Uusia vainoomishankkeita heränneitä pappeja vastaan.
Tuskin oli F. G. Hedberg päässyt vapaaksi vankeudestaan Oulussa,
ennenkuin hän taas joutui viranomaisten vainoomishalun esineeksi.
Saavuttuaan Turkuun tammikuussa 1842, missä hän ilmoittautui
pastoralitutkinnon suorittamista varten, rupesi hän seurustelemaan
sikäläisten ystäviensä kanssa, ja nämä alkoivat kokoontua hänen
asuntoonsa hengellisistä asioista keskustelemaan. Varsinaisia
hartausseuroja Hedberg ei pitänyt, mutta mainitut vierailutkin
herättivät tyytymättömyyttä viranomaisissa. Eräänä päivänä lähetti
Turun suomalaisen seurakunnan kirkkoherra J. A. Edman Hedbergille
näinkuuluvan kirjeen: "Koska minulle on kerrottu, että te ahkerasti
palvelette seurakuntalaisiani papillisilla toimituksilla, ja
tämä voi häiriten vaikuttaa seurakunnan vakituisten opettajain
ja sanankuulijain väliseen suhteeseen, niin saan ystävällisesti
pyytää teitä tarkemmin miettimään tästä johtuvia seurauksia sekä
että tuomiokapituliin jättämänne anomuksen mukaan käytätte aikaanne
pastoralitutkinnon suorittamiseksi eikä tämän seurakunnan hoitoon,
josta teidän ei tarvitse vastata. Jos vastedes saan kuulla,
että te tämän uhallakin yhä edelleen aiotte esiintyä kaikille
alttiina omantunnonneuvojana, niin antanette minulle anteeksi, jos
velvollisuuteni vaatimana olen pakotettu ilmoittamaan asiasta, jotta
se korjaantuisi".
Niinkuin ennen on mainittu, oli Hedberg toivonut saavansa
toimia pappina kotiseudullaan sekä senvuoksi pyytänyt, että
hänet määrättäisiin välisaarnaajaksi Lumijoelle, ja Melartin
oli luvannut hänelle tämän paikan. Todistukseksi, miten vähän
tuomiokapituli välitti tuon paljon kärsineen papin toivomuksista,
määrättiinkin Hedberg, niinkuin tiedämme, Raippaluotoon. Eikä
siinä kylliksi. Hedbergin ystävä K. I. Nordlund oli hänen Turussa
ollessaan kehoittanut häntä luopumaan pyrkimisestään päästä papiksi
kotiseuduilleen sekä jäämään Etelä-Suomeen, missä oli paljon vähemmän
heränneitä pappeja kuin Pohjanmaalla, ja ensinmainittu oli vihdoin
suostunut hakemaan pitäjänapulaisenvirkaa Pöytyällä. Edman, joka ei
ensinkään ollut tyytyväinen tähän hakemukseen, lausui siitä eräässä
tilaisuudessa Hedbergille: "Teidän ei olisi pitänyt hakea mitään
paikkaa, vaan jättäytyä Jumalan käteen ja antaa konsistoriumin
lähettää teidät, mihin paraiten sopii". Viranomaisten mielentilaa
heränneisiin pappeihin nähden kuvaavat niinikään arkkipiispan
eräälle tuomiokapitulin jäsenelle vähän ennenkuin vaaliehdotus
Pöytyän pitäjänapulaisenvirkaan oli tehtävä lausumat sanat: "minun
tekee kuitenkin mieli jättää Hedberg pois vaaliehdotuksesta".
Näin ei kuitenkaan käynyt, Hedberg sai vaalisijan ja vähän
senjälkeen virankin (1843). -- Samaa viranomaisten epäluuloa ja
vainointoa osoittaa seuraavakin. Kevättalvella 1843 pyysi Hedberg
virkavapautta väliaikaisesta toimestaan Orihpäässä, käydäkseen
vanhempiaan tervehtimässä, ennenkuin hän ryhtyisi virkaansa
Pöytyällä hoitamaan. Tähän pyyntöön tuomiokapituli ei suostunut.
Syyn ilmoittaa tuomiokapitulin notario V. Forssman Hedbergille
kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "Arkkipiispa ei tahdo
antaa sinulle vapautta, pelosta että sinä matkallasi kiertelet maita
ja mantereita ja uusia syitä huutoihin syntyy. Mukaannu siis tämän
mukaan. Ajat ovat vakavampia ja huolestuttavampia, kuin sinä voinet
aavistaakaan, ja virastojen esimiehiltä vaaditaan mitä suurinta
tarkkaavaisuutta, jotta saattaisivat estää ilmoittamisen syitä
korkeimpaan paikkaan, joihin ilmoittamisiin muutamat ovat hyvinkin
valmiita. Viattomintakaan määrätystä mallista poikkeamista ei
jätetä muistutuksetta, ja sinä sekä joukko muitakin olette ankaran
tarkastuksen alaisia". [Wennerström F. G. Hedberg, s. 100-101.]
Vähitellen lakkasivat kuitenkin viranomaiset Hedbergiä väijymästä.
Ehkä hekin jo arvelivat hänen kärsineen kylliksi.
* * * * *
Marraskuun 16 p:nä 1842 esitettiin Turun tuomiokapitulissa Hattulan
kirkkoherran K. A. Lindeqvistin apulaistansa, ennenmainittua E. M.
Rosengrenia vastaan tekemä valitus, joka sisälsi mitä raskauttavimpia
syytöksiä. Lindeqvist oli ollut saapuvilla Turun pappeinkokouksessa,
mutta silminnähtävästi oli hän siellä tullut hyvinkin nurjaan
käsitykseen herännäisyydestä. Siellä oli myöskin hänen yllämainittu
apulaisensa, joka pari viikkoa aikasemmin oli vihitty papiksi, ollut
kuuntelemassa keskusteluja, mutta hän oli nuoruuden innolla liittynyt
tuohon kirkon mahtavien johtajien moittimaan herätysliikkeeseen sekä
päättänyt sen hengessä hoitaa papinvirkaansa. Seurauksena oli, että
Lindeqvistin ja hänen apulaisensa välit kävivät yhä kireämmiksi.
Rosengrenin herättävät saarnat Hattulan kirkossa kokosivat sinne
entistä enemmän kansaa, joka mielihyvällä häntä kuunteli, jotavastoin
pitäjän säätyläiset kovasti loukkaantuivat hänen saarnatavastaan,
joka niin yhdessä kuin toisessa suhteessa poikkesi siitä, mihin
he olivat tottuneet. Kun sitäpaitsi yhä useammat seurakuntalaiset
alkoivat käydä Rosengrenin kodissa, niin että näihin asti
rauhallisessa Hattulassakin oli syntyä herännäisyyttä, kielsi
Lindeqvist häntä papinvirkaa toimittamasta, kunnes tuomiokapituli
ehtisi ratkaista asian. Valituksessaan sanoo Lindeqvist
varoittaneensa "johonkin haaveilevaan uskonnolliseen seuraan kuuluvaa
apulaistaan" ja vaatineensa häntä "välttämään kaikkea, joka voisi
häiritä uskon yhteyttä ja eksyttää käsitystä tosi kristillisestä
jumalisuudesta seurakunnassa", mutta turhaan. Niinikään turhaan
sanoo hän kehoittaneensa häntä esiintymään hiljaa saarnatuolissa
ja käyttämään saarnatapaa, joka ei vierottaisi ihmisiä kirkosta
eikä vaikuttaisi "pelkoa ja hämmästystä". Huolimatta esimiehensä
neuvoista, oli Rosengren saarnoissaan seurannut Lutherin, Rambachin,
Spenerin, Freseniuksen, Wegeliuksen ja Björkqvistin saarnoja, eikä
Hagbergin ja Ödmanin. Sitäpaitsi syytti Lindeqvist häntä siitäkin,
että hän huonossa tarkoituksessa olisi kodissaan vastaanottanut
naisia. Valituksen pontena on pyyntö, että tuo Hattulan seurakunnassa
häiriöitä aikaansaanut apulainen siirrettäisiin toiseen paikkaan.
Käsiteltyään tätä asiakirjaa sekä sen yhteydessä myöskin Rosengrenin
tekemää valitusta siitä, että Lindeqvist mielivaltaisesti oli estänyt
häntä papin tehtäviä toimittamasta, päätti tuomiokapituli kutsua
edellisen tutkittavaksi asiassa. Päiväksi määrättiin joulukuun 7
p. Pelottomasti puolusti Rosengren itseään. Kieltäen kuuluvansa
mihinkään lahkoon, vakuutti hän toimittaneensa pappisvirkaansa kirkon
tunnustuskirjojen mukaan eikä myöntänyt esiintyneensä sopimattomalla
tavalla virkatoimissaan. Mitä siihen tuli, ettei hän saarnoissaan
ollut seurannut Lindeqvistin hänelle ehdottamia saarnakirjoja, vaan
muita, vetosi hän siihen vapauteen, jota jokaisen opettajan tässä
suhteessa täytyisi saada nauttia. Jyrkästi torjui hän niinikään tuon
esimiehen loukkaavan huomautuksen naisten käynnistä hänen kodissaan.
Siihenkin syytökseen vastasi Rosengren niinkuin se vastaa, jolla on
puhdas omatunto.
Tuomiokapituli suostui Lindeqvistin ehdotukseen Rosengrenin
siirtämisestä toiseen paikkaan sekä määräsi, ettei tämä saisi
esimieheltään nauttia mitään palkkaa siitä päivästä (lokakuun 17
p.), jolloin häntä oli kielletty papillisia toimia Hattulassa
toimittamasta. Tähänkään asiaan nähden ei otettu huomioon
Rosengrenin puolustusta eikä hänen Lindeqvistin mielivaltaisen
kiellon johdosta tekemäänsä valitusta. Sensijaan sai hän tyytyä
tuomiokapitulin hänelle lopuksi antamaan varoitukseen, jolla häntä
kehoitettiin vastaisuudessa noudattamaan siivoa ja papin arvolle
sopivaa käytöstä sekä esimiehilleen osoittamaan heille tulevaa
kunnioitusta. [Paimenmuisto; Turun pappeinkokouksen pöytäkirja; Turun
tuomiokapitulin arkisto.]
* * * * *
V. 1843 teki Kumlingen nimismies asianomaisen kruununvoudin kautta
Turun tuomiokapituliin ilmoituksen siitä, että Vestanfjärdin
armonvuodensaarnaaja E. O. Reuter, Värdön kappalaisenapulainen
A. H. Sundel sekä Mouhijärven kappalaisenapulainen K. Nyholm
maalisk. 28 p:nä Brändön kappeliseurakunnassa olisivat pitäneet
hartauskokouksen talonpoika Jonas Pehrssonin kodissa sekä siellä
polttaneet viimemainitun omistaman Ruotsissa v. 1819 käytettäväksi
hyväksytyn virsikirjan. Koska valitukseen oli liitetty myöskin
Kumlingen kirkkoherran K. L. Lundeniuksen todistus siitä, että
kanne oli oikea, lähetti tuomiokapituli asiakirjat prokuraattorille
esittämällä syytettyjen pappien, Pehrssonin, joka oli sallinut
seurojen pitämistä kodissaan, sekä kaikkien niissä olleiden
vetämistä oikeuteen. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Reuterin, Sundelin
ja Nyholmin edesvastaukseen "Jumalan sanan pilkkaamisesta". Nyholm,
jolla siihen aikaan ei ollut papinvirkaa, oli näet Pehrssonin luona
ottanut käteensä yllämainitun virsikirjan sekä lausunut Reuterille:
"katsotaan, palaako se" ja tämä oli auttanut häntä sitä polttamaan.
Sundel sitävastoin vapautettiin.
Käsitellessään juttua, piti tuomiokapituli Nyholmin esiintymistä
siksi loukkaavana, että se ehdotti rangaistukseksi erottamista
papin tehtävien toimittamisesta; Reuterille se määräsi saman
rangaistuksen, mutta puoleksi vuodeksi. Luvattoman kokouksen
pitämisestä ei sitävastoin kumpaakaan pitäisi rangaista -- niin
arveli tuomiokapituli -- koska tilaisuutta Pehrssonin luona ei
voitaisi hartausseuraksi sanoa. Hovioikeus, johon asia lykättiin,
antoi sen päätöksen, että Nyholm ja Reuter saisivat ainoastaan
varoituksen tuomiokapitulilta, "koska Wallinin virsikirja ei ole
meillä kirkkokirjaksi määrätty". -- Tähän juttu päättyi.
Verratessamme tätä oikeusjuttua muihin samankaltaisiin silloisen
herännäisyyden ajoilta, saamme siitä huonon vaikutuksen.
Yllämainittujen pappien käytös Pehrssonin talossa ei ole miellyttävä.
Siinä tulee näkyviin ylimielisyyttä, tekisi mieli sanoa raakuutta,
jota ei miesten nuoruus riitä puolustamaan. Mutta viranomaiset
eivät varmaankaan olisi asiaan puuttuneet, ellei se olisi koskenut
lahkolaisuudesta epäiltyjä pappeja. [Paimenmuisto; Turun
tuomiokapitulin arkisto.]
* * * * *
Toista leimaa kantaa Taivassalon pitäjänapulaista _A. F. Almbergiä_
ja Kaarinan sijaiskirkkoherraa, maisteri _M. J. Hydéniä_ vastaan v.
1844 nostettu oikeusjuttu. Sen pääkohdat ovat seuraavat.
Vehmaan tuomiokunnan tuomari B. J. Procopé valitti arkkipiispa
Melartinille osoitetussa kirjeessä, että yllämainittu Almberg,
niinkuin myöskin Hydén, joka hänkin siihen aikaan oli pappina
Taivassalossa, kihlakunnantuomari H. Storgårdin marraskuun 19 p:nä
1843 mainitussa pitäjässä pidetyissä maahanpanijaisissa eivät
olleet osoittaneet hänelle, Procopélle, asianomaista kunnioitusta.
Sitäpaitsi hän väitti, että Hydén samana päivänä pitämässään
saarnassa "monta kertaa oli julistanut kristillistä uskoamme ja
toivoamme sekä pyhää raamattua vastaan sotivia opinkappaleita" sekä
Storgårdin muistoksi pitämässään ruumissaarnassa "ei tarpeeksi
laveasti ollut puhunut vainajan ansioista".
Ilmeistä on, että Procopé oli tyytymätön näiden pappien edustamaan
kristillisyyteen, joka hänenkin läsnäolostaan huolimatta pukeutui
noin outoon ja hänen uskonnollista käsitystään opillisessakin
suhteessa loukkaavaan muotoon. Hänen kirjeensä kuvaa valaisevalla
tavalla silloisten virkamiesten käsitystä pappien velvollisuuksista.
Ja hyvin kuvaavaa sekin on, että arkkipiispa Melartin otti asian
esille tuomiokapitulissa, vaikka Procopé oli osoittanut kirjeensä
hänelle. Vaatimatta kuitenkaan todistajain kuulustelemista,
lykkäsi tuomiokapituli asian hovioikeuteen lopullista ratkaisua
varten. Viimemainitun tuomioistuimen päätös kuului, että Procopé
aiheettomasti oli puhunut hänelle uskotusta tuomarinvirasta,
jotapaitsi hän tuomittiin vetämään sakkoja Hydénistä käyttämästään
loukkaavasta kirjoitustavasta. [Paimenmuisto; Turun tuomiokapitulin
arkisto.]
* * * * *
Maaliskuun 20 p:nä 1844 esitettiin Turun tuomiokapitulissa näin
kuuluva, Raippaluodon saarnaajan K E. Bergmanin lähettämä kirjoitus:
"Arkkipiispalle ja tuomiokapitulille saan lähettää Vaasan
hovioikeuden edessä viime helmik. 6 p:nä pitämäni saarnan,
[Käräjäsaarna.] koska tämä todenmukaisesti, jos kohta heikosti,
kuvaa kirkon nykyistä tilaa ainakin tässä läänissä: Ne huomattavat
pietistiset ilmaukset, jotka viime syksynä täällä nähtiin ja joiden
seuraukset ovat olleet sangen surulliset, ovat vaatineet minua näitä
asioita kuvaamaan. Siihen kyllä en koskaan olisi ryhtynyt, jos olisin
ajatellut, niinkuin ihmiset yleensä ajattelevat: mitä se minua
koskee; mutta kun minulla on syytä ajatella toisin, olen pakoitettu
tekemään valitusta Vaasan komministeria O. Helanderia, Maalahden
kirkkoherraa Wegeliusta ja pitäjänapulaista Svahnia sekä Maksamaan
kappalaista Sandelinia vastaan, joiden tykö tiheitä pyhiinvaelluksia
tehdään ja jotka ovat aikaansaaneet sen, että tuo paha on päässyt
niin syvään juurtumaan. Ja koska tässä asiassa ei voida saada
mitään selvitystä, ennenkuin on kuulusteltu niitä henkilöitä, jotka
siinä ovat tehneet itsensä eniten tunnetuiksi lahkolaisina, on
kuulusteltu, niin saan aluksi ilmoittaa talonpojan vaimon Fredrika
Jaakontytär Östergårdin, joka viimekuluneen lokakuun 23 p:nä joutui
saarnatautiin, ja joka siinä tilassa ilmoitti, missä monta vuotta
sitten kuolleet ihmiset olivat, ja joka tällä ilmoituksellaan sai
Vallgrundin molempien kylien asukkaat, jotka olivat kokoontuneet
häntä kuulemaan, mitä suurimpaan kauhuun, Anna Maija Westergårdin
ja Anna Stolpen sekä talolliset Kaarle Fredrik Gammelgårdin ja Juho
Östergardin, kaikki Etelä-Vallgrundin kylästä. Että minä Jumalan
sanasta saamillani neuvoilla ja varoituksilla olen koettanut
ehkäistä tätä pahaa, sen voi sekä koko seurakunta että tohtori
Frosterus todistaa. Mutta turhaa on muutosta toivoa, niin kauan kuin
komministeri Helander, jonka luona joka viikko käydään, kiihoittaa
eksyneitä. Maalahden papit ojentavat hänelle veljellistä kättä. Ei
näe enään kenenkään heränneen käyvän Jumalan huoneessa, ei ainakaan
muussa kuin Ps. 41: 7 ilmaisemassa tarkoituksessa. -- Maalahdelle ja
Maksamaalle lähti viime kesänä isot veneet täynnä heränneitä, ja nämä
heränneet palasivat sieltä täynnä uusia eksytyksiä, joita he maihin
noustuaan haikailematta levittivät. En voi olla huomauttamatta, että
kom. Helander, saarnatuolistaan Mikonpäivänä julistettuaan kirousta
kaikille, jotka olivat pahennuksissa heränneitten vaatetustavasta,
antoi mallin noihin hullumallisiin röijyihin, joita naiset käyttävät
Jumalan huoneessakin Sefan. 1:8. Ja toisena joulupäivänä viittasi
hän saarnassaan selvästi siihen, että tapahtuma Vallgrundissa oli
jumalan työtä, joka sotii 15 Moos. 18: 10-14 ja Luukk. 16: 26
vastaan, mutta jolla on vastinetta seuraavissa raamatunpaikoissa:
5 Moos. 18: 20 22, 1 Sam. 28: 6, 1 Aikakirj. 22: 19 ja 2 Thess. 2:
8-13. Kun sanankuulijoita sillä tavoin johdatetaan ontumaan molemmin
puolin, niin näyttää olevan aika kysyä: Kun. Kirj. 18: 25. -- Mutta
koska pietistiset kysymykset kuuluvat niihin, joista R. K. 1 luv.
4 § puhuu, niin uskallan nöyrimmästi ehdottaa, että tuomiokapituli
noudattaisi kirkkolakiehdotuksen 15 §:n määräystä, että nim.
asetettaisiin komitea, johon kuuluisi puoleksi pappeja ja puoleksi
oppineita maallikoita ja jonka puheenjohtajana olisi hallituksen
valitsema henkilö, asiaa tutkimaan ja siitä lausuntoa antamaan. Sillä
tavallisen oikeuden edessä en suinkaan tahdo esiintyä virkaveljiäni
vastaan. Siihen tilaisuuteen tulisi kutsua kaksi tai kolme uskottavaa
henkilöä niistä seurakunnista, missä heränneitä löytyy, todistamaan
miten nämä omatekoiseen vanhurskauteen pukeutuneet imartelijat
käyttäytyvät ja ovat käyttäytyneet siitä hetkestä alkaen, jolloin
he yksityisesti ja julkisesti ensin seurakunnassa esiintyivät.
Munsalasta, Pietarsaaresta, Mustasaaresta, Maalahdelta, Närpiöstä,
Pirttikylästä, Kristiinasta, Ahvenanmaalta y.m. saataisiin tietoja,
jotka ainaiseksi riistäisivät naamarin näitten Simoniittain
kasvoilta. Raskasta on kyllä täten joutua virkaveljiensä syyttäjäksi,
mutta (tässä viittaa Bergman useihin raamatunpaikkoihin) nämä
raamatun sanat luovat asiaan ihanan valon".
Jo tästä kirjoituksesta huomaa, että sen kirjoittaja ei ollut
täydellä järjellään. Vielä selvemmin tuli se näkyviin siinä
kuulustelussa, johon tuomiokapituli hänet kutsui. Tulos oli, että
tuomiokapituli hylkäsi kanteen ja hovioikeus vahvisti tämän päätöksen.
Tarkkaan oli tuomiokapituli muotoja noudattanut, vaatiessaan
syytetyiltä sekä tohtori Frosterukselta selitystä, ennenkuin se
antoi päätöksensä tässä mielipuolen nostamassa jutussa. Mitä muuten
Bergmanin kirjoitukseen tulee, osoittaa se kaikessa hulluudessaan,
mitä pietistoista ajateltiin ja kuinka halukkaasti heitä vastaan
hyökättiin.
* * * * *
Näistä vähäpätöisistä oikeusjutuista, jotka kuitenkin nekin kuuluvat
herännäisyyden historiaan, siirrymme kernaasti kertomaan niistä
vainoista, joiden alaisena Lauri Stenbäck samaan aikaan oli.
Stenbäckin luonteen miellyttävimpiä piirteitä oli hänen vilpitön
suoruutensa ja se pelottomuus, jota hän aina osoitti totuutta
tunnustaessaan. Vakaumuksesta -- kaikki muut vaikuttimet olivat
hänelle vieraat -- oli hän liittynyt herännäisyyteen ja tulisella
innostuksella ryhtynyt sitä edistämään ja puolustamaan. Pienet
sielut -- niitä tavataan kyllä heränneissäkin -- ujostellen
välttivät maailman pilkkaa ja pelkäsivät sen vihaa, Stenbäckin
esiintymisessä emme koskaan huomaa mitään semmoista. Ja kuitenkin
ymmärsi hän paremmin kuin useimmat muut vastustajain ajatukset ja
tunsi mitä syvimmin hienotunteisessa sielussaan heidän pilkkansa
ja katkeruutensa heränneitä vastaan tähtäämät iskut. Mutta tämä
ei pienimmässäkään määrässä estänyt häntä pietistana esiintymästä
yhtä vähän yhdessä kuin toisessa suhteessa. Päinvastoin oli
hän aina altis tunnustamaan hengellisen sukulaisuutensa noiden
halveksittujen "lahkolaisten" kanssa, joista kaikkialla niin
paljon moittien puhuttiin. Ja yhtä vähän antoi Stenbäck senkään
seikan itseensä vaikuttaa, että tulevaisuutensa aineellisessa
suhteessa hänen pietististen mielipiteittensä tähden monesti
näytti hyvinkin synkältä. Tämä tulee selvästi näkyviin muun ohessa
siinä yliopistollisessa väitöskirjassa, jonka hän v. 1844 julkasi
saadakseen dosentin paikan jumaluusopillisessa tiedekunnassa, Tämä
väitöskirja, jonka otsakkeena on: "De principiis, qvibus innituntur
ecclesia et theologia christiana" [Niistä periaatteista, joihin
kirkko ja kristillinen teologia perustuvat.] esittää nim. niitä
muutoksia, joiden alaisina kristinuskon perusopit eri aikoina
ovat olleet, teroittamalla elävän kristillisyyden merkitystä
dogmatistenkin käsitteiden selvittämiselle. Väitöskirja on lyhyt
ja kielikin tekee esteitä tekijän uskonopillisten mielipiteiden
perinpohjaiselle selvittämiselle, mutta se ainakin siitä selvään
näkyy, että hän on pietistisen teologian kannalla.
Toukokuun 22 p:nä 1844 puolusti Stenbäck julkisesti väitöskirjaansa.
Virallisena opponenttina esiintyi professori _A. A. Laurell_,
joka antoi hyväksyvän lausunnon sekä väitöskirjasta että sen
puolustamisesta. Samaa mieltä oli myöskin jumaluusopillinen
tiedekunta. Toukokuun 25 p:nä oli asia esillä konsistoriumissa. Kun
tiedekunnan pöytäkirja oli luettu, ilmoitti rehtori _N. A. Ursin_
saaneensa arkkipiispa Melartinilta virallisen kirjeen, jonka hän
piti itsensä velvollisena julki lukemaan, ennenkuin ryhdyttäisiin
kysymystä käsittelemään. Tämä merkillinen asiakirja, joka oli
päivätty jo lokak. 7 p:nä 1843, kuului:
"Koska ne ylioppilaat, jotka viimekuluneina vuosina Turun
hiippakunnassa ovat ilmoittautuneet pappissäätyyn pyrkiviksi,
suurimmaksi osaksi ovat osoittaneet taipumusta yksipuolisesti
pietistiseen käsitykseen uskonopin alalla, ja useat heistä sittemmin,
papin virkaa toimittaessaan, tämmöisistä mielipiteistä johtuvilla
toimenpiteillään eivät ainoastaan ole saaneet aikaan häiriöitä,
riitoja ja eripuraisuutta, vaan myöskin hyvinkin todennäköisesti
melkoisessa määrässä ovat aiheuttaneet hiippakunnassa viime aikoina
talonpoikaisessa väestössä yhä useammin ilmeneviä mielenhäiriöitä,
itsemurhia, lastenmurhia; ja koska monenkaltaiset seikat näyttävät
todistavan oikeaksi sen uskottavien henkilöiden väitteen, että
muutamat yliopiston maisterinarvon saaneista jäsenistä, jotka
harjoittavat jumaluusopillisia opintoja ja jotka tämän ohessa
joko omasta vakaumuksestaan tahi muiden vaikutuksesta ovat
pitäneet itsensä velvollisina Suomessakin levittämään laajalle
levinneen pietistisen propagandan pyyteitä, tässä tarkoituksessa
erinomaisella ahkeruudella ja huolellisuudella koettaneet hakea ja
hartausseuroihinsa ja keskusteluihinsa vetää jokaisen yliopistoon
vastapäässeen ylioppilaan, joka on ilmoittanut papiksi aikovansa,
sekä pelottamalla kieltää noita uusia tulokkaita kuuntelemasta ja
hyväksensä käyttämästä lainmukaisia, julkisia jumaluusopillisia
luennoita; niin vaatii tämä allekirjoittanutta, joka isänmaan
tosi uskonnollisten, valistuneiden ja maltillisten kansalaisten
kera huolestuneena näkee järkeä vihaavan, villiytyneen ja pimeän
aikakauden jälleen, kaiken tieteellisen valistuksen edistymisen
uhallakin, uhkaavan Suomen kirkkoa, Teidän Korkea-arvoisuudeltanne
ystävällisesti pyytää, että Herra Rehtori Magnificus yhdessä
jumaluusopillisen tiedekunnan herrojen professorein ja muiden
vakituisten opettajain kanssa ryhtyisitte asianmukaisiin
toimenpiteisiin tämän eriseuraisen epäjärjestyksen ehkäisemiseksi ja
jumaluusopilliseen tiedekuntaan kuuluvien ylioppilasten johtamiseksi
yliopistolaitokseen perustuvaan, jokaiselle ylioppilaalle
tarpeelliseen vapaampaan käsitykseen, joka ilmaantuu siinäkin, että
he, käyttämällä hyväkseen Konstitutioneissa mainittujen, laillisesti
määrättyjen neuvonantajien ja johtajien puolueettomia neuvoja ja
ohjeita, saavat oman huolellisen harkintansa mukaan järjestää
opintonsa omaa tarvettansa ja tulevaa tarkoitusperäänsä varten".
Näin ajatteli Suomen arkkipiispa ja tämmöisiin toimenpiteisiin
heränneitä vastaan hän ryhtyi vielä v. 1843. Jos hänen luonteensa
tekikin hänet kelpaamattomaksi asettumaan virallista, vallalla
olevaa kristillisyyttä vastustamaan ja jos hän ei ymmärtänytkään
herännäisyyden arvoa puhtaasti uskonnollisessa suhteessa, esiintyy
hän yllämainitussa kirjeessä, samoinkuin niin monesti muulloin,
kun herännäisyyden asia on kysymyksessä, hyvinkin epäedullisessa
valossa. Melartinin käytös on sitä oudompaa, kuin moni oppinutkin
ja sivistynyt henkilö, jota ei voitu pietismistä epäillä, näihin
aikoihin jo antoi tunnustusta liikkeelle ja ainakin muutamille sen
edustajista. Että niin oli laita, näkyy selvästi esim. yliopiston
konsistoriumin pöytäkirjasta Stenbäckin väitöskirjaa arvosteltaessa.
Asian kulku oli seuraava.
Vaikka jumaluusopillinen tiedekunta ja virallinen vastaväittäjä
olivat antaneet hyväksyvän lausunnon Stenbäckin väitöskirjasta,
niinkuin sen puolustamisestakin, alotti rehtori, luettuaan
arkipiispan kirjeen, asian käsittelyn huomauttamalla Stenbäckin
pietismistä ja jättämällä konsistoriumin harkittavaksi, eikö
sensuuntaisen miehen ottaminen opettajaksi jumaluusopissa olisi
hyvinkin arveluttavaa, koska yliopiston päätarkoituksena muka oli
virkamiesten valmistaminen valtiolle.
Professorit _A. G. Borg_ ja _J. M. av Tengström_ ehdottivat, että
Stenbäck nimitettäisiin dosentiksi, koska tiedekunta oli hyväksynyt
hänen väitöskirjansa eikä tietty hänestä mitään, joka voisi
estää tätä nimittämistä. Kun professori _J. Groot_, jonka heidän
jälkeensä tuli antaa lausuntonsa, pyysi miettimisaikaa, lykättiin
asian käsittely kesäkuun 12 p:ään. Grootin viimemainittuna päivänä
esiintuomat mielipiteet ansaitsevat monessa suhteessa huomiota.
Täydellä syyllä huomautti hän, että kirkko oli hyväksynyt Stenbäckin
uskonnollisen kannan vihkimällä hänet papiksi ja myöntämällä hänelle
oikeuden toimia kansan opettajana. Hän sanoi sitäpaitsi tulleensa
siihen käsitykseen, ettei pietistain oppi olisi ristiriidassa
raamatun eikä tunnustuskirjojen kanssa, huomauttaen niinikään
jumaluusopillisen tiedekunnan lausunnosta. Vaikkei Groot sanonut
hyväksyvänsä pietistain suuntaa yleensä, etenkään ei liikkeeseen
liittyneen suuren joukon katsantotapaa, ja vaikka hän huomautti
siitä, ettei Stenbäck ollut vapaa heidän yksipuolisuuksistaan,
puolsi hän empimättä tämän nimittämistä dosentiksi. Silminnähtävästi
oli häneen vaikuttanut hakijan persoonallisuus, sillä hän puhui
siitä tunnustuksella, vieläpä lämmölläkin, ja arvosteli hänen
uskonnollista kantaansakin tavalla, joka osoittaa, että hän voipi
uskoa hyvääkin tuosta moititusta liikkeestä. Paikallaan on niinikään
hänen huomautuksensa siitä, että pietismiä ei voitaisi sortamalla
kukistaa, vaan että semmoinen menettelytapa päinvastoin lisäisi
sen tunnustajien lukua ja pakoittaisi heitä vielä suurempaan
yksipuolisuuteen.
Vielä lämpimämmin kannatti Stenbäckiä professori _B. O. Lille_.
Huomauttaen pietismin suuresta merkityksestä protestanttisessa
kirkossa, puolusti hän juuri pietistisen opettajan kiinnittämistä
yliopistoon, koska tämä suunta olisi historiallisesti oikeutettu
ja ansaitsisi päästä vaikuttamaan kirkon yhteiselämässä. Puhuen
kunnioituksella Stenbäckin "kypsyneistä ja itsenäisistä tiedoista
teologiassa" hänen "rehellisestä luonteestaan ja erinomaisista
luonnonlahjoistaan", sanoi Lille pitävänsä mitä suurimpana vääryytenä
sitä päätöstä, jonka mukaan hän ei saisi toimia opettajana
yliopistossa.
Ihan vastakkaiseen suuntaan kävi prof. _A. Blomqvistin_ lausunto. Hän
esiintyi pietistain mitä kiivaimpana vastustajana eikä tunnustanut
mitään ansioita Stenbäckin väitöskirjassa. Hyväksyen professori
Laurellin väitöskirjaa vastaan tekemät muistutukset, lausui hän:
"Tälle käsitykselleni saan sitä enemmän tuetta, kuin Stenbäck
siv. 41 on tahtonut asettaa pietistisen käsityksen kristinuskon
opinkappaleista ainoaksi autuaaksi tekeväksi ja mitä ankarimmin on
moittinut useimpia lutherilaisen kirkon teologeja Melanchtonista
Schleiermacheriin ja Tewsteniin sekä lausunut heistä sen rakkauden
puutetta ilmaisevan arvostelun, että kirkko heidän kauttansa on
tullut petetyksi. Poikkeuksena ovat ainoastaan ne, jotka enemmän
tai vähemmän ovat kallistuneet pietistiseen käsitykseen. Jos
tuommoinen joukkotuomitseminen on säädytöntä, niin sitä enemmän,
kun nuori mies sen lausuu kirjoituksessa, jonka tarkoituksena on
opettajaviran saaminen yliopistossa viran jonka tarkoituksena on
pappien kasvattaminen, joiden tulee saarnata rauhan ja rakkauden
evankeliumia. Tahtoisin antaa tunnustukseni sille avomielisyydelle
ja rohkeudelle, jolla maisteri Stenbäck väitöskirjassaan on lausunut
vakaumuksensa, jollen siinä huomaisi samaa rohkeutta, jolla se meidän
seurakuntamme separatistinen lahko, johon hän avomielisesti tunnustaa
kuuluvansa, vasta on tuominnut kaiken järjen perkeleelliseksi". Yhtä
häikäilemättömästi hyökkäsi professori _I. Ilmoni_ herännäisyyttä
vastaan. Hän sanoi sitä lahkoksi, joka kyllä hyväksyi kirkon
raamattuun perustuvat periaatteet, mutta joka samalla aivan sokeasti
kielsi järjeltä kaiken oikeuden uskonnollisissa asioissa. Pietistoja
arvostelee hän samaan tapaan, kuin Runeberg "Puutarhurin kirjeissä".
Heränneitten pappien saarnatavasta, heränneen kansan laiskuudesta
y.m. puhui hän kirkolliskokouksissa ja muissa tilaisuuksissa
kuultuun tapaan, viitaten tämmöisessä uskonnollisessa suunnassa
esiintyviin äärimmäisyyksiin, joita ilmaisemaan hän tuskin löysi
sanoja. Stenbäckin uskonnollisuutta, etevää yleistä sivistystä ja
kirjailijakykyä hän kyllä kiittää, mutta pietisti kun tämä oli, ei
voinut hän puoltaa hänen nimittämistään dosentiksi yliopistoon.
Muita vastustavia lausuntoja ei pöytäkirjassa löydy. Professori _A.
G. Sjöström_ kyllä väitti Stenbäckin puhuneen uskosta tavalla, joka
tekisi kaiken tieteellisen tutkimisen mahdottomaksi, mutta hänkin
puolusti hakemuksen hyväksymistä. Vielä selvemmin kiitti hänen
virkaveljensä _V. G. Lagus_ Stenbäckin ansioita. Mutta varsinkin
yksi puoltava lausunto ansaitsee huomiota. Tarkoitamme tunnetun
lainoppineen, professori _J. J. Nordströmin_ sanoja. Hän lausui:
"Yliopiston ohjesäännöt vaativat niiltä, jotka pyrkivät sen
opettajavirkoihin, täysin hyvät tiedot sekä siveellisyyttä.
Teologiankandidaatti Stenbäck on monessa opinnäytteessä esiintynyt
etevällä tavalla; hän on sitäpaitsi useilla painosta julkaisemillaan
kirjoituksilla todistanut sivistyksensä ja harjoittaneensa
opintoja vakavuudella; hän on lisännyt näitten todistusten
lukua dosentinvirkaa varten teologiassa nyt julkaisemalla ja
jumaluusopillisen tiedekunnan hyväksymällä väitöskirjalla; hänen
siveellinen arvonsa ei koskaan ole antanut sijaa epäilyksille
ja muistutuksille; hän on siis täyttänyt sääntöjen vaatimukset:
mihin syihin perustaisi näin ollen tuomari epäävän lausuntonsa
hänen pyynnöstään päästä nauttimaan etua, jonka hän laillisessa
järjestyksessä on ansainnut?
"On väitetty, että hän on pietista; ja tämän asianhaaran ja
sen mahdollisesti epäedullista vaikutusta hänen tulevaan
opettajatoimeensa on konsistoriumin puheenjohtaja pitänyt
velvollisuutenaan jättää konsistoriumin tarkemman harkinnan alaiseksi
tätä hakukysymystä ratkaistaessa.
"On totta, että pietismi on huonossa maineessa; mutta se
hylkäämistuomio, joka niin yleisesti on sen osaksi tullut,
tarkoittanee niiden puolelta, jotka ymmärtävät mitä he tuomiten
hylkäävät, oikeastaan vain tuota kovaa suvaitsemattomuutta, tuota
intohimoksi kiihtynyttä, sokeaa jumalisuuden harrastusta, joka on
aikaansaanut niin paljon valitettavia häiriöitä ja eksytyksiä, kun
ymmärtämättömyys on soveltanut sitä jokapäiväisen elämän oloihin.
Se ei sitävastoin ajattelevan miehen käsityksessä voi koskea itse
pietismiä oppina, niinkauan kun se ei heterodoksiaksi kiihdy ja siten
astu laissa määrättyjen oikeuksiensa rajan yli, mutta heterodoksiasta
eivät pietismiä ole syyttäneet sen sokeimmatkaan vastustajat; ja näin
ollen täytyy se olla oikeutettu julkilausumaan niitä johtopäätöksiä,
joihin se luulee tulleensa pyhistä kirjoituksista totuutta
etsiessään. Jos se johtopäätöksissään on erehtynyt, niin tämä ei
vähennä sen oikeutta; erehdyksen on pian toisen tutkimus syrjäyttävä,
selvempi, ehkä juuri näiden erehdysten kautta saavutettu käsitys; ja
se käsitteiden kehittäminen, jossa kirkkomme vapaus ilmenee, ei tämän
kautta tule kärsimään, totuus -- niin lausuu Tertullianus -- punastuu
ja kärsii ainoastaan silloin, kun sitä salataan.
"Sitäpaitsi ei pietismi ole yksinäinen, muista ajan pyrinnöistä
erillään oleva ilmiö. Aivan pintapuolisesti se on lukenut historian
opettavaa kirjaa, joka ei ole huomannut, että se on vanha vieras
hengen maailmassa, että se, vaihdellen voimansa purkauksissa, siellä
on yhtä paljon kotiutunut, kuin neologia ja indifferentismi, joita
vastaan se taistelee, että se sentähden nousevana hengen voimana on
yhtä riippumaton ulkonaisista pakkokeinoista, kuin jokainen muukin
hengen toiminnan ilmaisu, että sekin puhtaana säilyen on vaikuttanut
hyvää sekä että ainoastaan korkeampi tieto voi vastustaa sen
äärimmäisyyksiä.
"Jos sentähden maisteri Stenbäck vakaumuksesta omistaa pietismin
oppina, olematta heterodoksi, en voi lukea tätä rikokseksi hänelle,
sillä sielun yli, lausuu Luther, ei Jumala voi eikä tahdo antaa
kenenkään muun hallita, kuin itsensä.
"Mitä niihin epäjärjestyksiin tulee, jotka ovat syntyneet tuosta
niinikään pietismin nimellä nimitetystä synkästä uskonnollisesta
innosta, niin ei löydy vähintäkään syytä siihen väitteeseen, että
maisteri Stenbäck tavalla tahi toisella, sanoilla tahi teoilla,
olisi tehnyt itsensä syypääksi semmoisiin; ja jos se seikka, että ne
ovat voineet syntyä väärin käsitetyn pietismin vaikutuksesta, olisi
riittävänä syynä itse pietismin opin hylkäämiseen, olisi samalla
tavoin jokainen väite hyljättävä; sillä mitä sanaa ei yksinkertaisuus
voi käsittää väärin ja sokea into väärinkäyttää?
"Oikeusperusteiden pohjalla en siis löydä pätevää syytä kieltää
maisteri Stenbäckiltä hakemaansa dosentin paikkaa. En löydä semmoista
viisaudenkaan kannalta; sillä paitsi sitä, ettei löydy tosi
viisautta, joka ei samalla olisi oikeuden mukaista, niin on päivän
selvä asia, että, jos pietismin opinkappaleet sisältävät jotakin
vaarallista, niin ei mikään ole paremmin harkittua, kuin että sille
annetaan tilaisuutta saada julkilausua oppinsa yliopistossa, missä
muut toisenmieliset kyvyt heti ovat tilaisuudessa sitä vastustamaan
sekä paremmilla ja selvemmillä tiedoilla torjumaan sen erehdyksiä.
Sen vastustaminen vainoilla ja pakkokeinoilla ei sitävastoin nyt,
yhtävähän kuin ennenkään, ole johtava mihinkään tuloksiin, ja
inkvisitionin pyrinnöistä on aika jo monta vuotta sitten julistanut
tuomionsa. -- Minä ehdotan siis puolestani maisteri Stenbäckille
hakemaansa dosenttipaikkaa, koska hän on täyttänyt, mitä laki
tässä suhteessa vaatii, ja sentähden etten minä saa esiintyä
hänen vakaumuksensa tuomarina enkä asettaa mielivaltaani sen lain
yläpuolelle, joka määrää hänen oikeutensa".
Se puolueettomuus ja syvällinen oikeudentunto, joka alusta loppuun
kannattaa tätä lausuntoa, osoittaa miten pietismiä jo siihen
aikaan olisi _voitu_ arvostella. Lausunto on kyllä Juhana Jaakko
Nordströmin lausuntoa, ja hänen kannalleen oli tavallisten ihmisten
vaikea kohota, mutta konsistoriumin enemmistön mielipide ilmaisee
selvästi, mitä ajattelevat ihmiset jo siihen aikaan olivat pakotetut
tunnustamaan pietismistä. Pääasiallisesti sentähden on kysymyksessä
oleva tilaisuus niin tärkeä. -- Stenbäckin hakemuksen hyväksymistä
kannattivat professorit Borg, av Tengström, Groot, Lille, Törnroth,
Laurell, Rein, Nordström, Sjöström ja Lagus; vastustavalle
kannalle asettuivat ainoastaan Blomqvist, Ilmoni ja Ursin, joka
viimemainittu vielä keskustelun päätyttyä huomautti arkkipiispan
kirjeestä ja niistä vaaroista, joita pietististen ylioppilasten
papeiksi pyrkiminen tuottaisi isänmaalle. Yliopistossa oli Stenbäck
siis voittanut suuren voiton sille liikkeellekin, jonka edustaja
hän oli. Mutta lopullisesti ei asia kuitenkaan päättynyt hänen
edukseen. Perustuen konsistoriumissa Stenbäckiä vastaan lausuttuihin
arvosteluihin, joista nuo selvät huomautukset hakijan pietistisestä
suunnasta sisälsivät hänelle jo ennestään tuttuja asioita, liitti
v.t. varakansleri Thesleff epäävän lausuntonsa asiapapereihin. Tämä
lausunto ratkasi asian Pietarissa. Stenbäck ei saanut hakemaansa
opettajapaikkaa yliopistossa.
Jo keväällä 1844 oli Stenbäck hakenut teologian lehtorinvirkaa
vasta perustetussa Vaasan lukiossa ja sitävarten kesäkuun 12 p:nä
suorittanut määrätyt näytteet. Mutta näitä kokeita arvosteli
Turun tuomiokapituli, ja siltä hänellä ei ollut syytä odottaa
suosiollista kohtelua. Stenbäckille ilmoitetuinkin selvästi, ettei
hänelle voitaisi uskoa sanottua virkaa, koska hän Vaasassa voisi
aikaansaada niin paljon pahaa. Häntä kyllä kehoitettiin hakemaan
samankaltaista virkaa Turun lukiossa, mutta siihen hänellä ei näy
halua olleen. "Arkkipiispan raskas käsi painaa minua isällisesti"
-- kirjoittaa Stenbäck vuoden lopussa sisarelleen. "Hänen kirjeensä
tähden yliopiston rehtorille ja tämän virkainnon tähden, joka
veti sen esille, ei dosenttivirasta mitään tullut. Nuo hellät
kehoitukset, että hakisin Turkuun, raukeavat tyhjiin. Thesleff kuuluu
antaneen hylkäävän lausunnon, sentähden että kuulun lahkoon, joka
on vaarallinen valtiolle. Kun asia oli kanslerin käsiteltävänä,
kuuluu Armfelt kannattaneen konsistoriumin puoltavaa lausuntoa,
mutta Perintöruhtinas oli jyrkästi asettunut sitä vastaan. Jumala
suojelkoon meitä, lammasraukkojaan, ja tehköön meidät alttiiksi monen
vaivan kautta menemään hänen valtakuntaansa".
Ystäviensä kehoituksesta teki Stenbäck senaattiin valituksen Turun
tuomiokapitulin päätöksestä, joka perustuu siihen, että Stenbäckin
jumaluusopin lehtorinvirkoja varten suorittamat kokeet muka eivät
olleet riittävät. Mutta senaatin päätös, joka on päivätty joulukuun
7 p:nä, on vieläkin kierompi, perusteluissa kun muun ohessa
sanotaan, ettei yliopiston konsistoriumi ollut hyväksynyt Stenbäckin
dosentinvirkaa varten julkaisemaa väitöskirjaa.
Kaikesta huomaa, että viranomaiset kaikin tavoin koettivat
estää Stenbäckiä virkaa saamasta. Surkeinta on, että Turun
tuomiokapitulikin häikäilemättä asettuu samalle kannalle. Sen suhde
herännäisyyteen osoittaa virkavaltaa, jonka aika ei voi olla pitkä.
Pietismin ansioksi on luettava, että yleinen mielipide yhä jyrkemmin
kääntyi sitä vastaan. Mutta suurilla kärsimyksillä on tämä voitto
saavutettu. Näitä kuvaavat kauniisti seuraavat Stenbäckin kirjeestä
hänen sisarelleen lainatut sanat:
"Kaiken tämän uhalla olen ollut hyvällä mielellä, tietäen että Jumala
on kyllä minullekin määrännyt jonkun nurkan maailmassa. Olen nähnyt
hänen isällisen kätensä, joka ei kaikissa näissä vastoinkäymisissä
tahdo minua heittää. Tiedän, ettei hän minua hylkää, jos vaikka koko
maailma asettuisi minua vastaan. Hän johtaa myöskin asiat niin, että
saan sen paikan, minkä hän on minulle määrännyt, vaikka ihmiset
niin kovasti tuumivat ja miettivät, mihin he minut panisivat. He
kiittävät ylenmäärin oppiani, kykyäni ja lahjojani y.m. -- mutta
kristinusko, siinä kärki, joka pistää. Näkyy, miten saatana tahtoisi
tarjota minulle kaiken maailman kunnian, jos vain siitä luopuen hänen
edessään polvistuisin; ja jos sanon, ettei tämä ole houkutellut
minua ja kutkuttanut, niin valehtelen ja olisin ihan sokea. Se juuri
on ollut ja ompi suurimpana vaarana ja vaikeutena, että kunnia,
turhamaisuus, maailman rakkaus y.m. niin kernaasti tahtovat nousta
ja sisältäpäinkin houkuttelevat. En voi turvautua mihinkään muuhun,
kuin Jumalan kaikkivoipaan armoon, joka voi minua ylläpitää ja
sen tekeekin, vaikka vaara avaa kitansa sekä ulkopuolellani että
minussa itsessä". [Helsingfors Morgonblad 1845 n:o 89; Aspelin,
Lars Stenbäck, s. 357 -- 371; Kejserliga Alexanders-Universitetets
i Finland Matrikel 1842; Lauri Stenbäckin Espoosta 6/7 44 ja
Helsingistä 2/11 44 kirjoittamat kirjeet.]