Ajan saarnatapa ja heränneet papit.
Samana vuonna (1842), kuin Turun pappeinkokous pidettiin, kokoontui
Porvoonkin hiippakunnan papisto samankaltaiseen kokoukseen. Vielä
uskollisemmin, kuin arkkipiispan esiintyminen yllämainitussa
tilaisuudessa, ilmaisee piispa Ottelinin Porvoossa pitämä avajaispuhe
silloisen virallisen kristillisyyden luonnetta. Lainaamme
siitä otteen kuvaamaan kirkon johtavissa piireissä vallitsevaa
katsantotapaa ja sitä muotoa, johon tämä katsantotapa pukeutui, kun
oli kysymyksessä hengellisten asiain esittäminen julkisuudessa:
"Olen käynyt teidän luonanne, veljeni, olen nähnyt ja iloisella
tarkkaavaisuudella katsellut lutherilaisten seurakuntien tilaa
kaikissa hiippakunnan osissa. Nämä käyntini tulevat aina säilymään
mielessäni miellyttävänä muistona. Se tieto Jesuksen Kristuksen armon
valtakunnasta, minkä kaikkialla, missä olen ollut tilaisuudessa
sitä tutkimaan, ja se selvä usko, jolla olen nähnyt siitä kiinni
pidettävän, ovat ylentäneet sieluani kiittämään Jumalaa, joka on
antanut sanansa lämmittää ihmisten sydämet, sekä kiitollisuuteen
niitä kohtaan, jotka niin väsymättömällä ahkeruudella ovat opettaneet
tätä sanaa ja niin suurella huolellisuudella hoitaneet Herran
viinimäkeä. Mikäli olen nähnyt, ei löydy Porvoon hiippakunnassa
ainoatakaan seurakuntaa, missä ei uskon liekki puhtaana ja kirkkaana,
ilman mitään rumentavaa väriä tahi pimentävää savua, välkkyisi
ihmisten sydämissä, vielä vähemmin semmoista seurakuntaa, missä
epäuskon kylmyys olisi ollut sitä ehkäisemässä. Kansan katsekin,
kun sitä uskon asioissa puhuttelee, ne välkkyvät silmät, joita
näkee evankeliumin totuuksia julistettaessa, tuo syvä vakavuus,
joka ilmaantuu ihmisten otsalle lain käskyjä selvitettäessä,
kaikki todistaa, että he janoovat toista vanhurskautta kuin se,
minkä itse voivat aikaansaada. Mutta minä olen myöskin nähnyt,
että tämä nälkä ja jano ei ole levotonta ja rajua, vaan hiljaista
ja maltillista. Siellä täällä vain olen huomannut omiin voimiinsa
turvautuvan nuoruuden hengen kaltaisen uskonelämän jälkiä. Tämä
pohjaltaan tosi ja lämmin uskonelämä, joka, taidolla johdatettuna
ja tarkkaavaisuudella hoidettuna, johtaa suureen uskon voimaan,
mutta unohduksiin jääneenä synnyttää eripuraisuutta kirkossa,
vieläpä ehkä järkyttää sen perustuksia, ei ole minua huolestuttanut,
kun olen nähnyt, kuinka hellällä isän kädellä olette johdattaneet
niitä, joissa sitä on ilmaantunut. Jos milloinkaan uskonnon lämpö
käsitteiden lujaan tarkkuuteen liittyneenä on tarpeen, niin silloin
kun joudutaan tekemisiin ihmisten kanssa, jotka herätessään synnin
unesta ovat joutuneet vapisuttavaan pelkoon ja unenhorroksissa
juoksevat sinne tänne hakeaksensa valistusta, jota huomaavat
tarvitsevansa. Te olette -- sen olen kokenut -- tyyneesti tarttuneet
heidän käteensä, osoittaneet heille sitä valoa, minkä kirkkomme on
sytyttänyt, sekä neuvoneet heitä tässä valossa tarkkaamaan itseänsä
ja mitä heissä on löytynyt. Te olette lempeydellä koettaneet
selvittää niitä käsitteitä, jotka ovat olleet loukkauskiviä heille,
te olette opettaneet heitä pitämään evankeliumin auringosta valuvaa
lämpöä lain salamoista loistavaa välkettä kalliimpana; te olette
neuvoneet heitä toisistaan eroittamaan ruumilliseen sairauteen ja
kykenemättömyyteen maallisten askareitten hoitamisessa johtavaa
surua siitä synninsurusta, joka tyyneenä lepää sielun syvyydessä
ja siellä antaa uskon voimakkaan puun lujasti juurtua ja sieltä
hankkii ravintoa kasvattamaan tuoreita oksia ja lehtiä, joita vain
Herran tuulet taivuttavat, sekä runsaasti kantavat nöyryyden kukkia
ja hyväntekeväisyyden hedelmiä. -- Tämä teidän luonanne saamani
kokemus on minua tukenut silloinkin, kun ruumiini voimat ovat
horjuneet. Pyydän teitä, veljeni! kohdelkaa edelleen lempeydellä
ja opetuksella, tyyneydellä ja kärsivällisyydellä niitä, joissa
Jumalan henki voimallisemmin herättää vakavaa miettimistä. Siten te
kartutatte Jesuksen valtakuntaa maan päällä ja suojelette kirkkoamme
sen vihollisten hyökkäyksiltä. Se taistelu, jota sen vanha vastustaja
Roomassa käy tätä kirkkoa vastaan ja joka muutamissa valtakunnissa
tulee yhä yleisemmäksi, se taistelu, jota metodismi, pyrkien kirkon
lääkäriksi, väittäen että se on jähdyttänyt itsensä, on alottanut,
se kamppailu, johon ovat antautuneet ne, jotka, voimallisen halunsa
innostuttamina ja koettaen tunteellaan käsittää Jumalan hengen,
luulevat edellä muiden omistaneensa tämän hengen, heidän hengellinen
elämänsä kun muka todistaa heidän olevan korkeamman johdatuksen
alaisina, ja sentähden tarjoutuvat ottamaan kirkkomme hoidettavakseen
ja tukemaan sitä tunteen syvyydestä pulppuavilla mielikuvilla, tämä
taistelu ei ole teille tuntematon. Tarkastakaamme kaukaa näitä
taisteluja ja oppikaamme niistä palavalla rakkaudella kunnioittamaan
sitä äitiä, joka on meitä helmassaan kasvattanut ja enemmän kuin
kolmesataa vuotta ravinnut -- sitä äitiä, joka uskon syvyydestä saa
versomaan selviä käsitteitä, jotka ihanammin kuin valkeat ja keltaset
lumpeenkukat sisäjärven lahdella kaunistavat hengen merta, osoittaen
että tuossa on hedelmällinen pohja, jota eivät ilman myrskyt voi
hävittää eivätkä sameaksi tehdä." [Ecclesiastikt Litteraturblad, 1843
n:o 1.]
Kun tämä puhe pari vuotta myöhemmin luettiin eräässä seurassa,
missä oli saapuvilla moniaita Pohjanmaan heränneitä pappeja,
huudahti F. O. Durchman: "oletteko koskaan kuulleet kauniimbata,
suloisembata ja ihanambata evankeliumia!" [Kert. N. G. Arppe.]
Jos kohta täytyykin myöntää, että piispa Ottelin oli vähemmin
perehtynyt uskonopillisiin kysymyksiin, kuin muut korkeammassa
virka-asemassa olevat kirkon miehet, ja siitäkin syystä oli
pakotettu turvautumaan tyhjiin korusanoihin, kuvaa hänen puheensa
kuitenkin mitä uskollisimmin johtavissa kirkollisissakin piireissä
suosittua käsitys- ja esitystapaa. Synnin ja armon suuri kysymys
oli syrjäytetty saarnan keskipisteestä ja sen sijalle asetettiin
pintapuolinen esitys Jumalan hengen armotöistä kristityssä, joita
armotöitä melkein Aristoteleen siveysopin mukaan käsitettiin
vastakkaisten liiallisuuksien keskivälillä oleviksi sieluntiloiksi.
Ihmisen tuli olla uskonnollisen, mutta ei liiaksi, hänen piti yleisin
sanoin tunnustaa turmeluksensa, mutta hän "ei saanut surra itseään
sairaaksi", hän sai toivoa parempaa elämää, mutta kohtuudella, niin
ettei tämäkään elämä menettäisi viehätystään, hänen tuli rakastaa
Jumalaa "yli kaiken", mutta niin, ettei kukaan, ei vieras eikä
kotiväki, siitä loukkaantuisi j.n.e. Yhdessä suhteessa vain hänen
piti olla horjumattoman jyrkkä: hänen tuli ehdottomasti uskoa,
että hän näin eläessään ja törkeitä syntejä väittäessään sai olla
autuudestaan varma. "Nykyajan ihmiset eivät voi aavistaakaan silloin
vallitsevaa sokeutta Sielun todellista tilaa ei kirkoissakaan koskaan
otettu puheeksi" on eräs niihin aikoihin herännyt vanhana todistanut.
[Otto Hjelt.]
Saarnojen ja muiden hengellisiä asioita käsittelevien puheiden muoto
oli tämän mukaista. Taitavasti osattiin ylimalkaisilla lauseilla
salata synnin syvyyttä ja korusanoilla herättää jonkunlaista
tunteellisuutta. Niin tottuneet olivat ihmiset tuommoiseen
saarnatapaan, etteivät ajattelevatkaan henkilöt huomanneet,
miten tyhjää ja imelää se useimmiten oli. Niinpä esim. Turussa
siihen aikaan ilmestyvä tieteellinen aikakauslehti "Ecclesiastikt
Litteraturblad", julkaistessaan piispa Ottelinin yllämainitun
puheen, lausuu: "Kernaasti alotamme uuden vuosikerran niillä
miettimistä ansaitsevilla sanoilla, joilla veljes-hiippakunnan
kunnioitettu esimies ensikerran tervehti kokoontunutta papistoaan.
Suosiollisella luvalla me ne julkaisemme, ja varmaankin on moni
meidän kanssamme niistä kiitollinen, etenkin koska puhe, joka on
painettu vain jaettavaksi, ei ole yleisön saatavissa." [Ecclesiastikt
Litteraturblad, 1843 n:o 1.] Niinkuin Turun pappeinkokouksen
pöytäkirjat todistavat, pidettiin varsinkin C. P. Hagbergin
Tukholmassa v. 1822 ilmestynyttä saarnakokoelmaa niin yhdessä kuin
toisessa suhteessa paraana. Varsinkin kiitettiin sen kaunista kieltä.
Ottelinin puhe noudattaa uskollisesti sen esitystapaa.
Herännäisyys oli kutsuttu luomaan uuden saarnatavan Suomen kirkossa.
Sen rohkeat edustajat eivät hämmästyneet sitä vastarintaa, joka
heillä tässäkin suhteessa oli voitettavana. Ei niin, että he olisivat
miettineet, miten taistelu siinä kohden oli suunniteltava, ja tarkan
harkinnan mukaan valmistaneet uuden mallin, jota he aikoisivat
saarnoissaan noudattaa. Sillä tavoin ei historia uutta luo. Ei
tiedä kukaan, mitä muodostuksia joki itselleen luo, kun se, hyläten
entisen uomansa, alkaa raivata itselleen uuden tien läpi laaksojen
ja harjanteiden. Niin hengenkin maailmassa. Eivät neuvotelleet
heränneet papit keskenään, mitä heidän tulisi sanankuulijoilleen
sanoa ja mihin muotoon sanansa pukea. He eivät saarnatuolista
lukeneet ulkoa opittua, postilloista lainattua läksyä, vaan he
todistivat, mitä itse olivat kokeneet sen Jumalan vanhurskaudesta ja
armosta, jonka lähettiläitä he olivat. "Mistä sydän oli täynnä, siitä
puhui suu." Ja jos samankaltainen pohjasävel kaikuikin heränneitten
pappien saarnoissa, jos useat heistä olivatkin pääasiallisesti
herätyssaarnaajia, jotka ensin lain vasaralla tahtoivat särkeä
sydämet, ennenkuin sanankuulijoilleen julistivat Jumalan armoa
Kristuksessa, niin muodostivat ainakin etevimmät heistä oman
saarnatapansa, johon kunkin yksilöllisyys painoi leimansa. Varsinkin
ne, jotka saarnasivat vapaasti, loivat itselleen oman saarnatavan.
On säilynyt verraten paljon heränneitten pappien saarnakonsepteja.
Mutta joka niiden nojalla arvostelisi heidän saarnatapaansa, johtuisi
hyvinkin vääriin tuloksiin. Ensiksi ovat nämä saarnakonseptit
varhaisilta ajoilta, jolloin niiden sepittäjät enimmäkseen vielä
olivat nuoria ja kokemattomia, ja toiseksi on niissä paljon
lainattua. Jos niitä vanhoille heränneille lukee ja heiltä kysyy:
näinkö hän saarnasi? saa vastaukseksi: "Ehkä siihen aikaan, kun hän
kartasta luki, mutta ei sitten, kun hän vapaasti puhui." Näin ollen
olisi väärin näistä konsepteista lainatuilla otteilla koettaa kuvata
heidän saarnatapaansa. Näytteeksi otamme tähän kuitenkin erään Niklas
Durchmanin papereista löydetyn saarnan loppuosan. Saarna käsittelee
Math. evankeliumin 7 luv. 15-21 värsyjä. Sen punaisena lankana ovat
kysymykset "mistä tulet" ja "kuhunka menet". Loppusanat kuuluvat:
"Jos mielesi on välttää tuomiota ja tulla taivaan valtakuntaan, niin
tee vilpitön parannus ja usko evankeliumia. Hylkää kaikki vääryys,
kaikki pahuus, jos tahdot kristityn nimeä kantaa. Seuraa Jesusta ja
noudata hänen oppiansa, niin hänen sauvansa tukee sinua ja iloiten
saatat sitten ammentaa vettä ijankaikkisesta autuuden kaivosta. Niin
totta kuin tahdot voittaa taivaan valtakunnan, niin totta pitää
sinun tehdä isäsi tahto, joka on taivaissa. Jos et täällä ajassa voi
täydellisesti tehdä sitä, niin ahkeroi kuitenkin sen voiman jälkeen,
jonka Jumalan henki sinulle antaa, palvellaksesi Herraa Jumalatasi,
varoen ettet häntä vapaaehtoisesti vihastuta. Olkoon Jumala
mielessäsi koko elinaikanasi ja pidä hänen sanansa sydämessäsi. Kysy
ainiaan itseltäsi; _mistä tulet ja kuhunkas menet_. Ajattele alussa
aina loppua. Seisot taivaan valtakunnan ja helvetin tulen vaiheella.
_Kuhunkas menet?_ Voi rakas ystäväni! Käy ahtaasta portista sisälle
niitten joukossa, jotka tekevät isänsä tahdon, joka on taivaissa. _Se
portti on lavea ja avara tie, joka vie kadotukseen_, ijankaikkiseen
tuleen, ja _niitä on monta, jotka siitä sisälle menevät_, vaikka
kyllä sanovat: Herra, Herra. Mutta he eivät tee Isän tahtoa, joka
on taivaissa, ja saavat sentähden Herran suurena tuomiopäivänä
kuulla tämän julistuksen: menkää pois minun tyköäni, te kirotut!
Mutta _se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat
ovat, jotka sen löytävät_. Mitkä ovat siis nämä harvat? Juuri ne,
jotka tekevät taivaallisen isän tahdon. Meillä on elävän Jumalan
kanssa tekemistä. Kuinka saattaa sitten kuollut ihminen hänelle
kelvata? Meillä on kaikkinäkevän Jumalan kanssa tekemistä. Eiköhän
näkisi ulkokullaisuuttamme ja petollisuuttamme? Voi, harhailevat
ihmislapset, malttakaamme mieltämme, miettikäämme kuhunka menemme ja
mikä lopuksi tulee; oppikaamme tuntemaan sydämemme sen hedelmistä.
Varjelkaamme kaikella uutteruudella sielumme ulkokultaisuudesta,
jotta se tulisi sen elävän ja näkevän kaivoksi. [Saarnan aiheena on:
'Enkelistä, joka istuen sen elävän ja näkevän armokaivon luona, kysyy
jokaiselta hätääntyneeltä syntiseltä: 1) Mistä tulet? 2) Kuhunkas
menet?'] Noudattakaamme Paavalin esimerkkiä ja kysykäämme: Herra,
mitä tahdot, että minun pitää tekemän? Rukoilkaamme Jumalalta, että
hän kaikissa ilmoittaisi meille tahtonsa ja sallisi meidän hyvinä
puina kantaa hedelmää, jotta ei meitä hakattaisi pois ja heitettäisi
tuleen. Älkäämme ajatelko: kauan saa kuoleman toukka jyrsiä,
ennenkuin elämämme lanka katkeaa, ja että me epäilemättä kauan saamme
maata tautivuoteella, ennenkuin lähtökello kalahtaa viime kerran,
ja että siinä hyvästi ennätämme parannusta tehdä. Voi, älkäämme
eksykö! Tämän väärän luulon sokaisemana on moni mennyt aika kyytiä
helvettiin. Kuolemalla on lujat kynnet, ei sen tarvitse kuin kerran
kopristaa, niin on jo ihminen ijankaikkisuudessa kaikkivaltiaan
ja vanhurskaan Jumalan tuomioistuimen edessä. Ja niinkuin ihminen
kuolee, niin käypi hänen joko hyvästi taikka pahasti. Sentähden,
Jesuksen verellä kalliisti lunastetut sielut! älkäämme unohtako
ijankaikkisuutta. Mistä tulemme? Jumalan tyköä. Ja kuhunkas menemme?
Voi, palatkaamme Jumalan tykö, hänen tykönsä, joka on sanonut: _Minä
olen A ja O, alku ja loppu. Minä annan janoovalle elämän veden
lähteestä lahjaksi ja joka siitä vedestä juo, jota minä hänelle
annan, ei hän janoo ijankaikkisesti; vaan se vesi, jonka minä hänelle
annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kuohuu ijankaikkiseen
elämään._ Palatkaamme Jesuksen tykö. Hänessä on rauhan ja ilon ja
valkeuden lähde. Jota pikemmin palajamme, sitä parempi. Hän odottaa
meitä, vastaanottaakseen meidät avatulla rakkaudensylillänsä. Siis
joutukaamme ja älkäämme viivytelkö! Tulkaa ja ammentakaa ilolla
terveyden lähteestä! Tähän antakoon Jumala meille kaikille armonsa
Jesuksen Kristuksen tähden! Amen."
Jos kysymyksessä oleva saarnakonsepti, niinkuin on syytä miltei
varmuudella otaksua, onkin Durchmanin omaa sepitystä, niin on sitäkin
varmempaa, että hänen saarnansa yleensä olivat vielä voimallisempia
ja henkevämpiä. Hän oli saarnaaja "Jumalan armosta". Ja vapaasti hän
melkein aina puhui. Kohti kävivät hänen sanansa -- niiden kärkeä oli
vaikea välttää. Jokainen sai osansa, niin ettei ollut aikaa muihin
tuomiten katsoa, kun hän syntiä nuhteli ja veti sanankuulijansa
synnit, julkiset ja salatut, törkeät ja siivommat, valkeuteen. Eikä
jäänyt Jumalan armo Kristuksessa pois hänen herätyshuudostaan. Miltei
rukoillen kehotti hän ihmisiä sen turviin pakenemaan. Hänen kaunis
äänensä ja tavatonta eloisuutta uhkuva puheensa, vilkkaat liikkeensä,
joissa ei kuitenkaan ollut merkkiäkään näyttelijän tempuista, --
kaikki oli omiaan tekemään kuulijoihin mitä valtavimman vaikutuksen.
Armonjärjestyksen eri asteita järjestelmällisesti esittämään hän
ei milloinkaan ryhtynyt. Mitä ehkä eksegeettisessä suhteessa hänen
saarnoistaan puuttui, sen korvasi niiden elävä, sanankuulioihin
sovitettu todistus synnistä ja armosta. Alkusanoina käytti Durchman
usein muutamia värsyjä Siionin virsistä. Niiden nöyrä, särkevä
henki oli sukua hänen oman uskonnollisen katsantotavan kanssa ja
oivallisesti liittyi hänen puheensa niissä vallitseviin alkusanoihin.
-- Olemme ennen huomauttaneet Durchmanin koti-ikävästä ja siitä
tulisesta kiireestä, millä hän kiivaili Jumalan valtakunnan voiton
puolesta. Se sävel kuului ehkä selvimmin hänen herätyshuudossaan.
[Paitsi ennen mainittujen vanhojen keuruulaisten rouva Lydia
Hällforsin kautta hankitut tiedot, A. O. Törnuddin ja Jos. Grönbergin
kertomukset.]
Samaan tapaan, kuin Niklas Durchman, saarnasi hänen vanhempi
veljensä Frans Oskar. Hänelläkin oli erinomaiset saarnalahjat ja
vielä täyteläisempi ja kauniimpi ääni. Sitäpaitsi harrasti hän
jo aikaisin kielen puhtautta, ollen tässä suhteessa heränneistä
papeista ensimmäisiä. Hänen voimallinen puheensa tempasi mukaansa
välinpitämättömimmätkin sanankuulijat ja hallitsi ihmeellisesti
ahdinkoon asti täytetyt kirkot. Ryhtinsä ja koko esiintymisensä
ilmaisi miehuutta ja pelotonta suoruutta, myöhempinäkin aikoina
muistuttaen sanankuulioille, että saarnatuolissa seisoi yksi
Kalajoen käräjien sankareista. Luonteeltaan oli Durchman hyvin
vilkas, ja semmoista oli myöskin hänen puheensa, mutta hän hillitsi
saarnatuolissa liikkeensä ja piti äänensä kurissa, niin ettei tämä
innostuksen tulisimpinakaan hetkinä pettänyt. Ja jos kuulijakuntansa
liiaksi antautui tunteitten valtaan, niin että äänekästä itkua
alkoi kuulua kirkossa, katkasi hän puheensa, vakavalla katseella ja
äänettömyydellä painaen liikutukset alas. -- Durchmanin aikuisimmilta
pappisajoilta on säilynyt verraten monta saarnakonseptia, joista
voi päättää että hän siihen aikaan ylimalkaan kirjoitti saarnansa.
Niin teki hän silminnähtävästi, ainakin usein, myöskin vanhana.
Miehuutensa paraina päivinä saarnasi hän aina vapaasti. Näitä hänen
saarnojaan on varsinkin Suupojan kansa myöhään unohtava. Niiden maine
on säilynyt sukupolvesta toiseen. [Kert A. O. Törnudd, N. G. Arppe;
Hedvig Paavola, Greeta Hurtasalo y.m. Isonkyrön vanhat heränneet.
Durchmanin saarnoja on minulle antanut rouva Vendla Östring.]
Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön keskuudessa vaikuttaneista
heränneistä papeista ovat saarnamiehinä eniten tunnetut Östring ja
J. M. Stenbäck. Jo se seikka, että heidät saarnoistaan vedettiin
oikeuteen, todistaa kuinka suurta huomiota ne herättivät.
Stenbäckin puhe oli alkuaikoina ehkä useinkin liika rajua, mutta
lohdutustakin siitä aina saivat kaikki synneistään murheelliset ja
armoa janoovat sanankuulijat. Östring oli evankelisempi, ja hänen
esitystapansakin lempeämpää, mutta herätyssaarnan leimaa hänenkin
puheensa pääasiassa kantoi. Kummankin esitys oli vilkasta, sattuvaa
ja jännnitettyyn tarkkaavaisuuteen vaativaa Ehkä käsitteli Östring
monipuolisemmin Jumalan sanaa ja ehkä jäi hänen puheestaan pysyvämpi
vaikutus ihmisten sydämiin, mutta niin lujasti kuin Stenbäck ei hän
jaksanut kolkuttaa kovien sydänten ovia. Sensijaan käsitti hän ehkä
paremmin, kuin tuo hänen taistelun myrskyissä karaistu asetoverinsa,
ylipaimenen sanat "ruoki minun lampaani". [Kert. Charlotte Achrén
y.m.; Församlingsvännen 1889 n:o 7, 9, 1890 n:o 3.]
Niinkuin olemme maininneet, oli myöskin F. G. Hedberg, jos kohta
lyhyen ajan kuluessa, vakavalla äänellään täydentämässä sitä
herätyshuutoa, joka 1840-luvun alkupuolella kaikui Suupohjan
kirkoissa. Hänen saarnansa pääsisältönä oli jo siihen aikaan
Jumalan rakkaus Kristuksessa. Ensimmäisiä saarnamiehiä Hedberg ei
ollut Niinkuin hänen kirjoituksensa, oli hänen puheensakin, jos
kohta elävää, vieläpä tavallaan vilkastakin, hieman pitkäveteistä.
Suurta rakkautta sielujen hoidossa se aina ilmaisi sekä väsymätöntä
harrastusta Jumalan valtakunnan levittämisessä. Ainakaan tässä
suhteessa ei Hedberg saarnaajana puolustusta kaipaa. [Wennerström, F.
G. Hedberg, y.m.]
Ihmeellinen oli tämä aika. Niin selvästi kuin silloin ei Jumala
milloinkaan ole kansallemme näyttänyt, ettei hänen varastohuoneestaan
puutu aseita, ihmissydänten valmistamiseksi sanan kylvöä varten
ja tämän kylvön hoitamiseksi niin, että se kantaa hedelmää.
Toinen saarnaaja toisensa perästä esiintyy Herran työmaille, ja
useimmat heistä käyttävät sanan kaksiteräistä miekkaa voimalla,
jonka vertaista ei ennen eikä myöhemmin ole Suomessa nähty,
kuin poikkeuksena vain. Varsinkin Pohjanmaalla oli niin monta
etevää saarnaajaa, että niiden kaikkien kuvaaminen kävisi miltei
mahdottomaksi. Muutamia semmoisia tahdomme kuitenkin mainita,
ennenkuin ryhdymme tekemään selkoa niiden miesten saarnatavasta,
jotka ovat saavuttaneet suurimman maineen.
Luultavaa on, että L. J. Achrén, jos hän olisi elänyt kauemmin, olisi
saanut hyvinkin huomatun sijan Suomen herännäisyyden historiassa.
Myöskin saarnamiehenä olisi hän epäilemättä hankkinut itselleen
suurenkin maineen. Siihen oli hänellä paljon edellytyksiä, kirkas
ääni, rikas mielikuvitus, selvä ajatusjuoksu, hyvät tiedot ja
ennen kaikkea elävä jumalanpelko sekä vastustamaton halu julistaa
Herran nimeä ja hänen ihmeitään. Hänen rohkea esiintymisensä
esim. Vähässäkyrössä (II s. 138-140) todistaa myöskin, ettei
ihmispelko olisi saanut häntä maailman kanssa tinkimään totuuden
vaatimuksista. Mutta melkein heti sen jälkeen, kun hän oli muuttanut
rakkaaseen Munsalaansa ja runollisen sielunsa ihastuksella ehtinyt
sanankuulijoissaan nähdä Jumalan hengen suurta työtä, kutsui
Herra hänet pois. Achrén ehti vain vuoden ajan herättäen todistaa
korpimatkan vaaroista, kehoittaa sanankuulijoitaan niitä välttämään
ja uskossa luomaan silmänsä siihen kirkkauteen, minne Jesus on mennyt
valmistamaan sijaa omillensa. Sekin sävel kuului heränneitten pappien
saarnassa, jos kohta useimmat heistä, ja niiden joukossa Achrénkin,
pyhän pelvon tähden eivät uskaltaneet siihen kovin käsin koskea.
[Wennerström, F. G. Hedberg; kert. Charlotte Achrén.]
Vaasan ja Mustasaaren kirkoissa kaikui 1840-luvulla mitä rohkein
herätyshuuto. O. L. Helander ei säästänyt surutonta maailmaa eikä
nimikristittyjä, joita heränneitten joukkoon oli liittynyt. Hänkin
edusti tuota uutta saarnatapaa, joka ei ensinkään noudattanut
vanhoja kaavoja ja malleja. Henki, mikä hänessä asui, särki ne
kaikki, herättäen ihmiset ymmärtämään, ettei kristinusko ole
tuommoinen ylimalkainen asia, joka koskee kaikkia yleensä eikä
ketään persoonallisesti, että sen puhuttelusana on "sinä". Kaikki
toimet, pyrinnöt, huvitukset, maailman mielestä luvalliset, niinkuin
luvattomatkin, veti hän valkeuteen tutkittaviksi. Mittakaavana oli
herännäisyyden jyrkkä joko -- tahi. Mutta hyvinkin evankelinen oli
tämän ohessa Helanderin saarna usein.
Paljon ikävyyksiä oli Mustasaaren kirkkoherralla B. Frosteruksella
tämän apulaisensa esiintymisestä. Pääasiallisesti Helanderin
saarnoja tarkoittaen oli hän Turun pappeinkokouksessa puhunut
myöskin heränneitten tuomitsemishalusta tavalla, joka todistaa,
että hän turhaan oli koettanut asettaa apulaisensa intoa sekä
saada häntä käyttämään kieltä, joka ei "loukkaisi sivistyneitten
ihmisten häveliäisyyden tuntoa". Jos moite ei joka suhteessa
ollutkaan aivan perusteita vailla, jos Helanderin joskus olisi
tullutkin huolellisemmin valita sanansa, niin on paljon enemmän syytä
häneen sovittaa Jonas Laguksen heränneitten pappien saarnatavan
puolustukseksi lausumat sanat: "Kuka moittii sotamiehiä, jotka
valloittivat vihollisen linnan, siitä että joku kuula meni harhaan",
-- Frosteruksen harmiksi oli sekin nuori pappi, _Kustaa Vilhelm
Lybeck_, joka v. 1844 määrättiin hänelle toiseksi apulaiseksi, saman
mielinen ja esiintyi saarnatuolissa, ainakin ensi vuosina, ehkä
vielä jyrkemmin. Niinpä hän esim. kerran lopetti saarnansa Vaasan
kirkossa seuraavilla sanoilla: "te juoksette kaikki helvettiin,
amen." -- Tämä Lybeck kehittyi ennenpitkää eteväksi saarnamieheksi.
Semmoisena elää hän vielä tänään Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön
muistossa. Hänen saarnansa olivat lyhyitä ja ytimekkäitä ja niiden
voimaa lisäämässä oli kirkas ja kantava ääni. Lybeckin puhe lähti
sydämestä. Hän saarnasi aina vapaasti. [Kert. Charlotte Achrén, rouva
Betty Grenman, N. G. Arppe y.m.; Turun pappeinkokouksen pöytäkirjat;
Församlingsvännen 1890 n:o 7; Paimenmuisto.]
Herännäisyyden kevätkylvöä Pohjanmaan ruotsinkielisellä alueella
oli muiden jo varhain huomattujen saarnaajien kera V. Österbladhkin
ollut tekemässä. Sieltä siirtyi hän, niinkuin tiedämme,
Alavieskaan, missä hän sai varsinaisen saarnaaja-maineensa. Eräs
hänen sanankuulioittensa lapsista [Ei heränneisiin lukeutuva.]
viimemainitussa seurakunnassa on antanut hänen saarnastaan seuraavan
todistuksen: "Siunattuaan ensin saarnansa, nojautui Österbladh
saarnatuolissa kyynärpäähänsä ja alkoi sitten puhua. Hän saarnasi
erinomaisen elävästi ja kovalla äänellä. Olin pieni poika silloin
enkä muista mitään hänen saarnoistaan, ihmettelin vain, miksi kansa
kirkossa aina itki. Sen vain selvästi muistan, että Österbladh
löi oikean kätensä saarnatuoliin, lausuen: tuossa on vaara, ja
sitten vasemman kätensä samoin, sanoen: siinä on vaara". Tuon
poikasen muistissa säilynyt kuva on oikea ja jo semmoisena riittävä
ilmaisemaan, että Alavieskan silloinen pappi ei ollut tavallinen
saarnaaja. Sikäläinen kansa vaati paljon -- se oli usein kuullut
Malmbergin, Laguksen y.m. herännäisyyden merkkimiesten saarnaavan.
Kirkossa itkettiin sentähden, että Österbladhin puhe lähti sydämestä
ja tunkeutui sydämiin. Ei ketään, jolla ei ole sydämen lämpöä,
voi sanoa puhujaksi tämän sanan vasituisessa merkityksessä.
Uskonnollisella alalla esiintyvät puhujat eivät suinkaan ole
poikkeuksena muista. Päinvastoin tiedämme, että huolellisimmastikin
valmistettu ja opillisesti perusteellisinkin saarna jättää
sanankuulijat kylmiksi, jos saarnaaja itse on kylmä. Österbladhin
luonteessa oli jotakin hellän ystävällistä ja puoleensa vetävää. Jo
tämä ominaisuus painoi häneen saarnaajanakin edullisen leiman. Mutta
hänessä oli jotakin paljon enemmän. Sitä ilmaisemaan sopii hyvästi
heränneitten käyttämä yhtä syvällinen kuin kaunis lausetapa: hänellä
oli särjetty sydän. Jumalan armo oli sen särkenyt. Kun hän siitä
armosta saarnatuolista todisti, miten se kovatkin sydämet murtaa ja
synnin kahleet särkee, niin tunsivat kaikki, ystävät ja vastustajat,
että hän puhui sisimmän vakaumuksensa kieltä. Suomea osasi Österbladh
huononpuoleisesti, mutta hänen vilkas esitystapansa ja sattuvat
vertauksensa vaikuttivat, ettei tämä puute sanankuulijoita häirinnyt.
Etenkin Österbladhin rukouksia kiitetään henkeviksi. "Niillä hän
kerrassaan särki seurakunnan". [Kert. Kalajoen-varren vanhat
heränneet, J. Hemming, Charlotte Achrén. y.m.]
Useimmat heränneet papit noudattivat vallitsevaa saarnatapaa siinä
suhteessa, että jakoivat saarnansa eri osiin, jotka he, luettuaan
päivän evankeliumin, tarkasti ilmoittivat. Tätä ei kansan silloiseen
kehitykseen nähden sovi moittia, varsinkin kun heränneitten saarnat
muissa suhteissa olivat niin vapaat kaikesta kaavamaisuudesta. Moni
heistä valitsi saarnavirtensäkin ja alkusanansa niin vanhoista
malleista riippumatta, että kirkkoväki niistäkin tiesi heränneen
papin saarnaavan. Niinpä esim. Achrén aina määräsi saarnavirtensä
kulloinkin vallitsevan tilansa mukaan, [Kert. Charlotte Achrén y.m.]
Niklas Durchman käytti jumalanpalveluksessa niihin asti tuntemattomia
hengellisiä lauluja saarnansa johdatuksena, ja ennen kaikkea oli
jo saarnojen esipuhe, jonka ohjeeksi heränneet papit tavallisesti
valitsivat vanhan testamentin profeettain, usein myöskin Johanneksen
Ilmestyskirjan taikka epistolain sanoja, sekä sisällykseltään että
muodoltaan jotakin siksi uutta, että suruttomankin sanankuulijan
oli vaikea päästä kaavakristillisyyden lepoon. Itse esityskin,
se eloisuus ja paino, millä nämä papit lukivat epistola- ja
evankeliumitekstit sekä jumalanpalveluksessa käytettävät rukoukset,
erosi siksi huomattavasti ajan yksitoikkoisen uneliaasta lukemis- ja
esitystavasta, ettei pietistoilta kysymyksessä olevassa suhteessa
voi enempää vaatia. Ja etteivät sitäpaitsi kaikki heränneet papit
noudattaneet yllämainittua saarnamuotoa, se tiedetään niinikään.
Todistuksena olkoot seuraavat sanat, joilla K. K. von Essen alotti
Espoon kirkossa v. 1841 4:nä sunnuntaina kolminaisuudesta pitämänsä
saarnan: "Kalliit sanankuulijani! Käsiteltävänä olevan evankeliumin
sisältö on niin äärettömän rikasta, että minä, valitessani ainetta,
josta minun sen ohjeen mukaan tänään tulisi saarnata, jouduin
kerrassaan epätietoiseksi. Päätin sentähden vihdoin tänään turvautua
saarnatapaan, joka kyllä ei ole tavallista meillä, mutta josta toivon
jokaisella tarkalla sanankuulijalla olevan yhtä paljon hyötyä,
kuin tavallisestakin. En aio sentähden tänään, niinkuin yleisenä
tapana on, jonkun tekstissä olevan värsyn johdosta puhua määrätystä
aineesta, vaan tarkoitukseni on suurimmassa yksinkertaisuudessa,
värsy värsyltä, koettaa selittää itse tekstiä. Tällä saavutetaan se
etu, että jokaisen tarkkaavan sanankuulijan pitäisi voida saada selvä
käsitys siitä pyhän raamatun kohdasta, joka on päivän tekstinä."
Tämän hyvinkin kuivalta kuuluvan selityksen jälkeen seuraa saarnassa
palava, verraten pitkä rukous.
Nämä v. Essenin sanat johtavat huomiomme vieläkin tärkeämpään asiaan
-- kysymykseen: mihin suhteeseen asettuivat heränneet saarnoissaan
raamattuun? Kieltämätön tosiseikka on, että he keskusteluissaan,
väittelyissään, vieläpä kirjoituksissaankin ainakin yhtä usein,
jollei useamminkin, vetosivat hyviin postilloihin ja muihin
uskonnollisiin kirjoihin, kuin raamattuun. Näyttääpä siltä kuin
moni heistä yksityisessä hartaudessaankin olisi menetellyt samoin.
Saarnoissakin jää tekstin kokonaisuus monelta syrjään ja huomio
kiinnitetään yksipuolisesti jonkun yksityisen, joko epistola- tai
evankeliumitekstissä löytyvän värsyn aiheuttamaan aineeseen. Miten
erinomaisella tavalla useat heränneet papit tuota valitsemaansa
ainetta sitten käsittelivätkin ja sovittivat sanankuulijoihin,
on tässä kysymys puutteellisuudesta, jota historia ei saa jättää
mainitsematta. Sopisi odottaa, että heränneet papit tässä tärkeässä
suhteessa olisivat muuttaneet vallitsevan saarnatavan. Niin ei
kuitenkaan ollut laita. Raamattu ei käytännössä päässyt _ainoana_
ehdottomasti oikeana ohjeena saarnatapaa määräämään. Seurauksena
siitä oli muun ohessa, että muutamat lempilauseet, joita ei löydy
raamatussa, tuon tuostakin esiintyivät pietistain saarnoissa ja
hartauspuheissa, siten saaden miltei absolutisen arvon. Semmoinen
lempilause oli esim. Jonas Laguksen usein käyttämä sana "alimmalle
portaalle asettumisesta".
Pietistain saarnoja on sanottu laillisiksi, ja ehkä on tämä syytös,
ainakin mikäli se koskee muutamia saarnaajia, oikeutettukin. Mutta
etteivät he sanankuulijoiltaan sulkeneet armonistuimen ovea, vaan
monesti hyvinkin avonaisesti heille julistivat evankeliumia, se on
myöskin varmaa. Todistuksena olkoot seuraavat N. H. Holmströmin v.
1831 pitämän konfirmatsioonipuheen alkusanat:
"_Vuorten pitää välttämän ja kukkulain lankeeman, mutta minun armoni
ei ole sinusta poikkeava eikä minun rauhani liitto lankeava pois._
Näin vakuutta Jumala Israelin kansalle sitä isällistä huolenpitoa,
jonka hän sille oli luvannut. -- Ijankaikkisista ajoista on Jumala
tehnyt armonliiton ihmisen kanssa. Ainoan poikansa Jesuksen
Kristuksen kautta pelasti hän ihmiskunnan synnin turmeluksesta ja
onnettomuudesta. Tämä Jesus opetti meille elämän ja autuuden tien.
_Muuta perustusta autuudelle ei yksikään voi laskea, kuin sen, joka
pantu on, Jesus Kristus._ Nämä lapset ovat oppineet tuntemaan sen
opin, jonka Jesus julisti. He tuntevat sen Jumalan, jonka liittoon
heidät pyhässä kasteessa otettiin, he tuntevat sen Vapahtajan,
joka rakkaudesta heitä kohtaan uhrasi henkensä ristin puussa ja
kuolemassa julisti heille elämän ja autuuden. Nyt he tahtovat
julkisesti näyttää, että he ovat sen Jumalan opetuslapsia, jonka
palvelukseen heidät uhrattiin lapsuutensa päivinä. Nyt he tahtovat
uudistaa sen liiton kolmiyhteisen Jumalan kanssa, minkä he tekivät
elämänsä aamuhetkenä. Sydämen nöyryydessä he tahtovat tunnustaa,
kuinka usein he lapsuutensa ja nuoruutensa ijällä ovat haavoittaneet
sen isän sydäntä, joka pakahtuu rakkaudesta heitä kohtaan, kuinka
he ovat rientäneet pois hänen sylistänsä. Syvällä katumuksella
nostavat he nyt silmänsä ja sydämensä taivaaseen päin ja huokaavat:
_Jumala armahda minua syntistä! Minun syntini käyvät pääni ylitse
ja niinkuin raskas kuorma ovat ne minulle ylen raskaiksi tulleet!_
Heidän sielunsa tietää sen totuuden, että Jesus tuli maailmaan
_'vapahtamaan sitä kuin kadonnut oli'_ ja he ovat vakuutetut siitä,
että _kaikille niille, jotka hänen vastaanottavat, antaa hän
voiman Jumalan lapsiksi tulla, jotka uskovat hänen nimeensä_. Nyt
tahtovat he kääntyä Jumalan tykö ja sanovat tuhlaajapojan kanssa:
_Minä nousen ja menen Isäni tykö._ Ja he sanovat hänelle: _Isä minä
olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole
mahdollinen kutsuttaa lapseksesi_, mutta minä tiedän, että sinä
Jesuksen tähden olet laupias Isä. Ja Jumala vastaa heille: _Vuorten
pitää välttämän ja kukkulain lankeaman, mutta minun armoni ei ole
sinusta poikkeava eikä minun armoni liitto lankeava pois_. -- Te
vanhemmat ja omaiset ja kaikki te sanankuulijani! Rukoilkaa heidän
edestänsä ja siunatkaa heitä! Maahan langetkaa Jumalan ja meidän
Herramme Jesuksen Kristuksen eteen! Pyytäkää häneltä apua, siunausta
ja menestystä näiden heikkojen toimitukseen." [Holmströmin verraten
lukuisat saarnakonseptit omistaa kirkkoh. Niilo Holmström.] --
Vaikka Holmström oli hyvin lyhyt mies, herätti hän käytöksellään
kunnioitusta missä seurassa tahansa. Hänestä lähti respektiä vaativa
vaikutus, josta ei röyhkeäkään jäänyt osattomaksi. Tähänkin nähden
edusti hän huomattavalla tavalla heränneitä pappeja. [Kert. rouva
Amanda Holmström.] Ja tuo heidän persoonallinen vaikutuksensa
kuulijakuntaansa on tärkeä tekijä heitä saarnamiehinä arvosteltaessa.
Ylimalkaan olivat heränneitten saarnat lyhyitä. Yksi vain eroaa
siinäkin suhteessa jyrkästi muista: Henrik Renqvist. Hänen saarnansa
kestivät pari tuntia, joskus enemmänkin. Eikä hän suinkaan ollut
mikään etevä puhuja, Esitystapansa oli väsyttävää ja pitkäveteistä,
lauseet monesti kömpelöitä, vertaukset mauttomia, eikä kielikään
hyvää. Hänen kirkossaan kyllä nukuttiin, se on myönnettävä. Mutta
Renqvistin alituisesti rukoileva henki veti taivaasta paljon
siunausta hänen sanankuulijoittensa yli, niin että yhä lukuisammat
joukot heräsivät, kätkivät hänen hyvät neuvonsa ja rukouksissa
valvoen kantoivat hedelmää ijankaikkiseen elämään. [Kert. A. V. Lyra,
y.m.]
Kansa oli vakuutettu siitä, että heränneet papit todellakin
pyysivät ja saivat Jumalalta, mitä he seurakunnalle kirkossa
antoivat. Niinpä sanoivat esim. Schwartzbergin sanankuulijat
hänen sentähden alottaneen saarnansa äänellä, jota tuskin voi
kuulla, että hänen henkensä huokasi Jumalalta apua. "Sillä ei ole
mitään sanomista, ennenkuin hänelle Herra antaa, mutta kyllä sitä
sitten tulee", sanottiin hänestä. [Kert. F. F. Lönnrot.] Ei niin
suruttomista papeista puhuttu, ja se aika oli jo tullut, jolloin
näille monissa paikoin osoitettiin julkista ylenkatsettakin.
Siellä täällä osoittautui tuo ylenkatse hyvin hurjalla tavallakin.
Semmoista sai esim. Kauhavan kappalainen J. H. Keckman eräänä
sunnuntaina kokea kesken saarnaansa. Hän oli valmistautunut
kerrankin oikein löylyttämään heränneitä ja oli jo ehtinyt moittia
heidän leipomistapaansakin, kun päihtynyt mies tuli kirkkoon ja,
keskikäytävälle asetuttuaan, alkoi kovasti soittaa porokellolla,
jonka takkinsa alta oli vetänyt esille.
Heränneitten saarnan täydentävät oivallisella tavalla
Bergh-veljekset. Kumpikaan heistä ei ollut puhuja tämän sanan
täydessä merkityksessä, mutta heidän saarnoissaan on huomattavia
piirteitä, jotka eivät niin selvään tule näkyviin muiden saarnoissa.
J. I. Bergh oli erinomaisen perusteellinen mies, jumaluusoppinut
tämän sanan kauniissa merkityksessä. Semmoista oli hänen puheensakin.
Ja hän saarnasi samalla voimallisesti. Jos kohta eivät yksinkertaiset
sanankuuliat aina samalla tarkkaavaisuudella jaksaneet seurata hänen
pitkää, syvällistä puhettaan loppuun asti, jäi hänen sanoistaan hyvin
moneen vaikutus, joka ei elämän taipaleella milloinkaan unohtunut.
Ja kaikki tunsivat, että pyhä vakavuus elähytti hänen sanojaan.
Kun hän esim. kerran piti rippipuheen Jaakkiman kirkossa, jäivät
useat suruttomat rippivieraat pois ehtoollispöydästä, kun eivät
uskaltaneet sinne mennä. "Perkelekö teitä itkettää", huusi Bergh
kerran Kuopion kirkossa, saarnatuolista huomatessaan sairaloista ja
turhanpäiväistä liikutusta sanankuulijoissaan. Mutta tämä kiivaus oli
kiivautta Jumalan pyhyyden puolesta, ei kovuutta eikä tunteellisuuden
puutetta. Päinvastoin kuului paljon hellyyttäkin hänen saarnastaan.
Täydentääksemme tätä kuvausta J. I. Berghistä saarnamiehenä, lisäämme
siihen vielä, että hän monipuolisemmin kuin useimmat heränneistä
papeista, käsitteli koko tekstiä. Juuri sentähden, ettei Bergh
puhujana ollut huomattavan etevä, tuli hänen monessa suhteessa suuri
kykynsä paljo paremmin näkyviin hänen kirjoituksissaan, kuin hänen
vapaasti pidetyissä puheissaan. [Kert. Matti Tapanainen (Jaakkima),
K. A. Malmberg, L. V. Helander y.m.; vertaa myös muutamia Berghin
säilyneitä saarnakonseptia.]
Kuuluisin Savon herännäisyyden miehistä on saarnaajanakin J. I.
Bergh. Tämä Johannes-luonne tarvittiin herännäisyyden riveissä.
Ilman hänettä olisi rintamassa ollut aukko, joka sitä suuresti olisi
heikontanut. Ei kukaan herännäisyyden johtomiehistä niin totellut
rakkauden suurta käskyä kuin hän. Tämä on tunnustettava Berghistä
saarnamiehenäkin. Ei hän noita suuria herätyksiä, mitkä liittyvät
hänen muistoonsa, saanut aikaan tavattomilla saarnalahjoilla --
ainakin muutamat, vieläpä useatkin heränneet papit olivat häntä tässä
suhteessa etevämmät -- mutta rakkauden apostolina on hän asetettava
ensimäiselle sijalle. Ei kukaan niin rukoilevan hellästi kuin hän
kehoittanut ihmisiä ijankaikkisen armahtajan puoleen kääntymään,
eikä kenenkään koko persoonallisuus niin eheästi tulkinnut tuota
suurta sanaa "Jumala on rakkaus". Kun Bergh puhui parannuksesta
ja saarnatuolistaan loi kyyneltyneet silmänsä sanankuulijoihinsa,
liikutuksesta väräjävällä äänellä lausuen "jos voisin, niin jokaisen
kaulassa rukoilisin: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa",
[Kert. G. Pesonen, N. G. Arppe, Matti Tapanainen, rouva A. Jonsson
y.m.] niin särkyivät kovatkin sydämet. Mutta Bergh ei milloinkaan
tunteellisuuteen saarnoissaan hukkunut. Hellä, hyvin hellä oli hänen
rakkautensa, mutta se oli samalla syvä ja raitis. Sitä hallitsi
Jumalan henki. Perusteellisuus ja monipuolisuus painoi leimansa hänen
saarnaansa, vaatien sanankuulijoita ammentamaan sanan kirkkaasta
lähteestä yhä uutta voimaa ja virkistystä. Bergh ei tyytynyt
ensimäisen herätyksen usein pettäviin liikutuksiin, syvän, Herran
koulussa saavutetun kokemuksensa opastamana selvitti hän heille
uskonelämän vaarat ja salaisuudet sekä miten ja millä ehdoilla
se kehittyy. Eikä hänen saarnansa koskaan venynyt pitkäksi; sitä
kuullessaan ei kukaan väsynyt. "Pitkät saarnat tylsyttävät", oli
hänen tapansa sanoa, "amen on sanottava juuri silloin, kun kansa
odottaa kuulla enemmän." [Kanttorin rouva Reijonen (Jaakkima), G.
Pesonen y.m.]
Bergh ei kirjoittanut saarnojaan kuin joskus. Saarnatuoliin
noustessaan oli hänellä virsikirjassa ainoastaan pieni paperiliuska,
johon hän oli merkinnyt muutamia näkökohtia. Hänen postillansa on
hänen vävynsä muodostellut suureksi osaksi tuommoisten aivan lyhyiden
muistiinpanojen nojalla, taidolla ja hellällä kädellä, se on totta,
mutta tietysti voimatta saada niitä alkuperäiseen täyteläiseen
asuunsa. -- Berghin kieli oli rikasta ja, sen ajan vaatimuksiin
nähden, erinomaisen puhdasta. [Muutamat J. F. Berghin alkuperäiset
saarnakonseptit.]
Eräänä sunnuntaina heinäkuun alussa 1842 oli Ylivieskan kirkolle
kokoontunut tavallista suuremmat ihmisparvet. Kalajoen-varren
heränneet ja heidän kera sankat joukot muutakin kansaa olivat
tulleet kuulemaan Jonas Lagusta; joka oli saarnaava ensi kerran
virasta erottamisensa jälkeen. Nekin, jotka eivät saaneet sijaa
kirkossa, odottivat jännityksellä ulkopuolella, kuullakseen avatuista
ikkunoista tuon rakastetun opettajan kauvan kaivattua saarnaa. Jos
viranomaiset muutamia vuosia aikaisemmin olisivat nähneet tämän
näyn, olisivat he tuskin rohjenneet vahvistaa Kalajoen käräjien
päätöstä Laguksen ja hänen asetoveriensa asiassa. -- "Tuossa se jo
tulee", kuului kansanjoukosta, kun Laguksen ajoneuvot nopeaa vauhtia,
niinkuin ennenkin, lähestyivät kirkkoa ja papinkellot rupesivat
soimaan. Niin suuri oli jännitys, ettei veisukaan ottanut oikein
noustaksensa, ennenkuin lukkari alotti tuon tutun saarnavirren
"Tänne, Jesus, tulimme pyhää sanaas kuulemaan." Lyhyen johdatuksen
jälkeen kääntyi Lagus ensin sinnepäin, missä suruttomat -- niiden
joukossa nähtiin niitäkin, jotka oikeudessa olivat todistaneet
heränneitä vastaan -- istuivat, alottaen saarnansa seuraavin sanoin:
"Minä olen teidän veljenne Josef, jonka te möitte Egyptin maalle,
vieläkö isäni elää? Oi, hän elää, teidän isänne, minun isäni ja
kaikkien isä yli kaiken, mikä taivaassa ja maan päällä isäksi
kutsutaan -- elää vanhurskaana, laupiaana, kärsivällisenä ja sangen
hyvänä, ja nyt kun kieleni taas on siteistä vapaa, saan yhdessä
teidän kanssanne häntä kiittää ja ylistää". Valtava oli hetki,
vaikka kuinka kauan olisi tahdottu sitä saarnaa kuulla. Mutta juuri
silloin, kun kaikki ahmien nauttivat saarnaajan tavattoman 'tulista',
syvällistä ja voimallisella äänellä lausuttua puhetta, katkasi Lagus
sen tapansa mukaan "amen-sanalla, joka kaikui korvissa ja sydämessä
vielä kotia tultuakin".
Sadottain on jälkimaailmalle säilynyt Laguksen kirjeitä ja
paljon muita hänen kirjoituksiaan, mutta niissä ei ole riviäkään
saarnakonseptia. Hänen saarnojaan on sentähden mahdoton
täydellisemmin kuvata. Jokseenkin luotettavana ohjeena tässä
suhteessa saattaa kuitenkin pitää hänen kirjoituksiaan. Nämä ovat
kaikki lyhyitä, kauniista vertauksista rikkaita, mutta samalla
selviä ja ytimekkäitä. Stilistinä ei kukaan muu herännäisyyden
miehistä, kuin Lauri Stenbäck, voi hänelle vetää vertoja. Ei
vahingossakaan, ei edes kiireessä kirjoitetuissa kirjeissä, kankeaa
lausetta, ei ajatusvirhettä, ei ainoatakaan kömpelöä sanaa. Joka
muuta sanoo, hän on löytänyt virheet niistä miltei lukemattomista
hänen kirjeittensä jäljennöksistä, joita ihailijansa itselleen
hankkivat. -- Laguksen sielun rikkaassa, hienon sivistyksen ja
runollisen hengen jalostamassa varastossa syntyvät helposti, ilman
mitään ponnistusta ja tuskaa hänen ajatuksensa, muodonkin puolesta
niin valmiina, etteivät ne korjausta kaipaa. Ja kun tiedetään, että
hänen oli yhtä helppo suullisesti, sekä yksityisessä keskustelussa
että julkisuudessa, ilmaista mitä mielessään liikkui, voi erehtymättä
väittää, että hänen saarnansa oli samanlaista. On kyllä totta, että
Lagus Ylivieskaan tullessaan osasi huonosti suomea, mutta tämän
esteen voitti hän hyvällä kieliaistillaan vuosi vuodelta yhä enemmän,
niin ettei se suurtakaan haittaa tehnyt hänen esiintymiselleen
saarnatuolissa, vaikka hän aina saarnasi vapaasti. Oli miten oli,
luotettavien todistusten mukaan on hänen paikkansa saarnamiehenä
asetoverinsa Kalajoen käräjien ajoilta Niilo Kustaa Malmbergin
rinnalla. Nämä molemmat ovat 19:sta vuosisadan herännäisyyden
etevimmät puhujat, sillä huomautuksella kuitenkin, että viimemainitun
nimi on mainittava ensimäisenä.
Mitä Laguksen saarnan sisältöön tulee, voitanee täydellä syyllä
sanoa, että sen keskipisteenä olivat Johannes Kastajan sanat:
"Katso Jumalan karitsa, joka poisottaa maailman synnin." Tämän
kehoituksen ympärillä liikkui hänen tavattoman eloisa esityksensä,
siitä se lähti rakkauden tulella polttamaan tuhaksi sanankuulijain
oman vanhurskauden vaatteet, taistelemaan maailmaa ja väärää
kristillisyyttä vastaan ja tuohon sanaan se pyysi vetää kaikkia
ihmisiä, missä tilassa he sitten olivatkin, apua saamaan synnin
voittamiseksi ja epäuskon karkottamiseksi sydämestä. Ei hän tuota
kehoitusta niin lausunut, että suruton olisi siitä apua saanut
tai luulousko tuetta -- Lagus oli herätyssaarnaaja hänkin ja
semmoisenakin ensimäisiä --, vaan hänen tarkoituksensa oli, että
semmoistenkin synnit tulevat suuriksi heidän omissa silmissään vasta
silloin, kun he tuota kehoitusta noudattavat. Ja kaikkia, jotka
tahtoivat uskossa nähdä Jumalan karitsan, mutta eivät järkensä
vastaväitteiden ja muitten kiusausten tähden niin pitkälle päässeet,
kehoitti hän ikävöiden odottamaan, kunnes kointähti koittaisi heidän
sydämessään. Olemme jo joutuneet Laguksen oppiin, jonka selvittäminen
kuuluu vuodesta 1845 alkavaan aikakauteen, jolloin herännäisyyden
oppi, Hedbergin riidoissa kehittyneenä, esiintyy valmiina. Lopetamme
sentähden tämän lyhyen kuvauksen Ylivieskan kuuluisan sielunpaimenen
saarnatavasta, huomauttaen ainoastaan vieläkin, että Laguksen saarnat
olivat hyvin lyhyet, lyhyemmät kuin ehkä kenenkään muun heränneen
papin saarnat. Kun eräs herännyt mies kysyi, miksi hän sanoi "amen"
juuri silloin, kun sanankuulijat hartaimmin olisivat tahtoneet
kuulla enemmän, vastasi hän: "eihän heillä sitten olisi kodeissaan
mitään kysyttävää". Lagus tahtoi saarnata niin, että ihmiset hänen
luotaan lähtisivät Herraa puhuttelemaan. [Laguksen saarnatavasta ovat
minulle tietoja antaneet lehtori H. T. Reuter, J. Hemming, lukuisat
Ylivieskan ja muun Kalajoen-varren vanhimmat heränneet, Sefanias
Tavasti y.m.]
Olemme ennen sanoneet ja toistamme sen vieläkin: Niilo Kustaa
Malmberg on Suomen suurin kansanpuhuja. Sen on moni hänen
katkerimmista vihamiehistäänkin myöntänyt, ja sen tunnustuksen ovat
hänelle antaneet nekin hänen aikuisemmista ystävistään, jotka hänestä
luopuivat ja häikäilemättömimmin häntä muusta soimasivat. Tarkoitamme
tietysti niitä, joiden arvostelu jotakin merkitsee -- mutta näidenkin
luku on suuri. Tämmöisten todistusten rinnalla supistuvat nykyajan
arvelut, sekä myöntävät että epäävät, pieniksi. Semmoista mainetta ei
kukaan voi saavuttaa hetkeksi vain liikuttamalla ja tärisyttämällä
ihmisten tunteita, vaan ainoastaan se, joka puhuu niin, että kaiku
kuuluu heidän sydämissään vielä kauan sen jälkeen kuin hän itse
on vaiennut. Tällä tavoin kuului Malmbergin saarnan kaiku hänen
aikalaistensa sydämissä, ja sen jälkikaiku kuuluu vielä tänään
heidän lastensa ja lastenlastensa sydämissä, kansan syvissä riveissä
ja oppineitten piireissä, heränneitten seuroissa ja suruttomien
keskusteluissa, suullisissa ja kirjallisissa todistuksissa Pohjanmaan
tasangoilla ja kaupungeissa Raahesta Kristiinaan, Savon salomailla,
vieläpä Satakunnan ja Hämeenkin seuduilla, sanalla sanoen miltei
kaikkialla Suomessa.
Mutta historia ei saa tyytyä tähän. Sen velvollisuus on vastata
kysymykseen, millainen oli Malmbergin saarna? Koetamme seuraavassa
lyhyesti tähän kysymykseen vastata.
Malmbergilla oli kaikki edellykset, jotka tekevät puhujan puhujaksi.
Hänellä oli suuri, sointuva ääni, jonka varasto hänen voimansa
päivinä ei koskaan kesken loppunut. Hänen uljas ulkomuotonsa,
miehuullinen ryhtinsä ja vapaa, ujostelematon, julkiseen
esiintymiseen tottunut käytöksensä tukivat voimallisesti hänen
puhettaan. Yhtä runsaassa mitassa oli Herra hänelle antanut juuri
ne henkiset lahjat, joita puhuja edellä muita tarvitsee. Hänellä
oli selvä ja harvinaisen nopea ajatusjuoksu, rikas mielikuvitus ja
hyvä muisti. Helläsydämisyys ja rohkeus olivat hänen luonteensa
huomattavimmat piirteet. Hän oli ikäänkuin luotu hallitsemaan ja
kuuliaisuutta vaatimaan. Mutta pääasia on, että hänen sydämensä
oli särkynyt Pyhän hengen koulussa. Vaaroissa ja kärsimyksissä oli
hän oppinut turvautumaan Herraan ja ihmisiä pelkäämättä käyttämään
hengen miekkaa ketä vastaan tahansa. Miten kehoittikaan Ylipaimenen
sana: "minä olen tullut sytyttämään tulen maan päällä, ja mitä
minä kernaammin näkisin kuin että se jo palaisi" semmoista miestä
ihmisjoukoille huutamaan: "tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta
on lähestynyt!"
Malmbergin saarnatapa oli seuraava: Hän alkoi saarnansa lyhyellä
esipuheella, mutta jo tämä oli niin voimallista ja niin tavattoman
särkevää, että hän ensi lauseilla löi maahan vastustajain ja
ivailijain kaikki aseet, kokosi hajalla olevat ajatukset jännitettyyn
tarkkaavaisuuteen ja sai elävät kristityt sykkivin sydämin janoomaan
uutta valistusta ja armoa. Luettuaan tekstin, kertoi hän, ei aina,
mutta usein, sen omin sanoin. Tämän teki hän hyvin kansantajuisesti
ja kerrassaan mestarillisesti. Jos oli kysymyksessä esim. joku
Jesuksen matka, lausui hän sivumennen, mutta niin taitavasti,
että sanankuulijat "ikäänkuin tunsivat itse olevansa mukana"
muutaman sanan tähän tapaan: "niinkuin jos me nyt kulkisimme hänen
kanssaan täältä Kauhavalle ja sieltä Härmään", täten saaden päivän
evankeliumin ulkopiirteet eläviksi sanankuulijoilleen. Tekstin
eksegeettinen selitys oli saarnan heikoin puoli, jos semmoisesta
ylimalkaan voi puhua. Se oli lyhyt eikä tavallisesti koskenut kuin
harvoja kohtia. Huomattavin osa Malmbergin saarnassa oli loppuosa,
jossa hän sanankuulijoihinsa sovitti päivän evankeliumissa löytyviä
totuuksia. Tämän teki hän tavalla, jolla ei ole vertaista kirkkomme
paimenmuistoissa. Ei kukaan jäänyt osattomaksi. Jokaisen kotiin
saarna osasi, jokaiseen tilaan se valoa loi. Omaan itseensä täytyi
katsoa, ei jäänyt aikaa eikä haluakaan muita ajattelemaan. Kaikki
saivat osansa. Sekin, joka vielä tahtoi salassa pysyä, ajatteli
monesti: "miksi se aina minut näkee ja minua nuhtelee ja varoittaa."
Usein oli Malmbergin saarnatessa syntyä liikutuksia ja äänekästä
itkua kirkossa. Mutta hän ei laskenut sanankuulijoitaan tunteitten
valtaan, hän oli mies niitä hillitsemään, kuinka tulisen kiivaasti
tai sydämmellisen hellästi hän olikaan puhunut. Niinpä hän
tuommoisessa tilaisuudessa kerran asetti mielet keskeyttämällä
puheensa ja syvällä äänellä hitaasti lausumalla: "hiljaa, Herran
pyhän sanan edessä, Herran tähden hiljaa". Todistuksena, miten
valtava hänen esiintymisensä saarnatuolissa oli, kerrotaan tosi
tapahtumana, että eräs venäläinen upseeri, joka oli Lapuan kirkossa
kerran kun Malmberg saarnasi, purskahti itkemään, vaikkei hän
sanaakaan ymmärtänyt. [Kertoneet Suupohjan ja Kalajoen-varren
heränneet, J. V. Nybergh, Lina Nybergh, Charlotte Achrén, N. G.
Arppe, L. V. Helander y.m. y.m.]
Monta tilaisuutta muistaa Pohjanmaan ja Savonkin kansa, jolloin
Malmberg saarnallaan kerrassaan särki kuulijakuntansa. Semmoinen oli
esim. jumalapalvelus Lapuan kirkossa tapaninpäivänä 1842, jolloin
hän viimeisen kerran saarnasi ennen papintoimista eroittamistaan.
Vapahtajan sanat "Jerusalem, Jerusalem, sinä joka tapat profeetat,
jotka sinun tykösi lähetetään, kuinka usein olen minä tahtonut sinua
koota, niinkuin kana kokoo poikansa siipiensä alle, mutta te ette
tahtoneet" olivat saarnan aineena. Malmberg puhui valtavasti, mutta
ei hän itseensä noita sanoja sovittanut, ja ehkä juuri sentähden
vaikutus olikin niin pysyväisen syvä. Vasta päätettyään saarnansa
ja rukouksetkin luettuaan, lausui hän hiljaa ja liikutuksesta
värähtävällä äänellä: "Saan seurakunnalle ilmoittaa, että
tuomiokapituli, syistä joista muiden paremmin sopii puhua kuin minun,
on kieltänyt minua papin tehtäviä toimittamasta puolen vuoden aikana."
[Kertonut Jaakko Vallenberg y.m.]
Eräs Malmbergin sanojen kautta herännyt mies vastasi "Suomen
kirkko" nimisen teoksen kirjoittajalle, joka häneltä kysyi: "oliko
Niilo Kustaa Malmberg todellakin niin hyvä pappi, kuin jotkut
sanovat?": "oli hän sellainen, jota ei ole ennen tullut eikä vasta
tule". ["Hengellinen kuukauslehti" 1910 s. 164.] Samoin ajatteli
vielä vanhuuden päivinään Lauri Stenbäckin lahjakas sisar, ennen
mainittu Charlotte Achrén, joka jaon aikana erosi Malmbergista. Hän
näet lausui elämänsä iltana: "niin ei ole vielä kukaan Suomessa,
ei ennemmin eikä myöhemmin, puhunut." Eräs vanhoihin heränneisiin
kuulunut sielunpaimen, [N. G. Arppe.] joka v. 1844 kotiopettajana
oleskeli Malmbergin kodissa, on lausunut: "Malmbergin saarna oli
tavattoman voimallista, koskevaa ja rikasta. En ole sen vertaista
vielä milloinkaan kuullut. Joku hänen vastustajistaan on sanonut,
että hän lainasi saarnansa Tollesonin ja muitten postilloista.
Se väite on naurettava. Ei hänen lainata tarvinnut." Sattuva on
seuraava, erään Malmbergista eronneen toisen kokeneen sielunpaimenen
[A. O. Törnudd.] pari vuotta ennen kuolemaansa Malmbergin saarnasta
antama todistus: "Miten kuvaisin hänen saarnansa? Koetan verrata
häntä Jonas Lagukseen. Joka kuuli Laguksen saarnaavan, sai sen
tunnelman, jonka syvällä, kirkkaalla ja valtavalla joella kulkeva
saa: se veti vastustamattomalla voimalla mukanaan. Kun Malmberg
saarnasi, tuntui kuin olisi ollut kuohuvassa koskessa. Jo ensi
lauseita kuullessaan kastui kokonaan."