Silmäys herännäisyyden leviämiseen Suomessa ennen v. 1845.
Harva uskonnollinen liike on niin nopeasti levinnyt, kuin Suomen
herännäisyys 19:llä vuosisadalla. Ainakin kun pidetään silmällä sen
juurtumista kansan syviin riveihin ja maamme harvaa asutusta, on tämä
leviäminen mitä huomattavin ilmiö. Turha oli korkeakirkollisuuden
johdonmukainen vastarinta, turhat kaikki soimaukset, vainot
ja rangaistukset. Ne vaan lisäsivät luottamusta sorrettujen
sielunpaimenien ja heidän ystäväinsä kristillisyyteen ja liikkeeseen
liittyvien lukua. Syrjäisimpiinkin seutuihin levisi herännäisyyden
maine, uusia työntekijöitä, sekä pappeja että maallikoita, astui
liikkeen riveihin, kooten niihin yhä suurempia joukkoja. Juuri
vainojen aika on näiden voittojen huomattavin aika.
Etevin ja Etelä-Suomen papeista eniten huomattu oli J. F. Bergh.
Hänen työnsä Nurmijärvellä, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän
jo v. 1827 oli päässyt, kantoi rikkaita hedelmiä. Vaikka Bergh,
niinkuin olemme nähneet, tarkasti seurasi herännäisyyden vaiheita
kaikkialla maassa ja vaikka hän oli mitä vilkkaimmassa kirjevaihdossa
muualla asuvien johtomiesten kanssa, ei laiminlyönyt hän
seurakuntansa hoitoa. Ei kukaan ole uskollisemmin kuin hän valvonut
sanankuulijoittensa hengellistä parasta. Niinäkin vuosina, jolloin
hän toimitti heränneitten aikakauslehtiä, hoiti hän yhtä ahkerasti
paimentehtäviään Nurmijärvellä. Väsymättömällä rakkaudellaan vaikutti
hän vielä enemmän kuin elävillä saarnoillaan. Tarkkaan hän tunsi
seurakuntansa, jokaisen täytyi jotakin vaikutusta hänestä saada. Ja
paljon ihmisiä siihen aikaan Nurmijärvellä heräsi, niiden joukossa
eräs kuuromykkäkin, [Olivia Berghin kirje sisarilleen 15/6 42.]
vaikka väestö oli kuuluisaa raakuudestaan ja jumalattomuudestaan.
Etenkin kasvavaan sukupolveen kohdisti hän huomionsa ja paljon
hyvää sai hän aikaan täällä perustamillaan sunnuntaikouluilla.
Näissä kouluissa vietetyt hetket jättivät unohtumattomia muistoja
moniin nuoriin sydämiin, jotapaitsi ne muodostuivat hartaushetkiksi
vanhoillekin ihmisille.
Usein kävi Berghin saarnoja Nurmijärvellä kuulemassa ja häneltä
neuvoja saamassa säätyläisiä Helsingistä, Paitsi K. K. von Esseniä,
J. I. Berghiä ja Lauri Stenbäckiä oli siellä näihin aikoihin eräs
nuori pappi, _Juhana Jaakko Rahm_, vaikuttanut herännäisyyden
levittämiseksi. Tämä mies, joka oli syntynyt toukokuun 20 p:nä
1814 ja vihittiin papiksi kesäkuussa 1841, toimi ensin muutamia
kuukausia kappalaisenapulaisena pääkaupungissa, saavuttaen jo
silloin heränneitten ystävyyden. Hän oli yksi heistä, se huomattiin
ilolla heti, ja varsinkin syksystä alkaen, jolloin hän siirrettiin
vankilansaarnaajaksi Viaporiin, riensivät yhä useammat hänen
särkevätä puhettaan kuulemaan. Viranomaisten huolellisen valvonnan ja
heidän uhkaustensa uhallakin lisääntyi pääkaupungissakin heränneitten
luku. Varsinkin säätyläisiä liittyi liikkeeseen. Huomattavana
tosiseikkana mainittakoon, että miesten luku oli suurempi kuin
naisten. [Aschan, Kuopio stifts Marikel; Olivia Berghin kirje
sisarilleen 13/10 41; Akiander VI, s. 34.]
Näiden heränneitten yleisesti kunnioitettuna ja rakastettuna
oppi-isänä oli J. F. Bergh. Niin usein kuin suinkin saapui hän
heitä tervehtimään ja taistelussa tukemaan. Myöskin Porvoossa,
missä löytyi elävähenkinen, jos kohta pieni joukko heränneitä, kävi
hän usein. Muista näillä tienoin toimivista heränneistä papeista
mainittakoon _Askulan_ välisaarnaaja _K. K. Bergstad_ (k. 1841),
jonka "pietismistä" tehtiin ilmoituksia tuomiokapitulin jäsenille.
Muuten on huomattavaa, että varsinainen herännäisyys silminnähtävästi
ei näihin aikoihin eikä myöhemminkään päässyt juurtumaan Uudenmaan
kansaan. Yksityisiä heränneitä löytyi kyllä useammissa seurakunnissa,
mutta mistään herännäisyysliikkeestä ei saata puhua. Ei _Tenholassa_
eikä Espoossakaan, joissa seurakunnissa K. K. von Essen oli pappina
(1840-45) suurempaa liikettä syntynyt. Ja kuitenkin toimi täällä
paitsi v. Esseniä monta vuotta (1842-1846) ylimääräisenä pappina
erinomaisen elävähenkinen nuori mies _G. B. Hildeen_. Sitävastoin
syntyi herätyksiä _Inkoossa_, missä _Josef Reinhold Hedberg_,
sittemmin tunnettu herätyssaarnaajana Etelä-Pohjanmaalla, oli
ylimääräisenä pappina (1842-1844). Muuttumattomaksi jäi myöskin
_Karja_, missä Lauri Stenbäck v. 1842 toimi pappina. Berghin,
Stenbäckin ja heidän ystäviensä kutsumana kävi Paavo Ruotsalainen
näillä tienoin, paitsi v. 1838, myöskin vuonna 1840 ja 1843,
[Paimenmuisto; J. F. Berghin kirje Fredrique Bergstadille 5/11
41; kert. Otto Hjelt, rouva A. Johnsson y.m.] mutta hänkin näkyy
näillä matkoillaan pääasiallisesti seurustelleen heränneitten
pappien ja ylioppilasten kanssa. Ainoa Uudenmaan seurakunnista,
jossa herännäisyys esiintyi kansan syviin riveihin vaikuttavana
liikkeenä, oli Nurmijärvi. Varsinkin Berghin sielläolon loppuaikoina
kasvoi se suureksi. Muualtakin saapui sinne paljon nälkäisiä
sieluja. "Vierastulvan" tähden Bergh esim. ei ajoissa päässyt sieltä
muuttamaan Jaakkimaan, [J. F. Berghin kirje vaimolleen 3/5 43 (kuuluu
Berghin, kirkkoherra O. J. Cleven omistamaan kirjekokoelmaan).] jonka
seurakunnan kirkkoherraksi hän v. 1842 oli nimitetty.
Turun puolella sitävastoin oli liike vilkasta, jo ennenkuin sen
johtaja _F. G. Hedberg_ siirrettiin Ouluun. Lohjalla, Nummella,
Vihdissä, Lopella, Kiskossa, Suomusjärvellä, Paimiossa, Nousiaisissa,
Sauvossa, _Marttilassa, Euraisissa, Perniössä_ sekä muissakin
Varsinais-Suomen seurakunnissa vaikutti kansassa herännäisyyden
henki. Eikä lamaantunut liike, vaikka Hedberg lähetettiin kauas
pois. Turussakin löytyi monta, jotka julkisesti olivat liittyneet
heränneisiin tahi salaa kannattivat heidän mielipiteitään. Paitsi
Hedbergiä on näiden seutujen heränneistä papeista 1840-luvun
alkupuoliskolla edellä muiden huomattava Marttilan kappalainen _K. I.
Nordlund_. Mainittavat ovat myöskin K. Nyholm, A. F. Almberg ja M.
J. Hydén, jotka vuonna 1842-44 toimivat pappeina _Taivassalossa, E.
M. Rosengren_ samaan aikaan v.t. kappalaisena Perniössä sekä E. O.
Reuter ja _A. H. Sundell_, jotka Ahvenanmaalla herättivät huomiota
pietistisillä saarnoillaan. Nämä kaikki erosivat kuitenkin ennen
pitkää herännäisyydestä, ja koko heidän johtamansa liike kantaa siitä
alkaen vallan toista leimaa. Niinkuin vasta saamme nähdä, tapahtui
tämä vähän sen jälkeen kuin F. G. Hedberg v. 1843 siirtyi takaisin
näille tienoille.
Rauman ja Porin seuduilla liikkuva Renqvistin leimaa kantava liike,
jonka tärkeimmät kotiseudut olivat Laitilan, Eurajoen, Euran,
Nakkilan ja Luvian seurakunnat, juurtui juurtumistaan sikäläiseen
kansaan. Jo 1840-luvulla huomaa selvään, ettei se pääse sulamaan
yhteen muun herännäisyyden kanssa. Paavo Ruotsalaisen ja Renqvistin
väliset riidat sekä Hedbergin pietismistä eroamisen aikana syntyneet
väittelyt opista vieroittamistaan vieroittivat nämä vakavat
rukoilijat kaikista, jotka eivät juuri samalla tapaa kuin he Jumalaa
palvelleet. Mutta ei heidän edustamansa liike silti kukistunut eikä
vähentynytkään, sillä kaiken yksipuolisuuden uhallakin säilyi siinä
syvällisen vakava, opin perustotuuksiin nähden oikealla pohjalla
liikkuva henki. Tämä on sitä huomattavampaa ja ansaitsee sitä
suurempaa tunnustusta, kun näiden seutujen heränneet papit, jotka
miltei kaikki liittyivät Hedbergiin, jättivät nämä rukoilijat oman
onnensa varaan.
Vaikea on varmuudella sanoa, mistä se renqvistiläisyyteen kallistuva
herätys, joka 1830-luvulla tulee näkyviin Tampereen tienoilla,
oikeastaan on kotoisin. Todennäköisimmältä tuntuu muutamien arvelu
[Kert. Jos. Grönberg ja A. Meurman.] että Renqvistin toimittama
kirjallisuus oli kasvattanut siellä niinkuin muuallakin löytyvät
vakavammat, ehkä herrnhutismin [Kert. Jos. Grönberg ja A.
Meurman.] synnyttämät ainekset tuohon suuntaan. Merkille pantava
on myöskin, että Länsi-Hämeessä vanhoista ajoista löytyi vakavia,
herännäismielisiä kristityitä, ja luultavaa on, että näiden käynnit
Tampereen puolella synnyttivät uskonnollista harrastusta näilläkin
tienoilla. Ja että taasen Itä-Hämeen renqvistiläisyyteen taipuva
herätys vaikutti Länsi-Hämeen syvempää uskonnollisuutta ilmaiseviin
oloihin, on hyvin luultavaa.
Ranckenin ja Ignatiuksen Lounais-Suomessa vaikuttama herätys
(I, s. 50-65) tuntui vielä kauan heidän kuolemansa jälkeen
Länsi-Hämeessäkin. Niinpä pidettiin _Sahalahdella_ hartausseuroja,
joissa rukous oli huomattavana osana. Johtomiehistä ansaitsevat
mainitsemista itsellinen _Mikko Mikonpoika_ (k. 1836), tunnettu
_Töykänän Mikon_ nimellä, sekä talollinen _Erkki Erkinpoika Räihä_
(k. 1835). Varsinkin viimemainitun maine elää vielä kansan muistossa;
hänen rukouksensa voimasta on säilynyt monta kertomusta. Heränneen
papinkin sai Sahalahden seurakunta, kun sen kirkkoherraksi v. 1836
tuli _K. Villenius_, joka hiljaisella, vakavalla hurskaudellaan
täällä vaikutti paljon hyvää. Hänen pitämissään hartausseuroissa
oli polvirukous tavallista. Mihinkään varsinaiseen suuntaan hän ei
lukeutunut, eikä mainita hänen nimeään heränneitten kirjevaihdossa.
Pohjanmaan valtava herännäisyysliike tunkeutui ennenpitkää
Länsi-Hämeeseenkin. V. 1838 nimitettiin ennenmainittu Josef Grönberg
kaupunginsaarnaajaksi Tampereelle. Keuruulla, missä hän edellisenä
vuonna oli pappina toiminut, oli hän tutustunut herännäismielisiin
pappeihin, ja tämä tuttavuus kävi vielä likeisemmäksi, kun hän v.
1841 solmitun avioliittonsa kautta tuli Malmbergin, F. O. Durchmanin,
K. E. Bergrothin, F. H. Bergrothin ja J. I. Berghin langoksi.
Grönbergin rohkea, peloton luonne ja hänen etevät saarnalahjansa
eivät voineet olla vaikuttamatta Tampereella löytyviin nälkäisiin
sieluihin. Kaupungissa syntyi herätyksiä ja näihin heränneisiin
liittyivät toinen toisensa perästä niistäkin hänen sanankuulijoistaan,
jotka ennen olivat olleet alttiita herrnhutismin ja Renqvistin
vaikutukselle. Maaseudullakin huomattiin pian nuoren
herännäisyyssaarnaajan vaikutus. Niin kävi esim. _Kangasalla_, missä
muiden kera Liuksialan kartanon omistajan, K. O. Meurmanin tyttäret
isänsä vastarinnan uhallakin alkoivat suosia pietismiä. Nämä,
samoinkuin muutamat säätyhenkilöt _Pälkäneeltä_, v. 1825 täällä
kuolleen kirkkoherra H. Aspegrenin tyttäret y.m., kulkivat heräjävien
talonpoikien seurassa Tampereella Grönbergiä kuulemassa. Neidit
Aspegren, joiden herätys näkyy olleen hyvin syvällistä laatua,
ulottivat matkansa joskus Ruovedelle ja Keuruulle saakka.
V. 1841-1842 oli F. H. Bergroth kirkkoherranapulaisena
_Längelmäellä_. Hänen saarnansa herättivät sielläkin ihmisiä synnin
ja suruttomuuden unesta. Tässä, heränneitten valtateistä syrjässä
olevassa seurakunnassa, syntyi virkeä liike, joka seuraavina vuosina
yhä lisääntyi. Se on paljon huomattavampi kuin esim. Längelmäveden
toisella puolella olevassa _Oriveden_ seurakunnassa samaan aikaan
syntynyt herännäisyys, vaikka pohjoisesta päin Tampereelle
matkustavien heränneitten matka kulki viimemainitun pitäjän läpi.
Seuroja piti viimemainitussa seurakunnassa _Simo Lindström_,
joka v. 1843 pääsi lukkariksi siellä. Jo sitä ennen oli hän
_Kuhmalahdella_, missä hän niinikään oli ollut lukkarina, johtanut
sikäläisten heränneitten hartauskokouksia. Näiden luku ei kuitenkaan
kasvanut suureksi, ja pienenä pysyi myöskin Orivedellä johtamansa
liike, jos sitä sillä nimellä ensinkään voi nimittää. Lindströmiä
kiitetään eteväksi puhujaksi ja hänen maineensa oli levinnyt kauas
pohjoiseenkin. Paitsi Kuhmalahden ja Kangasalan heränneitä nähtiin
hänen kodissaan "Ylimaankin" körttiläisiä, jotka matkoillaan
Tampereelle poikkesivat häntä puhuttelemaan.
Verrattuna Lounais-Suomen, Pohjanmaan, Savon, Karjalan, vieläpä
Itä-Hämeenkin pietistisiin liikkeisiin, näyttää Länsi-Hämeen
herännäisyys hyvinkin vaatimattomalta. Varsinaista liikettä,
semmoista kuin muualla maassa, ei täällä synny. Hämeen kansassa
ei löydy pohjalaisen toimintahaluista rohkeutta, ei savolaisen
salaperäisiin asioihin taipuvaa, tunteista rikasta mieltä eikä
Karjalaisen runollista, lapsellisen avosydämistä luonnetta.
Ratkaisuun on hän hidas eikä altis jyrkkiin muutoksiin. Itseensä
sulkeutuneena kun hän on, ei ole hän halukas muille ilmaisemaan,
mitä sydämensä pohjalla liikkuu, ja häneltä puuttuu tarmoa vetämään
sitä esille edes oman itsensä nähtäväksi. Nämä luonteenominaisuudet
selittävät ainakin suureksi osaksi, miksi eivät hengelliset liikkeet
yleensä, ei 19:sta vuosisadan valtaava herännäisyyskään, päässeet
juurtumaan kysymyksessä oleviin seutuihin, vaikka jo vanhemman
herännäisyyden vaikutus niihin ulottui. Mutta sitä suurempaa
huomiota ansaitsevat ne pienet joukot ja ne yksityiset henkilöt,
jotka ympäristönsä hitaudesta huolimatta tunsivat, että Herra
entistä voimallisemmin etsi Suomen kansaa, ja heräsivät virkeämpään
hengelliseen elämään. Näistä Länsi-Hämeen heränneistä mainitsemme
sentähden ennenmainittujen lisäksi vielä muutamia.
V. 1836 piti piispa Melartin piispantarkastuksen muun muassa
Kangasalla ja siihen kuuluvassa Kuhmalahden kappeliseurakunnassa.
Tarkastuspöytäkirjaan merkittiin, että eräs "kulkeva räätäli" v.
1835 olisi levittänyt lahkolaisuutta Kuhmalahdella. Tämä mies oli
_Emanuel Ekholm_. Hän oli kotosin Kangasalta, missä oli tunnettu
"Vatialan Manun" nimellä. Miten omituinen ja yksinkertainen hän
olikin, kuului hän niiden harvalukuisten joukkoon, jotka niillä
seuduin tahtoivat tehdä työtä Herran viinimäessä. Ahkeraan piti
hän rukouksia ja hartauskokouksia Kangasalla ja Kuhmalahdella,
ulottaen monesti matkansa Sahalahdelle, Pälkäneelle ja _Luopioisiin_.
Ihmiset, varsinkin lapset, hänestä yleensä pitivät. Hän sai pitää
pieniä seurojaan taloissa ja mökeissä. Ainoastaan valonarat
viranomaiset häntä ahdistivat. V. 1835 sakotettiin häntä luvattomasta
seuranpidosta, jonka tuomion johdosta hän lienee ollut vankilassakin,
kun ei jaksanut sakkoja maksaa.
Kangasalan heränneistä on Jokioisten talon omistaja _Tuomas
Heikinpoika Katila_ ehkä merkittävin. Hän oli ahkera rukoilija, ja
Jumalan sanan viljeleminen oli hänelle kallis asia. Miten halukas
hän oli lukemaan hengellistä kirjallisuutta, näkyy siitä, että hän
hankki itselleen paljon kirjoja. Useimmat niistä olivat heränneitten
eniten käyttämiä hartauskirjoja. Ollen itse valvova kristitty, neuvoi
Katila ihmisiä "repimään pois kaikki synnin juuret, jotta syntielämä
ei saisi jatkua." Kaikki huomasivat, ettei hän muilta vaatinut
muuta kuin itseltään, he näkivät hänen siunaten menevän työhönsä ja
rukoillen sen lopettavan, ja sentähden olikin hänen vaikutuksensa
suuri, ei ainoastaan omassa talossaan, missä moni palvelija heräsi
sielunsa asiaa ajattelemaan, vaan koko pitäjässä. Toiset kyllä
sanoivat häntä kovaksi lain mieheksi.
Katila oli syntynyt v. 1794 sekä herännyt jo ennenkuin uudemman
herännäisyyden tuulahdukset alkoivat tuntua hänen kotipitäjässään.
Tämä oli hänen kehitykselleen tärkeää ja painaa hänen
kristillisyyteensä omituisen leiman. Katila ei näet liittynyt
mihinkään suuntaan, ollen Renqvististäkin, josta hän eniten piti,
riippumaton. Häntä kyllä sanottiin renqvistiläiseksi, mutta sitä hän
ei ollut, ei ainakaan tämän nimen tavallisessa merkityksessä. Ja
tuo hänen vallitsevista herännäisyyssuunnista vapaa uskonnollinen
katsantotapansa painoi omituisen leimansa myöskin koko seudun
heränneitten hengellisyyteen, kehittäen heidät suvaitsevammiksi
toisin ajattelevia kohtaan, mutta vieroittaen heitä samalla siitä
herännäisyydelle omituisesta vakaumuksen jyrkkyydestä, joka ei tahdo
tietää mistään tinkimisestä, kun ihmisen kallein asia on kysymyksessä.
Katilan likeinen ystävä oli Liuksialan torppari _Simo Hautala_,
hänkin polvirukousten harjoittaja ja ahkera sananviljelyä Renqvistin
hengessä. Jo nuorena oli hän herännyt. Grönbergin saarnoista hän
sitävastoin ei pitänyt.
Tarkemmin kuin muut näiden seutujen heränneet seurasi _Erkki
Erkinpoika Humaloja_ herännäisyysliikkeen vaiheita. Hän oli
kotosin Pälkäneeltä ja sai ensimmäisen herätyksensä Sahalahden
vanhojen heränneitten seuroissa jo v. 1825. Kuultuansa Renqvistin
ja varsinaisen herännäisyyden johtomiesten välillä syntyneestä
eripuraisuudesta, matkusti hän v. 1840 J. F. Berghin luo
Nurmijärvelle, saadakseen häneltä selvitystä epäilyksissään. Ei
tiedetä, mitä Bergh hänelle puhui, vaan se tiedetään, että Humaloja
myöhemmin yhä selvemmin osoittautui Renqvistin hengenheimolaiseksi.
Tietysti oli etupäässä hänen kotiseutunsa heränneitten taipumus
tuohon suuntaan häntä siihen johdottanut. Etenkin lienevät häneen
vaikuttaneet Tampereella asuvien ystäviensä hartausseurat, joissa
hän usein kävi. Vaikka Pohjanmaan herännäisyys Grönbergin saarnan
kautta kaupungissa leviämistään levisi, säilyi siellä näet, vieläpä
varttuikin, renqvistiläinenkin suunta. Paljon vaikuttivat myöskin
Itä-Hämeen rukoilijat, joita silloin tällöin saapui Tampereelle,
näillä seuduin asuvien ystäviensä ja näiden johtomiesten
herättämiseksi entistä suurempaan eloisuuteen.
Jyrkästi pietististä leimaa ei tämä Länsi-Hämeen liike, niinkuin
olemme nähneet, alkuaikoinakaan kantanut, ei renqvistiläisyyden
ja vielä vähemmin varsinaisen herännäisyyden. Mutta saman hengen
lapsi, kuin nämä, sekin oli, jos kohta ulkonäkö ja yksinäisyydessä
kehittyneet tavat ja menot olivat erilaiset. Selvemmin näkyy sen
sukulaisuus renqvistiläisyyden kanssa useimmissa seurakunnissa.
Varsinkin Kuhmalahdella oli rukoilijain luku huomattava. Siellä
kokoonnuttiin edeltäpäin määrättyinä päivinä hartautta harjoittamaan
ristiäisiin, häihin, hautajaisiin y.m. perhejuhliin. Pohjanmaan
herännäisyyden leimaa näkyi eniten Längelmäellä. Siellä, Orivedellä
sekä muutamissa muissa seurakunnissa tuli körttipukukin käytäntöön.
Minkään kovemman vainon alaisiksi eivät Hämeen heränneet joutuneet.
Mutta tarkkaan heitä viranomaiset pitivät silmällä. Kangasalla
v. 1836 toimittamassaan yllämainitussa tarkastuksessa muistutti
arkkipiispa Melartin "sattuneesta syystä papistoa pitämään huolta
siitä, ettei rahvaan yksityisissä hartausseuroissa mitään muita
kirjoja saa käyttää, kuin tarkoitukseen sopivia". Kolme vuotta
myöhemmin teroitti piispa Ottelin Luopioisissa pitämässään
tarkastuksessa papistolle "miten välttämätöntä olisi, että
joka seurakunnan kirkkoherra tarkasti valvoo semmoisia muista
seurakunnista tulleita henkilöitä, jotka ylentävät itsensä
uskonnonopettajiksi". Samaa tarkkaa silmälläpitoa todistaa eräs
arkkipiispa Melartinin Grönbergille noin v. 1841 kirjoittama kirje,
jossa hän varoittaen puhui Tampereella leviävästä herännäisyydestä
hänelle saapuneista valituksista. Ehkä teki Grönbergin jyrkkä
vastaus hyvän vaikutuksen arkkipiispaan, koska tämä ei muihin
ehkäisemiskeinoihin ryhtynyt. [Ylläolevat tiedot Länsi-Hämeen
herännäisyydestä olen koonnut J. V. Vallinheimon ansiokkaasta
julkaisusta "Kuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntain
uskonnollis-siveellisistä oloista IV", Kirkkohist. Seuran Pöytäkirjat
IX; sitäpaitsi Adolfine Meurmanin kirje J. Grönbergille 1844; A.
Meurmanin, Rosa Riddelinin, J. Grönbergin y.m. kertomukset.]
Jos Länsi-Hämeen seurakunnista siirrymme itäänpäin, kohtaa meitä jo
Päijänteen tienoilla yhä huomattavammaksi kasvanut renqvistiläinen
liike. _Petäjävedellä, Korpilahdella, Jämsässä, Sysmässä, Hartolassa,
Kangasniemellä_ löytyy rukoilijoita, jota paitsi Ruotsalaisen
herännäisyys on saanut jalansijaa näillä seuduin. Mikkelin tienoilla
on, niinkuin ennen olemme nähneet, rukoilijain luku vielä suurempi ja
järjestyneisiin joukkoihin ryhmittynyt. Heidän alansa ulottui vielä
1840-luvun keskipaikoilla Joroisiin, Hankasalmelle, Pieksämäelle
ja Rautalammelle (katso I osa, s. 325). Mutta viimemainittuihinkin
seurakuntiin oli Ruotsalaisen oppi levinnyt. Että liike näissäkin
seurakunnissa, jotka eivät suinkaan ole Savon herännäisyyden
pääpaikkoja, oli päässyt syvään juurtumaan kansaan, osoittaa muiden
todistusten kera sekin, että Joroisten kappalainen K. E. Vargentin
v. 1841 eräässä häneltä vaaditussa selityksessä sanoo seurakuntansa
rahvaan olevan "hurjan pietististä". [J. F. Berghin kirje Fredrique
Bergstadille 5/11 1841.]
Paluumatkallaan "Venellin häistä" kävi Paavo Ruotsalainen ensi
kerran tervehtimässä Säämingin heränneitä. Sikäläinen liike oli
1830-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa paljon
kasvanut. Vaikka kirkkoherra J. N. Stråhlman ja etenkin kappalainen
A. Kiljander kiivaasti vastustivat liikettä ja vaikka sekä Kerimäen
että Säämingin heränneitä oli sakotettu oikeudessa "luvattomien
seurojen pitämisestä", olivat Olli Mikonpoika Pesosen ja Matti Liukon
opetuslapset pysyneet uskollisina kihlausaikansa lupauksille. Paavo
ei ennen ollut käynyt näillä seuduilla, mutta hän oli kuullut paljon
hyvää sikäläisistä heränneistä. Toisia heistä oli hän tavannut
Suonenjoen Berghin seuroissa, toisia Kuopion markkinoilla, minne
Savon heränneet tulivat ystäviään tapaamaan ja Paavolta neuvoa
saamaan. Löytyipä semmoisiakin, jotka sielunhädän pakottamina olivat
ulottaneet matkansa Nilsiään asti. Paavo viihtyi täällä hyvästi.
Lukkari Venellin kodissa piti hän suuret seurat.
Säämingin ja Kerimäen heränneitten johtajina toimivat 1840-luvulla
edelleen Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko (I, s. 350-353).
Seurapuhuja ei kumpikaan heistä ollut, mutta sitä enemmän he
vaikuttivat muilla lahjoillaan ja kristillisinä karaktääreinä.
Seuroja pidettiin usein. Niissä veisattiin "Siionin Virsiä" ja
"Hengellisiä Lauluja" monesti "läpi yön" sekä luettiin Arndtia,
Freseniuksen rippikirjaa tahi muuta hartauskirjaa. Luetun johdosta
lausui joku muutaman sanan. Vilkkaat olivat etenkin keskustelut,
joihin useat ottivat osaa. Huomattavin näistä oli Matti Liukko.
Hänen neuvojaan ja opetuksiaan kiitetään erinomaisiksi. Jo ensi
herätysten aikana tuli körttipuku jokseenkin yleiseksi Säämingin ja
Kerimäen heränneitten piireissä, kun yleisesti kehoittaen sanottiin:
"älkää sovittako itseänne maailman mukaan". Kaikki heränneet
eivät kuitenkaan tähän pukuun pukeutuneet. Ei heitä kukaan siitä
soimannut, kun eivät vain "maailman kaltaisia" olleet. Kotikuri
oli vakavaa, joskus ankaraakin. Niin yleinen oli herätys, että
Savonlinnan koulupoikiakin nähtiin seuroissa. Näitä seuroja pidettiin
useimmiten lukkari Venellin kodissa. -- Kauas levisi tieto Säämingin
ja Kerimäen heränneitten elävästä kristillisyydestä. Olli Pesonen
matkusti rahtimiehenä usein Helsinkiin, herättäen sielläkin jalolla
esiintymisellään ja syvällisellä, lahjakkaalla puheellaan yleistä
kunnioitusta heränneitten piireissä. Ehkä vielä suuremman maineen,
kuin hän, saavutti varsinkin myöhemmin Matti Liukko. [Kertoneet
N. G. Arppe, G. Pesonen, Otto Hjelt, kirkkoh. P. Malinen y.m.;
Paimenmuisto.]
_Kesälahdella_ oli jo 1830-luvulla herätyksiä tapahtunut. Vuodesta
1840, jolloin _P. J. F. Brofeldt_ tuli seurakunnan kappalaiseksi,
levisi liike vielä enemmän. Hieman haaveilevaa se oli -- kielillä
puhujia esim. löytyi paljon -- mutta se tasaantui vähitellen uuden
pappinsa johtamana. Varsinkin kun J. F. Bergh siirtyi Jaakkimaan
ja alkoi käydä Kesälahdella, pääsi raitis henki siellä valtaan.
-- Säämingin ja Kesälahden heränneisiin liittyi paljon ystäviä
_Rantasalmella_, missä herätyksen tuli niinikään voimallisena
liikkui. Näiden seurakuntien heränneet pitivät jo tähän aikaan
yleisiä seuroja. [Kertoneet N. G. Arppe, Matti Tapanainen (Jaakkima),
rovasti H. K. T. Brofeldt, G. Pesonen y.m.]
Näidenkin seutujen vaiheisiin liittyy siis Juhana Fredrik Berghin
jalo muisto. V. 1843 ryhtyi hän hoitamaan _Jaakkiman_ seurakunnan
kirkkoherranvirkaa. Uskoa, toivoa ja rakkautta säteilivät hänen
silmänsä, mutta suurin niistä oli rakkaus. Millä mielellä
toisinajatteleviakin kohtaan hän aikoi ryhtyä uutta virkaansa
hoitamaan, näkyy esim. eräästä hänen muutamia päiviä ennen hänen
tuloaan Jaakkimaan sinne vähän aikaisemmin muuttaneelle vaimolleen
kirjoittamastaan kirjeestä. [Kirje, joka kuuluu Berghin ennen
mainittuun kirjekokoelmaan, on päivätty 3/5 1843] Bergh näet
kehoittaa häntä matkustamaan Sortavalaan sekä pyytämään "vanhaa
ystäväänsä" Renqvistiä auttamaan Jaakkiman kappalaista, joka oli
sairastunut, tämän virkatehtävissä.
Jaakkiman väkiluku nousi v. 1844 noin 9,000. Kansa oli raakaa ja
tavattoman taikauskoista. Sen kasvattaminen kysyi väsymätöntä työtä
ja tarmoa, eteviä lahjoja, monipuolista sivistystä sekä ennen
kaikkia rakkautta, joka "kaikki uskoo, kaikki toivoo ja kaikki
kärsii". Berghillä oli kaikki nämä ominaisuudet ehkä suuremmassa
määrässä, kuin kenelläkään herännäisyyden suurmiehellä. Todellakin
hämmästyttävän monipuolista ja valistuneen kristillisen mielen
kannattamaa oli hänen työnsä Jaakkimassa. Suuri oli Berghin johtaman
herännäisyyden vaikutus tässä pimeässä kolkassa. Kertomus siitä
kuuluu seuraavaan aikakauteen. Tässä vain mainittakoon, että Bergh
heti Jaakkimaan tultuaan ryhtyi vanhaa, jo v. 1833 kelvottomaksi
tuomittua kirkkoa korjauttamaan, kun ei rakennettavana oleva uusi
vielä ollut valmistunut, ryhtyi järjestämään haudankaivuuta,
sievistämään kirkkomaata, piti kirkonkokouksia vaivashoidon
asettamista varten paremmalle kannalle (muun ohessa päätettiin
v. 1844, ettei köyhien lapsia saisi kuljettaa vaivaisruodilla
talosta taloon, vaan että niille oli hankittava pysyväiset asunnot
kristillismielisissä perheissä), sai aikaan lauluharjoituksia
kirkkoveisuun parantamista varten j.n.e. Kaikki nämä toimenpiteet
tarkoittivat kansan sivistyttämistä. Että Berghin silmämääränä niiden
toteuttamisessa välillisesti tai välittömästi oli sielujen pelastus,
sen ymmärsi jokainen, joka kuuli hänen särkevät saarnansa kirkossa
ja hänen pappilassa pitämänsä elävät hartausseurat ja rukoukset.
Seurauksena oli että jo ensi vuonna moni kääntyi pimeydestä
valkeuteen. -- Hyvänä apuna oli Berghillä herännäismielinen
_K. Veisell_, joka vuosina 1843-1845 oli ylimääräisenä pappina
seurakunnassa. [Jaakkiman kirkonarkisto; kert. (1896) Matti
Tapanainen y.m. Jaakkiman vanhat heränneet; Paimenmuisto.]
Jaakkimasta levisi liike naapuriseurakuntaan _Parikkalaan_, missä jo
aikuisemmin herännäisyyden enteitä oli alkanut näkyä. Viimemainitun
seurakunnan kirkkoherra A. U. Rönnholm uhkasi ryhtyä ankariin
toimenpiteisiin J. F. Berghiä vastaan, koska tämä oli sallinut
"puolien Parikkalan asukkaista" saapua muutamiin seurakuntansa
luoteisessa kolkassa kesällä v. 1844 pitämiinsä seuroihin. [J. F.
Bergin kirje J. I. Berghille 11/9 44.] Uhkaus näkyy kuitenkin jääneen
sikseen. Sen pöytäkirjan alle, joka heinäkuun 9 p:nä 1843 tehtiin
Berghin virkaanasettajaisissa, on muiden todistajain kera Henrik
Renqvist kirjoittanut nimensä. [Jaakkiman kirkonarkisto.] Tiedämme,
millä mielellä Bergh oli hänet vieraakseen kutsunut. Mutta Renqvist
ei tahtonut sovinnosta kuulla puhuttavankaan. Hän valmisti paraikaa
"uutta kauhistuskirjaa", jolle hän oli antanut nimen _"Väärän opin
kauhistus"_. Sen tarkoituksena oli kerrassaan lyödä maahan "väärä
oppi", samalla kun se oli vastauksena niihin lukuisiin moittiviin
kirjeisiin, joita Renqvistille oli kirjoitettu. Kirja on tähdätty
Paavo Ruotsalaista ja tämän ystäviä vastaan. Se tuomitsee kerrassaan
vääräksi koko heidän uskontonsa. Miten johdonmukaisesti Renqvist
taisteli heitä vastaan, näkyy siitäkin, että syynä siihen, että
hän "kiireesti" rupesi kirjoittamaan tätä kauan mietittyä kirjaa,
oli "Berghin tulo rajaseurakuntaan". Käsikirjoitus valmistui
syksyllä 1843. Porvoon tuomiokapituli hyväksyi sen, pyhittyään pois
ainoastaan kahdesta paikasta muutamia lauseita, tanssista, joka "ei
ole moitittava, koska Davitkin tanssi" sekä "väärien profeettain"
kovuudesta palkankannossa y.m. vaatimuksissaan, "semmoiset
huomautukset kun voivat herättää pahennusta." [Renqvistin kirjeet G.
Monellille 25/8 1843 ja 5/12 43.] Kirja ilmestyi painosta v. 1844.
Näistä asioista ystävälleen Monellille kirjoittamissaan kirjeissä
sanoo Renqvist tietävänsä "Väärän opin kauhistuksen" tähden saavansa
vastaansa "saatanan koko joukon".
Ikävän vaikutuksen tekee tämä Renqvistin katkeruus. Mutta miten
ankarasti sitä arvostelemmekin, emme saa kieltää, että hänen
tarkoituksenansa tässäkin on Jumalan valtakunnan kunnia. Sen
varjelemiseen ja levittämiseen tahtoi hän rukoillen kaikki voimansa
uhrata. Ja hedelmää kantoi näinäkin aikoina hänen työnsä. Vuosina
1843-44 tapahtui Sortavalassa yhä uusia herätyksiä; _Impilahdelle,
Ruskealaan_ ja _Uukuniemelle_ levisi hänen oppinsa. Viimemainituissa
seurakunnissa ei Renqvist itse käynyt, mutta niistä tultiin
Sortavalaan hänen saarnojaan kuulemaan. Näillä matkoilla useat
heräsivät, kertoen kotia tultuaan mitä olivat kuulleet ja kokeneet.
[Renqvistin kirjeet G. Monellille 25/8 1843 ja 5/12 43]
_Ilomantsissa_ levitti Renqvistin oppia hänen ystävänsä G. Monell,
joka siellä oli apulaispappina v. 1842-46. Oppi-isältään sai tämä
usein kirjallisia neuvoja ja kehoituksia sekä hänen kirjojaan
seurakunnassaan levitettäviksi. [Paimenmuisto; Renqvistin kirje
Monellille 5/4 44] Ilomantsissa, samoinkuin Liperissä, oli, niinkuin
ennenkin on kerrottu, paljon näitä heränneitä; myöskin Paavo
Ruotsalaisen ystäviä siellä näihin aikoihin tapaamme. Kummankin
suunnan edustajia löytyi niinikään _Kaavilla_ ja _Polvijärvellä_,
Renqvistiläisiä kuitenkin vähemmin. Rautavaaran läheisyys (Kaavilta
kävivät Ruotsalaisen ystävät usein siellä seuroissa) vaikutti, että
Renqvistin oppi ei ottanut siellä oikein menestyäkseen. Sitävastoin
sai se jalansijaa _Kiihtelysvaaralla_, minne se oli levinnyt
Liperistä ja vielä enemmän Sortavalasta. Siellä vaikutti etenkin
mökinmies _Heikki Raitikainen_ paljon liikkeen hyväksi. Hän oli
"niin ahkera rukoilija, ettei hän nauttinut vettäkään rukoilematta".
_Tohmajärvelläkin_ oli Renqvistillä ystäviä, samoin _Joensuun_
kaupungissa. [Kert. tohtorinleski Hanna Cruskopf sekä useat vanhat
heränneet näillä tienoin; A. Luukkoinen (Joensuu) y.m.]
Nurmeksessa, Pielisjärvellä ja Juualla eli vieläkin elävänä
Ruotsalaisen suunta. Näissä harvaan asutuissa ja syrjäisissä
seurakunnissa, minne Paavo vanhemmaksi tultuaan ei enää jaksanut
matkustaa, ei liike kuitenkaan ollut läheskään niin voimallista kuin
esim. Kuopion ja Iisalmen seuduilla, missä se vielä 1840-luvulla
kasvamistaan kasvoi. Ehkä huomattavin sikäläisistä seurakunnista
on viimemainittuna aikana Suonenjoki. Eheänä säilyi N. H. Berghin
ja Savon heränneitten väli yhä edelleen. Kielilläpuhujia, joista
paitsi useita naisia esiintyi seuroissa myöskin _Elias Tiihonen_,
nuhteli Paavo usein, mutta sopu ei silti rikkoontunut. Joskus
hänkin ihmetellen kuunteli heidän kummallista puhettaan. Toiset
tuohon tilaan joutuneet ennustivat, toiset puhuivat kehoituksen
sanoja, toiset rukoilivat itsensä ja muiden puolesta hellästi ja
erinomaisen henkevästi. Semmoisista rukoilijoista oli _Katarina
Pakarinen_ (k. 1868) kuuluisin. Suonenjoen kirkonkirjaan on hänen
nimensä kohdalle erittäin merkitty "kielillä puhuja". Niin jyrkkä
oli raja heränneitten ja suruttomien välillä, ettei viimemainittuja
milloinkaan seuroissa nähty. Körttipuku oli yleinen. Jos joku
muussa asussa kokoukseen saapui, moitittiin häntä. Paavo kävi usein
Suonenjoella. Hän asui silloin miltei aina pappilassa. Liikkeen
eheyttä häiritsemässä oli se seikka, että toiset Suonenjoen
heränneistä liiaksi viljelivät väkijuomia. Kieltämätön tosiseikka
lienee, ettei Paavon esimerkki tässä suhteessa ollut terveellinen,
eikä hän tästä synnistä, mikäli tiedetään, ketään ankarammin
nuhdellut. [Kert. pitäjänkirjuri V. Suhonen y. m. vanhat heränneet;
Suonenjoen kirkonkirja.]
Melkein yhtä valtaava oli liike Leppävirroilla. Myöskin _Karttulassa_
oli se suuri, mutta Rautalammen herännäisyys kantoi 1840-luvulla yhä
edelleen melkein yksinomaan Renqvistin suunnan leimaa.
Ehkä tärkein paikka Paavon opin juurruttamiseksi Savon kansaan
oli näinäkin aikoina Kuopion kaupunki. Varsinkin täällä pidetyt
markkinat tarjosivat kaukaistenkin seurakuntien heränneille
tilaisuutta ajatusten vaihtoon ja toistensa kanssa tutustumiseen.
Paavo saapui silloin usein kaupunkiin, kuunteli kertomuksia kaukana
asuvien ystäviensä oloista ja heidän hengellisestä tilastaan, tutki
valituksia, nuhteli, oikasi, järjesti. Heränneitten tavallisimpana
käyntipaikkana Kuopiossa oli näihin aikoihin raatimies _K. A.
Malmbergin_ koti. Tämä oli Paavo Ruotsalaisen mitä uskollisin
opetuslapsi ja ihailija, vaikka hän tähän aikaan vielä oli nuori
(hän oli syntynyt 1819). -- Kuopion herännäisyys elpyi entistä
virkeämpään eloon, kun J. I. Bergh v. 1845 määrättiin sikäläisen
lukion jumaluusopin ja hepreankielen lehtoriksi. Jo edellisenä
vuonna, jolloin hän sijaisena hoiti tätä virkaa, huomattiin että
hän läheisimmässä tulevaisuudessa enemmän kuin yhdestä syystä yhä
yleisemmin oli luettava Savon herännäisyyden johtomiesten joukkoon.
[Kert. K. A. Malmberg y.m. vanhat heränneet Kuopiossa (1896);
Sukukirja.]
Maaningan herännäisyyden vaiheissa ei 1840-luvun alkupuoliskolla
sanottavia muutoksia tapahtunut. Kaikesta päättäen oli liike siellä
edelleen elävää. Sitävastoin on merkille pantava, ettei liike
Nilsiässä vieläkään päässyt niin suureksi kasvamaan, kuin monessa
muussa Pohjois-Savon seurakunnassa. Pitäjällä ei Paavo juuri
liikkunut; seurat pidettiin melkein yksinomaan hänen kodissaan.
Niinkuin ennen on kerrottu, sijaitsi tämä koti eräällä Syvärijärven
saarella. Näköala sieltä on jylhä ja suuremmoisen kaunista.
Ikäänkuin paremmin nähdäkseen Jumalan ihmeitä luonnossakin, rakensi
Paavo 1840-luvun alkuvuosina talonsa uuden rakennuksen saaren
korkeimmalle paikalle. Ison ja pihallepäin avonaisen porstuan
oikeanpuolisesta päästä johti ovi pirttiin. Tämä oli korkea,
neljällä akkunalla varustettu 8,30 metrin pituinen ja melkein yhtä
leveä huone. Porstuan peräseinällä vastapäätä sisäänkäytävää oli
vierekkäin kaksi huonetta, joiden välillä ei ollut ovea. Toinen oli
vieraita varten, toisessa asui Paavo. Tämä rakennus -- sen muoto on
myöhempinä aikoina muuttunut -- kätkee rappeutuvissa huoneissaan
monta muistoa. Varsinkin 1840-luvulla kävi siellä vieraita läheltä
ja kaukaa. Ani harva pappi, joka herännäisyyden historiassa on
jonkunkaan nimen saanut, on ollut siellä käymättä, jollei muulloin,
niin ainakin epäilysten ja muiden sisällisten taistelujen aikoina
oli kaikilla asiaa sinne. [Kert. Paavon tytär Liisa. K. A. Malmberg,
Stina Ruotsalainen (ei sukua Paavolle) y.m. näiden seutujen vanhat
heränneet.]
Virkeää ja kasvamassa oli Iisalmen ja Lapinlahden liike. Sen
johtajaksi sopii täydellä syyllä sanoa L. J. Niskasta, joka kuitenkin
tärkeimmissä kysymyksissä aina tiedusteli Paavon mielipidettä.
Niinkuin tiedämme, piti hän tarkkaan silmällä myöskin Kiuruveden
oloja. Vuodesta 1837 oli näiden seurakuntien kirkkoherrana
herännäisyydelle vihamielinen, ennen mainittu R. V. Frosterus.
Ankarampiin toimenpiteisiin heränneitä vastaan hän ei kuitenkaan
ryhtynyt. [Paimenmuisto; kertonut Kusti Niskanen.]
Kalajoen-varren herännäisyys kasvamistaan kasvoi. Pyhäjärvellä
toimi, niinkuin tiedämme, Lesceliuksen kuoleman jälkeen H.
Schwartzberg. Paljon kansaa hänen aikanaan heräsi. Haapajärven,
Nivalan, Ylivieskan, Sievin, Reisjärven, Alavieskan, Raution ja
Kalajoen heränneet alkoivat näinä aikoina yhä ahkerammin seurustella
keskenään, muodostuen yhä valtaavammaksi liikkeeksi. Paitsi
harvinaisen eteviä pappeja (Schwartzberg, Lagus, Österbladh) olivat
heitä johtamassa Vilhelm Niskanen ja Taneli Rauhala. Jonkunmoista
häiriötä näkyy Haapajärvelläkin koettaneen aikaansaada ennen
mainittu Lyytikäinen. V. 1844 osti hän siellä Tiiton talon, jossa
hän s.v. piti suuret tuliaisseurat. Tähän tilaisuuteen oli hän
vieraiksi pyytänyt myöskin Rauhalan ja Niskasen. Mutta kun nämä häntä
seurapuheissaan nuhtelivat, suuttui hän heille katkerasti. Hän olisi
itse tahtonut olla johtajana ja huomasi nyt selvästi, ettei häntä
minään muuna kuin julkisten syntien orjana pidetty. Tosi tapahtumana
kerrotaan, että Lyytikäinen, kun emäntä tarjosi kahvia Niskaselle
ja Rauhalalle ennenkuin hänelle, löi tarjottimen kumoon, ärjästen
vaimolleen: "sinä et tiedä, kenelle ensin tarjoot". Tämän jälkeen
hän ei enää saanut seuroissa esiintyä. Se tehtävä jäi yhä enemmän
Niskasen ja Rauhalan osaksi. -- Nousemassa olevien sisällisten
riitojen valkea kyti jo siellä täällä heränneitten sydämissä, mutta
v. 1844 ei savuakaan vielä näy. Eheältä näyttää vielä kaikki Kalajoen
varrella. [Kert. Antti Kaakko, Jaakko Hirvelä y.m. Kalajoen-varren
vanhat heränneet.]
Jos täältä lähdemme silmäilemään etelämpänä olevia seurakuntia,
kohtaamme miltei kaikkialla herännyttä kansaa. Jo _Lohtajalla,
Kälviällä_ ja _Kannuksessa_ löytyi näinä aikoina heränneitä, jos
kohta paljon vähemmässä määrässä, kuin Kalajoen varrella, ja
Toholammellekin levisi liike. Viimemainitussa seurakunnassa oli
1839-46 kappalaisena herännäismielinen _J. J. Ingman_. Uutta voimaa
sai siellä alkanut herännäisyys erään nuoren, vasta heränneen
maisterin kautta, joka näinä aikoina siellä usein kävi. Tämä mies oli
mainitun Ingmanin veli, myöhemmin yleisesti tunnettu _Antero Vilho
Ingman_. [Kert. A. O. Törnudd; Sukukirja.]
Rannikolla astuu meitä vastaan monessa paikoin hyvin elävä
ruotsinkielinen herännäisyys. Kokkolan ja Kruununkylän heränneet
olivat vilkkaassa yhteydessä Pietarsaaren ja Uuskaarlepyyn vainoissa
karastuneiden heränneitten kanssa ja saivat heiltä paljon tuetta.
Oravaisissa olivat hengen voimalla L. J. Achrén (1834-36) ja K.
Johansson (1838-41) työtä tehneet. Ollen naapuriseurakunnissa
liikkuvan suuren herätyksen vaikutuksen alaisena, elpyi sikäläinenkin
herännäisyys lähinnä seuraavina vuosina yhä elävämmäksi. Vöyristä
oli pietismi levinnyt _Maksamaan_ kappeliin, jonka kappalainen
_P. V. Sandelin_ (1838-1847) uskollisesti edusti liikettä, Vaasan
ja Mustasaaren kirkoissa kaikui O. H. Helanderin peloton todistus
ristin Herran tiestä, Maalahden liike, jota tuo heränneitten vanha
pylväs J. Vegelius innostuksella, taidolla ja Herran pelvossa johti,
kasvoi. Viimemainitun pappila kokosi läheltä ja kaukaa heränneitä
pappeja ja heidän ystäviään vieraanvaraisiin suojiinsa. Se oli heidän
hellän isänsä koti, jossa oli hyvä mieltään tyynnyttää taistelun
myrskyissä. -- Hyvänä apuna seurakunnan hoidossa oli Vegeliuksella
ennen (II, s. 133) mainittu E. Svahn, joka siunaukseksi teki työtä
pitäjänapulaisena Maalahdella (1839-1844). Kun hän (1844) muutti
_Purmoon_ sielläkin alkanutta herätystä johtamaan, koski muutto
kipeästi vanhukseen. [Turun tuomiokapitulin arkisto; Charlotte
Achrénin y.m. kert.; J. Vegeliuksen kirje E. Svahnille 11/5 44.]
Ehkä voimallisempi kuin missään ruotsinkielisessä seurakunnassa oli
liike Munsalassa. Koko seurakunnassa tuskin löytyi ketään, joka ei
ainakin ulkonaisesti olisi ollut liikkeeseen kuuluva. Varsinkin
vuosina 1841-42, jolloin L. J. Achrén oli ylimääräisenä pappina
siellä, oli liike erinomaisen elävää. Niin voimallisesti liikkui
siellä Jumalan henki, että tuo nuori, innostunut pappi päätti jäädä
sinne ainaiseksi. Tästä syystä ei hän noudattanut vanhan ystävänsä
F. G. Hedbergin kehoitusta suorittamaan pastoraalitutkintoa
siten hankkiakseen itselleen parempaa toimeentuloa. Achrén eli
korkeampaa elämää varten, arvostellen maallisetkin olosuhteet sen
mukaan. Taivaallisesta kirkkaudesta puhui hän usein, pyhä innostus
katseessaan. Hänellä oli ikävä sinne. Eikä tarvinnut hänen kauan
odottaa. Vielä heinäkuussa 1842 saivat sanankuulijansa kuulla hänen
saarnatuolista puhuvan uuden Jerusalemin ihanuudesta ja miten meidän
tulisi pyrkiä sinne. "Koko kirkko itki". Heti tämän jälkeen sairastui
Achrén. Hän tahtoi puhutella Malmbergiä. Tämä tuli heti Avattuaan
hänelle sydämensä, kysyi Achrén: "uskallatko nyt antaa minulle Herran
ehtoollista?" Malmberg vastasi: "uskallan, rakas veli, ja teen sen
kiitoksella". Malmbergin poistuttua alkoi Achrén hourailla. Hän oli
saarnaavinaan ja puhui ihmeen kauniisti taivaan kirkkaudesta Kun
Malmberg muutamia päiviä myöhemmin tuli häntä katsomaan, houraili hän
niinikään, lausuen muun ohessa: "Muistatko, kuinka vihasesti rovastit
Turussa (pappeinkokouksessa) katsoivat meihin? Kernaasti olisin
laskenut pääni mestauskirveen alle Kristuksen tähden". Kyyneleet
silmissä kääntyi Malmberg Achrénin vaimon puoleen, sanoen: "Nyt tulee
ilmi, mitä hän Turussa ajatteli ja mitä hän on ajatellut jo monta
vuotta; Herra on sen hänelle pian maksava". -- Achrén kuoli elokuun
13 p:nä 1842. Hänen hautajaisiinsa kokoontui paljon ihmisiä läheltä
ja kaukaa. Malmberg piti ruumissaarnan. [Wennerströmin ("Fredr. Gabr.
Hedbergs liv och verksamhet") tieto että F. G. Hedberg olisi pitänyt
ruumissaarnan ei ole oikea.] Erinomaista etsimisen aikaa oli tämä
Munsalan seurakunnalle. Ja sitä jatkui yhä edelleen. [Kert. Charlotte
Achrén.] Vuosina 1843-1845 jatkoi siellä Herran työtä Fredrik Östring.
Palattuaan Oulusta, oli F. G. Hedberg toivonut pääsevänsä
välisaarnaajaksi Lumijoelle. Tässä toivossa hän kuitenkin pettyi,
hän kun määrättiinkin _Raippaluodolle_ (1842), missä hän oli
vuoden ajan. Siten tuli hänkin lisäämään Pohjanmaan lahjakkaitten
heränneitten pappien suurta lukua. Tuolla syrjäisellä saarellakin
tapahtui siihen aikaan herätyksiä, jos kohta vähemmässä määrässä kuin
mannermaalla. [Ylläolevat tiedot Pohjanmaan ruotsinkielisestä osasta
ovat minulle antaneet: rouva Gustava Laurell (Oulussa), Charlotte
Achrén, V. L. Helander, J. Hedberg, Ebba Hedberg y.m.; Paimenmuisto.]
Ruotsinkielisistä seuduista huomautamme vielä Petalahdesta, missä
herätyksiä jo Österbladhinkin aikana (II, s. 141) oli tapahtunut,
sekä _Pirttikylästä_, jossa 1840-luvulla löytyi heränneitä.
Viimemainitussa seurakunnassa saarnasi voimallisesti _Oskar Wilhelm
Forsman_, synt. 1815, vihitty papiksi 1832.
Vaasan seudun suomenkielisistä seurakunnista on jo monesti ennen
puhuttu. Tiedämme, että niissä liikkui vielä voimallisempi
herätys kuin missään muualla. Liikkeen pääpaikat olivat: Lapua,
Kauhava, Nurmo, Ylihärmä, Alahärmä, Isokyrö, Ylistaro. Mainittava
on myöskin _Veteli_, jonka seurakunnan kappalaisenvirkaa _B. H.
R. Aspelin_ v. 1843 ryhtyi hoitamaan. Tämäkin mekaanillisista
taipumuksistaan ja niihin perustuvista harrastuksistaan tunnettu
mies oli herännäisyyteen ja sen edustajiin aikaisemmin mieltynyt,
vaikka hän näiden ystävänä vasta Vimpeliin muutettuaan on tunnettu.
Aspelin oli syntynyt y. 1806. Myöskin Vähässäkyrössä, Laihialla,
Seinäjoella sekä _Ilmajoella_ löytyi paljon heränneitä. Viimemainitun
seurakunnan kappelien hoitoa varten toimi täällä ylimääräisenä
pappina tunnollisuudestaan ja tosi heränneestä mielestään tunnettu
_J. W. Nybergh_, syntynyt 1818. Kuortaneella taisteli A. N. Holmström
voittorikasta taisteluaan pimeyden valtoja vastaan, Lapualla kaikui
Malmbergin ja Isossakyrössä F. O. Durchmanin ääni. [Paimenmuisto;
Sukukirja.]
Pääpaikoistaan levisi liike voimallisesti, mutta vähän myöhemmin,
_Närpiöön, Kaskisiin, Ristiinaan, Lapväärttiin_, ja Ilmajoen
etelänpuolisista kappeliseurakunnista lienee sitä vähän levinnyt aina
Parkanoon ja Ikalisiin asti. Huomattava on kuitenkin, että myöskin
Ahlaisissa ja Poomarkussa vallinneen aikuisemman herännäisyyden
vaikutusta on täällä huomattu.
Jos lopuksi silmäilemme maan pohjoisinta osaa, tapaamme sielläkin
melkein kaikissa seurakunnissa heränneitä. Kajaanin tienoilla kasvoi
liike Jansonin ja Trastin johtamana kasvamistaan, ja kaupungissa oli
heillä tietty seurapaikka apteekkari Malmgrenin kodissa (I, 306-9).
Varsinkin Melalahden herätys oli voimallista ja elävää. 1840-luvun
keskivaiheilla ei vielä niin paljon tiedetty näillä seuduin
liikkuvasta herätyksestä, mutta pari vuotta myöhemmin alkaa se
herättää suurempaa huomiota muuallakin. Paavo Ruotsalainen kyllä jo
aikuisemmin jossain määrin tunsi näiden syrjäisten seutujen kaukana
muista ja kaukana toisistaankin asuvien heränneitten olot ja kävi
heitä tapaamassa Kajaanin markkinoilla, mutta useimmat kertomukset
näistä matkoista kuuluvat nekin vähän myöhempään aikaan. 1840-luvun
alkupuoli on Kainuunmaassa herännäisyyden tapahtumista hyvin köyhää.
Kansaa herää, herää yhä enemmän, mutta se ei toimi, ei itsestään
kokoonnu muodostamaan rintamaa maailmaa vastaan, se ikäänkuin
odottaa, kunnes sotahuuto alkaa voimallisempana kaikua. [Kert. F. F.
Lönnrot, J. Wäyrynen, Anna Pikkarainen y.m.]
Merkille pantava tosiseikka on, että rannikkomailla Kalajoen varrelta
pohjoiseen päin ei missään synny heränneitten liikettä. Joka
seurakunnassa Lapin rajoille asti tapaamme heränneitä, muutamissa
seurakunnissa verraten lukuisastikin, mutta koko tuolla laajalla
alalla ei löydy ainoatakaan paikkaa, missä tie esiintyisivät
suuremmissa, järjestettyyn kanssakäymiseen harjaantuneissa joukoissa.
Ei niissäkään seurakunnissa, joissa heränneet papit kylvivät sanan
siementä ja ihmisiä heräsi, synny liikettä siinä merkityksessä
kuin Kalajoen varrella, Iisalmessa, Kuopion seuduilla, Laatokan
rannoilla, Suupohjassa y.m. Niin oli laita esim. Raahessa ja sen
yhteydessä olevassa Salossa, vaikka siellä yli 20 vuotta vaikutti
A. Helander. Ei vielä siihenkään aikaan, jolloin tämän poika
_Vihtori Lauri Helander_, hänkin sittemmin tunnettu herännäisyyden
historiassa, isänsä apulaisena siellä vaikutti (1844), mitään
liikettä synny. Niin kävi Oulussakin ja sen lähiseuduilla, niin
Iissä, missä J. M. Stenbäck vuodesta 1843 oli kappalaisena, niin
kaikkialla. Herätyssaarnaajia ei suinkaan puuttunut, päinvastoin
on moni Pohjois-Suomen papeista hankkinut itselleen tunnetun nimen
herännäisyyden historiassa, mutta sitä vähemmän tietää historia
kertoa heidän edustamastaan liikkeestä näillä seuduin. Siellä on
liike aina ollut hiljaista ja vähän huomiota herättävää, miten eläviä
kristittyjä siihen sitten siellä täällä onkin kuulunut. [Kert. L. V.
Helander, F. F. Lönnrot y.m.]
Olemme edellisessä silmäilleet herännäisyyden leviämistä Suomessa
1840-luvun keskivaiheilla. Jos lyhyesti tahtoisimme vastata
kysymykseen, kuinka laajalle liike silloin oli levinnyt, kuuluisi
vastaus: kaikkialle koko maassa. Tuskin löytyi ainoatakaan seutua,
missä eivät ihmiset olisi siitä kuulleet, ja tuskin ainoatakaan
seurakuntaa, jossa ei ainakin joku herännyt olisi lukenut
heränneitten kirjoja, veisannut heidän lempivirsiään ja, mikäli
mahdollista oli, seurannut heidän vaiheitaan. Varsinkin säätyläisissä
on tämä nähtävänä. Toiset tämmöisistä suruttomassa ympäristössä
elävistä heränneistä ovat jättäneet jälkeensä kauniin muiston, mutta
useimmat ovat jääneet historialle tuntemattomiksi. Viimemainitutkin
ovat kuitenkin epäilemättä vaikuttaneet paljon hyvää Suomen
Siionissa, Edellisistä ansaitsee jo tässä mainitsemista etenkin yksi
henkilö, luutnantti K. A. Colliander.
_Kustaa Adolf Colliander_ syntyi isänsä omistamassa Kolhon
Furugårdin kartanossa 23 p:nä heinäkuuta 1795. Harjoitettuaan
jonkun ajan opintoja Porvoon lukiossa, antautui hän sotilasuralle,
tuli aliluutnantiksi toiseen Suomen jääkärirykmenttiin 1812, sai
luutnantin arvon 1820, mutta erosi sotapalveluksesta v. 1825.
Myytyään kotikartanonsa Furugårdin, rupesi hän Wrede-suvun omistaman
Anjalan kartanon pehtoriksi (1829), toimi kaksi vuotta Varkauden
tehtaan hoitajana, mutta jätti tämänkin toimen, kun nämä tilat
myytiin (1837), ja asettui asumaan silloin ostamaansa _Valkealan_
tilalle samannimisessä pitäjässä. Näihin aikoihin, eli vähän
myöhemmin, tapahtui ratkaiseva käänne Collianderin elämässä. Hän oli
lähettänyt Aleksander Magnus nimisen poikansa Helsinkiin opintoja
harjoittamaan. Sikäläisessä yksityislyseossa, josta oppilaitoksesta
tämä v. 1839 tuli ylioppilaaksi, oli, niinkuin tiedämme, opettajana
J. I. Bergh. Hänen ja muiden pääkaupungissa oleskelevien heränneitten
nuorten miesten puheet ja heidän Jumalalle pyhitetty elämänsä
vaikuttivat herkkätuntoiseen nuorukaiseen. Hänkin heräsi armoa
etsimään. Mutta vanha Colliander ei siitä pitänyt. Vielä 1842
esiintyi hän herännäisyyden vastustajana muutamissa heränneitten
ylioppilaiden N. G. Arppen luona pitämissä seuroissa, mutta poikansa
kehoituksesta meni hän puhuttelemaan J. I. Berghiä. Tämän puheista
hän heräsi. Niistä ajoista alkaen liittyi luutnantti Colliander koko
vilkkaan ja tunteellisen sydämensä vaatimana heränneisiin, eli heidän
elämäänsä, otti osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa uskollisuudella,
joka ei koskaan pettänyt, kiittäen kirkkaalla veisuäänellään
ihmeitten Jumalaa. Varsinkin tulivat Bergh-veljekset ja Paavo
Ruotsalainen hänelle rakkaiksi. [Kert. Otto Hjelt, N. G. Arppe y.m.]