Jälkikatsahdus.
Oltuaan pitkät ajat verraten vähän huomatussa asemassa, valtasi
herännäisyysliike itselleen jo 1830-luvun keskivaiheilla monta
sijaa Suomen henkisen viljavainion työmailla. Yhä yleisemmin siitä
puhuttiin, yhä suuremmaksi sen merkitys tunnustettiin. Kaikki
ajattelevat ihmiset huomasivat, että valtaavat voimat olivat
raivaamassa alaa sille hengelliselle uudistukselle, jota tuo liike
tarkoitti, ja että niihin alituisesti liittyi uusia. Vanhat muodot,
joihin uskonnollinen elämä Suomessa niin kauan oli ollut ahdattuna,
olivat vielä lujat, mutta siellä täällä ne jo alkoivat heikontua ja
heräjävän hengellisyyden painosta vähin särkyäkin.
Missä uusi aate vaatii itselleen sijaa, siinä kysytään
itsensäkieltämistä ja rohkeutta sen kannattajilta. Peläten seurauksia
ja säästäen itseään pakenevat useimmat tätä vaatimusta, etsien
turvansa vallitsevien olojen ja ennakkoluulojen suojissa. Ja jos nämä
näyttäytyvät heikoiksi, ryhdytään niitä pönkitsemään ja kaikin tavoin
tukemaan. Jota perinpohjaisempaa muutosta uusi aate vaatii, sitä
huolellisemmin varustaudutaan taisteluun sitä vastaan. Hengellisen
elämän ala ei ole poikkeuksena tästä. Historia todistaa päinvastoin,
että taistelut juuri tällä alalla aina ovat olleet kovimmat. Niin
Suomessakin suuren herännäisyyden aikana. Huomattava on tässä
suhteessa varsinkin se aikakausi, jonka vaiheita tässä osassa
olemme käsitelleet. Se oli vainojen aikaa. Alituiset käräjäjutut
ja muut pakkokeinot todistavat, miten johdonmukaisesti koetettiin
rakentaa salpoja herännäisyyden leviämiselle ja painaa maahan
elävän uskonnollisuuden voimaa. Vähitellen alkoivat viranomaiset
kuitenkin huomata, miten turhat heidän ponnistuksensa olivat. Vainoja
kyllä jatkuu, mutta ne käyvät yhä heikommiksi. Herännäisyys pääsee
valta-asemaan kirkossa.
Taistelussa maailman ja virallisen kristillisyyden sortoa vastaan
syntyivät ja kehittyivät ne jalot luonteet, joista herännäisyyden
historia on niin rikas. Ei mikään aika eikä mikään hengellinen liike
maassamme ole kasvattanut niin monta kristillistä karaktääriä, kuin
tämä. Jaakko Vegelius, Jonas Lagus, Juhana Fredrik Bergh, Fredrik
Östring, Fredrik Gabriel Hedberg -- ken heidät kaikki voi luetella?
Eikä tämä koske ainoastaan johtomiehiä. Moni muu niissä taisteluissa
olleista on laajoissa piireissä tunnettu juuri kristillisenä
karaktäärinä. Semmoinen oli esim. Lauri Stenbäckin sisar, suora,
lujatahtoinen, hellä Charlotte Achrén. Ja kansan syvissä riveissä
nähtiin ja nähdään vieläkin paljon semmoisia luonteita, miehiä
niinkuin naisiakin. J. V. Snellman lausui kerran: "Minä pidän
pietistoista; se kansa tietää, mitä se tahtoo". [Kert. A. Meurman.]
-- Mikä hengellinen liike on luonut suuremman kansanpuhujan, kuin
Niilo Kustaa Malmberg, mikä runoilijan, jonka rinnalla Lauri
Stenbäck ei kestä vertailua. Ja minkä kansan syvistä riveistä on
noussut valtavampi uskonnollinen nero, kuin Paavo Ruotsalainen oli?
Tosiaankin, rikkaita lahjoja jakoi Herra Suomen herännäisyydelle!
Aatteiden aikaa tämä aika oli. Moni kysymys, joka Suomen myöhemmässä
historiassa vetää puoleensa huomiomme, sai alkunsa herännäisyydestä.
Omantunnon vapaus sai tunnustuksensa, jokaisen oikeus ottaa osaa
kansan henkisen kehityksen nostamiseksi niinikään. Juhana Fredrik
Bergh loi pyhäkouluaatteen, Henrik Renqvist raivasi tien Suomen
raittiusliikkeelle, Jonas Laguksen ja Niilo Kustaa Malmbergin
säästölaatikot pakanalähetyksen hyväksi herättivät eloon tämän
tärkeän kysymyksen. Jos herännäisyyden miesten olisi sallittu
vapaasti toimia, olisivat he näilläkin aloilla saaneet paljon aikaan.
Mutta heitä epäiltiin, esteltiin ja rangaistiin, kun he tarjosivat
voimansa Suomen Siionin herättämiseksi siitä uneliaisuuden tilasta,
johon se oli sortunut. Hallitus vastusti, kirkko vastusti, maailma
vastusti. Siten kohdeltiin esim. heidän pyrintöjään pakanalähetyksen
hyväksi. Kalajoen käräjien pöytäkirjat kertovat, mitä viranomaiset
noista heidän yrityksistään ajattelivat. Niin innostunut oli
kuitenkin esim. Lagus saamaan jotakin aikaan tällä alalla, että
hän, saatuaan toisen vaimonsa kanssa jonkunmoisen omaisuuden,
osti Toivolan talon Ylivieskassa, aikoen, niinkuin varmuudella
kerrotaan, sen verrattain tilavissa huoneissa kasvattaa nuorukaisia
pakanalähetyksen palvelukseen. -- Samaan aikaan pyysivät J. F. Bergh
ja K. Aspegren "Evangeliskt Veckobladin" ja "Hengellisten Sanomain"
puolesta Porvoon tuomiokapitulilta lupaa saada pakanalähetyksen
hyväksi koota varoja Ruotsin lähetysseuralle lähetettäviksi.
Tunnustaen tarkoituksen hyväksi, päätti tuomiokapituli v. 1839
Hänen Majesteettinsa ratkaistavaksi alistaa "eikö olisi enemmän
syytä toimittaa koottaviksi ehdotettuja varoja jonkun ulkomaan,
Englannin tahi Saksan, lähetysseminaarin käytettäväksi sekä
eikö hakijain, joiden rehellisyyttä ja kiitettävää tarkoitusta
tuomiokapituli ei suinkaan tahdo kieltää, pitäisi saada erityistä
valtuutusta tähän toimeen, jolla kyllä oikeastaan on yksityisen
yrityksen luonne ja joka riippuu siitä luottamuksesta, minkä hakijat
voivat osakseen saada, mutta katsoen siihen kannatukseen, jonka
semmoinen hanke luultavasti isänmaassa saa aikaan, vaatinee takeita,
joita ainoastaan laitokset ja yhdistykset voivat tarjota". [Kert.
Laguksen tytär Leontine Malmberg, K. A. Malmberg sekä Ylivieskan
vanhat heränneet; Akiander VI, s. 218; Porvoon tuomiokapitulin
arkisto.] Ratkaisua odotettaessa ruvettiin sanomalehdissä hanketta
vastustamaan. "Helsingfors Tidningissä" ja "Borgå Tidningissä"
ilmestyi kirjoituksia, joissa lähetysasiaa kuvattiin tarpeettomaksi,
vieläpä vaaralliseksikin. Mahdollisesti tarkoitti Porvoon
tuomiokapitulin päätöskin itse teossa koko kysymyksen tappamista.
Asiaa valaisee myöskin seuraava ote eräästä "Helsingfors Tidningissä"
vähän myöhemmin ilmestyneestä kirjoituksesta, jonka lähettäjä on
"kiitollinen niille henkilöille, jotka ovat estäneet anomuksen
lähetysseuran perustamisesta Suomeen pääsemästä valtaistuimen eteen.
Kaikki sivistyneet kansat harrastavat lähetystointa; joka meitä
kieltää rahoja kokoamasta tätä tarkoitusta varten, on järjetön."
[Borgå Tidning 1840, n:o 18 ja n:o 60; Helsingfors Tidning 1840,
nro 15.] Mutta se kiellettiin, ja Kalajoen käräjien päätös, jonka
senaatti pääasiassa vahvisti, osoitti vielä selvemmin, että koko
kysymystä pidettiin vaarallisena. Siitä syystä täytyi Laguksenkin
yrityksestään luopua. Mutta aate jäi perinnöksi tuleville
sukupolville.
Niinkuin kaikki liikkeet, varsinkin hengelliset, sorron alla
ollessaan, säilyvät puhtaampina, kuin voitolle päästyään, niin
herännäisyyskin paremmin kesti vainojen tuskat, kuin myötäkäymisen.
Tämä kieltämätön totuus tulee näkyviin ennen kaikkea hedbergiläisen
riidan vaiheissa. Lukuunottamatta Renqvistin aiheuttamaa
erimielisyyttä, oli heränneitten suuressa joukossa vain yksi sydän,
niinkauan kuin Herra koetteli liikettä vainojen kärsimyksillä.
Täydellä syyllä pidettiin tätä heränneissä piireissä suurena
voittona. Nuoretkin sen ymmärsivät. "Herran suuri armo meitä kohtaan
on näkynyt siinäkin, että hän on estänyt eriseuroja ja puolueita
syntymästä keskuudessamme", [Pietisten 1843, n:o 3.] kirjoittaa
muuan herännyt suomalainen ylioppilas Ruotsissa ilmestyvään
"Pietisten"-nimiseen aikakauslehteen v. 1843 lähettämässään
kertomuksessa Suomen herännäisyydestä. Mutta heti kun kovimmat
vainot lakkasivat, kylmeni myöskin rakkaus. Olemme nähneet mitä
siitä seurasi. Ja ulkonainen myötäkäyminen ja sitä seuraava riitojen
aika toivat näkyviin paheita, jotka eivät päässeet versomaan
kärsimysten helteessä. Yksi niistä oli ihmisauktoriteetin ylen
suuri kunnioittaminen. Tämä kunnioittaminen näkyy jo selvästi
hedbergiläisen riidan vaiheissa ja näkyy myöhempinä aikoina vielä
selvemmin. Hedberg asettui sitä vastustamaan, mutta ei nöyrässä
hengessä, ja hän tuli itse auktoriteetiksi, jota sokeasti uskottiin.
Kuvatessamme tämän ajan heränneitä, emme saa jättää mainitsematta
sitä nöyryyttä ja kunnioitusta esivaltaa kohtaan, jota he
kirjoituksissaan ja koko käytöksessään kaikkialla osoittivat.
Varsinkin oli hallitsijan persoona heille pyhä. Kauhistuksella
puhuvat he muissa maissa tapahtuneista vallankumouksista, jyrkästi
vastustaen kaikkia senkaltaisia hankkeita. Eivät oikeusjututkaan
eivätkä niistä johtuvat kärsimykset voineet tuota heidän
katsantotapaansa millään tavoin muuttaa. Tämä on sitä enempi
huomattava kuin Nikolai I:sen hallitusajan ahtaat olot epäilemättä
tuntuivat heränneistäkin monessa suhteessa vaikeilta ja moni heidän
johtomiehensä ahkeraan luki ruotsalaista kirjallisuutta, vieläpä oli
kirjevaihdossakin ruotsalaisten kanssa. "Evangeliskt Veckoblad" puhuu
"valtiollisessa suhteessa onnellisesta Suomesta", jota "emämaastaan
eroitettua ja hyljättyä lasta" Venäjän hallitus oli hoitanut
"verrattomalla hellyydellä". [Evangeliskt Veckoblad 1840, n:o 24.]
Kirjoitus on Laguksen kirjoittama. Tämän yhteydessä mainittakoon
myöskin seuraava todistus heränneitten kunnioituksesta korkeimman
vallan edustajia kohtaan. Toukokuussa v. 1842 kävi perintöruhtinas
Helsingissä. [Z. Topelius, Alexander II:s minne.] Hänen kunniakseen
pantiin toimeen tanssijaiset. Varsinkin kaikkia tämmöisiä huveja
arvostelivat pietistat hyvin ankarasti eikä ketään heistä niissä
milloinkaan näkynyt. Mutta kysymyksessä olevaan tilaisuuteen menivät
heränneetkin ylioppilaat, eikä kukaan siitä heitä moittinut, jos
kohta asiaa kyllä hieman ikävänä pidettiin. [Olivia Berghin kirje
ystävilleen 17/6 42; kert. N. G. Arppe.]
Olemme kertoneet heränneitten sanomalehdistä ja muista heidän
kirjallisista hankkeistaan. Tässäkin suhteessa on herännäisyyden
historian toinen aika huomattava. Enemmän kuitenkin sopisi odottaa,
kun muistamme, kuinka eteviä kirjailijakykyjä herännäisyysliikkeessä
löytyi. Ainoa joka kirjailijana todellakin herättää huomiota
tällä aikakaudella, on Lauri Stenbäck. Maailmakin oli pakotettu
tunnustamaan, että hän oli etevä runoilija. Mutta hänenkin
kanteleensa vaikenee vaikenemistaan, kunnes se vähitellen kokonaan
lakkaa soimasta. Ehkä oli syynä siihen sekin, etteivät Stenbäckin
heränneet ystävät näy käsittäneen hänen runouttansa. Niinpä esim.
Malmberg eräässä tilaisuudessa, jossa oli koolla heränneitä pappeja,
lausui Stenbäckille: "runosi eivät kelpaa mihinkään, ne ovat pelkkää
roskaa." [Aspelin, Lars Stenbäck, s. 333.] Turhaan koettivat muut
saapuvilla olevat papit lohduttaa runoilijaa sillä, että Malmberg ei
sitä asiaa ymmärtänyt. Nuo karkeat sanat koskivat kipeästi runoilijan
tunteelliseen sydämeen. Vielä oudompaa on, ettei Laguskaan, joka
itsekin oli runollinen luonne, näy antaneen arvoa hänen runoudelleen.
Eikä ymmärtänyt maailma hänen kanteleensa syvintä säveltä, sitä joka
paraiten kuvasi hänen rikkaan sielunsa ikävöimistä. Hän oli yksin,
aivan yksin, kun hän valmistautui uhraamaan runoutensa. Raskas oli
tämän
_"Heränneen huokaus":_
"Mun sydämeni raunio on suitsuava,
Miss' vinkuu myllertäen myrsky raivoava,
Ja jonne joskus loistaa säde kirkastava".
"Mutt' vaikka loistaa sinne säde kirkastava,
Ja vinkuu myllertäen myrsky raivoava.
Se sentään aina raunio on suitsuava".
"Oi, synnin myrsky on tuo aina raivoava,
Mun sydämeni raunioissa suitsuava
On armon auringosta säde kirkastava".
"Mutt' vaikka kauhistaa mua myrsky raivoava,
Vaikk' ilon tuottaa armon säde kirkastava,
On mulle rakas raunio vain suitsuava".
Olemme huomauttaneet heränneitten välisestä rakkaudesta niinä
aikoina, joina eivät oppiriidat vielä olleet päässeet sitä
turmelemaan. Ei tätä rakkautta häirinnyt erikielisyyskään niissä
tilaisuuksissa, joissa ummikkosuomalaista ja ruotsinkielistä kansaa
oli koolla. Pohjanmaan ruotsinkielisten seutujen heränneet papit
kävivät usein suomenkielisissä seurakunnissa vaikuttavia ystäviään
tervehtimässä. Tavallisesti oltiin silloin koolla Malmbergin luona
Lapualla sekä Durchmanin kodissa Isossakyrössä. Yhtä usein nähtiin
viimemainittujen seutujen pappeja Pohjanmaan ruotsinkielisissä
seurakunnissa. Verraten harvoin he kuitenkin siellä saarnasivat,
paitsi Malmberg ja Durchman, jotka usein esiintyivät. [Kert.
inspehtori J. Hedberg.] Yksimielisyyttä tukemassa oli pukukin.
Kansassa vanhoista ajoista siellä täällä herännäisyyden alkuaikoina
vielä käytetty körttipuku tuli heränneitten yleiseksi puvuksi
koko maassa. Monessa paikoin katsottiin karsain silmin jokaista
liikkeeseen liittynyttä, joka tuli seuroihin muunlaisissa vaatteissa.
Säätyläisnaiset käyttivät miltei aina huivia ja tummaa pukua; joku
morsian vain rohkeni hääpäivänään esiintyä valkoisessa hameessa.
Tuskin missään suhteessa oli herännäisyys niin jyrkkä, kuin
"maailmankaltaisuutta" koskevissa asioissa. Mitä heränneet itse
muutoin ajattelivat puvustaan, näkyy seuraavista Laguksen eräälle
ystävälle Kalajoen herätyksen alkuaikoina kirjoittamista sanoista:
"Noita ryysy-raukkoja, joilla verhoomme ruumiimme, tulee meidän kyllä
pitää vähä-arvoisina; ne eivät estä meitä tulemasta autuaiksi eivätkä
auta meitä autuuteen. Kyllä Luther niihin nähden on oikeassa. Mutta
Kalajoen ja muiden seutujen talonpojat ovat hyljänneet säätynsä
yksinkertaiset tavat, ja sentähden tapahtuu, että he, heräykseen
tultuaan, saavat siitä muistutuksia ja alkavat käyttää sitä
yksinkertaista pukua, jota heidän isänsä ovat käyttäneet ja vanhat
ihmiset vieläkin käyttävät. Jos he muuttamalla vaatteita tulisivat
väärään rauhaan, niin olisi perkele voittanut tarkoituksensa,
mutta juuri se, että heidän yhtä tarkasti, kuin muidenkin, täytyy
käydä armonjärjestyksen läpi, todistaa toista. Mikä on sitten
muutoksen voitto? Ensiksi, että he yhdellä kertaa vapautuvat
kaikesta maailman kaltaisuudestapa sitten, että he julkisesti
eroavat entisistä seurakumppaneistaan sekä vihdoin, että rupeavat
käyttämään heille sopivaa pukua. Että muutamat tässä suhteessa ovat
menneet liiallisuuksiin sekä etteivät kaikki kortteihin puetut ole
heränneitä, se kuuluu asian laatuun; sillä väärinkäytöksiä syntyy,
jos tehdään mitä hyvänsä. Ainoastaan oikea kristillinen vapaus kulkee
puhdasta tietä". [Akiander VI, s. 93.]
Samassa määrässä kuin herännäisyys tuli suurten joukkojen
kristillisyyden muodoksi, oli myöskin se vaara tarjona, että tuota
muotoa monesti käytettiin teeskentelevän mielen ja suruttomuuden
peitteenä. Ei pidetty enää körttipukuun pukeutumista häpeänä,
sitä kun niin moni arvossa pidetty kansalainen käytti, eikä
uskonnollisuuden harjoittamista ulkona kirkosta outona, tuo kun
oli tullut niin yleiseksi tavaksi. Herännäisyyden voittamat suuret
voitot, se suuri ajallinenkin siunaus, joka heitä silminnähtävästi
seurasi kaikissa heidän toimissaan, houkutteli nimikristittyjäkin
herännäisyyden riveihin. Ja semmoisia oli nyt, kun joukot olivat niin
suuriksi kasvaneet, vaikeampi huomata kuin ennen. Vaaraa ei salattu,
mutta ei siitä niin usein puhuttu kuin olisi pitänyt. "Sinä huomasit
useimpain heränneitten hirveän huolimattomuuden, heidän uneliaan
tilansa, heidän epäuskonsa, orjailemisensa y.m", kirjoitti Malmberg
Hedbergille 24/2 1844, lisäten: "Syynä heränneittemme huonoon tilaan
ei ole evankeliumin valon puute, vaan heidän vehkeilemisensä Jumalan
teillä, heidän laiskuutensa ja törkeä huolimattomuutensa." [Akiander
VII, s. 351.] Mutta hedbergiläinen riita veti huomion muuhun,
eksyttäen puoliheränneitä etsimään turvansa oikeassa suunnassa ja
"oikeitten" opettajain seuroissa käymisessä. Monen persoonallinen
kristillisyys hukkuu kaavan "summakauppaan", mutta useat ahdistuvat
likemmäs Herraa, nähdessään miten vaarallinen aika on.
Elävästi tunsivat useat herännäisyyden johtomiehet varsinkin näinä
aikoina vastuunalaisuutensa Jumalan edessä. Tätä tunnetta ei
taistelun hellekään voinut heistä hävittää. Ja selvään älysi moni
heistä myöskin olevansa historiankin edessä vastuunalainen sanoistaan
ja töistään. Tämä näkyy esim. siitä lisäyksestä, minkä Lagus teki
Hedbergille kirjoittamaansa ennen mainittuun hyvästijättökirjeeseen,
joka on osoitettu viimemainitulle ja K. I. Nordlundille, Sanat
kuuluvat: "Jos tunkeutuisin olemuksenne syvyyteen, koettaen vielä
kerta todistaa, miten perin väärä, vaikka ulkomuodoltaan kaunis,
asemanne on; jos sanoisin syyn siihen ja ennakolta kuvaisin
onnettoman eksytyksenne seuraukset ja niiden vaikutuksen Jumalan
armonvaltakuntaan Suomessa -- mikä apu tuosta olisi? Turhaa --
tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta, vaikka riemun sävelet
kaikuvat teidän kultaisessa touhuissanne, jota te ette huomaa
kauheaksi vankilaksi. Päätöksen tässä asiassa on Jumala jo antanut;
aika on sen ihmisten nähtäväksi saattava. -- -- -- Säilyttäkää
minun kirjoitukseni, minä säilytän teidän. Viiden, kymmenen vuoden
perästä saadaan nähdä. Silloin perkele taputtaa käsiään ilosta, ja
maailma liittyy hänen riemuunsa". [Tämä lisäys, joka ei ole painettu,
löytyy eräässä kirkkoh. E. Forsmanin omistamassa, kysymyksessä
olevan kirjeen kopiossa.] -- Samaan tapaan puhuu Paavo Ruotsalainen
Hedbergille (10/4 1844) kirjoittamassaan kirjeessä: "Mennään
vuorelle, koetellaan uhria, meidänkö uhrille Herra ennen tulen antaa
vai teidän. Se Jumala, joka tulen antaa, olkoon Jumala, meidän
palveltava. Ja tätä uhria pitää meidän kymmenen vuotta uhrata, ja
sitten vasta tiedetään, kenenkä puoleen Herra katsoo". [Akiander VII,
s. 428.]
Millainen Herran tuli herännäisyyden kaikkien nähtäväksi vuorelle
asettamassa uhrissa oli, sen on seuraava aika näyttävä.