Hedbergiläisen riidan alku.
Heinäkuun 30 p:nä 1843 asetettiin F. G. Hedberg Pöytyän seurakunnan
pitäjänapulaisenvirkaan. Tilaisuuteen oli saapunut joukko
Etelä-Suomen heränneitä pappeja. Illalla keskusteltiin, niinkuin
heränneitten piireissä tapana oli, autuuden tiestä. Mieliala oli
raskas. Valitettiin synnin voimaa ja taistelun vaikeuksia. Hedberg
katkasi nämä puheet, lausuen: "Monta kertaa olen jo elävästi kokenut,
ettei mikään muu voi tyydyttää omaatuntoa tahi vakuuttaa meitä
Jumalan armosta ja syntien anteeksisaamisesta, kuin evankeliumin
todistuksen omistaminen uskossa siitä sovinnosta, joka Kristuksessa
Jesuksessa jo on tapahtunut. Niinpä tapahtui minulle viime syksynä
Raippaluodossa eräänä aamuna, jolloin tavallisuuden mukaan jälleen
tunsin omassatunnossani lain tuomion ja mietin, miten menettelisin
saadakseni armon ja syntini anteeksi, että minulle selvästi kirkastui
se Jumalan sanan valo, että kaikki tämä jo oli minulle Kristuksessa
hankittu ja etten minä tähän muuta tarvinnut, kuin sen evankeliumin
sanan uskolla omistamisen, joka saarnaa armosta ja vanhurskaudesta.
Jättäen muut valmistukset sikseen, aloin silloin aivan
yksinkertaisesti ja lujasti turvautua tähän sanaan, sitä tehdessäni
luotani luoden kaikki perkeleen vastaväitteet ja lain vaatimukset.
Ja heti kun uskalsin näin tehdä, sain omassatunnossa myös tuntuvalla
tavalla kokea rauhaa sekä iloa Jumalan ansaitsemattomasta armosta,
jota iloisella sydämellä ja korkealla äänellä aloin kiittää ja
ylistää." [Akiander VII, s. 322.]
Ei kukaan Pohjanmaan jyrkimmistäkään heränneistä papeista olisi
moittinut Hedbergiä näistä sanoista, jos kohta muutamat kohdat
tässä lausunnossa sisältöönkin nähden erosivat heidän piireissään
kuulluista tunnustuksista. Kyllä hekin monesti olivat kokeneet
Jumalan armon suuruutta ja omantunnon rauhallista lepoa Kristuksen
hankkiman sovinnon turvissa, ja synneistään murheellisia
sanankuulijoitaan olivat he neuvoneet turvautumaan yksinomaan samaan
armoon, mutta se olisi heistä tuntunut oudolta, että Hedbergin
sanoista aivan surutonkin olisi voinut tulla siihen johtopäätökseen,
että hänelläkin ilman muuta oli syntein anteeksisaamisen rauha.
Kysymys oli käytännöllinen kysymys, joka ihmisten eri tiloihin nähden
muodostuu eri tavalla. Tätä ei Hedbergkään olisi tahtonut kieltää.
Mutta se ahdattiin opinkaavaan, jota kaikkien tuli noudattaa elämässä
ja tunnustuksessa ja siinä on nyt alkavan suuren riidan alkusyy.
Monta vuotta oli Hedberg taistellut kovaa taistelua epäuskon
kiusauksia vastaan. Elävä synnintunto ja synninsuru ajoivat häntä
yhtä elävästi kaipaamaan Jumalan armoa Kristuksessa. Sitä hän odotti,
niinkuin yön pimeässä valvova sairas odottaa päivän koittoa. Ja monta
kertaa välkkyikin Jesuksen rakkauden valo hänelle, antaen hänen
maistaa, kuinka suloinen Herra on. Mutta yö ei kuitenkaan poistunut,
ja uhkaavana kuului sen pimeästä usein lain ukkosen jylinä. Jumalan
sanasta hän tiesi, että emme mitään voi ilman Kristusta ja että hänen
sovintotyönsä hedelmät tarjotaan meille ilmaiseksi, "ilman rahatta
ja ilman hinnatta", miksi täytyisi hänen näin ollen pelvonalaisena
taistella voimatonta taisteluaan epäuskon pimeässä? Eikö ollut
Kristus tullut häntäkin auttamaan lain ikeen alta Jumalan lasten
vapauteen? Tuohon suuntaan olivat Hedbergin ajatukset jo monta
vuotta pyrkineet, ja avomielisesti oli hän monesti ne ystävilleen
ilmaissut. Eikä siinä kyllin. Hän luuli huomaavansa saman epäuskon
vallan, kuin itsessään, muissakin heränneissä papeissa ja heidän
sanankuulijoissaan ja hän oli monesti ajatellut: onko oppimme,
onko saarnamme oikea. Hedbergin uskonnollista kehitystä 1840-luvun
alkupuolella kuvaa hyvin valaisevalla tavalla hänen Raippaluodosta
syyskuussa 1842 kirjoittamansa kirje, joka selvästi on aiottu
Pohjanmaan heränneitten pappien luettavaksi. Siinä hän muun ohessa
kirjoittaa: "Vaikka me ahkeroitsemme puhtaan sanan julistamista
ja sen soveltamista jokaiseen hänen tilansa mukaan, niin emme
luultavasti kuitenkaan voi sytyttää oikein elävän evankeliumin valoa
ihmisten sydämissä, ellei sen kirkkaus ensin valaise meitä itseä. --
Tätä kaikkea en suinkaan sano siinä mielessä, kuin minä jo olisin
tuohon päässyt, vaan ainoastaan ilmaistakseni, mikä ajatukseni
mukaan on minun ja useampain (en sano kaikkien) maamme heränneitten
opettajien suurin puute; Jumala on kyllä, ja hän olkoon kiitetty
siitä, hengellänsä enemmän tahi vähemmän tehnyt työtä sydämissämme,
me olemme myöskin tässä valossa nähneet, että kristikunnan
kristillisyyden tila ei ole hyvä, ja me olemme korottaneet äänemme
pasuunan äänenä nuhtelemaan Israelin ylitsekäymisiä. Siellä täällä
suurimmassa osassa maata ovat myöskin useat sielut kuunnelleet tätä
'parannushuutoa ja alkaneet murheella kysyä: _'mitä meidän pitää
tekemän?'_ Silloin olemme myöskin, niin hyvin kuin olemme voineet,
koettaneet neuvoa näitä murheenalaisia sieluja kääntymään Jumalan
Karitsan tykö. -- Kaikki tämä on nyt tapahtunut, ja kuitenkin --
niin arvelen minä -- on Kristus Jesus, jos kohta ei kokonaan, niin
kuitenkin suurimmaksi osaksi vielä tuntematon sekä itsellemme että
sanankuulijoillemme. Sillä, rakkaat veljet, mistä muutoin tulisi
tuo heränneissä niin yleinen ja alituinen valitus epäuskosta?
Mistä tuo kylläkin yleinen hitaus, penseys ja kylmyys, jota sekä
me itse alinomaa valitamme että sanankuulijoistamme vakavimmat?
Niin, ja mistä tuo ei aivan harvinainen rakkaudeton arvosteleminen
ja tuomitseminen heränneitten omassa keskuudessa, tuo itserakas,
uuttera, viisasteleva toisten tilan mestaroiminen y.m.? Väitän
'evankeliumin ihana, Kristuksen kirkkauden valo' ei vielä ole
saanut oikein valaista meidän eikä sanankuulijoittemme sydämiä.
Me makaamme vielä suurimmaksi osaksi (käyttääkseni Boosin sanoja)
Johannes Kastajan kylmässä ja pimeässä katumusvankilassa, mutta Poika
ei ole saanut meitä oikein vapaiksi tehdä. Johanneksen kylmällä
vesikasteella olemme kastetut parannukseen, mutta Jesus Kristus ei
ole saanut Pyhällä hengellä ja tulella kastaa meitä todelliseen
uuteen syntymiseen." -- Lämpimin ja nöyrää uskoa ilmaisevin sanoin
kehoittaa kirje ystäviä "yhtenä miehenä Jaakopin tavoin taistelemaan
Jumalan kanssa siunauksesta". Vedoten Jumalan sanan horjumattomiin
lupauksiin, joista hän yhtä voimallisesti kuin kauniisti puhuu, luo
Hedberg lopuksi toivonsa silmän valoisampaan aikaan, lausuen "Kristus
on nouseva kuolleista ja on tuleva eläväksi meidän sydämissä".
[Hedbergin kirje 21-23/9 42 (Wennerström, s. 108-113).]
Ei kukaan ole tätä kirjettä moittinut. Varsinkin jos se
kokonaisuudessaan luetaan, tekee se eheän vaikutuksen. Myönnettäköön
niinikään, että Hedbergin huomautus heränneitten laillisesta
katsantokannasta ja siitä johtuvista vioista, jos kohta ehkä
liioitteleva, sisältää oikeutettujakin huomautuksia. Samaan
tapaan ajattelivat ainakin muutamat muut heränneet papit juuri
näihin aikoihin, jos kohta sillä eroituksella, että he tuolla
herännäisyydelle omituisella pyhällä pelvolla aina puhuivat armon
omistamisesta.
Muutamia päiviä myöhemmin kirjoitti Hedberg toisen samankaltaisen
kirjeen. Hän osoitti sen Paimion vastanimitetylle pitäjänapulaiselle
_K. Enebäckille_, joka oli pyytänyt häntä vieraakseen
virkaanasettajaisissa, kehoittaen häntä lukemaan sitä tähän
tilaisuuteen saapuville ystäville. Kirje on vielä evankelisempi
kuin edellinen, mutta paljon rohkeampi armon omistamiseen nähden.
Hedberg kirjoittaa siinä: "Armo tahtoo olla armoa, se on, tahtoo että
se lahjoitetaan ja vastaanotetaan ilmaiseksi, muutenhan se ei enää
mikään armo olisikaan. -- Mitä sitten tekisimme? Mitä muuta kuin
avaamme kurjat kerjäläispussimme ja otamme mielellämme vastaan,
mitä rakas taivaallinen isämme meille ilmaiseksi tahtoo lahjoittaa!
Oi, jospa toki osaisimme tämän yksinkertaisen ja samalla kuitenkin
aina niin vaikean taidon! Veljet! mitäpä meiltä sitten puuttuisi,
tai mikä perkele helvetistä saattaisi silloin vahingoittaa meitä!
-- Suuri ja sanomaton on tosin syntivelkamme; mutta mitä se nyt
merkitsee Jesuksen Kristuksen, Jumalan pojan vereen verrattuna?
Vähemmän kuin ei mitään. Alastomia ja synnin saastan tahraamia me
tosin olemme elävän Jumalan edessä; mutta mitäpä se vahingoittaa, kun
nyt Kristus tahtoo lahjoittaa ja kokonaan pukea yllemme ijankaikkisen
vanhurskautensa! -- Kieltämättä on viha, tuomio ja kadotus meidän
joka päivä hyvin ansaitsemamme osa, mutta eikö meillä ole lupa
kääntää lehteä ja kysyä: Kuka voi kadottaa? Kristus on kuollut ja
hän on myös herätetty ylös, hän on Jumalan oikealla puolella ja hän
myös rukoilee meidän edestämme." Kirjeen lopussa huudahtaa Hedberg:
"Ylös veljet! Eteenpäin käykäämme! Onhan Kristus Jesus, Jumalan Poika
meidän Vapahtajamme! meidän syntiemme tähden annettu ulos ja meidän
vanhurskauttamisemme tähden herätetty. -- -- -- Hänen armonsiipiensä
suojassa me löydämme varmuuden ja turvan kaikkia omantunnon
syytöksiä, lain tuomioita, maailman uhkaa ja kaikkea perkeleen
pelotusta vastaan." [Hedbergin kirje Enebäckille ("Fredrik Gabriel
Hedbergin muistolle juhlajulkaisu", siv. 26-29).]
Samana vuonna, kuin Hedberg kirjoitti yllämainitut kirjeet oli hän
saanut valmiiksi tunnetun, Efes.kirjeen ensimmäisen luvun johdosta
kirjottamansa kirjan. Tälle kirjalle, jonka hän ensin alisti Jonas
Laguksen tarkastettavaksi ja sittemmin tämän kehoituksesta lähetti
L. J. Niskasen ja Paavo Ruotsalaisen arvosteltavaksi, oli hän
pannut nimeksi _"Uskon oppi autuuteen"_. Esitys liikkuu alusta
loppuun evankelisella pohjalla, ja merkille on pantava, että Lagus
empimättä sen hyväksyi, vieläpä sitä arvosteli hyvinkin kiittävästi.
Hän näet kirjoitti Hedbergille 1843: "Jos kirjasi kokonaisuutena
arvosteltuna kaatuukin, joka kuitenkin on mahdotonta, niin olen
minä samalla saanut arvostelun nykyisen kristillisyyteni tiestä ja
kokemuksesta, jotka niin likeisesti sopivat yhteen kirjasi kanssa,
etten vielä ole löytänyt, en Lutherin kirjoituksistakaan, mitään
joka olisi niin aivan sydämestäni otettua. Mutta tämä sai toiselta
puolelta epäilykseni liikkeelle, asetteli arvosteluani ja teki minut
araksi niihin moniin vaikeuksiin nähden, jotka kirjaa lukiessani
astuivat eteeni. Niin suloista, epäuskoa vastaan taistelevaa ja
pitkittyvää evankeliumia en ole kenessäkään veljistämme huomannut".
Saatuansa tietää, mitä kirjasta Savossa oli arveltu, lisäsi Lagus
moniaita viikkoja myöhemmin yllämainittuun kirjeeseensä tekemässään
jälkilauseessa: "Efes.kirjeen selityksesi on kulkenut isien käsien
kautta, ja he ovat, niinkuin minäkin, arvelleet että se ansaitsee
päästä muutoksitta painoon, sekä pitäneet sitä varsinkin tänä aikana
tarkoitustaan hyvästi vastaavana. Älä siis viivyttele, vaan toimita
se painoon." Vielä elokuussa s.v. palajaa Lagus tähän asiaan,
kirjoittaen: "Olen pahoillani siitä, että kirja niin kauan on maannut
minun luonani, kuni kipinä tuhan alla, ja toivon sen pian pääsevän
saarnaamaan heränneelle, mutta epäuskon siteissä vetelehtivälle
sukukunnalle." -- Mitä Paavo Ruotsalainen arveli kirjasta, näkyy
siitäkin, että hän tavatessaan Hedbergin "Venellin häissä"
ensimäisenä sananaan hänelle lausui: "Onko kirjasi jo präntissä?"
[Wennerström, siv. 117.] Hyvin luultavaa on sitäpaitsi, että
Hedbergiin myöskin olivat vaikuttaneet Roseniuksen viimemainitussa
tilaisuudessa lausumat mielipiteet, varsinkin koska Hedberg
varmaankin, samoinkuin moni muukin, oli pahoillaan siitä kohtelusta,
minkä viimemainittu siellä sai osakseen.
Tällaisten kokemusten tukemana, oli Hedberg
virkaanasettamis-juhlassaan ystävilleen pitänyt mainitsemamme
puheen. Hän oli vakuutettu, että ainakin muutamat Suupohjankin
heränneet papit ajattelivat samoin kuin hän. Ja ettei hän tässä
otaksumisessaan erehtynyt, sen huomaamme esim. O. H. Helanderin
veljilleen samaan aikaan kirjoittamasta kirjeestä, jossa tämä lausuu:
"Me olemme tosiaankin narreja. Koko Kristuksen rikas evankeliumi
kaikkine armonaarteineen on meille avoinna, ja kehoittaen vaatii
meitä Jumalan henki vastaanottamaan, ilmaiseksi ostamaan, uskomaan
ja autuaiksi tulemaan, mutta me peräydymme, sanoen kohteliaasti:
'kiitoksia, ei', ja niin lähdemme valitusvirsiä veisaamaan siitä,
miten vaikeaa tuo on, kummoisia sikoja me olemme (joka kyllä on
totta); yksi valittaa hitauttansa, toinen suruttomuuttansa, kolmas
synnin voimaa. Tuon kaiken näkeminen, tunteminen ja kokeminen on
kyllä oikein, mutta miksi ei sekin saa olla oikein, että semmoisina
uskomme elämän Herraan Kristukseen sekä syntisinä, kadotettuina,
pahoina annamme Herran auttaa itseämme, koska hän itse sitä tahtoo?
Miksi siis valittelemme, kursailemme ja vastustelemme Herran
järjestystä? Ei mikään muu koko maailmassa auta, kuin uskominen
hänen sanaansa vastoin kaikkien tuntemisten. Tämän sanan mukaan
on kaikki arvosteltava ja siten tullaan autuaiksi. Annettakoon
tämän ohessa kaikkien kokemusten, sekä suloisten että katkerien,
olla mitä ne ovat, jääköön syrjään tuo kaikkien autuutta perivien
jokapäiväinen ruoka ja älköön näiden kokemusten nojalla vedettäkö
johtopäätöksiä sielun suuremmasta tahi vähemmästä vanhurskaudesta
Jumalan edessä, vaan pysyttäköön uskossa hänessä, joka tekee
jumalattoman vanhurskaaksi. Antautukaamme siis, rakkaat veljet, heti
Herralle, uskokaamme ja tulkaamme autuaiksi. Liika kauan olemme
jo viipyneet järjen ja epäuskon vallan alla. Jo on aika paeta
Kristuksen siipien turviin, jos kohta tulisimme tyhmiksi kuin kanat.
Tähän olen viime aikoina saanut mitä voimallisimpia kehoituksia,
niin että usein elävästi olen kokenut, että juuri tämä puuttuu, ja
kuitenkin on niin erinomaisen tärkeää, että sillä tavoin taistelemme
epäuskoa ja kaikkea muuta vastaan, joka eroittaa meitä Herrastamme
Kristuksesta". [O. H. Helanderin kirje 4/12 1843, jonka omistaa
Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.]
Mutta tälle kannalle eivät asiat jääneet. Hedberg kehittyi yhä
enemmän evankeliseksi, kehoittamalla kehoittaen ystäviäänkin
siihen. Niin vähän hän kuitenkin vielä v. 1843 ajatteli eroa
herännäisyydestä, että hän päinvastoin luuli saavansa ainakin
suuren osan liikkeestä muodostetuksi evankelisen oppinsa mukaan.
Vastarintaa hän kyllä tiesi kohtaavansa, mutta voitostaan ei hän näy
epäilleen. Herännäisyysliike, johon Hedberg yhä edelleen luki itsensä
kuuluvaksi, oli vapautettava vanhan herännäisyyden hänen mielestään
aivan väärästä katsantotavasta -- tuo on hänen tarkoitusperänsä
ja sen saavuttamiseksi toimi Hedberg ahkerasti. Huomattavia tässä
suhteessa ovat varsinkin seuraavat, Hedbergin kirjeestä Siuntion
kirkkoherranapulaiselle _J. F. Cajanille_ lainatut sanat: "_Vanhan
pietismin pääerehdys_ oli siinä, että se Don-Quixotin tavoin antautui
taisteluun luultuja vihollisia vastaan, joita ei todellisuudessa
ollut olemassa. Sillä se taisteli toimetonta, kuollutta uskoa vastaan
töitä teroittamalla ja tarkkaan määriteltyjä autuudenjärjestyksiä
laatimalla, vaikka sen olisi pitänyt pystyä katsomaan syvempään sekä
huomaamaan, että epäusko ja itsevanhurskaus kaikkialla pohjalla
piiloutuivat maalatun uskon pinnan alle, ja vaikka sen siis olisi
pitänyt nuhdella maailmaa sentähden, ettei se uskonut Kristukseen,
nuhdella sitä vanhurskaudesta ja tuomiosta sekä tämän ohessa julistaa
Kristuksen evankeliumia, sekoittamatta siihen teko-oppeja, järjen
laatimia ehtoja ja itsevanhurskaita parannusjärjestyksiä." [Akiander
VII, 327.]
Jo ennenkuin O. H. Helander kirjoitti vasta mainitsemamme kirjeen,
oli sattunut tapahtumia, jotka yhä jouduttivat evankelisen suunnan
nopeaa kehitystä. Palajamme sentähden näihin tapahtumiin.
Syyskuun 10 p:nä 1843 asetettiin _K. Hacklin_ kappalaisenvirkaan
Raumalle. Hän kuului heränneisiin, ja tilaisuuteen saapui lukuisasti
hänen hengenheimolaisiaan, niiden joukossa Hedberg. Tässä
tilaisuudessa esitti viimemainittu keskustelunalaiseksi kysymyksen
"miten tulisi menetellä, jotta ei vanhurskauttamisen jälkeen eksyisi
salaisesti luottamaan harjoittamaansa pyhitykseen ja entisiin
kokemuksiinsa, siten kadottaen armon ja Kristuksen vanhurskauden?"
_K. H. Lindfeldt_, joka siihen aikaan oli kappalaisenapulaisena
Vampulassa, kannatti lämpimästi Hedbergin julkilausumaa vakaumusta,
että nim. alituisesti uudistuva luottamus Jumalan armoon Kristuksessa
yksin voipi suojella sielua salatun itsevanhurskauden harhateille
joutumasta. Keskustelun tuloksena oli yleinen ilo ja riemu. Hedberg
on itse kuvannut tilaisuudessa vallitsevaa mielialaa seuraavin
sanoin: "Yksi sanoi: miksi ei kukaan ennen ole minulle tätä sanonut.
Toinen itki, vapisi ilosta ja syleili veljeään, lausuen: voi rakas
ystävä, en ole koskaan aavistanut, että Kristus olisi niin armollinen
tämmöiselle syntiselle ja että kristinusko olisi niin autuas asia!
Kolmas: näihin asti en ole tietänyt autuuden tietä, vaan oma
kelvottomuuteni on aina tuottanut levottomuutta omalletunnolleni ja
sentähden olen karttaen pelännyt Jumalaa ja niitä, joita olen pitänyt
hänen ominaan. Mutta nyt minä näen, että Kristus on minunkin oma ja
tästä lähtien on elämäni oleva ihan toista kuin ennen". [Akiander
VII, 333 -- 34; Paimenmuisto.]
Hacklinin luota lähtivät Hedberg ja Lindfeldt Turkuun, minne
syysmarkkinoiden takia oli saapunut ennenmainittu K. I. Nordlund.
Tämä, jota kiitetään vakavaksi mieheksi, ei vielä tiennyt,
mikä muutos Hedbergin sekä muiden ystäviensä uskonnollisessa
katsantotavassa oli tapahtunut. Väleen hän kuitenkin pääsi siitä
selville, eikä aikaakaan, niin oli hän jo itsekin samalla kannalla.
-- Näille markkinoille oli myöskin E. M. Rosengren saapunut. Hedberg
kävi häntäkin tervehtimässä. Astuessaan hänen huoneeseensa, tapasi
hän siellä muutamia lukiolaisia, joille Rosengren paraikaa puhui
sydämen murtumisen tarpeellisuudesta ja miten tärkeää olisi siihen
pyytää armoa Jumalalta. Hedberg lausui: "vaikken minä tänään esim.
ole noin rukoillut, taistellut ja antanut lain murtaa itseäni,
vaan kuljeksinut kaduilla markkina-asioitani toimittamassa, niin
olen kuitenkin tällä hetkellä varma siitä, että minulla Jesuksen
Kristuksen tähden on Jumalan armo ja syntein anteeksiantamus, jos
kohta en nyt ole sitä tuntuvasti kokemassa, vaan päinvastoin pikemmin
aivan toista". Rosengren epäili vielä, mutta jo muutaman viikon
perästä oli hänkin liittynyt Hedbergiin. [Akiander VII, 135 -- 36.]
Nopeasti levisi uusi suunta Lounais-Suomessa. Turussa esim., missä
varsinainen herännäisyys ei aikaisemminkaan ollut päässyt laajemmin
leviämään, liittyi siihen paljon ihmisiä. Sikäläisissä heränneissäkin
sai se jalansijaa. Kuitenkin löytyi heidän joukossaan niitäkin, jotka
esiintyivät Hedbergiä vastaan. Näistä mainittakoon kristillisenä
karaktäärinä yleisesti kunnioitettu [Kert. arkkipiispa T. T. Renvall,
y.m.] neiti _Gustaava Cairenius_. Kun esim. Hedberg marraskuun 10
p:nä 1843, jona päivänä heränneitten ylioppilasten tavoin oli ruvettu
hartauskokouksia pitämään, erään ystävän luona piti seuroja Turussa,
puhui neiti Cairenius hänen esitystään vastaan. Leikillisesti
lausui Hedberg: "taas vetää neiti Cairenius esille Nohrborginsa",
ja muutamia hengellistä uneliaisuuttaan surevia lohdutti hän
sanoilla: "oi, tuo on rikkaläjälle asettumista". Lounais-Suomen
papeista ei kukaan asettunut Hedbergiä vastaan. Miltei ainoa, joka
edelleen jyrkästi pysyi herännäisyyden opin kannalla, oli Turun
kappalainen, vakavamielinen _M. Nordqvist_, mutta tämä oli jo vanha
eikä sekaantunut uskonnollisiin väittelyihin. [Kert. Otto Hjelt;
Paimenmuisto.]
Jota suurempaan uskonvarmuuteen Hedberg ja muut uuden suunnan
kannattajat luulivat päässeensä, sitä selvemmin he myöskin
ymmärsivät, että kova taistelu oli tulossa. Tämä asia lie ensi
kerran heidän piirissään joutunut oikein vakavan keskustelun
alaiseksi lokakuussa 1843, jolloin Rosengren ja Hedberg kävivät
Marttilassa K. I. Nordlundia tervehtimässä. Mutta edelleenkin oli
Hedberg vakuutettu siitä, että moni herännäisyyden huomatuimmista
henkilöistä (etenkin luotti hän Lagukseen ja Paavo Ruotsalaiseen)
tulisivat asettumaan hänen puolelleen. Hän ei huomaa ja tuskin kukaan
mukaan herännäisyyden johtomiehistä sen siihen aikaan huomasi, että
herännäisyydellekin oli joutunut oppiriitojen aika ja että semmoinen
aika aina, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, vetää ihmiset pois
"ainoasta tarpeellisesta", eksyttäen heitä kiinnittämään huomionsa
oppiin oppina ja sen selvittämisestä itselleen ja muille löytämään
tyydytystä uskolleen. Jos Hedberg oli huomannut vikoja heränneissä,
oliko niihin todellakin, niinkuin hän väitti, syynä se, että heiltä
olisi salattu Kristuksen evankeliumi? Ja jos, niinkuin myöntää
täytyy, yksipuolisesti laillista saarnaa usein kuultiin heränneitten
pappien suusta, seurasiko siitä, että kaikki niin saarnasivat?
Jos toisen lahjat ja hengelliset kokemukset paremmin soveltuivat
julistamaan sitä totuutta, että Jumala on pyhä ja vanhurskas, toisen
Herralta saama valistus teki hänet kelvollisemmaksi Kristuksen
evankeliumin suloisuutta ilmoittamaan -- seuraisiko siitä, että henki
ei ollut sama, että he palvelivat eri herroja? Eikö ollut pääasiana
se, että kumpikin oli herännyt synnin ja suruttomuuden unesta elävää
Jumalaa palvelemaan niillä lahjoilla ja sillä valolla, minkä olivat
häneltä saaneet? Toisiaan epäilemään ja soimaamaanko, vai toisiaan
täydentämäänkö he olivat kutsutut? Lain voimako se oli, joka nukkuvan
kirkon helmoista oli nostanut eloon tuon suuren herännäisyysliikkeen
koko maassa? Eikö ollut kukaan tässä liikkeessä käsittänyt Kristuksen
evankeliumia ennen vuotta 1843?
Jokainen uusi uskonnollinen suunta ilmaisee jotakin puutetta siinä
kokonaisuudessa, josta se lähtee. Niin sekin, joka on saanut
nimensä Hedbergistä. Mutta jos tämä myönnetäänkin, jos täytyykin
tunnustaa, että Hedberg oli kutsuttu huomauttamaan herännäisyyden
opillisista yksipuolisuuksista -- siitä etenkin, että katumusta,
synninsurua, parannusta monesti teroitettiin Jumalan armon
omistamisen kustannuksella, löytyy paljon, joka oikeuttaa ylläolevan
kysymyksiin. Hedberg oli vakaumuksen mies, ja tämä vakaumus oli
syntynyt ja kehittynyt kovissa taisteluissa. Hän oli kokenut
paljon. Mutta juuri sentähden on jälkimaailma oikeutettu kysymään:
eikö hän alussa, ennenkuin taistelun melske esti häntä kuulemasta
perustamassaan suunnassa lausuttuja eksyttäviä väitteitä, huomannut,
mihin vaaroihin hänen oppinsa voisi johtaa juuri sentähden, että
hän hylkäsi miltei kaikki, mikä oli omituista pietistiselle
sananjulistukselle, joka puutteineenkin, niinkuin hän itsekin
myönsi, oli ollut ja oli maan suolana? Hedbergin uudet ystävät ovat
siksi vähäpätöisiä hänen rinnallaan ja riippuvat niihin määrin
hänestä, ettei heitä voi syyttää niistä oppiriidoista, jotka nyt
ovat alkamassa. Mutta odottaa sopisi, että hän sensijaan huomaisi
monen heistä alusta alkaen ilmeisesti eksyvän. Vastauksissaan heidän
kirjeisiinsä Hedberg ei ketään nuhtele, tuskin sanallakaan oikasee,
ei silloinkaan kun he selvästi erehtyvät opissa tahi puhuvat pyhistä
asioista mitä jokapäiväisimmillä sanoilla. Muutamat otteet heidän
v. 1843 kirjoittamistaan kirjeistä todistakoot, minnepäin oltiin
menossa. E. M. Rosengren ilmaisee ilonsa seuraavin sanoin: "Nyt
tiedän, kuka Jesus on ja mikä minä olen. Me sovimme niin hyvästi.
Hänellä on, mitä minulla ei ole: _vanhurskautta, pyhyyttä, armoa,
viisautta,_ ja minulla sitävastoin on, mitä hänellä ei ole: _syntiä,
hulluutta, kadotusta y.m._ Emmekö sinustakin ole hyvin mukava
aviopari? Tiedätkö, minä uskon, ettei minun enää milloinkaan tarvitse
häntä _etsiä_". -- Eräs nuori pappi _K. Hackstedt_, joka oli ollut
saapuvilla Hacklinin virkaanasettajaisissa Raumalla, kirjoitti
Hedbergille vähän myöhemmin: "Kun vihastun tahi teen syntiä, niin
koetan ilman katumusta ja parannusta heti uskoa, että Jesus on
senkin synnin edestä maksun maksanut ja että hän on minun herrani.
-- -- -- Ennen tahdoin olla pietista vaatteissa ja alakuloisuudessa,
mutta olin matkalla helvettiin. Björkqvistiä nyttemmin en pidä
muuna kuin muitakaan järjestelmällisiä, haisevia tekopyhiä". Jos
jo nämä sanat ilmaisevat huolimattomuutta ja ylimielisyyttä, jota
Hedbergin olisi pitänyt hämmästyä, tulee hänen edustamansa suunnan
eksytys vielä selvemmin näkyviin esim. seuraavista K. K. von Essenin
kirjeestä Hedbergille lainatuista sanoista: "Vaikka me (v. Essen ja
hänen ystävänsä J. F. Cajan) emme voineet käsittää asiaa sydämellä,
niin tartuimme siihen aivoillamme, pidimme siitä kiinni, asettaen
oman järkemme perkeleen järkeä vastaan. Siten pääsimme lujalle ja
vankalle pohjalle, sille pohjalle nim. että kun perkele ja epäuskomme
riistävät meiltä valon ja alkavat tehdä meille vanhurskauttamisen
salaisuuden epäluulon alaiseksi, syyttämällä meitä milloin mistäkin,
joka muka tekisi meidät kelpaamattomiksi armoa omistamaan, niin
taistelemme kaikin voimin vastaan ja huudamme rohkeasti perkeleelle,
että olemme Jumalan lapsia, vaikka sydämemme ja omatuntomme mitä
hirveimmällä tavalla tuomitsevat meitä. Siten koetamme säilyttää
valoamme päässä s.o. riippua kiinni puhtaasta opista silloinkin,
kun emme sydämellä voi mitään käsittää. Siten luulemme saavamme
aikaan sen, ettei tie kasva umpeen, vaan mikäli mahdollista pysyy
auki, niin että sitten osaamme perille, kun saamme halua ja voimia
kävelläksemme." [Akiander VII, s. 340; Wennerström, s. 121.]
Siis K. K. von Essenkin! Niin ilmeistä väärinkäsitystä uskonelämän
luonteesta ilmaisevat nämä sanat, ettei asia siihen nähden selitystä
kaipaa. Perin väärin olisi sanoa Hedbergin kantaa semmoiseksi. Mutta
täydellä syyllä voi kysyä: eikö ollut hänen opissaan, tahi ainakin
siinä muodossa, jossa hän sen oli esittänyt, paljon yksipuolisuutta,
koska se voipi johtaa semmoisiin tuloksiin? Huomattava on nim., että
v. Essen oli herännyt ja sitäpaitsi oppinut ja teräväpäinen mies,
niin että hänen uskonopillisten tietonsakin avulla olisi pitänyt
päästä käsittämään, miten väärää tuo puhe oli. Hän oli ikäänkuin
hurmautunut Hedbergin opista, muulla tavoin tuskin voi semmoisia
sanoja hänen kynästään lähteneinä selittää. Monesta tosiuskon
eri tilasta, etsivästä, kilvoittelevasta, kiusausten alaisesta
uskosta puhuu Hedberg sivumennen vain ja ikäänkuin epäillen. Hänen
kannattajansa, jotka eivät olleet kokeneet, mitä hän oli kokenut,
menivät alusta alkaen paljon pitemmälle.
Jolla ei ollut varmaa uskoa armontilastaan, niin ettei hän sitä
milloinkaan epäillyt, ei silloinkaan kun omatunto pani vastaan, hän
oli epäuskossa. Tämän käsityksen täytyy saada Hedbergin ja hänen
hengenheimolaistensa kirjevaihdosta v. 1843. Eikä siitäkään mihinkään
pääse, että suunnan uskonkäsitteessä varmuus, totenapitäminen saa
siksi suuren merkityksen, että siihen tuskin muita oleellisia
tuntomerkkejä enää mahtuu. Mutta mikäli asia koskee Hedbergiä ja
muita suuntaan liittyneitä tosi heränneitä, on asian opillinen
puoli tarkkaan erotettava siitä uskonelämästä, jota he itse elivät.
Valitettava asia vain on, että tuo evankeliumin oppi uskosta
houkutteli turviinsa lukemattomia, jotka eivät aavistaneetkaan, mitä
Hedberg tarkoitti, kun hän puhui uskosta. Ja hyvin outoa on, että
tuo Herran koulussa kasvatettu mies näin ollen uudelleen ja aina
uudelleen puhuu epäuskosta ja itsevanhurskaudesta, niinkuin tuskin
muita syntejä enää löytyisikään. Yksipuolisuudesta oli hän syyttänyt
pietismiä, mutta yksipuolista oppia hänkin luo. Yhä jyrkemmäksi
kärjistyy näiden suuntien väli. Taistelu on välttämätön.