Herännäisyyttä arvostelevia Kirjoituksia vuosina 1841-1844.
V. 1841 ilmestyi Falunissa P. A. Huldbergin kustannuksella
kirjanen, jonka otsakkeena on: _"Varoitussanoja Suomen pietismin
johdosta"_. On saatu tietää, että se on F. G. Hedbergin kirjoittama.
Tekijä arvostelee siinä herännäisyyttä yksinomaan ystävälliseltä
kannalta, ja että sitä pidettiin heränneitten piiristä lähteneenä
puolustuskirjana, näkyy siitäkin, että kontrahtirovasti Tolpo Turun
pappeinkokouksessa moittien puhui sen ilmestymisestä. Sitä ei sovi
kummastella, että tekijä ei ilmaise itseänsä -- hän käyttää vaan
nimeä "Suomalainen" -- mutta otsake tuntuu oudolta. Ehkä on sen
tarkoituksena hankkia kirjalle suurta lukijakuntaa. Tämä on pieni
asia, mutta tärkeämpää on, että tämä julkaisu on todellakin hyvä
puolustus herännäisyydelle. Varsinkin elävän kristityn suhdetta
maailmaan ja siitä syntyvää eripuraisuutta ihmisten keskuudessa
käsittelee tekijä elävästi ja taidolla, käyttäen väitteensä tukeeksi
paitsi raamatunlauseita, hyvästi valittuja otteita Augustinuksen,
Lutherin, Arndtin, Francken y.m. kirjoituksista. Tämä kirjanen on
kaunis todistus siitä vakaumuksesta ja perusteellisuudesta, millä
heränneet puolustivat itseään maailmaa ja nimikristillisyyttä
vastaan. ["Warningsord i anl. av Pietismen i Finland samt därav
föranledda söndringar"; Aspelin, Lars Stenbäck, s. 336; Turun
pappeinkokouksen pöytäkirjat (1842).]
Jos kukaan kaipasi Stenbäck, joka monesta syystä oli erinomaisen
sopiva kynällä ajamaan herännäisyyden asiaa, "Evangeliskt
Veckoblad'in" lakkautuksen jälkeen lehteä, jossa hän ja hänen
ystävänsä saisivat ajatuksensa julkisuuteen. Suomessa ei voinut
toivoakaan viranomaisten suostumusta tämän henkiselle lehdelle, eikä
semmoista Ruotsissakaan siihen aikaan ilmestynyt. J. Ternströmin
"Nordisk Kyrkotidningkään" ei Stenbäckiä ensinkään miellyttänyt,
jonka vuoksi hän vähän koetti Skarstedtin kautta saada uutta
hengellistä lehteä syntymään Ruotsissa. Mutta tämäkin hanke
jäi kesken. Sensijaan julkasi Stenbäck kesällä 1842 kirjasen,
nimellä _"Muutama sana Pietismistä"_, jossa hän innolla, mutta
samalla arvokkaasti ja valituin sanoin esiintyy herännäisyyden
puolustukseksi. Tämän julkaisun aiheuttivat lähinnä ruotsalaisen
teologin Reuterdahlin "Theologisk Qvartalskrift" nimisessä
aikakauslehdessä samana vuonna Pietismistä julkaisema kirjoitus,
jossa muun ohessa sanotaan: "Pietismi pitää kiini raamatun opista
ja tunnustuskirjoistamme, mutta se on liika rehellinen, liika
ahdasmielinen ja arka, niin asiaan kuin sanoihin nähden. Se
puollustaa vanhaa ja pyhää asiaa, mutta tekee sitä huonosti, sillä
se eroaa yksinäisyyteen ajasta ja maailmasta, jotka sentähden
vetäytyvät siitä pois." Tunnustaen kirjoituksen maltilliseksi ja
puolueettomaksi, teroittaa Stenbäck, että elävän kristityn täytyy
tehdä täydellinen pesäero maailmasta, sekä näyttää raamatun sanoilla,
miten Herra itse ennusti opetuslapsilleen maailman vihaa. Vedoten
apostolien todistukseen "kaikkien, jotka jumalisesti Jesuksessa
Kristuksessa tahtovat elää, täytyy vainoa kärsiä", puolustaa hän
heränneitten kantaa tunnetulla lämmöllään ja jyrkkyydellään. Kirjanen
on lyhyt -- se sisältää ainoastaan 31 sivua -- mutta sisältörikas
ja asiallinen. On lausuttu se arvelu, että Stenbäck kirjoitti sen,
tahi ainakin lopullisesti valmisteli sitä Turun pappeinkokouksen
aikana. Joka tapauksessa sai hän tässä tilaisuudessa tuetta
mielipiteilleen. Mutta hän oppi samalla myöskin punnitsemaan sanojaan
ja puolueettomasti arvostelemaan sitä suurta uskonnollista liikettä,
jonka edustaja hän oli. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia lauseita
kirjasen lopusta: "Pietismi ei ole ilman vikoja eikä se milloinkaan
ole pitänyt itseään täydellisenä; kivulla tunnustaa se vikansa eikä
suinkaan tahdo niitä puolustaa, sillä se tuntee aivan hyvin syvän
aatamilaisen turmeluksen omassa povessaan. Mutta missä se on oikeaa,
siellä pyrkii se käsittämään Kristusta ja elävän elämän hänessä,
niinkuin Jesus Kristus sen käsittää, -- ja Jumalan armoa, joka on sen
herättänyt sitä etsimään, tahtoo se tunnustaa, puolustaa, ylistää,
siitä se tahtoo pitää kiinni ja sitä seurata elämässä ja kuolemassa,
myötä- ja vastoinkäymisessä, jos vaikka koko maailma asettuisi sitä
vastaan. Mutta jos sen vastustajille hiljaisena hetkenä elämän ja
kuoleman vakavuus häämöttäisi, ja korkeamman, kaikelta järjeltä
salatun, Jumalasta syntyneen elämän salama välkkyisi läpi pimeyden ja
sumujen, niin kuiskaisi ainakin silloin tyyntynyt ajatus jumalallisen
painon voimalla heidän korvaansa viisaan Gamalielin sanat: 'jos tämä
neuvo tai teko on ihmisiltä, niin se tyhjään raukeaa, mutta jos se
on Jumalalta, niin te ette voi sitä tyhjäksi tehdä, jos ette tahdo
Jumalaa vastaan sotia'."
Kesäkuun 21 p:nä 1842 hyväksyi Turun tuomiokapituli Stenbäckin
kirjasen painettavaksi. Jo tämä seikka todistaa, että se, vaikka
se käsittelikin päivän polttavaa kysymystä, on maltillisesti
kirjoitettu. Sen tunnustuksen tekijä vastustajiltaankin sai.
Niinpä sanoi "Helsingfors Morgonblad" kirjoituksen "edustavan
pietismiä tämän jalommassa muodossa" sekä että se oli kirjoitettu
"nerokkaasti ja maltilla". Itse pietistisestä liikkeestäkin
sanotaan samassa numerossa: "Ei kukaan ajatteleva ihminen voine
kieltää pietismin suurta merkitystä, joka on siinä, että sekin
puolestaan antaa uudenaikaiselle indifferentismille ja jo kaavaan
jähmettyneelle puhdasoppisuudelle voimallisen herätyksen uuteen
elämään ja siten helmassaan kätkee hengellisen uudestisyntymisen
siemenen." Ja "Helsingfors Tidning", joka sitä niinikään
arvostelee, lausuu tunnustaen: "Miten eroavat mielipiteet pietismin
arvosta ja merkityksestä ovatkin, on jokainen sitä tarkoittava,
puolueettomuudella ja maltilla kirjoitettu riitakirjoitus
vastaanotettava kunnioituksella". Kiittävästi puhuu myöskin "Borgå
Tidning" Stenbäckin kirjasesta. Mutta jyrkästi vastustavalle kannalle
nämä lehdet itse asiaan nähden kuitenkin asettuivat, monesti
kiivaastikin arvostellen pietismiä ja sen puolustajia. Niinpä
kirjoittaa esim. "Helsingfors Morgonblad", ilmoittaessaan Stenbäckin
"Några ord om Pietismen": "Pietistat tahtovat kernaasti kirjaimen
mukaan sovelluttaa raamatunlauseita, joista he hakevat tarvittavaa
tuetta subjektiivisille mielipiteilleen" -- "Pietismi tahtoo
välttämättä elää riidassa maailman kanssa, jonka vihan ja ylenkatseen
alaisena se tahtoo olla. Ehdottomasti se tuomitsee jokaisen
vakaumuksen, joka ei kulje samoja teitä sen kanssa. Semmoinen
vääräuskoiseksi leimaaminen kuuluu pietismin periaatteeseen, se
kun ankarasti vaatii jyrkkää kuuliaisuutta kirjoitetun sanan
kirjaimelle; sentähden se tahtookin sovelluttaa kristillisyyttään
siihen, mikä on pientä ja vähäpätöistä, ja tuomiten arvostella
itseään, muita ja elämää, joka on erämaa ja jota pitää vihata."
["Några ord om Pietismen"; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 347;
Turun tuomiokapitulin arkisto; "Helsingfors Morgonblad" 1842 N:o 91;
"Helsingfors Tidning" 1842 N:o 70; "Borgå Tidning" 1842 N:o 9.]
Samana vuonna kuin "Några ord om Pietismen" ilmestyi Suomessa,
painettiin Falunissa ruotsinkielinen käännös pseudonymi Christianus
Alethophilos'in saksaksi kirjoittamasta kirjasta "Keitä ovat ja
mitä tahtovat pietistat?" Sanoen pietismiä hyvin vanhaksi, sitä
kun kaikkien aikojen hurskaat edustavat, sanoo tekijä vakaamman
uskonnollisen elämän "varsinkin pohjoisissa maissa" syntyneen
Spenerin ja Francken vaikutuksesta. Puolustaen pietismin oppia ja
kieltäen sen olevan tunnekristillisyyttä tämän sanan huonommassa
merkityksessä, puhuu hän kattavasti pietistain urhoollisuudesta
totuuden tunnustamisessa, heidän hartauskokouksistaan y.m. Hän
perustaa väitteensä monien vuosien kuluessa varsinkin suurissa
kaupungeissa tehtyihin huomioihin. Suomen herännäisyyttä ei tässä
kirjasessa mainita, mutta sen henki on aivan sama ja hankki sille
täälläkin monta lukijaa. Sekin lausui painavan sanan herännäisyyttä
koskevissa riidoissa. Kirjan loppusanat kuuluvat: "Ken voi kieltää
hurskasten esimerkin missä hyvänsä semmoisia löytyy raamatussa ja
ihmiselämässä, vielä tänään saaneen monen raa'an syntisen, monen
himojensa kurjan orjan häpeämään ja levottomuudesta pelkäämään.
Hurskasten heille lausumat sanat, kertomukset, opetukset, nuhteet,
varoitukset ja kehoitukset ovat hyvä siemen, joka kyllä usein voi
pudota kovaksi tallatulle tielle, kivikkoon tai ohdakkeisiin, mutta
myöskin hyvään maahan, missä se itää ja kantaa paljon hedelmää. Tämän
maailman kevytmieliset lapsetkin, jos pilkkaavatkin ja häväisevät
hurskaita, tietävät kuitenkin aivan hyvin sydämensä syvyydessä,
millainen heidän oma tilansa on muiden tilaan verrattuna, eivätkä
salaisesti voi heiltä kunnioitustaan kieltää. Olen usein nähnyt, että
maailman lapset ovat kutsuneet näitä hurskaita tautivuoteellensa,
saadakseen lohdutusta heidän esirukouksistaan ja puheistaan, taikka
että on toivottu samankaltaista kuolemaa, kuin heidän oli. Älköön
sentähden oudoksuttako, että yhdyn Schlegelin kahdeksannentoista
vuosisadan historiassaan lausumiin sanoihin, että nim. kaiken sen
jälkeen, mikä on sanottu pietistain puolustukseksi ja heitä vastaan,
lopullisesti täytyy tunnustaa: he ovat _maan suola_." ["Hvilka äro
och hvad vilja pietisterna"; kert. N. G. Arppe ja Charlotte Achrén.]
Vielä toinenkin ulkomaalaisen kirjoittama kirja ilmestyi näihin
aikoihin pietismiä arvostelemaan. Se on siihen nähden edellistä
tärkeämpi, että se on kirjoitettu Suomen oloja silmällä pitäen. Sen
nimenä on: _"Pietismi, sen oikea käsittäminen ja käsitteleminen"_.
Tekijä oli oppinut saksalainen teologi K. Fromman Venäjällä. O. V.
Ehrnströmin kääntämänä ilmestyi kirja ruotsiksi Helsingissä 1842.
Se herätti valeen mitä suurinta huomiota. Varsinkin arvostelivat
muutamat sanomalehdet sitä hyvin kiittävästi. Niinpä sanoo "Borgå
Tidning" kirjan sisältävän "paljon luettavaa sekä pietistoille
että muille", "edelliset kun siitä näkevät, miten heitä arvostelee
suvaitseva vastustaja, ja koska viimemainitutkin siitä ymmärtänevät,
ettei pietismiä saa kohdella välinpitämättömyydellä, vielä
vähemmin ylenkatseella". Lehti kehoittaa sitä lukemaan Stenbäckin
"erinomaisesti kirjoitetun" kirjan rinnalla.
Fromman oli muun ohessa väittänyt, että kadotuksen pelko enemmän kuin
rakkaus Jumalaan vaikuttaa pietistaan sekä että tämä etsii häntä
miltei yksinomaan autuuden ikävöimisen tähden. Kirjaa arvostellessaan
"Helsingfors Tidning'issä" vastasi nimimerkki (Juliu)s (Ber)gh
tähän syytökseen seuraavin sanoin: "Jos te, minun herrani, voitte
rakastaa Jumalaa niin paljon, että siihen rakkauteen voitte perustaa
luottamuksenne, niin en minä sitä voi, eikä kukaan sitä voi, niinkuin
kirjoitettukin on: 'ei niin, että me olemme Jumalaa rakastaneet,
vaan hän on rakastanut meitä'. Olen syntiä tehnyt elävää Jumalaa
vastaan ja omatuntoni todistaa, että 'Jumala ei anna itseään
pilkata'." Viitaten raamatun todistukseen vanhurskauttamisesta uskon
kautta, huudahtaa kirjoittaja: "Mutta tähän vastaisi kai oppinut
pastori: enkö ole sitä sanonut, että pietista, väittäessään yksin
elävänsä hurskasta uskonelämää, on ylpeä." Kirjoitus on pitkä ja
hyvin perusteellinen. Jos se puhuukin pietistan jyrkkää, väittelyn
helteestä joskus hieman kiivastunutta kieltä, on se kauttaaltaan
asiallinen ja arvokas. Sitä vastusti samassa lehdessä muutamia päiviä
myöhemmin eräs lähetetty kirjoitus, jossa huomautetaan, että --s --gh
väärin oli syyttänyt Frommania katolisuudesta, hän kun oli puhunut
vain Kristuksesta "meissä" eikä "meidän edestämme".
Frommanin kirjan johdosta astui taistelutantereelle nuori maisteri,
jonka nimen jo olemme maininneet: Antero Vilho Ingman. Hän oli
syntynyt 1819, tuli ylioppilaaksi 1838 ja filosofiankandidaatiksi
1842, oli kihloissa K. K. von Essenin tytärpuolen Lina Fabritiuksen
kanssa ja oli hänen kauttansa päässyt heränneitten likeiseen
tuttavuuteen. Jo siihen aikaan, jolloin Frommanin kirja ilmestyi,
kannatti hän lämpimästi herännäisyyttä. Tottunut kun hän oli
kynää käyttämään, ryhtyi hän erityisessä kirjasessa käsittelemään
Frommanin arvostelua herännäisyydestä. Kirja, joka sisältää 52
sivua, ilmestyi 1843. Nuorukaisen lämmöllä kuvaa Ingman alussa
ajan luonnetta, huudahtaen: "Ei ainoastaan tieteen laajalla
kentällä, vaan myöskin uskonnon pyhällä alueella huomaa, että
suuret voimat ovat liikkeellä. Sentähden, te nuorukaiset, miehet
ja harmaahapsiset isät, tarkatkaamme tätä aikaa; sillä ei näy nyt
enää tuo välinpitämätön nukkuminen indifferentismin puoliheränneessä
horrostilassa auttavan. Taisteluun, taisteluun! kuuluu kaikkialta
levottoman aikamme myrskyisältä taistelutantereelta." Huomauttaen,
että Fromman aivan pintapuolisesti käsittelee käsitettä "synti" eikä
sentähden käsitä sitä jyrkkää dualismia, josta hän syyttää pietismiä,
näyttää Ingman, miten ajan uskottomuus ja sen tyhjä uskonnollisuus
juuri samasta syystä on eksynyt niin kauas Jumalan sanasta. Kiittäen
Stenbäckin "Några ord om Pietismen", jonka kannalle hän sanoo
kokonaan asettuvansa, sättii hän joskus ivankin ruoskalla maailman
ihmisten kristillisyyttä, siv. 42 esim. lausuen: "Kuvaa, lukijani,
itsellesi nuorta, kaunista, mustaan, kiiltävään hännystakkiin puettua
pappismiestä, kuvaa itsellesi, miten hän hartautta säteilevin
ja taivasta kohti luoduin silmin esiintyy saarnatuolissa, ja
kuule hänen puhuvan: 'Oi, sinä jalo ihminen, joka hyveen tiellä
koetat jalostuttaa sieluasi, sinä joka väsymättä pyrit eteenpäin
sivistyksen valoisalla tiellä! rikkaan palkan olet kerran löytävä
taivaan ilomajassa, sinä, sanon minä, joka uuden elämänperiaatteen
elähyttämänä jo tässä iloisessa ja ihanassa maailmassamme olet nähnyt
Jumalan valtakunnan! Voi, sinä tiedon yölampun ääressä alituisesti
valvova tiedemies! Kalpea on nyt poskesi ja lakastunut kauneutesi,
mutta henkesi on sitä kirkkaampana säteilevä tähtien kodissa, missä
sinäkin kuolemattoman Voltairen ja Rousseaun kera tulet tähdeksi,
amen'. -- Etkö jo itke, lukijani? Ainakaan ei saarnan kertoja voi
muuta kuin itkeä -- ainakin kun hän lähimmässä penkissä, saarnan
päätyttyä, kuulee nyyhkyttävän kaunottaren ilon kyyneleitä vuodattaen
kuiskaavan: jalo pappi, sinä et ketään tuomitse! Katso, lukijani,
tämä olisi maailman mieleen saarnaamista. Lihalle ja verelle ihanaa
ja lempeää evankeliumia, joka jättäisi viattoman, enkelinkaltaisen
maailmanlapsen rauhaan".
Fromman oli käsitellyt ainettaan tieteellisesti. Samaan muotoon
pukeutuu monessa paikoin Ingmaninkin kirja, osoittaen hänen jo
siihen aikaan lukeneen paljon. Mutta ei hän silti unohda asian
käytännöllistä puolta. Päinvastoin käsittelee hän, raamatun
todistuksiin vedoten, esim. elävän kristityn suhdetta maailmaan
yhtä yksinkertaisella, kuin sattuvallakin tavalla. Herännäisyyden
katsantotapaa ilmaisee varsinkin seuraava lause: "Jos pietismi
maailman lasten viattomissa huvituksissa, niinkuin tanssissa
ja korttipelissä, ei voi nähdä muuta, kuin maailman himoa,
ja sentähden pysyy niistä erillään, onko se silti hyljättävä
kirkollista yhtenäisyyttä häiritsevänä ja ehkäisevänä ilmiönä? En
tahdo tällä kertaa kiistellä tanssista ja korttipelistä, mutta
kysyn kuitenkin näiden huvitusten innostuneilta ihailijoilta: jos
Vapahtajamme Kristus vielä ruumiillisessa muodossa vaeltaisi maan
päällä, mahtaisiko kukaan hänen tosi seuraajistaan voida kutsua
häntä kanssaan iloiseen ranskalaiseen katrilleen tahi meluavaan
pelipöytään?"
Selvää on, että Ingmanin kirja herätti paljon huomiota. Sen ainakin
paikotellen kiihkoisa henki, johon Stenbäckin lennokas kirjanen ei
eksynyt, ei kuitenkaan saanut aikaan mitään kiivaampaa väittelyä.
Ehkä oli syynä siihen se seikka, että Frommanin kirja tavallaan
arvosteli herännäisyyttä suosiollisesti sekä että sanomalehdissäkin
oli alkanut näkyä myötätuntoisiakin arvosteluja siitä. Semmoinen
arvostelu löytyy esim. "Vasa Tidning'issä" helmikuussa 1843.
Kirjoitus on lähetetty eikä sen alla ole mitään nimimerkkiä,
mutta selvästi näkyy, ettei se ole pietistan kirjoittama. Siinä
tunnustetaan selvin sanoin ajan uskottomuus ja pietismin suuri
merkitys. "Pietismi uskoo siihen tosiseikkaan, että ihminen on
langennut, se uskoo, että löytyy ijankaikkisuus, johon tämä lankeemus
yhä syvempään onnettomuuteen syöksee jokaisen, joka ei usko ihmiseksi
tulleeseen jumalalliseen auttajaan" lausuu kirjoituksen tekijä. Ja
hän jatkaa: "Missä tätä uskoa löytyy vähän vain tahi ei ollenkaan,
siellä syntyy vastustamattomana, vaikka kuinka kauniisti tahansa
sitä peiteltäisiin, kaipuun ja tyhjyyden tunne. Tämä tunne -- sen
tuntee jokainen, joka ei ole aivan tylsistynyt -- selittää, miksi
pietismi on herättänyt ja herättää niin suurta huomiota, jos kohta
sitä toiselta puolen ei aivan perusteettomasti pelätäkkään." --
Nimimerkki "Dixi" vastaa samassa lehdessä mainitun kirjoituksen
lopussa pietismiä vastaan tehtyihin syytöksiin, huomauttamalla ettei
se "salaisesta ylimielisyydestä" nuhtele ihmisiä synnistä eikä
"vallanhimosta" taistele maailmaa vastaan y.m., vaan aivan toisista
vaikuttimista.
"Helsingfors Morgonblad" puhui joskus hyvinkin suosiollisesti
herännäisyydestä. Niinpä oli se siksi ystävällisesti arvostellut
sekä Frommanin että myöskin Stenbäckin ja Ingmanin tätä liikettä
käsitteleviä kirjoja, että sitä jo leikillisesti sanottiin
herännäismieliseksi. Mutta puolustaessaan Frommania ja samalla
antaessaan jonkunmoista tunnustusta pietistoillekin, oli lehti
joutunut umpikujaan, josta sen oli vaikea suoriutua. Kantaansa
selvitti "Helsingfors Morgonblad" maaliskuun 14 p:nä 1844
ilmestyneessä numerossaan pitkässä kirjoituksessa. Huomauttaen
Ingmanin kirjasta kirjoittamastaan arvostelusta, jossa nimenomaan
oli sanottu, että se kuvasi pietismiä semmoisena, kuin tämä suunta
esiintyi "tunnustajainsa paremmassa vähemmistössä", esittää
kirjoitus useita muistutuksia herännäisyyttä vastaan. Niinpä siinä
väitetään pietismin kieltävän kaiken historiallisen kehityksen, sen
"alituisesti komeilevan raamatunlauseilla" y.m. Lopuksi huomautetaan
Suomen Lääkäriseuran kertomuksessa v. 1843 löytyvän todistuksia
siitä, että Kokkolan, Pietarsaaren, Uuskaarlepyyn ja Savonlinnan
seuduilla olisi pietismin vaikutuksesta ilmaantunut mielisairautta
y.m. tauteja, jotka olivat johtaneet murhiin, itsemurhiin ja muihin
rikoksiin.
Myönnettävä on, että kysymyksessä oleva kirjoitus sisältää paljon
tunnustustakin herännäisyydelle. Tämä seikka ei kuitenkaan riittänyt
lieventämään pietistain jyrkkyyttä. Siitä "juste milieu"-kannasta,
jolle "Helsingfors Morgonblad" oli toivonut heidän asettuvan, he
eivät tahtoneet tietääkään. Että niin oli laita, näkyy selvästi
viimemainittua lehteä vastaan "Helsingfors Tidningissä" samaan aikaan
tähdätystä kirjoituksesta, jonka alla on nimimerkki "Pappi". Samassa
lehdessä torjui A. V. Ingman pari viikkoa myöhemmin "Helsingfors
Morgonbladin" mainitsemia, Suomen Lääkäriseuran kertomukseen
perustuvia syytöksiä muutamien seutujen heränneissä tapahtuneista
sairaudenkohtauksista, sanoen tutkimuksista käyneen selväksi, ettei
herännäisyydellä ollut mitään tekemistä näiden häiriöiden kanssa.
Yhtä jyrkästi vastustaa hän syytöksiä lahkolaisuudesta, lausuen:
"Pietismi ei koskaan ole hyväksynyt mitään lahkoa, vaan on aina
elämän ja kuoleman uhallakin taisteleva oikean opin puolustukseksi".
Moni virallisen kristillisyyden edustajista toivoi, että Frommanin
kirja vaikuttaisi paljon hyvää herännäisyyden ehkäisemiseksi.
Arkkipiispa Melartin lähetti sen J. Vegeliukselle, toivoen hänen
kauttansa saada sille kannatusta Suupohjan heränneiltä papeilta.
Vegelius vastasi pitkällä kirjeellä, jossa hän näytti, miten
aivan eri kannalla Suomen heränneet ja Fromman, niin yhdessä kuin
toisessa suhteessa olivat. Yhtä jyrkälle kannalle, kuin kaikki
ystävänsä, asettui Vegeliuskin. "Tekijä ei tunne", kirjoitti hän,
"oikeaa pietismiä, joka itse teossa ei ole muuta, kuin elävää
kristillisyyttä, jolle tavallisesti annetaan joku ilkeä pilkkanimi,
kun ei avonaisesti uskalleta asettautua tosikristillisyyttä vastaan
käyttämällä sen oikeaa nimeä, koska jokainen kernaasti tahtoo käydä
hyvästä kristitystä. Pietismiä sanotaan yksipuoliseksi sentähden,
ettei se poikkea Jumalan sanasta, ei oikealle eikä vasemmalle".
Frommankin sekaantui vielä taisteluun. Hän lähetti B. O. Lillelle
pitkän puolustuskirjoituksen, joka käännettiin ruotsiksi ja
painettiin "Ecclesiastikt Litteraturbladissa". Ettei hän ollut
katkeroittunut häntä vastaan monasti lausutuista hyvinkin kiivaista
sanoista, vaan päinvastoin suurella kunnioituksellakin kohteli
herännäisyyttä ja myötätuntoisuudella tahtoi sen erehdyksiäkin
arvostella, osoittavat esim. seuraavat sanotusta kirjoituksesta
lainatut sanat: "Paraintakin uhkaavat väärinkäytökset ja turmelus.
Se kohta, missä pietismi ei ollut suojeltu turmelukselta oli,
jollen erehdy, juuri siinä ristiriidassa, johon se joutui
taistellessaan maailmaa ja puhdasoppisuutta vastaan. Ei mikään
ihmistä niin helposti johdata epäjohdonmukaisuuteen ja varomattomiin
tekoihin, jotka alussa eivät sisältyneet hänen tarkoitukseensa ja
periaatteisiinsa, kuin ristiriitaan joutuminen. Tätä kokemusta
tukee minusta myöskin pietismin historia. Jos sen periaatteeseen
silloin, kun se ensin syntyi, kuuluikin pysytteleminen erillään
hengettömyyteen ja kuolemaan sortuneesta lutherilaisesta
puhdasoppisuudesta, niin ei suinkaan tuohon periaatteeseen kuulunut
välinpitämättömyys teologiseen tieteeseen nähden, vielä vähemmin
tämän tieteen hylkääminen". Frommanin kirjoitus sisälsi, niinkuin
hänen kirjansakin, tunnustustakin ansaitsevia lausuntoja, mutta
sitä eivät Suomen pietistat myöntäneet. He eivät tahtoneet tietää
mistään sovitteluista, ei silloinkaan, kun semmoisten tekijä esiintyi
ystävällisessä tarkoituksessa. Joko tahi.
Herännäisyyttä koskeviin, näinä aikoina julkaistuihin kirjoituksiin,
kuuluvat myös ne kirjalliset väittelyt, jotka syntyivät J. J.
Östringin muistoksi v. 1840 Pohjalais-osakunnan juhlassa pidetyn
puheen johdosta. Tämä puhe, jonka piti R. J. Holsti, julkaistiin
painosta seuraavana vuonna. Östring oli ollut Stenbäckin ehkä
likeisin ystävä, Ja hänen kaunis muistonsa eli elävänä runoilijan
sielussa. Etenkin muisti Stenbäck tuon ystävänsä herätystä ja
sitä perinpohjaista muutosta koko hänen katsantotavassaan, minkä
se sai aikaan. Puheessaan oli Holsti tähän koskenut, mutta
samalla väittänyt, että Östringissä tapahtunut mielenmuutos
ei oikeastaan ollut luopumista filosofiasta, jota hän niihin
asti oli niin syvällisellä rakkaudella harjoittanut, vaan sen
sovittamista tuon uskonnollisen vakaumuksen kanssa yhteen, johon
hän taisteluissaan oli johtunut. "Huomaamme hänessä filosofian ja
pietismin toisiinsa liittyneinä rauhallisesti vaikuttavan samaan
suuntaan, kun sitävastoin muutoin aina tapaamme ne erimielisinä ja
ilmeisessä taistelussa keskenään", oli Holsti muun ohessa lausunut.
Tätä käsitystä vastaan esiintyi Stenbäck pitkässä, "Helsingfors
Morgonbladissa" julkaisemassansa kirjoituksessa. Kertoen, miten
Östring, yliopistoon tultuaan, turhaan etsi tyydytystään milloin
runous-, milloin osakunta- ja toveri-elämän jaloimmista pyrinnöistä,
milloin filosofiasta, teroittaa hän että tuo levoton heittäytyminen
toisesta toiseen riippui siitä tyhjyydestä, minkä sielu aina tuntee,
kunnes se löytää elävän Jumalan. Erinomaisen kauniisti on tämä
Stenbäckin kirjoitus kirjoitettu. Kaikkialla näkyy kirjoittajan
jalo runoilijaluonne ja hänen lämmin sydämensä. Aihe onkin mitä
kiitollisimpia: nuoruuden muistojen pyhyys Jumalan sanan valossa.
Kuvatkoot sitä muutamat lyhyet otteet: "Hän (Östring) huomasi surulla
ja kauhistuksella erehtyneensä koko elämänsä tarkoitusperästä,
vieläpä ettei hän ollut aavistanutkaan, että ainoa ja oikea,
ijankaikkinen totuus oli hänelle ihan tuntematon, ja ettei hän vielä
ollut astunut ainoatakaan askelta sitä löytääksensä ja voittaaksensa;
että hän oli seurannut pettäviä virvatulia ja siten unohtanut sen
suuren pääasian, joka on jokaisen ihmisen pääasia: Jumalan ja hänen
elävän tuntemisensa etsimisen. Hän huomasi, että silloin kun hänen
päänsä oli täynnä filosofisia mietelmiä ja hänen sielunsa itseensä
tyytyen luuli työskentelevänsä yksinomaan ihanissa, ylevissä ja
jaloissa ajatuksissa, asui synti häiritsemättä sydämessä, erottaen
hänet kauas Luojastaan ja Jumalastaan. Niin oli synti murtumaton, sen
kahleissa oli hän voimatonna vankina. Mutta omassatunnossaan kuului
vastustamattomalla voimalla Jumalan ääni: Teidän pitää pyhät oleman,
sillä minä olen pyhä -- -- --. Nyt oli kirves pantu puun juurelle,
kaikki utukuvat hävisivät, mutta Herra yksin puhui: tee parannus,
muutoin sinut kaadan. Tämä on _herätystä_, eikä kukaan, joka ei ole
sitä kokenut, vielä ole astunut askeltakaan sillä tiellä, joka johtaa
elämään. Herännäisyyden jyrkkää kantaa kristityn suhteeseen nähden
maailmaan ilmaisevat seuraavat sanat: 'Puhuja väittää, ettei Östring
enää vaikuttanut ympäristöönsä yhtä miellyttävästi, kuin ennen.'
Tuo on mahdollista, eikä muuten voinut ollakaan. Kun hän ei enää
saattanut ottaa osaa entisten toveriensa elämään, heidän toimiinsa ja
pyrintöihinsä, niin täytyi heidän pitää häntä kaameana, synkkänä ja
ikävänä, samoinkuin yleensä kristityn ihmisen läsnäolo luonnollisten
ihmisten mielestä tuntuu painostavalta ja raskaalta, he kun hänen
kauttansa tulevat omissatunnoissaan levottomiksi ja he kun tuntevat,
että häntä hallitsee toinen henki, kuin heitä itseä".
Tämän Stenbäckin kirjoituksen johdosta arvosteli "Helsingfors
Morgonblad" lyhyessä kirjoituksessa Holstin puhetta. Kannattaen siinä
lausuttuja mielipiteitä ja vastustaen Stenbäckin katsantotapaa,
väittää arvostelija, ettei Östring olisi pysynyt pietistana, jos
hän olisi saanut elää. Kirjoitus päättyy hyökkäyksiin heränneitä
vastaan, joita syytetään muiden mielipiteiden halveksimisesta. --
Muutamia päiviä myöhemmin vastustaa joku muu samassa lehdessä sitä
Stenbäckin väitettä, ettei filosofia tiedä mikä synti on, sanoen
hänkin viimemainitun esitystä Östringistä vääräksi. Stenbäck vastasi
muutamin sanoin, koettaen vastustajilleen huomauttaa uuden syntymisen
salaisuutta. Väittelyyn puuttui myöskin "Interveniens" "Helsingfors
Tidningissä". Siihenkin vastattiin. Ja samaa riitaa jatkui vielä
seuraavanakin vuonna. [Borgå Tidning 1843, n:o 9; Helsingfors Tidning
1842, n:o 24, 1843 n:o 23, 38, 1844; Vasa Tidning 1843, n:o 20, 27;
Helsingfors Morgonblad 1842, n:o 6, 10, 12, 24, 1844, n:o 21, 22, 27;
Församlingsvännen 1889, n:o 4; Ecclesiastikt Litteraturblad 1845, n:o
1; Sukukirja; Minnesteckning av Johan Jacob Östring; Eliel Aspelin,
Lars Stenbäck.]
"Ei ollut vähän melua siitä tiestä".