa mielesi ja tehdä todellisen, vakavan parannuksen,
mikä vielä on sinulle mahdollista, niin tahdon edelleen pitää sinua
rakkaana veljenä; jollet sitä tee, niin on tämä kirjoitus, jollei
ennen, niin Herran tulemisen päivänä, huutava korviisi, ja silloin
olet näkevä, miten perkele valkeuden enkelin muodossa on sinut
pettänyt. -- -- -- Minä suren sinua, veljeni Jonathan: sinä olit
minulle rakas. Kuinka ovat sankarit kaatuneet, ja aseet hukkaan
joutuneet".
Muutamia päiviä aikasemmin oli Lagus vielä hirveämmillä sanoilla
puhutellut Hedbergin kannattajia Lounais-Suomessa "Lähetyskirjeessään
herkkäuskoisille ja veltoille Turussa ja sen ympäristössä". Kirje
alkaa seuraavilla sanoilla: "No niin, aika on siis tullut, jolloin
me, jotka näihin asti olemme hioneet kynämme perkeleen ilmeisiä
ystäviä vastaan, olemme pakotetut kääntämään ne niitä vastaan,
jotka meistä lähteneinä ovat alkaneet kulkea omia teitänsä ja
muodostaa itsellensä raamattua vastustavan uskon. Näitä herroja
vedämme kauniisti parrasta ja saamme selville, että kun yksi karva
kuuluu Lutherille ja kaksi Praetoriukselle, niin on suurin osa
kasvanut F. G. Hedbergin, tuon nyttemmin kuuluisan uskonsepän
Gotta-kirjassa, josta asianomaiset velttoudessaan imevät mehua
suureksi iloksi perkeleelle ja koko helvetille." Selvitettyään
kirjeen vastaanottajien silloisen kannan synnyn ja kehityksen,
pusertaa Lagus kynästään seuraavat raskaan tuskan kamalat loppusanat:
"Lyhyesti vakuutan teille vihdoin, että nyt jo olette synninunen
saatanallisessa, vieläpä saatanallisimmassa tilassa, ja että on
enemmän toivoa suruttomimmasta maailman ihmisestä, kuin teistä.
Niin tahdon siis rukoilla saatanaa, ettei hän antaisi teidän tehdä
oikeaa parannusta, jotta tuo suuri päivä näyttäisi mitä kirkkaimmassa
valossa Jumalan sekä vanhurskauden että pyhyyden, jolloin teidät
heinän ja korren tavoin poltetaan tulessa ja te helvetissä opitte
käsittämään, että saatana sellaisten uskon houkkain luona, kuin te
olette, tekeytyy valkeuden enkeliksi. Nyt te uhmaillen vastustatte
niin sanottuja ihmisten tuomioita, ettekä ymmärrä että nämäkin
voisivat olla välikappaleina kovin ummistuneitten silmienne
avaamiseksi. Eläkää nyt niin hyvin, kuin voitte, ja uneksikaa armosta
perkeleen nimessä".
Valitettavasti oli Lagus näillä kirjeillään miltei vaatimalla
vaatinut vastustajansa samaan katkeruuteen ja lihalliseen kiihkoon.
Tunnustettava on kuitenkin, että K. I. Nordlundin Laguksen
hyökkäyksen johdosta kirjoittama kirje on paljon maltillisempi,
kuin ylläkerrotut Laguksen kirjoitukset, joihin se on vastauksena.
Sitävastoin mittasi Hedberg kirjottamassaan lähetyskirjeessä
"Suurille kainilaisille pyhimyksille ja paavilaisille isille
Pohjanmaalla, jotka epäuskonsa parannusopilla sortavat ja hävittävät
Kristuksen laumaa", samalla mitalla, kuin Lagus hänelle ja hänen
hengenheimolaisilleen oli mitannut. Tämä lähetyskirja, joka on hyvin
pitkä, on päivätty toukokuun 15 p:nä 1844. Siinä hän muun ohessa
lausuu: "Tietooni on tullut se bulla, jonka teidän kaikkein pyhin
päänne Jonas Lagus tämän vuoden maaliskuun 22 päivän edellisenä yönä,
niinkuin toivon suuressa hengen köyhyydessä ja elävästi tuntien
Jumalan vihan, on kyhäillyt. Vahinko vain, että mies yhteiseksi
häpeäksenne ja pilkaksenne liika paljon on riisunut päältään ne
lammasvaatteet, joilla näihin asti melko hyvästi olette älynneet
peittää todellisen pedonluontonne". Vaikka katkeruus tylsyttää
hänen sanojensa kärkeä, täytyy sitävastoin myöntää, että hänen
huomautuksensa "Uskon opista autuuteen", jota Lagus, niinkuin
tiedämme, ennen oli kiittäen arvostellut, mutta sittemmin pilkaten
nimittänyt "Gotta-kirjaksi", oli täysin oikeutettu. Tuomiten oli
myöskin Paavo Ruotsalainen, joka niinikään aikaisemmin oli sanonut
kirjaa hyväksi, yllämainitussa, huhtikuun 10 p:nä päivätyssä
kirjeessään puhunut, Mistä nyt sen kelvottomuus? Tähän kysymykseen
ei heränneitten puolelta mitään vastausta annettu. Vastaus hukkui
silmittömän katkeruuden kuiluun. Muutoin eivät Hedbergin kysymyksessä
olevassa kirjeessä löytyvät mielenpurkaukset ja huudahdukset,
semmoiset kuin esim. "Mikä saatana on puhkaissut silmänne, te kurjat
heittiöt ja antikristuksen hullut?" selitystä kaipaa. Ja semmoisista
vilisee tämä katkera, ilkeää ivaa uhkuva kirjoitus. [Akiander VII,
s. 398-428, 439-458.] -- Asiallisempi ja vähän maltillisempi on
Hedbergin elokuun 22 p:nä Paavo Ruotsalaiselle kirjoittama vastaus.
Sekin oli kuitenkin siksi itsepintaisen jyrkkä ja äkänen, ettei se
millään tavoin ollut omiaan sovintoa rakentamaan. Päinvastoin se
kilvan muiden 1844 vuoden katkerien riitakirjoitusten kera vain
syvensi herännäisyyden ja evankelisen suunnan välillä avautunutta
juopaa.
Dahlberg oli Nilsiässä Paavo Ruotsalaiselle, joka tiedusteli
hänen hengellistä tilaansa, vastannut: "Minä olen syntisenä
rohjennut uskoa, Jumalan sanaan tarttuen, minulla olevan syntein
anteeksiannon". Näiden sanojen johdosta lausui Paavo: "Ei kelpaa
pukillekaan semmoisen summakaupan tekeminen". Miten omituisilta
nämä sanat kuuluvatkin, sisältävät ne paljon. Ne luovat luotaan sen
väärän käsityksen, että opinkaavaa, oli se itsessään vaikka aivan
oikeakin, voidaan käytännössä soveltaa ihmisten eri tiloihin. Sama
näkökohta tulee esille eräässä toisessakin hedbergiläistä riitaa
koskevassa asiakirjassa. Tarkoitamme Malmbergin helmikuun 24 p:nä
1844 Hedbergille kirjoittamaa kirjettä. Tässä kirjeessä, joka muuten
on yhtä ystävällinen kuin suora, löytyy seuraava huomautus: "Sinun
tulee kohdella tosi heränneitä toisin, kuin puoliheränneitä. Varoita
niitä, jotka ovat todellisesti heränneitä, unohtamasta syntiä. Jos
he sen tekevät, putoavat he pian alas taivaastaan. Puoliheränneitä
tulee sinun hätyyttää ja heille tulee sinun osoittaa, ettei heidän
uskomisensa ja uskostaan kerskaamisensa ole muuta, kuin maailman
lasten uskoa. Se heistä, joka tätä kuuntelee, tulee korjatuksi,
mutta muut sortuvat Kristuksen ristin vihollisiksi". [Akiander
VII, s. 351.] Jollei taistelu yhä enemmän olisi takertunut opista
riitelemisen ansoihin ja näistä, nyt niinkuin aina ennenkin johtuviin
persoonallisiin hyökkäyksiin, niin olisi evankelinen suunta ehkä
voinut pelastua siitä "summakaupasta", joka oli sen heikoin puoli.
-- Eräässä tilaisuudessa lausui Paavo Ruotsalainen: "Ottakoot muut
itselleen Jumalan armon valmiina, niinkuin hyllyltä. Minun on aina
täytynyt sitä etsiä, kuin neulaa etsitään lattian raosta." [Kert.
K. A. Malmberg.] Taistelun helteessä käyttivät pietistat monesti
"summakauppana" näitä sanoja. Se oli yhtä väärin.
* * * * *
Syyskuun 20 p:nä 1844 matkusti joukko Hedbergiin liittyneitä
ylioppilaita meritse Turusta Helsinkiin. Sitä ennen olivat he
ottaneet osaa Turussa pidettyihin seuroihin. Yksi heistä kertoi
muutamia päiviä myöhemmin heidän yhdessäolostaan: "Turun markkinoilla
tapasin joukon iloisia poikia. Seuraavana päivänä kokoonnuimme
konsistoriumin vahtimestarin Ylanderin kotiin, minne naisiakin oli
kutsuttu. Noin 20 pappia ja sitäpaitsi ylioppilaita, lukiolaisia
sekä muita maallikoita oli siellä koolla. Hedberg oli tilaisuutta
varten sepittänyt kolme uutta hengellistä laulua, joita laulettiin.
Yleensä vallitsi koko seurassa vapaa, teeskentelemätön eloisuus
ja ilo. Turusta lähdin ystävämme K. Bäckmanin kanssa 20 pnä.
Koko matkalla säilytimme vapaata omaatuntoa ja olimme reippaita
ja iloisia, puhellen kohteliaasti kaikkien, sekä naisten että
herrojen kanssa, jotka vain kääntyivät meidän puoleemme". Laivassa
oli myöskin eräs nuori maisteri. Hänestä kirjoittaa kertoja: "Hän
huomasi tarkkaan kaikki liikkeemme, tuon tuostakin huoaten syviä
huokauksia, kunnes hän vihdoin ei voinut hillitä itseään, vaan
lausui meille: kaikesta olen huomannut, että te olette tulleet aivan
suruttomiksi". [V. Roslinin kirje 27/9 1844.] Tuo nuori maisteri
oli ennen mainitsemamme Otto Hjelt. Tämän vakavan, helläsydämisen
nuorukaisen käytös yllämainitussa tilaisuudessa ilmaisee sitä syvää
surua, mikä liikkui herännäisyyden pyhimmille tunteille uskollisten
nuorukaisten sydämissä, heidän nähdessään evankeliseen suuntaan
kuuluvien monesti suruttoman iloista esiintymistä. Jos kukaan, sopii
Hjelt nuorten heränneitten puolesta edustamaan tätä surua. Hänen
rinnalleen asettaa näiden aikojen herännäisyysliikkeen historia monta
muuta samanmielistä nuorukaista. Näistä mainittakoon G. B. Hildeen,
joka, niinkuin tiedämme (II, s. 423), oli ylimääräisenä pappina
Espoossa. Hänen erinomaisen huolellisesti valmistettuja saarnojaan
ja niissä värähtelevää surun säveltä kävivät usein Helsingissä
oleskelevat heränneet ylioppilaat kuulemassa. Kauan ei hänen enää
tarvinnut riitojen katkeruutta seurata, sillä hivuttava keuhkotauti,
joka pari vuotta myöhemmin pakotti hänet papintoimista luopumaan,
siirsi hänet pian taisteluista rauhaan, vaan syvästi häneen
koskivat ajan myrskyt. Haikein sydämin hän v. 1844 kirjoitti J. I.
Berghille: "Seurakunnassani toimitetut tarkastukset ovat saavuttaneet
tarkoituksensa: vainoja ei enää ole, kaikki ovat nukkuneet.
Kontrahtirovasti, joka toimitti viime tarkastuksen, sanoi että
Hedbergistä on tullut kunnon mies." [Kert. Otto Hjelt; Paimenmuisto;
G. B. Hildeenin kirje J. I. Berghille 10/8 1844.]
Vielä haikeampi oli niiden miehuuden paraassa ijässä olevien miesten
suru, jotka olivat olleet luomassa herännäisyyden suurta, näihin
asti eheää rakennusta, heidän huomatessaan yhä suurempia halkeamia
sen muureissa. Tästä surusta ei suinkaan Fredrik Gabriel Hedbergkään
osattomaksi jäänyt. Ja ehkä kaikkein kipeimmin koski katkeran riidan
synnyttämä onnettomuus niihin vanhuksiin, jotka jo lähestyivät
ikuisen rauhan satamaa ja halusivat lepoa. Kaikki tunsivat, että oli
joutunut kova aika, jolloin vihollinen sai kylvää paljon myrkyllisiä
siemeniä herännäisyyden vainioon, arvaamattomaksi vahingoksi heille
itselleen sekä nouseville sukupolville.