Kaarle Olov Roseniuksen käynti Suomessa.
Tultuaan papiksi Turussa 1840, määrättiin K. K. von Essen
kirkkoherran-apulaiseksi Espooseen, missä hän toimi sielunpaimenena
vuoteen 1845, ollen kuitenkin vuonna 1843 vapaa mainitun seurakunnan
palveluksesta. Viimemainittuna vuonna asui hän omistamallaan
Nygård-nimisellä tilalla Espoossa. Siellä kävivät usein heränneet
ystävät häntä tervehtimässä, varsinkin kesäkuukausina, jolloin myös
Lauri Stenbäck, joka kesäkuussa v. 1842 oli vihitty papiksi, asui
Nygårdin tilaan kuuluvassa Stormbacka nimisessä torpassa.
Jo Kalajoen käräjien aikana tuli Suomen herännäisyys L. H. Laurinin
"Nordisk Kyrkotidningiin" lähettämien kirjoitusten kautta jossain
määrin tunnetuksi kristillisissä piireissä Ruotsissa. Tarkempia
tietoja tästä liikkeestä sai vähän myöhemmin Lauri Stenbäckin
kirjeiden kautta, paitsi hänen ennen mainittu ystävänsä Skarstedt,
Ruotsin uusimmassa kirkkohistoriassa tunnettu _Kaarle Olov
Rosenius_. Ei ole kummallista, että varsinkin viimemainittu halusi
päästä likemmin tuntemaan Suomen herännäisyyttä. Olihan tämä liike
silminnähtävästi valtava uskonnollinen ilmiö ja tarjosihan se monta
liittymiskohtaa hänen omille pyrinnöilleen. Varsinkin oli se seikka,
että muutamat maallikot kuuluivat sen johtomiehiin, herättänyt hänen
huomiotaan. Kun sentähden Stenbäck kehotti häntä tulemaan Suomeen
"omin silmin näkemään ja omin korvin kuulemaan", päätti hän sopivassa
tilaisuudessa kutsua noudattaa.
Kesällä 1843 valmistettiin K. K. von Essenin kodissa Espoossa suurta
perhejuhlaa, F. H. Bergrothin ja ennenmainitun Hilda Fabritiuksen
häitä. Viimemainittu oli näet v. Essenin vaimon Sofia Fabritiuksen,
o. s. Arppe, tytär ensimäisestä avioliitosta, ja paitsi muita
vieraita odotettiin Nygårdiin sulhasen lukuisia sukulaisia ja
heidän ystäviään. Savonkin puolen heränneitä oli sinne kutsuttu,
sillä samassa tilaisuudessa oli päätetty solmia myöskin v. Essenin
kälyn Aleksandra Arppen ja heränneissä piireissä tunnetun Säämingin
lukkarin _P. Venellin_ aiottu avioliitto. Hääpäiväksi oli määrätty
heinäkuun 3 p.
Oli syytä otaksua, että näihin häihin läheltä ja kaukaa saapuisi
paljon heränneitä. Sentähden oli Stenbäck ilmoittanut Roseniukselle
tästä tilaisuudesta ja kehoittanut häntä siihen saapumaan.
Tämä päätti noudattaa kutsua. Yhdessä suhteessa ei Stenbäck
ollut toivossaan pettynyt. Rosenius sai täällä tavata paljon
Suomen herännäisyyden edustajia, niiden joukossa monta liikkeen
huomatuimmista johtomiehistä. Kaikkiaan oli siellä 25 herännyttä
pappia sekä paljon muita liikkeeseen kuuluvia säätyläisiä ja paljon
talonpoikaista kansaa. Vieraista ovat sitäpaitsi mainittavat
kaksi ylioppilasta, _Niilo Gabriel Arppe_ ja _Otto Edvard August
Hjelt_, jotka kumpikin myöhempinä aikoina saivat huomatun aseman
herännäisyyden riveissä. Edellinen, joka oli syntynyt Kiteellä
1823 ja tuli ylioppilaaksi 1840, oli K. K. v. Essenin vaimon veli.
Hän oli heränneitten ylioppilasten keskuudessa tunnettu elävästä
kristillisyydestään. Herralle oli Hjeltkin nuorena sydämensä avannut.
Hän oli syntynyt Turussa 1823 ja tuli ylioppilaaksi 1839. Hänkin
nähtiin usein Berghin, v. Essenin ja Stenbäckin Helsingissä pitämissä
seuroissa.
Roseniuksen saavuttua Helsinkiin, saattoi Hjelt hänet Espooseen.
Gransin kestikievarissa tapasivat he Paavo Ruotsalaisen, joka myöskin
oli matkalla Nygårdiin.
Kun Rosenius tuli, juoksi Stenbäck häntä vastaan tervehtien häntä
ystävällisesti, lausuen "vai niin, tuon näköinenkö sinä olet." Alussa
vallitsi hääjoukossa vakava, hiljainen henki, mutta vähitellen
alkoi seurustelu Roseniuksen mielestä käydä liika vapaaksi.
Suomalaisten heränneitten käytös ei miellyttänyt häntä. Rosenius
oli sivistynyt mies ja luonteeltaan sävyisä, hiljainen. Varsinkin
loukkasi häntä Paavo Ruotsalaisen huolimaton ja meluava esiintyminen.
Ukko käytti väkijuomia hyvinkin varomattomasti, eikä ensinkään
näyttänyt välittävän siitä, miten hän muita vieraita kohteli.
Puhuttiin uskonnollisista asioista. Syntyi väittelyä hengellisen
elämän salaisuuksista. Rosenius, jolle Paavon puheet käännettiin,
lausui ajatuksia, joita ei tämä hyväksynyt, ja hän puolestaan sai
alusta alkaen aivan väärän käsityksen tuon kummallisen suomalaisen
uskonnollisesta katsantotavasta. Tässä tilaisuudessa, niinkuin niin
monesti muulloin, koetti Paavo ennen kaikkea sanoillaan ja koko
käytöksellään osoittaa, että tekopyhyys on synneistä vaarallisin.
Kun häntä "meren takaakin oli tultu kuulemaan", tahtoi hän antaa
tarkastajalle ainakin "sen läksyn, ettei farisealaisuus tee ketään
kristityksi." Muutamien kehoituksesta suostui Rosenius kuitenkin
kertomaan herätyksestään. N. K. Malmberg, joka kaikkien iloksi
myöskin oli tilaisuuteen saapunut käänsi suomeksi hänen sanansa.
Mutta pitkälle ei kertoja ehtinyt, ennenkuin Paavo keskeytti
kertomuksen, kiivaasti lausuen, ettei hän tahtonut kuulla enempää,
koska "semmoinen usko on kiiltopyhyyttä ja farisealaisuutta eikä
mitään muuta." Hänen ja Ruotsalaisen väli rikkoontui auttamattomasti
heti alussa.
Roseniuksen väitellessä Ruotsalaisen kanssa ei kukaan papeista
ollut edellistä puolustanut, päinvastoin olivat kaikki kannattaneet
savolaista oppi-isää. Myöhemmin illalla koetti Rosenius papeille
selvittää käsitystään Kristuksen evankeliumista. Mutta ei kukaan
nytkään, vaikka keskustelu oli maltillisempaa, hyväksynyt hänen
kantaansa. Päinvastoin ilmoittivat he empimättä kannattavansa Paavon
oppia. Ei edes Stenbäck, joka oli kutsunut Roseniuksen Suomeen,
lausunut mitään, joka vähimmässäkään määrässä olisi ollut omiaan
sovittelemaan yhteen väittelijäin toisistaan erilleen meneviä
mielipiteitä. Tuskin missään tilaisuudessa on Suomen herännäisyyden
jyrkkyys niin taipumattomana esiintynyt kuin tässä. Ei sovi oudoksua,
että Rosenius jälestäpäin kirjoitti: "Paavo oli opettajien opettaja.
Mitä hän puhui, oli puhuttu taivaasta, paljon tärkeämpää kuin
raamatun sana."
Epäilemättä erosi Roseniuksen uskonnollinen kokemus ja katsantotapa
hyvinkin paljo Paavo Ruotsalaisen kovissa sisällisissä ja
ulkonaisissa taisteluissa saavutetusta vakaumuksesta. Mutta oudolta
tuntuu kuitenkin, ettei minkäänlaista ymmärtämystä heidän välillään
syntynyt. Jos viimemainittu väärin arvosteli ruotsalaista vierasta,
niin oli se käsitys, minkä tämä Espoossa sai Suomen heränneistä,
epäilemättä vielä nurjempi. Sitä kuvaamaan lainaamme tähän muutamia
otteita Roseniuksen eräälle ystävälle kirjoittamasta kirjeestä, jossa
hän kertoo Suomessa käynnistään. Lausuttuaan vasta kerrotut sanat
Ruotsalaisen Suomen heränneitten piirissä nauttimasta rajattomasta
auktoriteetista, arvostelee hän tämän ja hänen ystäväinsä oppia ja
elämää seuraavin sanoin:
"Paavo opetti, että ihminen omistaa Jumalan armon ainoastaan niinä
hetkinä, joina hän taistelee armonistuimen edessä; 2:ksi: Eläminen,
puhuminen, tai jossain suhteessa käyttäytyminen toisin, kuin maailman
lapset, on aina ollut ulkokullattujen tuntomerkki. Elämässä tulee
olla vapaa, mutta tällä ei tarkoitettu ainoastaan teeskentelemätöntä,
luonnollista ja lahkolaisuuden orjuudesta vapaata kristillistä
vapautta, vaan sellaista vapautta, joka sallii kristityn kiroilla,
meluta, jaaritella, juoda j.n.e. Toisin sanoen: omassatunnossaan ei
kristitty ole vapaa, vaan kerrassaan helvettiin sidottu, paitsi niinä
hetkinä, joina sielu taistelee katumuksen ja rukouksen taistelua;
mutta elämässään, lihan puolesta, saa hän olla riehuvan vapaa -- --"
"Tämän suunnan miehet eivät usko minkäänlaista armontilaa olevaksi.
Itsevanhurskauden syöpä, jota he vapaalla elämällä ovat tahtoneet
karkoittaa ulkonaisesta olennostaan, on syöpynyt sisäänpäin, heidän
olentonsa syvyyteen, ja turmellut sydämen, jonka kituminen ja
rukouksissa mateleminen Jumalan edessä on heidän uskonnollisessa
käsityksessään saanut saman merkityksen, kuin kätten työt tavallisten
farisealaisten pyhyysopissa. Sanalla sanoen, Kristuksen ja apostolein
opin tärkeimmät totuudet: usko, uskon hedelmät, ijankaikkinen,
kaikki peittävä Kristuksen vanhurskaus, koko ihmisen (siis myös
ulkonaisen elämän) uudistus, kaikki nämä seikat kieltää tämä suunta
ei ainoastaan elämässä, vaan myöskin opissa."
Niihin määrin epämiellyttävän vaikutuksen tekivät suomalaiset
heränneet Roseniukseen, ettei hän mainitussa kertomuksessa heille
mitään tunnustusta anna. Ainoastaan Malmbergin, jota hän nimittää
"yhdeksi päämiehistä", kertoo hän saaneensa mielipiteisiinsä
yksityisessä keskustelussa taipumaan, lisäten kuitenkin, "että
hänkin, joukkoon tultuaan jälleen oli poissa". Myöskin v. Essenin
ja Hedbergin "taipuvaisuudesta" hän sivumennen mainitsee, kertoen
niinikään ja ikäänkuin sääliväisyydellä, että "noin kolme neljä",
saatuaan kuulla, miten hän oli asettunut johtomiehiä vastaan,
"pelonalaisina, mutta säteilevin silmin" tulivat hänen luoksensa
kuulemaan Kristuksen evankeliumia. Niin pitkälle menee Rosenius
epäluuloissaan, että hän arvelee J. I. Berghin, jota hän sanoo
kuulleensa kiitettävän muita "puhtaammaksi", tahallaan pysyneen
poissa koko tilaisuudesta.
Mikäli asia koskee heränneitten oppia, perustui Roseniuksen
käsitys Suomen pietistoista suureksi osaksi hänen keskusteluunsa
Lauri Stenbäckin kanssa, jota hän seuraavana päivänä puhutteli
viimemainitun huoneessa, ikäänkuin väittelystä väsyneenä,
kirjoittaa hän samassa kertomuksessaan, "heittäytyi Stenbäck
pitkäksi vuoteelleen. Minä lausuin: Koska nyt olemme kahden kesken
ja puhumme tuttavallisesti, niin sano minulle, minkälainen on oma
tilasi? Uskotko todellisesti, että tällä hetkellä olet armoitettu
Jumalan lapsi? Hän katsoi minuun, kummastellen että saatoin kysyäkään
semmoista. 'En, sen toki tietänen, että minä nyt olen kadotettu',
kuului vastaus. Kadotettuko, mitä sanotkaan? minä vastasin! 'Niinpä
kyllä, jos nyt kuolisin, joutuisin helvettiin'. Hämmästyneenä kysyin:
Mitenkä näin ollen voit niin rohkea olla? En minä voisi sinulle
sanaakaan puhua, jos tuntisin tilani semmoiseksi, vaan monesti olen,
ainoastaan pelon tähden, etteivät asiani olisi hyvästi, tullut työhön
kykenemättömäksi ja vuoteen omaksi joutunut -- enkä kuitenkaan
milloinkaan ole voinut niin tuntea ja katua syntiä kuin olisin
tahtonut. Mutta, kysyin edelleen, etkö sitten vielä milloinkaan ole
päässyt uskoon? Silloin joutui hän vielä enemmän kummiinsa ja meni
niin pitkälle alentuvassa ja avonaisessa tunnustuksessaan, että
hän, ymmärrettyäni hänen uskovan ainoastaan muutamina hetkinä, ja
kysyttyäni, milloin hän viimeksi uskoi, vastasi: 'eilen illalla,
päästyäni yksinäisyyteen. Nythän puhuttelen sinua, enkä makaa
Jeesuksen jalkain juuressa'. Tuskin voinet uskoa", huudahtaa
Rosenius kirjeessään, "että nämät sanat ovat oikein kerrotut. Vaikea
on minun itsenikin sitä uskoa, eikä kuitenkaan ainoakaan sana ole
sepitetty".
Ikävän vaikutuksen tekee monesta syystä tämä Roseniuksen
kertomus. Ilmeistä on, että se ainakin suureksi osaksi perustuu
väärinkäsitykseen. On väitetty, että Rosenius, joka oli kotoisin
Pohjois-Ruotsista, osasi suomea, mutta päästäksensä Suomen pietistoja
perinpohjin käsittämään, ei ollut ymmärtävinään heidän puhettaan.
Väite on perätön. Muutamia sanoja hän ymmärsi, ei muuta. Kavaluudella
ei hän tahtonut päästä suomalaisiin tutustumaan, vaan hän tuli
vilpittömässä mielessä ja ennakkoluuloista vapaana. Jo siitä
syystä oli hän oikeutettu odottamaan vastaavaa kohtelua siinäkin
tapauksessa, ettei hänen mielipiteitään hyväksytty. Tätä vaatimassa
oli lisäksi se seikka, että hän oli muukalainen, jolle sentähdenkin
olisi tullut osoittaa kohteliaisuutta. Rosenius oli Ruotsissa jo
siihen aikaan siksi huomattu henkilö, että hänen arvostelunsa
vaikutti paljon sikäläisissä kristillisissä piireissä. Seurauksena
hänen Suomessa käynnistään oli, että Suomen herännäisyyden maine
Pohjanlahden toisella puolella siitä alkaen ei ollut hyvä. Tämä
seikka ei ollut vaikuttamatta meidän uskonnollisiin oloihin. Kun
herännäisyydessä, kuten vasta saamme nähdä, syntyi hajaannus, ja
entiset ystävät soimaten hyökkäsivät sitä vastaan, saivat nämä
kannatusta Ruotsista, vakaantuen senkautta yhä enemmän riita- ja
vastustamishalussaan.
Mitä tulee Roseniuksen kertomukseen Suomen heränneitten
jumalattomasta elämästä, niin on se siksi ilmeisesti väärä, ettei
asia pitkiä selityksiä kaipaa. Mahdotonta on otaksua, että hän
vastoin parempaa tietoansa on heitä sillä tavoin kuvannut. Mutta näin
ollen on vaikea käsittää, miten hän semmosiin tuloksiin on saattanut
tulla. Sen voi ymmärtää, että hän piti suomalaisten esiintymistä,
ei ainoastaan mikäli asia koskee Paavoa ja muita talonpoikia, vaan
moniaita säätyhenkilöitäkin, kömpelönä ja epähienona, mutta siitä on
pitkä askel jumalattomuuteen. On arveltu, että Rosenius, kuullessaan
heränneitten usein puhuvan perkeleestä, jonka sanan hän ehkä ymmärsi,
sai sen käsityksen, että he kiroilivat. Mahdollista -- mutta siinä
tapauksessa arvosteli hän arveluttavan pintapuolisesti heidän
elävästi tunnettua tietoisuuttaan siitä, että sielunvihollinen väijyy
ihmistä kaikkialla. Kirouksia keskuudessaan he eivät kärsineet.
Tämä tosiseikka on siksi tunnettu, ettei se todistusta kaipaa.
Olemme huomauttaneet siitä varomattomasta tavasta, millä Paavo
tässäkin tilaisuudessa väkijuomia viljeli. Mutta jos Rosenius sai
sen käsityksen, että Paavo oli viinaan menevä mies, niin ei mikään
oikeuttanut häntä väittämään, etteivät heränneet juoppoutta edes
syntinä pitäneet. Asia on tietysti arvosteltava sen ajan kannalta,
ja juuri siihen nähden tuntuu Roseniuksen kertomus tässäkin suhteessa
kummalliselta. Tilaisuudessa vallitsi iloinen mieli, sillä eihän
Nygårdissa surujuhlaa vietetty. Jos ei tämä mieli osoittautunut
tuolla ulkonaisesti hiljaisella, sivistyneen seuraelämän vaatimuksia
tarkkaan noudattavalla tavalla, johon Rosenius oli tottunut ja joka
oli hänen oman, suomalaisten silmissä hieman imelän jumalisuuden
mukaista, niin sopisi odottaa, että hän pystyisi näkemän edes jotakin
hyvää tuon karkean kuoren alla. Mutta sitä hän ei näe, ei ainakaan
tunnusta nähneensä.
Tarkatessamme Stenbäckin yllämainittua kahdenkeskistä väittelyä
Roseniuksen kanssa, tuntuvat omituisilta edellisen sanat "jos minä
nyt kuolisin, täytyisi minun joutua helvettiin", varsinkin kun
hän myöntää edellisenä iltana eläneensä uskonelämää Kristuksessa.
Kysymys koskee armon tilaa ja missä määrässä kristitty voi olla
tietoisena siitä. Epäilemättä oli eroitus Stenbäckin ja Roseniuksen
katsantotavan välillä tästä asiasta suuri. Edellinen väitti,
että tuo tietoisuus on olemassa ainoastaan silloin, kun ihminen,
kilvoiteltuaan syntiä ja epäuskoa vastaan, on saanut kokea Jumalan
ääretöntä armoa Kristuksessa. Kun ajatukset ovat poissa Jumalasta --
niin tarkoitti hän -- on myös tuo tietoisuus kadonnut, ja silloin
ihmisestä tuntuu kuin olisi hän kadotuksen oma, kunnes uudistetun
kilvoituksen kautta kateessa ollut armo jälleen armonistuimen
luona löytyy. Tämä oli Paavonkin oppi, jos muutoin hänen opistaan,
järjestelmällisesti määriteltynä oppina, ensinkään saattaa puhuakaan.
Niin välitön ja harvinaisen suora kuin Stenbäck oli, vastasi hän
Roseniuksen yllämainittuun kysymykseen: "uskotko olevasi armoitettu
Jumalan lapsi tällä hetkellä?" niinkuin hänestä juuri silloin tuntui.
Miltä tämä vastaus opin kannalta arvosteltuna kuului, sitä hän ei
ensinkään ajatellut. Ei puhunut hän armontilasta semmoisena, ei siitä
miltä hänen tilansa Jumalan puolelta näytti, vaan miltä se omassa
sydämessä tuntui. Rosenius taas puhui sekä väittelyssään Stenbäckin
että edellisenä päivänä muiden kanssa pääasiallisesti armontilan
objektiivisesta puolesta.
Kertomuksessaan lausuu Rosenius: "Minä koetin teroittaa heidän
mieleensä sitä totuutta, että evankeliumi selvin sanoin vaatii
omantunnon vapautta ja lihan ristiinnaulitsemista, ja se julistaa,
että Kristus on valmistanut ihmisille syntien anteeksiantamuksen,
eikä suinkaan lupaa synnin tekemiseen, sekä ettei usko ole
ainoastaan taistelemista armonistuimen edessä eikä ajatusta,
työtä ja vaivaamista, vaan se on sydämen luottamus ja lepääminen
Kristuksessa, joka usko varsin hyvin minussa voi asua silloinkin, kun
minä ajattelen ja puhelen maallisia asioita, keskustellen ihmisten
kanssa". Kun Ruotsalainen ja muut Roseniuksen mielestä olivat
puhuneet "omantunnon vapautta vastaan", niin he olivat tarkoittaneet,
ettei ihminen itse saa julistaa rauhaa omalletunnolleen eikä itse
koettaa tyydyttää sen vaatimuksia, vaan että sen alituisesti
täytyy saada meitä nuhdella ja siten Kristuksen, ainoan oikean
rauhan antajan puoleen meitä kurittaen pakottaa. Heränneet pitivät
omantunnon rauhan nauttimista niin sanoakseni sapattitunnelmana,
jota kannatti arkipäivien työn helteessä kilvoitellen etsiä.
Mutta kyllä he silti kilvoittelunkin aikoina toivossa muistivat
apostolin sanat: "jos meidän sydämemme tuomitsee meitä, niin on
Jumala sydäntämme suurempi". Tätä heidän kantaansa ei Rosenius
ensinkään näy käsittäneen. Sen sijaan hän singoittaa heitä vastaan
sen syytöksen, että he Kristuksen anteeksiantavan armon turvissa
tahallaan tekivät syntiä. Raskaampaa syytöstä ei voi kenestäkään
tehdä. Ei ole Suomen herännäisyys semmoista syytöstä ansainnut.
Paljon voisi Roseniukselle antaa anteeksi, jos syynä näihin hänen
häikäilemättömiin tuomioihinsa olisi ollut se seikka, että hän
sai aivan väärän käsityksen suomenkielisten heränneitten, etenkin
Paavon puheista, jotka vaillinaisesti, ehkä joskus väärinkin hänelle
käännettiin. Mutta muistaessamme, että kaikki papit, joita hän
yksityisestikin puhutteli, osasivat ruotsia ja että hän perustaa
arvostelunsa heränneitten opista suureksi osaksi Lauri Stenbäckin
suorastaan hänelle itselle lausumiin sanoihin, emme voi häntä
tälläkään puolustaa. Meidän täytyy hänen kertomuksestaan Suomen
heränneistä antaa se todistus, että se on väärä todistuskappale.
Tällä emme kuitenkaan tahdo väittää, ettei Rosenius olisi ollut
oikeutettu puhumaan Paavon opin puutteellisuuksista eikä tekemään
mitään muistutuksia heränneitten käytöksestä. Mutta tämä olisi ollut
jotakin aivan toista, kuin ne tuomitsevat lausunnot, joita hänen
kertomuksensa alusta loppuun on täynnä. Jos hän niin olisi puhunut,
ansaitsisi huomiota myöskin hänen epäilemättä oikea arvostelunsa
Paavon heränneitten piirissä nauttimasta ylenmäärin suuresta, heidän
katsantotapaansa rajoittavasta ja koko heidän käytöstään määräävästä
auktoriteetista. Mutta tämäkin hänen arvostelunsa menettää voimansa
niiden moitteiden tulvassa, joka täyttää koko hänen kertomuksensa.
* * * * *
Kauan säilyi tämä tilaisuus heränneitten muistossa. Usein puhuttiin
"Venellin häistä" ja muisteltiin siellä pidettyjä puheita ja
muita opettajain suusta kuultuja neuvoja. Vaikka heränneet papit
mielipahalla kuulivat Roseniuksen arvostelun Suomen herännäisyydestä,
olivat he pahoillaan siitä, että häntä oli kohdeltu "ylimielisesti
ja epäystävällisesti". Varsinkin Stenbäck, jonka jalomielisyys
ja totuudenrakkaus tässäkin tulee näkyviin, otti asian usein
puheeksi, sanoen sitä kovin paheksuvansa. [F. H. Bergrothin
almanakkamuistiinpanoja; Aspelin, Lars Stenbäck s. 349-356; "C.
O. Rosenius, hans liv och verksamhet," joka sisältää otteita
mainitsemastamme kirjeestä; kertoneet (1896) N. G. Arppe, Otto Hjelt,
Karolina Elisabet Stenbäck, Ebba Stenbäck, Charlotte Achrén sekä
professori Norrby y.m. Upsalassa.]